Tarkkuutta tarvitaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Syksy on kääntynyt talveksi. Aste asteelta lämpö karkaa ja ohut lumipeite kattaa sammalikot. Viimeisellä keruuretkelläkin löytyi vielä jotain uutta, mutta otsikon mukaan saa kaikessa olla tarkkana. Kiersin Kuohijoella laajaa hakkuuaukeaa ja katselin hiippasammalia pystyyn (hienoa!) jätetyistä haavoista. Kummempia ei löytynyt, mutta aukean laidassa kuution kokoisen kiven päällä kasvoi tupas mielenkiintoista tierasammalta. Pidin sitä maastossa kalliotierasammalena (Racomitrion lanuginosum), mutta työpöydän ääressä se muuttui hietikkotierasammaleksi (R. canescens) (Kuva 2). Hietikko ja kivi eivät oikein sovi yhteen ja sitten hälytyskellot soivat. Mikroskooppi osoitti, että olin löytänyt Luopioisiin uuden sammallajin, rannikkotierasammalen (R. elongatum) (Kuva 1).

LintukangasNämä canescens-ryhmän sammalet erotetaan mikroskoopilla lehden ns. tyvinurkkasoluista. Ilmeisesti niitä ei ole tuijoteltu tarpeeksi, koska rannikkotierasammal on jäänyt kovin harvinaiseksi sisämaassa. Nimikin sanoo sen rannikkolajiksi, mutta näin ei ole. Keräsin samanlaisen näytteen heinäkuussa Parikkalasta, kaukaa merenrannasta ja mikroskooppi osoitti senkin rannikkotierasammaleksi. Uusi laji LK-maakuntaan. Nyt tulisikin kaikki sisämaan canescens-ryhmän näytteet käydä läpi.

Mistä ryhmän lajit sitten erottaa? Tyvinurkkasoluista lähtee ylöspäin lehden reunaa pitkin jonona erikoistuneita soluja, jotka skoopissa näkyvät vaaleina. Tavallisella hietikkotierasammalella näitä soluja on useana (2-4) rivinä lyhyelti, rannikkotierasammalella vain yksi pitkä helminauhamainen jono. Kolmannelta ryhmän lajilta (somertierasammal (R. ericoides)) (Kuva 3) nämä ylöspäiset jonot puuttuvat kokonaan. Tämä kasvaa merenrantakivikoissa, mutta siitäkin on löytöjä myös sisämaasta.

somertierasammalNiinpä jatkossa on pidettävä silmällä näiden kolmen sammalen esiintymistä ja oltava tarkkana kasvupaikan ja solujonojen kanssa. Tosin se taitaa jäädä ensi kesään. Toistaiseksi hietikkotierasammal on Luopioisissa yleinen vanhoissa hiekkakuopissa ja teiden hiekkaisilla luiskarinteillä, rannikkotierasammalesta on vain yksi löytö ja somertierasammal odottaa vielä löytymistään esim. Kukkian rantakivikosta.’

Pitkään odotettu jäkäläopas

rupijkl’Kun Suomen jäkäläopas muutama vuosi sitten ilmestyi, oli haaveena, että siihen saataisiin joskus jatkoa. Tuo kirjahan käsittelee vain meillä tavattavat lehtimäiset- ja pensasmaiset jäkälät. Rupijäkälien runsas lajisto siitä pääasiassa puuttuu joitakin esimerkkilajeja lukuunottamatta. Kun sitten kirja sai Tieto-finlandian, lupailtiin kirjalle jatkoa. Tämä lupaus on nyt täytetty. Kesän puhjetessa kukkaan saatiin Suomen rupijäkälät-kirja painosta.

Sain kirjan käsiini tänään, enkä ole ehtinyt sitä vielä lukea, korkeintaan hieman selailla ja silmäillä. Tämäkin osoittaa jo sen, että taas on tehty työtä kunnolla. Kirja on yhtä upea kuin edeltäjänsäkin, yhtä antaumuksella tehty ja yhtä loisteliaasti kuvitettu. Vaikka kirjan nimi lupaa enemmän kuin kirja sisältää, ei se haittaa. Kirja ei tosiaankaan esittele kaikkia maamme rupijäkäliä vaan ainoastaan noin neljäsosan, 300 lajia. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska monet rupijäkälälajit ovat äärimmäisen vaikeasti toisistaan erotettavissa, huonosti tunnettuja ja pienikokoisia. Nyt esitellyt lajit ovat sieltä helpommasta päästä ja siksi myös me harrastajat pääsemme kirjan antia hyödyntämään. Kirjahan on tarkoitettu paitsi ammattilaisille myös harrastajille ja suurelle yleisölle. Jos lajit pitää aina tutkia reagenssiaineiden avulla tai mikroskoopilla, ei se palvele muita kuin ammattilaisia. Näitä reagenssejahan ei tavallinen harrastaja saakaan mistään. Tosin oikean lajimäärityksen saa vain näillä konsteilla.

Hienoa on myös, että kirjan lopussa on listana kaikki maamme jäkälät. Onkohan tätä listausta netissä? Sinne se olisi helppo päivittää ja näin pitää ajan tasalla, kun tahtoo olla, että lajit pilkkoutuvat DNA-määrityksissä ja vanhatkin lajit saavat uusia nimiä. Paperikirjasta tuskin otetaan tämän takia uusia painoksia, mutta netin lajilista pysyy helpommin ajan tasalla. Valtava työmäärä tuossakin kirjan osiossa on ollut. Hatun noston arvoinen asia.

Itse olen muutaman vuoden ajan yrittänyt perehtyä myös tähän ryhmään. Rupijäkälien osalta tutkiminen on pysähtynyt kirjallisuuden puutteeseen. Nyt tämäkin aukko tuli korjattua ja luultavasti seuraavat kuukaudet tulen kantamaan kiviä ja kantoja sisään etsiäkseni kirjan avulla niillä piileskeleviä rupijäkäliä. Olen lähetellyt näytteitäni asiaan perehtyneille ja saanutkin määritysapua, mutta olisihan se hyvä oppia itsekin. Valtaisa kiitos tekijöille! Toivottavasti tämäkin kirja menestyy edeltäjänsä tavoin vai olisiko parempi toivotus, että se kuluisi harrastajien käsissä ja näin saataisiin uusia jäkälistä kiinnostuneita luonnontonkijoita.’

Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Pykälä, Teuvo Ahti: Suomen rupijäkälät. Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, 2015. Norrlinia 28: 1 – 454.

Erotatko?

Heino

’Kuvassa on kaksi sarakasvia: kaislasara (Carex rhynchophysa) vasemmalla ja korpikaisla (Scirpus sylvatica) oikealla. Erotatko ne toisistaan? Sanotaan, että helppoahan tuo on, kun ne kukkivat eli toisessa kukinto on tähkämäinen toisessa röyhymäinen. Kun kartoitusta tekee, ei noita sotke toisiinsa, jos ne kukkivat, mutta entäpä, jos ne eivät kukikaan. Nimittäin varjoisissa paikoissa saattaa kukinta viivästyä tai jäädä poiskin. Kuinka kasvustot silloin erotetaan toisistaan?

Molemmilla kasveilla on noin sentin levyinen poikkileikkaukseltaan M-kirjaimen muotoinen lehti, tupas on samannäköinen, väri sama, lehden pituus sama. Kirjallisuus kertoo, että korpikaislalla on lehdessään yli 40 suonta ja kaislasaralla alle 30. Ryhdypä metsässä laskemaan! En ole viitsinyt. Kaislasara on vaaleamman vihreä, melko usein. Ei riitä määritysperusteeksi. Korpikaisla on paljon yleisempi. Täällä Hämeessä on molempia lähes yhtä tieheään. No, itse olen erottanut kasvit tarttumalla lehteen kiinni puolivälistä ja vetämällä sen käteni läpi. Saran lehti on pitkäsuippuinen eikä sen keskisuoni tunnu kovana käteen, kaislan lehti on typäkämpi ja kärjen paksunnos tuntuu selvästi. Tällä konstilla olen saanut määritettyä lähes kaikki kasvustot. Usein määrityksen varmentaa se, jos kukkia ilmaantuu myöhemmin tai sitten löytää vanhan kukinnon maatuvien lehtien keskeltä.

Onnea määritykseen!’

Ydinpuu

jäkälää1

’Ylläoleva kuva on otettu äitienpäivänä hakkuuaukealta, jossa aikaisemmin on kasvanut mäntyjä. Niinpä kuvan kantokin on männynkanto. Tulipuita kootessa etsitään tervasta, jotta nuotio saataisiin helposti palamaan. Keloontuneen männyn ydinpuu yleensä on tervasta. Se on kovaa, pihkantuoksuista ja poltettaessa siitä tihkuu paitsi pihkaa niin myös tummaa tervaa. Vanhoista lahokannoista huomaa, että männyn ydinpuu lahoaa huonosti ja jää pystyyn viimeiseksi. Pihka suojaa puuta lahottajasieniltä. Kun männyn kylkeen ilmestyy kolhu tai lohkeama, kerääntyy siihen pihkaa voiteeksi ja suojaksi. Tällaisia koroja ja kylestymiä sitten löytyy vanhojen puiden kyljestä, tosin nykyajan talousmetsistä yhä harvemmin. Kuori saattaa lopulta peittää pienimmät kolhut, mutta joskus se nostaa vain reunukset komealle harjanteelle.

Jäkälä on myös sieni, sillä sen symbioottisessa versossa levän lisäksi on sykkyrällään sienirihmaa, jonka mukaan se luetaan sienten ryhmään. Yläkuvasta näkyy, ettei myöskään jäkälä pysty pureutumaan männyn ydinpuuhun. Tällaisia sahauspinnan reunoilta jäkälöityneitä kantoja löytyy helposti hakkuuaukeilta. Jäkälät kasvavat suoraan kannon sahatusta pinnasta ja ainakin hieman lahottavat sitä, vaikka eivät ne mitään varsinaisia lahottajasieniä olekaan. Keräsin kuvan kannolta puukolla vuollen jäkälämattoa mukaani ja ryhdyin määrittämään lajeja. Oikeastaan kannon pintajäkälät olivat pelkästään Cladonia-suvun lajeja. Suurin osa jäkälistä oli äimätorvijäkälää (C. coniocraea), mutta mukana oli myös sauva (C. bacilliformis) ja nappitorvijäkälää (C. botrytes) sekä hieman kantotorvijäkälää (C. digitata) varsinkin kannon pystysuorilla kyljillä. Kaikki nämä torvijäkälät ovat hyvin toistensa kaltaisia ja hankalia määrittää lajilleen. Lisäksi ne kasvavat usein juuri kantojen päällä sekaisin. Tässä on nyt hyvä paikka katsella niiden eroja. Kasvisivujen jäkäläosiossa olen yrittänyt kertoa näistä pienistä eroista enemmän.’

Myrskyretken satoa

sieni1

’Loppusyksy on minulle usein sienten aikaa. Silloin tekee kummallisia löytöjä, niin kuin tuo yläkuvan kääväkäs. Jätin sienikirjat pois muuttokuormasta, kun tulimme kesälomalta kaupunkiin. Mikä lie järjen niksahdus sekin, mutta nyt on odotettava seuraavaa käyntiä ennen määrityksiä. Toisaalta on jännä etsiä outoja muotoja ja vähät välittää biologiasta ja lajituksesta. Tuossa kuvassa en näe tyypillisiä sieniä, vaan enemmänkin siinä istuu rungolla perhosia, kanelilla kuorutettuja leipäsiä tai kuivuneita lehtiä. Otin kuitenkin vanhasta tottumuksesta näytteen, jotta sitten joskus saan lajinkin selville. Kaunista pintaa joka tapauksessa.

sieni2

Toinen kuva on jostakin hytykästä. Se kasvoi lahoavalla lehtipuulla ja muodosti siihen korvasienimäistä koukeroa. Samanlaisia kasvoi oksien reunoilla kielimäisinä ja kannoilla levymäisinä. Varmaankin kukin omaa lajiaan. Minua viehätti tässä sienen kaunis väri, tuollainen vaalean kanelin kellertävä. Itse sieni oli aika ällöttävä limaisine rustopintoineen. Sitähän ei kuvasta pääse aistimaan. Ehkä joskus voimme kosketella kuvaa ja tuntea sen saman tunteen, minkä kohde antaa luonnossa.

sieni3

Kolmas sieni lienee jokin lahokka. Se kurkisteli oksan alta ujona ja pelkurimaisena. Sienen alapinnalla levittäytyivät kaunniit ruskeat heltat voimakkaassa kontrastissa mustan varren kanssa. Jotenkin mieleeni tulivat varpaat, aivan kuin ne olisivat heiluneetkin, mutta se varmaankin johtui vain tuulesta.

sieni4

Viimeinen sieni näyttää olevan aikamoinen ahmatti. Siinä se pisteli lahokoivun pinnalla suihinsa lehteä kaikessa rauhassa. Tämäkin sieni kuulunee kääväkkäisiin, mutta oli vielä liian pieni ilmiantaakseen millään lailla taksonomiaansa. Koivunlehti tuntui sille maistuvan, vaikka todellisuudessa lehti taisi olla siinä vain sattumalta ja joutui sen vuoksi sienen sisään. Joskus näkee sienen kiertyneen kokonaisen puun tai varvun ympärille ja ottavan ikään kuin tukea siitä. Varsinkin maakäävät kasvavat usein mustikan tai puolukan varpujen ympäri, vaikka ensin voisi luulla toisinpäin, varvun kasvaneen käävän läpi.

Näin myrskypäivä ei mennyt hukkaan. Kun saan määrityskirjat käsiini, niin yritän ainakin itselleni selventää sienet myös lajilleen.’

Nahkaa

nahkajkl1

’Syksyn tullen alkaa olla aikaa myös jäkälille. Nyt ne ovatkin kosteassa metsässä helposti huomattavissa. Joskus joku kysyy, miten ne jäkälät ja sammalet erottaa toisistaan. Pääsääntö voisi olla väri: sammalet vihreitä tai ruskeita, jäkälät harmaita. Mutta eihän tämä kaikkea kerro, koska on paljon ruskeita ja mustia jäkäliä, on vihreitäkin. Toisaalta on monenvärisiä sammaliakin. Kuvan nahkamaiset jäkälät (Peltigera) on kuitenkin ryhmänä helppo huomata jäkäliksi, vaikka ne lajilleen ovatkin hyvin vaikeita määrittää. Näitä maassa kasvavia jäkäliä on Suomesta löydetty 28 lajia. Yläkuvassa on helposti huomattava polkunahkajäkälä (P. degenii), joka muodostaa kauniita rengasmaisia kasvustoja metsäteille ja poluille. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana harvinainen. Sen harmaiden lehtiliuskojen reunat kääntyvät ylöspäin, josta se on helppo erottaa hyvin yleisestä jokapaikanlajista huopanahkajäkälästä (P. canina), jonka lehtiliuskojen kärjet ovat paitsi huopaiset niin myös kääntyneet kärjestä alaspäin. Metsissä sammalten päällä kasvaa yleisimpänä vihreä pilkkunahkajäkälä (P. aphthosa). Se on myös helppo tunnistaa, koska se on ainoa yleinen vihreä nahkajäkälä. Pistänpä tähän lopuksi vielä sen kuvan. Tarkemmat esittelyt Luopioisista löydetyistä nahkajäkälistä löytyvät kasvisivuilta.

nahkajkl2

Korvasammalia

korvasammal

’Tuntuu, että mikromaailma on täynnä outoa ja kummallista, kun sitä oikein pöyhii. Kävelin tässä päivänä muutamana iltakävelyllä läheisellä metsäautotiellä. Vihreät  ja ruskeat sammalmatot reunustivat tietä niin kuin ne tekevät, eikä niihin kiinnitä juurikaan sen enempää huomiota. Varmaankin pitäisi, sillä siinä hyttysiä väistellessä kaappasin mukaani leipäpussiin muutaman nokareen enemmän tai vähemmän kuivunutta kokkareista maata. Kulosammalta varmaankin, niin kuin usein ennenkin on käynyt. Näin oli nytkin. Valtaosa kokkareista piti sisällää tuota yleismaailmallista rikkaa. jota tosiaan on joka paikassa pientareilla, teillä, kallioilla, kivillä ja vanhoissa sorakuopissa. Työpöydän ääressä kuivuneet mättäät kuitenkin rupesivat elämään ihan toisella tavalla. Eihän tämä kaikki olekaan kulosammalta, täällähän on seassa pienen pieniä maksasammalia. Yksi niistä, yläkuvan ojakorvasammal (Jungermannia caespiticia), on uusi sammal Luopioisiin.’

Korvasammalet (Jungermanniaceae) on suuri maksasammalheimo, johon kuuluu pieniä ja keskikokoisia sammalia. Ennen lovi- ja pykäsammalet vietiin omiin heimoihinsa, nykyään ne kaikki ovat samassa ryppäässä. Nämä kosteissa paikoissa kasvavat sammalet ovat vaikeasti erotettavissa lajilleen, mutta korvasammalilla (Jungermannia) yleensä on ehytlaitainen lehti, lovisammalilla (Lophozia) kaksiliuskainen ja pykäsammalilla (Barbilophozia) kolmi- tai neliliuskainen lehti. Tämä on tällainen karkea jako.

Korvasammalia olen tavannut harvakseltaan ja edelleen muutama on etsinnän alla, koska ne melkoisella varmuudella on täältä löydettävissä. Kantokorvasammal (J. leiantha) on löytynyt silmälläpidettävä-statuksestaan huolimatta yllättävän monesta paikasta, mutta pienet vain mikroskoopilla määritettävät ovat pysytelleet piilossa. Tämän kesän tavoitteena on löytää ainakin savikkokorvasammal (J. gracillima) tältä alueelta, sillä se on melko helppo erottaa kavereistaan hyvin suurten lehden reunasolujen perusteella. Pikkukorvasammalta (J. pumilla) en uskalla toivoa löytäväni täältä. Se on sen verran harvinainen ja vaikeasti löydettävissä. Tosin aina puronvarteen saavuttuani olen kuin kokeeksi käännellyt muutaman purokiven sammalen löytymisen toivossa. Nyt löytynyt ojakorvasammal erottuu muista parhaiten mikroskoopilla, sillä lajin lehtisoluissa on vain yksi tumma suurikokoinen öljykappale. Tämän toteaminen tietysti vaatii mikroskoopin, niin kuin valitettavasti moni muukin asia maksasammalten alueella.

Käytettyjä mikroskooppeja on kuitenkin helposti saatavilla. Halpaa ei kannata ostaa ja skooppia pitää päästä ensin testaamaan. Hintaa kuitenkin hyvälle käytetyllekin skoopille kertyy helposti useampi sata euroa. Uudesta saa maksaa paljon enemmän. Itse ostin oman skooppini aikoinaan käytettynä välittäjältä ja olen ollut siihen melko tyytyväinen. Ruokahalu tietenkin kasvaa syödessä, niin tälläkin alalla.