Pihtisammalet

pihtisammal3’Sunnuntai oli hyvä päivä vierailla taas kerran Laipan ulkoilualueella Hämeessä. Maastoon on merkitty pikospuin varustettuja polkuja, joita on hyvä kulkea. Metsät ovat pääosin talousmetsää, mutta joukkoon mahtuu myös vanhaa metsää. Sieltä löytyy pieniä järviä ja lampia, puroja ja soita, joten alue on hyvinkin monipuolinen kokonaisuus retkeiltäväksi. Eilen keskityin pieniin sammaliin. Eihän niitä maastossa juurikaan erota ainakaan lajilleen, mutta kun keräsi paakun sieltä toisen täältä mielenkiintoisesta paikasta, niin pääsi ihan mukavaan lopputulokseen, varsinkin pihtisammalten osalta. Tässä muutama niistä kuvien kera. Kuvat on otettu mikroskoopin läpi n. 40 – 80- kertaisella suurennoksella, joten kyse on todella pienistä sammalista, Värit kuvissa eivät ole oikeita, sillä kuvaus vääristää niitä. Lajit ovat pääasiassa vihertäviä.’

Pihtisammalet (Cephalozia) ovat maksasammalia ja niitä on Suomessa 11 lajia, kaikki yhtä pieniä ja vaatimattomia. Ne ovat rihmamaisia muiden sammalten seassa eläviä kosteiden paikkojen kasveja, joiden pituus jää yleensä alla parin sentin ja paksuus vain milliin tai sen alle. Siksi ne onkin aina määritettävä hyvällä lupilla tai mikroskoopilla.

Yläkuvassa on lajeista yleisin, saksipihtisammal (C. bicuspidata). Sen löytää helposti lahopuulta, suopoluilta, valuvetisiltä kallioilta ja karikkeen seasta. Se on monimuotoinen, mutta yleensä kuvan näköinen terävin lehtiliuskoin ja siksi helppo tuntea. Lisäksi lehdet ovat poikittain kiinni varressa. pihtisammal4

Toinen yleinen laji on rahkapihtisammal (C. lunulifolia). Sekin löytyi eilen nimensä mukaisesti rahkasuolta. Tämän lisäksi sen voi löytää myös kosteilta kallioilta ja lahopuulta, siis samanlaisilta paikoilta kuin edellisenkin. Ulkonäöltään se on erilainen. Tämän sammalen lehdet kiinnittyvät varteen vinottain ja ovat pyöreitä, lyhytliuskaisia. Melko helppoa vielä, kun vain on tarkkana.

Rahkapihtisammalen lähilaji onkin sitten uutena Luopioisiin löytynyt pohjanpihtisammal (C. pleniceps). Kuvistakin näkee jo, että lajit ovat hyvin samannäköiset.pihtisammal1 Nyt joudutaan jo mikroskooppityöhön sillä ainoa selvä ero näiden kahden välillä on lehtiliuskan uloimmassa solussa. Kun sitten katselee lajeja rinnakkain, niin eroja löytyy muitakin, mutta kaikki yhtä vähäisiä. Tämä laji löytyi Sadinlammen suolta rahkamättästä. Ei se mikään suuri harvinaisuus ole, vaikea vain löytää. Rahkasuot, rannat ja kalliot ovat tämän lajin kasvupaikkoja.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi, löytyy vielä pari melko yleistä pihtisammallajia. Rämepihtisammal (C. loitlesbergeri) näyttää nopeasti katsottuna edellisten lajien muuntelulta, mutta on siinä omatkin tuntomerkkinsä.pihtisammal2 Ovathan nuo lehtiliuskat selvästi pidemmät ja terävämmät. Siellä onkin 2-3 yksittäistä solua jonona kärkeä muodostamassa. Hyvä tuntomerkki, kunhan ensi löytää tämän äärimmäisen pienen sammalen. Se saattaa olla niitä kaikkien pienimpiä vastaantulleita. Sekin löytyi Sadinlammen suolta aivan edellisen vierestä. Laji on puhtaammin suolaji kuin edelliset, mutta saattaa löytyä myös rannoilta.

Eipä lopeteta vielä, sillä suolta löytyi vielä yksi Hämeessä yleinen laji, kynsipihtisammal (C. connivens). Se on oikeastaan edelliselle rinnakkainen, mutta nyt lehtiliuskan päässä on vain 1-2 yksittäistä solua. Tämäkin sammal elelee soilla tai lahpuulla rahkasammalten seassa ja näyttää juuri samanlaiselta kuin edellisetkin.

pihtisammal5

Lisäksi Laipasta löytyi vielä hapsipihtisammal (C. leucantha), yleinen sekin, mutta niin onnettoman rihmamainen ja pienilehtinen, ettei siitä tahdo millään saada kunnollista kuvaa. Siksi sitä ei nyt ole tässäkään. Yritän vielä jossain välissä ottaa paremman kuvan kuin sammalsivuilla tällä hetkellä on. Tämä laji kasvaa samanlaisilla paikoilla ja on kyllä ihan omannäköisensä. Sen voi sekoittaa suuriin harvinaisuuksiin tai sitten pienikokoiseen saksipihtisammaleen.

Miksi näin pitkään kerroin yhdestä sammalsuvusta? Tämä ehkä kuvaa hyvin luonnon monimuotoisuutta. Suuri osa meistä ei tiedä näiden olemassaolosta yhtään mitään, ymmärrettävää jo pienen koonkin puolesta ja kasvupaikan. Kuitenkin jokainen näistä on oma lajinsa, kuten ihminenkin, ja ansaitsee siksi tulla huomioiduksi ja säilytetyksi. Suo on uhanalainen Etelä-Suomessa. Nämä eivät paljon tilaa vaadi, mutta luonnontilaisen elinympäristön kuitenkin. Hienoa, että ne ovat olemassa.

Jos joku haluaa lisätietoa, niin linkkien kautta pääsee sammalsivuille katsomaan ja lisäksi Suomen ympäristökeskus on julkaissut tänä vuonna erinomaisen oppaan näistä lajeista (Riitta Ryömä, Anna Oldén, Xiaolan He, Sanna Laaka-Lindberg: Suomen puutteellisesti tunnetut maksasammalsuvut. Suomen Ympäristö 7/ 2013). Sitä saa tilaamalla tai lataamalla verkosta.

 

Pioneerisammalia

kielisammal2

’Tämä kaunis sammal on kiehtonut mieltäni tänä kesänä. Sen vuoksi olen kierrellyt metsäautotien laitoja, vanhoja hiekkakuoppia ja valuvetisiä kallioita. Eihän siinä mitään, jos kyseessä olisi näyttävä ja silmiinpistävä sammal, mutta kun se on vain puolen sentin mittainen ja muiden sammalten sekaan kätkeytyvä laji. Kyseessä on yksi monista ns. pioneerisammalista eli ojakielisammal (Diplophyllum obtusifolium). Olen kuvannut sen mikroskoopin läpi ja saanut siten näkyviin sen kauniin kellanpunaisen värin, pienihampaiset lehdet ja kielisammalille tyypillisen rakenteen. Lähempää katsottuna lehti on ehkä vieläkin kauniimpi:

kielisammal1

Tämä kesä on tosiaan mennyt näitä pieniä hienouksia metsästäessä ja onhan niitä sitten löytynytkin. Kun puhun pioneerisammalista, niin tarkoitan sammalia, jotka kasvavat ihmisen työstämällä alustalla välittömästi jo samana kesänä, jopa ennen ensimmäistäkään putkilokasvia. Näitä sammalia löytyy maksasammalten puolelta siiransammalista (Nardia), korvasammalista (Jungermannia) sekä pihti- ja rahtusammalista (Cephalozia ja Cephaloziella). Lehtisammalista pioneereja ovat maailman yleisin sammal kulosammal (Ceratodon purpureus) ja monet pienet varstasammalet (Pohlia) sekä nukka- ja karvasammalet (Dicranella ja Dithricum). Yhteisenä tuntomerkkinä näille on älyttömän pieni koko ja sammaleksi nopea kasvu.

Kesä on ollut suotuisa näiden sammalten etsimiseen, niinpä olenkin Luopioisten alueelta löytänyt uusina lajeina kaksi varstasammalta (Pohlia annotina ja P. bulbifera), kaksi siiransammalta (Nardia scalaris ja N. geoscyphus), kaksi korvasammalta (Jungermannia gracillima ja J. caespiticia) ja suuren joukon ennestään tuttuja lajeja näistä muista ryhmistä. Konttaaminen jatkuu ja löydöt saattavat tästä vielä lisääntyäkin. Seuraavana on tuo alussa mainitsemani kaunis ojakielisammal, joka nyt tuli löydettyä vasta naapurikunnan alueelta. Toinen etsinnässä oleva on vuorivarstasammal (Pohlia filum), jolle yllättäen on löytynyt Etelä-Suomestakin useita uusia kasvupaikkoja. Tänään jo koukin vanhaa vesilätäkön pohjaa tämän sammalen toivossa, mutta vielä ei tärpännyt.’  

Korvasammalia

korvasammal

’Tuntuu, että mikromaailma on täynnä outoa ja kummallista, kun sitä oikein pöyhii. Kävelin tässä päivänä muutamana iltakävelyllä läheisellä metsäautotiellä. Vihreät  ja ruskeat sammalmatot reunustivat tietä niin kuin ne tekevät, eikä niihin kiinnitä juurikaan sen enempää huomiota. Varmaankin pitäisi, sillä siinä hyttysiä väistellessä kaappasin mukaani leipäpussiin muutaman nokareen enemmän tai vähemmän kuivunutta kokkareista maata. Kulosammalta varmaankin, niin kuin usein ennenkin on käynyt. Näin oli nytkin. Valtaosa kokkareista piti sisällää tuota yleismaailmallista rikkaa. jota tosiaan on joka paikassa pientareilla, teillä, kallioilla, kivillä ja vanhoissa sorakuopissa. Työpöydän ääressä kuivuneet mättäät kuitenkin rupesivat elämään ihan toisella tavalla. Eihän tämä kaikki olekaan kulosammalta, täällähän on seassa pienen pieniä maksasammalia. Yksi niistä, yläkuvan ojakorvasammal (Jungermannia caespiticia), on uusi sammal Luopioisiin.’

Korvasammalet (Jungermanniaceae) on suuri maksasammalheimo, johon kuuluu pieniä ja keskikokoisia sammalia. Ennen lovi- ja pykäsammalet vietiin omiin heimoihinsa, nykyään ne kaikki ovat samassa ryppäässä. Nämä kosteissa paikoissa kasvavat sammalet ovat vaikeasti erotettavissa lajilleen, mutta korvasammalilla (Jungermannia) yleensä on ehytlaitainen lehti, lovisammalilla (Lophozia) kaksiliuskainen ja pykäsammalilla (Barbilophozia) kolmi- tai neliliuskainen lehti. Tämä on tällainen karkea jako.

Korvasammalia olen tavannut harvakseltaan ja edelleen muutama on etsinnän alla, koska ne melkoisella varmuudella on täältä löydettävissä. Kantokorvasammal (J. leiantha) on löytynyt silmälläpidettävä-statuksestaan huolimatta yllättävän monesta paikasta, mutta pienet vain mikroskoopilla määritettävät ovat pysytelleet piilossa. Tämän kesän tavoitteena on löytää ainakin savikkokorvasammal (J. gracillima) tältä alueelta, sillä se on melko helppo erottaa kavereistaan hyvin suurten lehden reunasolujen perusteella. Pikkukorvasammalta (J. pumilla) en uskalla toivoa löytäväni täältä. Se on sen verran harvinainen ja vaikeasti löydettävissä. Tosin aina puronvarteen saavuttuani olen kuin kokeeksi käännellyt muutaman purokiven sammalen löytymisen toivossa. Nyt löytynyt ojakorvasammal erottuu muista parhaiten mikroskoopilla, sillä lajin lehtisoluissa on vain yksi tumma suurikokoinen öljykappale. Tämän toteaminen tietysti vaatii mikroskoopin, niin kuin valitettavasti moni muukin asia maksasammalten alueella.

Käytettyjä mikroskooppeja on kuitenkin helposti saatavilla. Halpaa ei kannata ostaa ja skooppia pitää päästä ensin testaamaan. Hintaa kuitenkin hyvälle käytetyllekin skoopille kertyy helposti useampi sata euroa. Uudesta saa maksaa paljon enemmän. Itse ostin oman skooppini aikoinaan käytettynä välittäjältä ja olen ollut siihen melko tyytyväinen. Ruokahalu tietenkin kasvaa syödessä, niin tälläkin alalla.

Itiöpesäkkeitä

lovisammal

’Retkeilin eilen kosteissa ympäristöissä ja sain tuntea sen ihollani. Kesän ensimmäiset hyttyset ovat pahimpia hieman allergiselle. Pistokset ovat tulisia ja paukamat kutiavia. Yleensä loppukesästä niitä ei edes huomaa ja hyttysmyrkky jää monesti kotiin. Nyt sitä tarvittiin. Muuten olisikin ollut aika tuskaista ottaa kuvaa lovisammalen (Lophozia sp.) itiöpesäkkeistä kyyryssä lahokannon vieressä hitaasti virtaavan puron yläpuolella.’

Kuvassa on pienen maksasammalen itiöpesäkkeitä. Perän korkeus on sentistä kahteen. Itse sammal on saman kokoinen suikertava ja alustaansa litteästi kiinnittynyt, lehdet mikroskoopilla tutkittavia. Joskus tuntuu aika vaikealta ymmärtää, kuka aikoinaan on lajittanut kaikki nämä mitättömän pienet sammalet, kun niiden lajeja erottavat tuntomerkit ovat vähäistäkin vähäisemmät. Lovisammalillakin, kun ensin on todettu, että sammal todellakin on lovisammal, määritys tapahtuu mikroskoopilla ensin gemmojen värin perusteella, sitten solujen koon ja muodon ns. trigonien perusteella ja lopuksi sitten valitaan näytteestä parhaiten kaavaan sopivat asiat määritystä varten, sillä usein kaavan ilmoittamat tuntomerkit menevät ristiin. Kuitenkin, kun sitten on päätynyt johonkin lajiin, niin se tuntuu aivan oikealta ja tuntomerkit istuvat paikalleen. Voi innoissaan todeta löytäneensä etsimänsä, kunnes sitten joku toinen määrittääkin näytteen uudelleen ja laji muuttuu toiseksi. Turhauttavaa mutta opettavaista. Kokonaan toinen juttu onkin sitten se, onko tässä mitään järkeä. Eräs viimekesäinen pieni maksasammal muutti nimeään kolme kertaa enkä vieläkään ole aivan tyytyväinen määritykseen.

Kuvassa on todennäköisesti ehkä kaikkein yleisin lovisammal, kantolovisammal (Lophozia ventricosa) ja se kasvoi nimensä mukaisesti kannon päällä. Kirjallisuus kertoo kuitenkin tämän sammalen mieluimmin kasvavan multavilla kallioseinämillä, niiden tyvillä ja kostealla maalla kuin lahopuulla, josta sen kyllä voi myös löytää. Itse eilisellä retkellä löysin sitä vain lahopuulta, tosin en liikkunut lähelläkään kallioita.

Sammalia oppii tuntemaan vain etsimällä ja määrittämällä uudelleen ja taas uudelleen. Lopulta huomaa ja oppii jonkin itselle sopivan tuntomerkin, joka kertoo jo kaukaa katsottuna, mistä lajista on kyse. Joku on sanonut, että sammaltuntijan tietää päteväksi vasta sitten, kun hän seisaaltaan erottaa toisistaan niitty- ja korpiliekosammalen. Itse en erota niitä kunnolla edes kädessä, mikroskooppi vasta kertoo lajin. Ehkä joskus koittaa sekin aika, että tuon taidon osaan. Lovisammalilla sekään ei taida auttaa, liian usein joudun nostamaan kädet pystyyn ja turvautumaan ystävien apuun.

Joululahja

outo verso

’Vanha totuus on, ettei koskaan voi tietää, mitä löytää, mihin joutuu tai mitä tapahtuu. Jo marraskuussa törmäsin kuvan esittämään kasviin, mutta en tiennyt, mitä olin löytänyt. Näyte kulki kädestä käteen ja sai osakseen arvailuja, ajatuksia, oletuksia ja määrityksiä. Itselläni oli haave, että olisin löytänyt hyvin harvinaisen piilosammalen, mutta varmuus siitä puuttui. Joulun alla, kuin lahjana, tieto sitten saapui Oulusta. Se on kuin onkin piilosammal (Chryptothallus mirabilis).

Piilosammal on hyvin harvinainen ja erikoinen maksasammal. Uhanalaisluokituksissa se on EN-ryhmään kuuluva sammal eikä sitä ole kovin monelta paikkakunnalta maastamme löydettykään. Kirjatietojen mukaan viimeisimmät löytöpaikat ovat Satakunnassa, Etelä-Hämeessä ja Oulun alueella. Sen löytäminen on hyvin vaikeaa, koska sammal kasvaa karikkeen alla nimensä mukaisesti piilossa joskus hyvinkin syvällä. Niinpä tämäkin löytämäni verso tuli kerättyä vahingossa muiden sammalten mukana.

Kasvi on hyvin erikoinen. Ensinnäkin se on niitä ainoita lehtivihreättömiä sammalia, jotka elävät sienirihman loisena. Se on väriltään kermanvalkoinen, muodoltaan levymäinen muutaman sentin pituinen mutkalaitainen ja sen alapinnalla on rihmamaisia sienirihmoja. Itiöpesäkkeen perä on jopa 10 cm pitkä ja  pesäke nousee sammalmaton yläpuolelle. Tällöin sen voi tarkkasilmäinen nähdä. Tosin itiöpesäkevaihe on hyvin lyhytikäinen. Oikeastaan sammal ei muistuta mitään muuta sammalta maassamme, mutta sen voi sotkeakin muihin kasveihin, esim. harajuureen, jonka verso on kuitenkaan liereä ja nivelikäs. Itse jo kerran aikaisemmin keräsin sitä kosteasta painanteesta, mutta mikroskoopin alla näyte muuttui saniaisen kalvaaksi juurakoksi.

Löytämäni kasvi kasvoi vanhan kuivuneen lähteen pohjalla karikkeen alla märällä hiekalla. Sen vieressä virtasi lähdepuro, joka ainakin näin syksyaikaan piti koko alueen kosteana. Luulisi vastaavia paikkoja olevan enemmänkin ja sammalta löytyvän, kun vain kariketta hieman kääntelee. Näin luulisi, mutta ilmeisesti se tarvitsee muutakin, koska on niin harvinainen. Nyt löytynyt kasvusto on hyvin niukka ja vaikka palasin paikalle ja kääntelin vastaavilla paikoilla kariketta, en löytänyt sitä lisää, vain tuosta yhdestä paikasta. Tämä on ensimmäinen löytö Jyväskylästä, samoin koko PH-alueelta.

Näin vuosi sai upean päätöksen. Tänä vuonna löytyi monia hienoja lajeja, mutta tämä oli ylivoimaisesti sekä yllättävin että mielenkiintoisin. Kannattaa käännellä sammalia sielläkin, mistä ei odota mitään löytävänsä. Yllätykset ovat aina yllättyksiä!

Paanusammal

paanusammal

’Syyskuu on lopuillaan ja blogia on tullut päivitettyä todella harvakseltaan. Näin syksyllä tahtoo kaikki kaatua päälle ja aika on kuitenkin rajattua. Tänä vuonna omenia tulee ennätysmäärä ja kun edellistäkin sosetta on vielä pakkasessa, tuntuu tyhmältä kerätä lisää, mutta keräilijäluonne ei anna periksi. Niinpä olen kuivannut omenansiivuja oikein urakalla. Puolukka on toinen hyväkäs. Onneksi se säilyy survottuna tiinussa. Puolukoita on tullut haettua sankokaupalla ja edelleen mättäät houkuttavat punaisuudellaan. Kasvistus ja luonnontarkkailu on jäänyt tällä kertaa sivuraiteille. Yksi löytö oli kuitenkin ylitse muiden: kantopaanusammal (Calypogeia suecica).’

Kantopaanusammal on Vu-laji eli valtakunnallisesti vaarantunut. Sen löytöpaikkoja on rajallinen määrä, alle sata, eikä se missään niistä ole ollut kovin runsas eikä ainakaan näyttävä. Sammal on ulkonäöltään mitättömistä mitättömin, tuskin sentinkään mittainen rihmamainen suikertaja. Se kasvaa vanhoissa korpimaisissa metsissä, joissa on paljon lahopuuta. Sammal tuskin tekee itiöitä Suomessa, joten sen elämä on lahopuujatkumon varassa eli se siirtyy kasvullisesti paikasta toiseen. Niinpä sammalen kasvupaikat ovatkin käyneet vähiin talousmetsävaltaisessa maassamme. Tätä sammalta tavataan pääasiassa Etelä-Suomesta, mutta joitakin löytöjä on tehty aina Perä-Pohjolaa myöten. Missään se ei siis ole ollut runsas, vaan esiintyy hyvin pieninä kasvustoina. Toisaalta sen havaitseminenkin on vaikeaa, samoin erottaminen monien muiden pienten maksasammalten seasta.

Paanusammalet on helppo tunnistaa ryhmänä limittäisestä paanumaisesta kasvutavastaan. Luopioisista on löydetty tähän mennessä neljä muutakin paanusammalta: korpip. (C. integristipula), loukkop. (C. mulleriana), kalvasp. (C. neesiana) ja rahkap. (C. sphagnicola). Kolmesta ensimmäisestä tämän lajin erottaa kokonsa puolesta ja rahkapaanusammalesta kasvupaikan avulla. Kaikilla on lisäksi kullekin lajille tyypilliset vatsalehdet, jotka tosin näkee vain hyvällä suurennuksella. Lajien kuviin voi tutustua sammalsivuiltani. Sieltä löytyy myös kantopaanusammalen tarkempi esittely, vaikka en vielä olekaan käynyt ottamassa kuvaa sammalen kasvupaikalta. Yllä oleva kuvahan on otettu mikroskoopin läpi näytteestä.

Kantopaanusammal löytyi oikeastaan vahingossa, niin kuin niin moni muukin pieni sammal on löytynyt. Tein kasvikartoitusta Laipanmaan eteläosissa Nuorioisvuoren läheisyydessä ja osuin lähteiseen korpeen, joka kuin ihmeen kaupalla oli säästynyt lähes luonnontilaisena. Merkitessäni muistiin siemenkasveja koukin myös mukaani joitain sammalia. Pienen kannon pinnalla näkyi ohutta harsomaista kasvustoa, jota pidin saksipihtisammalena (Cephalozia bicuspidata). Sitähän se suurelta osin olikin, mutta Ari-ystäväni löysi näytteestä myös kantopaanusammalta, tosin vain muutaman verson. Näin Laipanmaa antoi taas uuden hienouden rakkosammalen (Nowellia curvifolia) lisäksi.

Luopioisissa on vähän luonnontilaisia korpilähteiköitä ja siksikin Laipanmaan arvo on alueen lajistolle suuri. Toivoa vain sopii, että tällaiset luonnontilaiset alueet säilyisivät jatkossakin luonnontilaisina. Hakkuu ja suuret koneet tuhoaisivat tämänkin sammalen kasvupaikan hyvin nopeasti.

Rakkosammal

?

’Alkavat kesän kukkaset jo kuihtua ja kasvikartoitus muuttua lottoarvonnaksi ilman mahdollisuutta palkintoon. Viikonvaihteessa tein vielä kartoituksia, mutta ainakin silmäruohot, maitikat ja monet sarat alkoivat olla vetonsa menettäneet ja painua talvilepoon. Niinpä jäi metsäretkellä aikaa katsella sammalmaailmaa tarkemmin. Kostea sää pitää ne vetreinä ja tunnistettavina aina lumen tuloon saakka. Vielä eivät edes tippuvat lehdet peitä niitä alleen. Maksasammalten ihmeellinen maailma on meille useimmille ollut salattua, kun niiden pieni ja vaatimaton ulkonäkö ei ole houkutellut ihastelemaan. Itsekin olen niitä penkonut vasta muutaman vuoden ajan ja aina löytyy uutta ja erikoista katsottavaa. Tuntemusta pitää vain lisätä, sillä monien tuntomerkit ovat kovin pieniä, usein vain mikroskoopilla löydettävissä. Tänä kesänä olen törmännyt rakkosammaleeseen (Nowellia curvifolia) kolme kertaa ja niinpä se on alkanut tulla tutuksi ja sen tuntomerkit näkyviksi.’

Rakkosammal on pieni yleensä kuvassa näkyvän pötkön kaltainen verso, jonka pituus on noin sentin luokkaa eikä paksuuttakaan yleensä ole milliä enempää. Tyypillistä sille on kasvaa juuri kuvan kaltaisella tavalla lahopuun pinnalla suon laiteissa ja korpijuoteissa. Sammalen todellinen ulkonäkö paljastuu vasta mikroskoopilla ja toisessa kuvassa olenkin paljastanut sen nimen salaisuuden. Lehdet muodostavat pussimaisen aivan kuin otelomaisen vesirakon varren ja lehtien väliin. Oikeastaan millään muulla meikäläisellä sammalella ei ole vastaavaa rakennetta. Siksi se onkin helppo tuntea, varsinkin jos sen saa vielä mikroskoopin alle.

Rakkosammal ei ole yleinen. Vanhan määritysoppaan mukaan sitä on Suomesta tavattu vain Ahvenenmaalta, etelärannikolta ja Etelä-Savosta. Itse olen tänä kesänä ennen tätä löytöäni nähnyt sitä Hangossa ja Viron Saarenmaalla. Laji onkin yleinen etelämpänä aina tropiikkia myöten. Täällä se on äärirajoillaan. Liekö ilmastonmuutoksen syytä, että viime aikoina sitä on alkanut löytyä aina vain pohjoisempaa: yksi löytö Orivedeltä ja viimeisin tieto aina vanhan Korpilahden Vaarunvuorelta saakka. Nyt löytämäni kasvusto levittäytyi näyttävästi suohon kaatuneen männyn lahonneella rungolla Luopioisten Laipanmaan eteläosissa Hillosuolla.

rakkosammal1Jos hieman pohtii tarkemmin näitä uusia löytöjä, niin syitä lajin löytymiseen saattaa olla useitakin. Ensinnäkin sammal on pieni ja etsijöitä vähän, ei ole osattu pitää sitä silmällä, vaikka se juuri silmälläpidettävä laji (NT) onkin. Toisaalta sen luontaiset paikat ovat juuri Hillosuon kaltaiset luonnontilaiset suot ja niillä olevat pitkälle lahonneet havupuun kannot ja rungot. Eihän näitä enää juurikaan ole. Suot on raivattu ojikoiksi ja lahopuut poistettu. Nyt vaaditaan kaikkia tuulenkaatoja pois metsistä kuoriaisvaaran vuoksi, joten elintilaa jää entistä vähemmän. Ei siihen mitkään risut riitä. Spekulaatiota voisi jatkaa jo alussa mainitsemaani ilmastonmuutokseenkin. Lämpenevä ilmasto antaa mahdollisuuden eteläisille lajeille levittäytyä pohjoiseen. Tämähän on havaittu jo ainakin perhosten kohdalla, miksei siis sammaltenkin. Olisiko tällainen pieni rakkosammal, trooppinen laji, tulossa pohjoisemmaksi juuri tästä syystä? Mahdoton sanoa, mutta ei mahdoton ajatella!

Näin taas tuli todistettua, että metsässä kannattaa kulkea nenä maassa kiinni ja penkoa sellaisiakin paikkoja, joita ei heti miksikään noteeraa. Aina voi löytää jotain mielenkiintoista, jota sohvalla makaamalla ei edes osaa ajatella.

Nystyrä

lepän nystyröitä

’Kun on kauniita ja kuulaita päiviä riittänyt, kiertelin mielikseni ihan kunnon ja hyödyn kannalta Kukkian rantoja ja samalla etsin rantasammalia. Mitään kovin erikoista ei löytynyt, mutta ei se ollutkaan koko retken tarkoitus. Mielenkiintoisin taisi olla pieni maksasammaliin kuuluva kantokorvasammal (Jungermannia leiantha), joka tällä hetkellä kuuluu silmälläpidettäviin sammaliin. Mutta niitä etsiessäni löysin kuvan mukaisen kasan rantapenkereen päältä. Ensin katselin ja hieman nuuhkaisinkin, sitten uskalsin jo koskeakin ja lopulta taputtelin ja yritin irroittaa kelpo vandaalin tapaan pahkuroita maasta. Tällöin lopulta kävi selväksi, ettei kyseessä olekaan mikään irrallinen uloke tai uloste, ei sieni eikä limasieni, ei kivi eikä maatuva oksennuspallo. Kyseessä olikin tuiki tavallinen lepän juurinystyräpaakku.’

Tervalepän tyvelle muodostuu usein versojuurija, jotka ovat kasvaneet vähän samaan tapaan kuin mangrovemetsien ilmajuuritiheiköt. Meillä kaikki on vaatimatonta ja niinpä tervalepän ilmajuuret yleensä jäävät karikkeen sisään eikä niitä juurikaan huomaa. Suuri osa niistä kuivuu ja kuolee, mutta muutamat pääsevät maahan asti ja lisäävät lepän vedensaantia. Koska leppä on melko lyhytikäinen puu, se tekee myös runsaasti juurivesoja. Näin se jatkaa elämäänsä ja samalla valtaa kasvupaikkaa itselleen kasvattamalla uusia versojuuria. Lopulta rantapenger saattaa olla yhtenäistä tervalepän juurimätästä pitkältä matkalta. Tällaisesta paikasta löysin sekä korvasammalen että nuo kuvan nystyrät.

Tervaleppä kuluttaa paljon vettä. Siksi sen juuret ovat jakaneet työt keskenään. Osa juurista kerää vettä syvältä rantahiekasta ja osa juurista venyy maan pinnan läheisyydessä ja kerää ravintoa kasvin tarpeisiin. Ilmeisesti leppä on kova kuluttaja niin veden kuin ravinnonkin suhteen. Ravintojuurissa on lisäksi kummallisia nystyröitä. Niitä näkee jo aivan pienissäkin taimissa, mutta suurien puiden nystyrät ovat tietenkin näkyvämpiä jopa kananmunan kokoisia turpeita sykeröitä. Näiden sisällä elää sädesieniä (Frankia ssp.), joilla on kyky käyttää ilmasta ottamaansa typpikaasua ja hyödyntää näin isäntäkasviaan ja ympäröivää maaperää.

Ennen opetettiin, että leppä on rikas ja sillä on varaa pudottaa lehtensä vihreinä, koska sen ei tarvitse säästellä lehtivihreäänsä niin kuin muiden puiden. Nyt sekin on asetettu kyseenalaiseksi. Luin juuri jostain lehdestä artikkelin, jossa asetettiin tällainen säästösuunnitelma kokonaan vääräksi tiedoksi. Mikä sitten on oikeaa, sitä tutkitaan. Ehkä myöhemmin saamme tietää. Mutta joka tapauksessa leppä tuottaa itse typpiravintoa ja elää sen turvin ja symbioosissa pienen sädesienen kanssa. Nuo mukurat kuvassa ovat siis näitä sädesientä sisältäviä juurinystyröitä. Siis varsin hyödyllisiä juttuja.

Arvioimassani Ian McEwanin kirjassa Polte tiedemies kehitteli menetelmää, jolla voitaisiin lehtivihreän yhteyttämistä käyttää ihmiskunnan hyödyksi myös keinotekoisesti. Onkohan koskaan mietitty, kuinka paljon meille olisi hyötyä, jos osaisimme viisaina ihmisinä tehdä ilman typpikaasusta ravinteita, lannoitteita, pienen sädesienen tapaan. Olemmeko muka luomakunnan viisaimpia, kun emme tätäkään osaa? Evoluution mukaanhan tämäkin on syntynyt sattumalta ja luonnonvalinta on sitä ohjannut sitten oikeaan suuntaan. Taidamme olla vielä lapsen kengissä taidoissamme.