Omanin taivaan alla


pihamaina 002
’Syksyn kaamokseen monet hakevat apua etelänmatkalta. Lomailu ennen joulua lämpimissä maissa on lisääntynyt. Kun perjantaina palasin Suomen pimeään räntäsateeseen, ymmärsin asian. Jos se vain on mahdollista, niin sitä voi suositella piristeenä ja ajatusten selventäjänä. Tietenkin työssäolevilla se on kiinni lomista ja ainahan tuo matkaaminen kuluttaa niitä vähiä rahojakin, joita täällä pystymme hankkimaan.’

Oman on yksi rauhallisista arabimaista ja siksi turvallinen paikka matkata. Kun siellä vielä on runsas lintumaailma ja paljon eksoottista nähtävää, voi sitä suositella näiden alojen harrastajille. Tuttaville naureskelin meneväni etsimään sammalia, mutta täytyy rehellisyyden nimessä sanoa, ettei sen asian takia kannata sinne asti mennä. En nähnyt ainoatakaan sammalta enkä myöskään jäkälää koko matkalla. Putkilokasvitkin olivat pääsääntöisesti samoja kosmopoliittisia lajeja kuin Etelä-Euroopan maissakin tapaa. Maan omat kasvit olivat piikkisiä pensaita tai eräänlaisia mehikasveja, jotka pystyvät varastoimaan sadekauden vettä kuivaksi ajaksi. Suureksi osaksi maa on kivierämaata.

Mutta lintuja siellä on. Yläkuvassa komeilee pihamaina (Acridotheres tristis). Se oli ehkä yleisin varpuslintu alueella ja hyvin yleinen laajoilla alueilla Aasiassa. Pidetäänpä sitä häkkilintunakin sen nopean oppimiskyvyn ja ulkonäön vuoksi. En saanut sitä kuitenkaan matkan aikana oppimaan suomea. Omaa kieltään vain mongersi. Toinen yleinen lajiryhmä olivat bulbulit. Ne voisivat vastata meidän rastaita, ovat saman kokoisia ja elävät samanlaisissa elinympäristöissä. Ännikin on rastasmainen. Näin ainakin valkoposkibulbulin (Pycnonotus leucogenys), punaperäbulbulin (P. cafer) ja arabianbulbulin (P. xanthopygos).

valkoposkibulbuli 003Kuvan valkoposkibulbulit olivat erehdyttävästi talitintin näköisiä, suurempia ja eriäänisiä vain, eikähän niillä ollut keltaista rintaakaan, mutta kun ne viihtyivät samanlaisilla paikoillakin kuten ruokinnalla, niin niistä tuli erehdyttävästi kotoinen talitiainen mieleen.

Muuttolinnuista tapasin siellä monet kotoiset ystävät, esim. sinirinnan, kaikki viklot, rantasipin, kuovit, meriharakan ja monia sorsalintuja. Eivät ne varmaankaan samoja yksilöitä ole kuin täällä, mutta mistä sen aina tietää. En ole kovin hyvin perehtynyt rengastukseen enkä lintujen muuttoreitteihin. Yksi laji kuitenkin pisti silmään kauniina ja puhtaana, kun sen täällä kotimaassa yleensä keväällä näkee kovin resuisena. Tämä laji ei ollutkaan lintu vaan perhonen. Alakuvassa komeilee todennäköisesti ohdakeperhonen (Vanessa cardui). Sehän on tunnettu vaellustaidostaan. Kuivuus ajaa sen siivilleen etelän maissa keväällä ja se kulkeutuu ilmavirtausten mukana meille joskus hyvinkin runsain joukoin. Itse näin näitä perhosia viime kesän alussa kauhtuneina usean kerran pihassa ja pellon laidassa. Nyt tapasin saman lajin etelästä, jossa se lenteli autiomaassa keitaan kasvillisuuden seassa etsien ravintoa ihan erilaisista lajeista kuin meillä, taitaa olla jokin matarakasvi kysessä kuvassa.

ohdakeperhonen 004

Kaikenkaikkiaan viikon matkalla löytyi toista sataa lintulajia, joista minulle oli ainakin puolet täysin uusia eli eliksiä niin kuin bongaripiireissä sanotaan. Onneksi en ole bongari ja saatoin nauttia jokaisesta näkemästäni linnusta samalla tavalla, niin erittäin uhanalaisesta kalastajalinnusta Liwan kaupungin mangrovemetsässä kuin pihapuun tirskuttavista tuiki tavallisista varpusistakin.

Maan turvallisuus ja siisteys pistivät silmään kuin myös sen miehisyys. Kun arabi valkoisessa kauhtanassaan kulki neljän mustiin puetun vaimonsa kanssa tullissa, kaikkien päät kääntyivät ja ajatukset olisi ollut mukava saada kuuluville. Erilaista, perin erilaista kuin suomalainen elämä, suomalainen luonto, mutta kiehtovaa.

Lintumaailma

kihu

’Kun 70-luvulla ensi kerran retkeilin Lapissa, muistan kihujen saaneen pään sananmukaisesti pyörälle. Silloinkin taisi olla sopulivuosi, koska kihuja oli joka puolella. Tämä emo hautoi neljää munaansa meistä välittämättä mättäällä, mutta sen puoliso yritti vimmatusti selittää, että hatussa on jotain vikaa. Kymmenen senttiä parhaimmillaan erotti linnun ja päänahan. Oli syytä poistua tyylikkäästi takavasemmalle.’

vesipääsky

’Vesipääsky on veikeä lintu, varsinkin kun sen näkee niin harvoin. Piessijängällä niitä oli paljon pienissä allikoissa. Koskahan nimistönikkarit puuttuvat tämän pääskyn nimeen? Sehän ei ole pääsky ollenkaan vaan kahlaaja. Maamyyräkin menetti hienon nimensä kontiaiseksi vain sen vuoksi, ettei nimessä saa esiintyä sanaa myyrä, kun syo eläinravintoa.’

lunni

’Lunni on tuttu lintu poikakirjoista. Aikoinaan mietin, näenkö sitä koskaan livenä vai jääkö se sellaiseksi kummajaiseksi, joka esiintyy vain eksoottisilla paikoilla, kuten kirjallisuudessa. Kävin Vuoreijan kaupungissa itäisimmässä Norjassa ja sieltä Barentsinmerellä lintuvuorella. Siellähän niitä oli, lunneja. Tarulintu olikin kumman pieni, niin kuin monet lapsuuden muistoista kaivetut.’

pikkukajava

’Luulen, että linnut, jotka pesivät seinällä ja sotkevat kauniin maalipinnan, saisivat kyytiä meilläpäin. Pikkukajavat olivat perustaneet yhdyskuntansa paitsi lintuvuorelle myös kaupungin talojen seinäulokkeille. Siis sillä ei ole väliä, onko alusta puuta tai kiveä, vaan sillä, että pesäpaikka on pystysuora ja siitä löytyy sopivia hyllyjä rakennelman pohjaksi.’

karikukko

’Tämä tepastelija käveli vastaan tienlaitaa siellä jossakin, mihin lie matkalla. Karikukon näin ensi kerran 70-luvulla Porin Reposaaressa ja pitkään sain sitä etsiä uudelleen. Eihän se harvinainen ole, mutta kun etsii kasveja, ei tähyä lintuja. Ystäväni vitsailikin kerran kasviharrastajan ja lintuharrastajan erottavan siitä mihin pää on suunnattuna. Liekö sitten muusta?’

Pohjoisen kukkaloistoa

kurjenkanerva

’Kun pyörii vain omissa nurkissa, ei aina muista, että muuallakin on kuvattavaa, katsottavaa, ihailtavaa. Lapin monet kasvit ovat pieniä mutta kauniita. Niiden puoleen on kumarruttava jopa ryömittävä ja sittenkin  niiden hauras kauneus saattaa paljastua vasta otetusta kuvasta. Kokosin tähän esimerkiksi muutaman tällaisen kasvin äskeiseltä Lapinmatkaltani.’

sielikkö

’Ylin kuva esittää kurjenkanervaa, joka on hyvin yleinen tunturikankailla. Kuva on otettu Piessijängältä Karigasniemeltä, jossa pysähdyimme katselemaan paitsi Ailigas-tunturin karua jylhyyttä, myös Lapin lintuparatiisina tunnetun järven ja jängän lintumaailmaa. Nähtyä tulivat vesipääskyt ja tunturikihut, merikotka ja monet pienet kahlaajat. Yläkuva esittää sielikköä kaikessa kauneudessaan.’

vaivaispaju

’Kun täällä etelässä raivaa ojien pajupensaita raivaussahalla ja yrittää aukoa rantaan näköalaa, ei aina muistakaan, että pohjoisen pajut saattavat olla maanalaisia niin kuin vaivaispaju, jonka eminorkot ovat kuin kauniita kukkia tunturikankaalla. Kasvin varret ovat maanalaisia ja siellä se rönsyilee moneen suuntaan nostaen vain lehtituppaat ja kukat maanpinnan yläpuolelle.’

tunturikohokki

’Tämä kasvi, tunturikohokki, piti mennä kuvaamaan Norjan puolelle Vesisaareen, sillä se on melkoinen harvinaisuus Utsjoen Lapissa. Olen sen tainnut vain kerran nähdä siellä vuosia sitten. Tässä sen kukat ovat jo hieman ohikukkineet ja vaalenneet, mutta tunnistettavissa kuitenkin.’

’Kun kerran sillä suunnalla liikuttiin, piti käydä katsastamassa myös tenonajuruoho. Se on tavallisen kangasajuruohon pohjoinen serkku eli alalaji ja erotettavissa suuremman kukan avulla. Se onkin tyypillistä pohjoisen kasveille, että kukkien koko on suhteessa kasvin kokoon suurempi kuin täällä etelässä. Mistä lie johtuu? Paljon muutakin tuli kuvattua, ehkä pistän ne esille toiste, esim. linnut, joita sinne oikeastaan mentiin katsomaan.’

Suomen suurin

Sulavesi1

’Olen paraikaa pohjoisessa kiertelemässä lintuvuoria ja luonnonnähtävyyksiä. Parissa viimeisimmässä Luonto-lehdessä on kirjattuna kymmeniä hienoja retkipaikkoja eri puolilta Suomea. Niinpä poikkesin tutulle polulle ja löysin yhden Suomen suurimman.’

Kuva ei oikein anna selvää käsitystä siitä, mikä siinä on suurinta maassamme, mutta kun kerron, että seison Suomen suurimman ja virtaamaltaan vuolaimman lähteen rannalla, niin tilannetta voi jotenkin kuvitella oikeassa mittasuhteessa. Lähde sijaitsee Utsjoen kunnassa Kevon vaellusreitin alussa, kun lähdetään etelän suunnalta Karigasniemen tien varresta. Nopeasti katsottuna polun varressa olevassa lammessa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, tällaisia sillä seudulla on kymmeniä, mutta kun katsoi siitä lähtevää jokea, niin saattoi aavistella asiassa olevan jotain kummallista.

Sulavesi3

Lähteeseen vesi tulee maakerroksia pitkin läheisistä Luomusjärvistä laskevasta joesta ja pulppuaa esiin rantapenkereistä ja lähteen pohjasta. Kun vettä maistaa tai upottaa siihen jalkansa, saattaa todeta veden kylmyyden ja raikkauden. Tuollaisen kun saisi etelään, niin ei tarvitsisi ostovettä hankkia. Lähteessä virtaavassa joessa vettä ryöppysi eteenpäin kymmeniä kuutiometrejä minuutissa (32 000 m3/vrk). Siinä on sitä Suomen suurinta.

Sulavesi2

Tämä rauhallinen kuva esittää yhtä rantalähteistä, josta vesi pulppuaa altaaseen. Väinönputki koristaa sen rantoja ja pohjaa peittävät monet lähdesammalet. Oikeastaan kuvatessani tätä ainutlaatuista luonnon kohdetta ajattelin samalla etelän tuhottuja lähteitä. Niin monella olen viime vuosina käynyt ja todennut sen tuhoutuneen, kuivuneen, jääneen metsätöiden jalkoihin, tulleen ojitetuksi tai yksinkertaisesti vain kadonneen. Miten me voisimme suojella viimeiset lähteikkömme? Metsänhakkuissa tällaiset alueet erotetaan leimikoista ja jätetään luonnontilaan, mutta kun se ei riitä. Niin monta kertaa huomaa itse lähteen jääneen hakkuun ulkopuolelle, mutta kun ympäristö muuttuu, niin lähdekin muuttuu eikä yleensä enää palaa entiseen uskoonsa. Valitettavasti!

Itse olen aina iloinen, kun kohtaan luonnotilaisen lähteen. Joskus mietin, että ne monet muutetut ja sementtirenkailla tuhotut lähteet voitaisiin ennallistaa, jos halua riittäisi. Näin monet lähdelajitkin saattaisivat palata enitsille asuinsijoilleen. Tehkäämme niin!

Soikkokaksikko

soikkokaksikko

’Palasin juuri pari päivää sitten Ahvenanmaalta kasviharrastajien seminaarista. Siellä ihailimme monien muiden kämmeköiden ohella myös soikkokaksikkoa, joka kukki parhaillaan komeasti. Kämmeköitä oli runsaasti ja joka paikassa. Tänään kävin Kuohijoen kalkkialueella sammalia katselemassa ja samalla kiersin myös entisen suon kautta, jospa sääskenvalkku sittenkin olisi noussut. No ei se ollut, mutta pari steriiliä ja yksi kukkiva soikkokaksikko siellä oli. Se näyttää hyötyneen ojien tukkimisesta.’

Soikkokaksikko (Listera ovata) on kosteiden lehtojen ja lähdepaikkojen kasvi. Myös ravinteisilta soilta sen voi löytää. Sitä tavataa Etelä-Lappia myöten koko maasta, mutta Ahvenanmaata ja etelän lehtoalueita lukuunottamatta se on harvinainen. Kun Ahvenanmaalla tottui näkemään sen milloin missäkin ojassa tai niityllä, niin täällä Hämeessä saa mennä erikseen tiedostettuun paikkaan sitä katsomaan. Vuosi vuodelta sen kasvustot ovat pienentyneet niittyjen umpeenkasvun ja lähteiden kuivumisen seurauksena. Niistä Luopioisista tavatuista muutamasta kasvupaikasta suuresta osasta se on hävinnyt. Siksi Kalkkialueen kasvusto onkin tervetullut.

Kalkkilouhoksen alapuolinen suo ojitettiin 1980-luvulla ja moni ravinteista ja kosteaa kasvupaikkaa tarvitseva kasvi katosi, muutamat koko pitäjästä, kuten sääskenvalkku ja vilukko. 2000-luvun alussa suon oja tukittiin Pirkanmaan ELY-keskuksen toimesta siinä toivossa, että kasvillisuus palaisi ennalleen. Soikkokaksikko on ensimmäinen kasvi, joka on palannut. Elän toivossa, että muutkin vielä ilmaantuvat entisille paikoilleen. Toisaalta ojituksen aikana puut pääsivät kasvamaan suuriksi ja niiden juuret sitovat tehokkaasti kosteuden eikä maa pääse enää vettymään suoksi. Puiden varjostus ja maaperän kuivuus estävät tehokkaasti suokasvien paluun. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja odottaa.

Soikkokaksikko on helppo tuntea kahdesta soikeasta vastakkaisesta lehdestään. Kasvin kukka on kaunis sekin, mutta sitä varten pitää kumartua syvään. Pidetäänpä silmät auki ja etsitään. Kyllä se löytyy, kun liikkuu oikeilla paikoilla. Ehkä emme täällä pääse ahvenanmaalaiseen tasoon, mutta kyllä muutaman kunnon kasvuston vaatimattomampikin taso riittää.

Portugalin kevät

kilkkaruoho

Make kyseli, mitä Portugalin kasvillisuuteen kuului. Tässä malliksi kilkkaruoho. Alempana joitakin huomioita itse matkasta ja sen tapahtumista.

Talvi on ollut kova ja runsasluminen Iberian niemimaallakin. Muutama viikko ennen matkaamme Pyreneiden alueella satoi ennätyksellisesti lunta ja paikoin se kerrostui jopa neljän metrin kinoksiksi. Maaliskuun kolmannella viikolla ainakaan Lissabonissa ei ollut kuitenkaan talvesta enää tietoakaan. Tosin kevät oli vasta alussa eikä esimerkiksi kasvillisuus ollut vielä viikon alussa päässyt juuri minkäänlaiseen vauhtiin. Viikon lopulla rikkaruohot kukkivat jo näyttävästi. Katselin myös puita, mutta niiden kukat antoivat vielä odottaa. Kirsikka aloitteli, jakarandan violetit kukkatertut ilmaantuivat ihan viimeisinä päivinä, samoin mimoosapensaat puhkesivat kukkaan silloin, mutta varsinainen loisto puuttui.

En tehnyt mitään merkintöjä kukista enkä puista, mutta käytin kyllä runsaasti aikaa niiden katseluun. Viimeisenä päivänä ajattelin ottaa sitten muutaman matkamuiston näytteeksi ja hieman valokuvata parhaita kasveja, mutta huono ilma eli voimakas tuuli ja sadekuurot estivät tämän suunnitelman toteutumisen. Samoja kasveja ne pääasiassa kuitenkin olivat, kuin ne, joita olen nähnyt muuallakin Etelä-Euroopassa.

Upea paikka Lissabonissa on Jardin Botanico. Yleensä käyn aina matkalla kaupungin kasvitieteellisessä puutarhassa. Niin tälläkin kerralla. Puisto sijaitsi keskellä kaupunkia mäenrinteessä ja se vaikutti hyvinkin vanhalta. Siellä tehtiin vasta kevättöitä ja siivottiin talvella varisseita oksia ja lehtiä pois. Mieleen jäivät kukkimistaan aloittavat viikunakaktukset, kookas suosypressi kummallisine hengittävine juurineen, lehdetön neidonhiuspuu ja hieno perhostalo, jossa koteloista koko ajan kuoriutui toinen toistaan upeampia perhosyksilöitä. Kuvasin mm. ritariperhosen ja amiraalin. Tässä otos:

ritariperhonen

Perhostalon ritariperhonen kuivatteli uusia siipiään sopivasti kuvausta varten.

Kasvien katselijan kannalta pari viikkoa myöhempi ajankohta olisi ollut parempi. Nyt rikkaruohoja lukuunottamatta kasvit olivat vielä lepotilassa. Linnutkaan eivät olleet oikein vedossa. Karimetsot saalistivat Tejo-joella ja mustakottaraiset käyskentelivät pelloilla. Siinä taisivatkin olla minun elikseni tältä matkalta. Paljon pieniä piipittäjiä puikkelehti pensaissa, mutta niiden näkemiseen olisi tarvittu toisenlaiset silmät tai sitten tolkuttomasti aikaa ja olisiko niitä sittenkään osannut oikein määrittää. Hattua täytyy nostaa niille lintuharrastajille, jotka tuosta vain määrittävät noita piipittäjiä.

Jos sitten Lissabonin kulttuurista jotain kirjoittaisi, niin taidemuseoissa kävimme ja niiden kokoelmat olivat upeita, kannattaa mennä katsomaan. Upea oli myös maailmannäyttelyyn 1998 valmistunut meriakvaario. Vietimme siellä sananmukaisesti meren sisässä kokonaisen päivän ihmetellen kalojen ja muiden meren eliöiden loistoa. Sitä ei turhaan kehuta Euroopan parhaaksi. Suositeltava paikka sekin.