Avuksi suunnistukseen

’Metsässä liikkuessa katse on usein maata kohti, varsinkin tällaisella kasveista kiinnostuneella. Ystäväni kerran tokaisikin, että nyt hän tietää, mikä erottaa lintumiehen kasvimiehestä – pään asento, ylös vai alas. Kuitenkin olen usein tähynnyt myös puiden latvoihin ja miettinyt, miksi vanhan männyn latva on usein vinossa. Tuntuu kuin se olisi lopettanut kasvunsa ylöspäin ja alkanut tehdä kallistusta. Kun aikani tätä ihmettelin, huomasin, että latva kääntyykin aina samaan suuntaan eli pohjoiskoilliseen. Miksi näin, miksi juuri tuohon suuntaan? Sehän on ihan hullua.

On tätä ilmiötä muutkin pohtineet, mutta pätevää selitystä sille en ole löytänyt tai uskonut. Joku on epäillyt kasvitautia, mutta mikään ruoste tai tervasroso ei tuota saa aikaan, ei myöskään bakteeri tai virus kallistaisi puuta aina samaan suuntaan. Samasta syystä ei ilmiötä voi selittää millään vauriollakaan. Lumi painaa joskus puiden oksia tai latvaa, mutta yleensä siitä seuraa joko katkeaminen tai sitten kääntynyt osa kuihtuu. Näin ei tässä tapauksessa ole tapahtunut. Puu jatkaa kasvuaan terveen oloisena. Sitä en myöskään ole huomannut, että kääntynyt osa olisi kohtuuttomasti pidentynyt. Se tuntuu pysyvän melko samanmittaisena, ehkä tuuheentuvan jonkin verran. Tuuli voisi painaa latvaa tuohon suuntaan, koska olemme länsituulten alueella, mutta en usko siihenkään.

Itse olen miettinyt seuraavaa: Eliöt pyrkivät hyödyntämään vallitsevat olosuhteet mahdollisimman tarkkaan. Niinpä sanotaan, että puiden oksat ovat tuuheampia etelän puolella, koska saavat silloin enemmän valoa ja lämpöä. Tässä vain käy toisin päin. Olisiko kyseessä ilmiö, jossa puun solukko kasvaa lämmön puolelta enemmän ja kääntää siis latvaa pohjoisen suuntaan, jolloin latvus saa enemmän valoa ja lämpöä, koska sen lehväpinta on kohtisuoraan aurinkoon päin. Näin puu hyödyntäisi latvallaan maksimaalisen yhteyttämistuloksen. Mutta… niin monta muttaa tulee heti vastaan. Miksi vain latva? Miksi vain vanha puu? Miksi vain mänty? Miksi latva ei kuitenkaan kasva?

Ilmiön oikeaa selitystä en tiedä, mutta sitä on mukava miettiä ja tarkkailla. Olenkin katsellut puiden latvoja eri puolilla Suomea ja ilmiö tuntuu olevan sama, suunta on pohjoiskoillinen. Jos tästä asiasta ei muuta iloa ole, niin ainakin se, että tässä on hyvä apu eksyneelle, paljon parempi kuin ne onnettomat muurahaispesät puun etelänpuolella ja jäkälät rungolla, joita aina mainostetaan. Jos tiedät, mihin suuntaan sinun on mentävä, niin katso vanhan männyn latvaa ja lähde kulkemaan. Itse olen tullut useamman kerran metsästä pois männynlatvan opastamana, jos olen eksynyt.’

 

Puiden salattu elämä

’Joulun aika meni kahlatessa läpi suosittua saksalaista kirjaa ja miettiessä, miksi olen pistänyt kuusen vesijalkaan ja ripustanut sen oksille kaikenlaisia koristeita. Olenko kysynyt siltä, haluaako se sellaista? Kirjassa on paljon tuttua tietoa puista ja kasveista yleensäkin, mutta varsinkin sen alkupuolella on joitain väitteitä, joita joutuu sulattelemaan vielä jonkin aikaa. Suosittelen kirjaa, jos on ikävystynyt tässä perusteellisesti tutkitussa maailmassa. Tästä saa uutta ajateltavaa.’

’Tämän kirjan luettuasi et näe metsää enää samanlaisena’, sanotaan kirjan takakannessa. Aika paljon luvattu, mutta luettuani kirjan, voin sanoa samaa. Olen usein kertonut tarinaa joskus 70-luvulla ilmestyneestä kirjasta, jossa kerrottiin pelakuun paljastaneen murhaajan. Tämä kirja kertoo samoista asioista, joita silloin pidettiin huuhaana. Puut tai yleistäen kasvit pystyvät aistimaan ympäristöään, vaikka niillä ei olekaan hermostoa niin kuin eläimillä. Esimerkkien ja tieteellisten tutkimusten avulla kirjoittaja kuvaa puiden aistimaailmaa ja kommunikaatiota ympäröivän luonnon kanssa.

Esimerkkeistä paljastuu puiden hyvinkin herkkä sosiaalinen elämä, jossa ne tasaavat lajitovereittensa kanssa ravintoa, hoitavat lapsiaan ja huolehtivat vanhuksistaan. On vaikea sanoa näin, sillä nämä ovat tietenkin meitä ihmisiä ja eläimiä koskevia termejä eikä se puilla suinkaan ole sama juttu eikä kirjoittaja näin väitäkään. Kuitenkin yhteyttämistuotteet kulkeutuvat juurien kautta taimille niiden alkutaipaleen aikana ja jopa kannoille puiden runkojen tuhoutumisen jälkeen.

Kun alussa mainitsemani kirjan pelakuu koki pelkoa kaverinsa murhaajan saapuessa huoneeseen, niin samalla tavalla tämän kirjan tutkitut puut pystyivät tunnistamaan vihollisensa ja ryhtymään vastahyökkäykseen, viestimään naapureilleen vaarasta. Niiltä löytyi jopa oppimiskykyä, kun tutkimukset osoittivat puiden reagoivan toistuvaan turhaan ärsykkeeseen erilailla kokeen alussa ja lopussa.

Pohdittiinpa kirjassa myös puiden ’aivojen’ sijaintia, sillä johonkinhan niiden täytyi oppimansa tallentaa. Kun puulla ei ole hermostoa, niin muistiprosessin täytyy perustua johonkin muuhun järjestelmään. Tärkeäksi paikaksi näytti kirjan mukaan muodostuvat kuiden äärimmäiset hiusjuuret. Niiden varassa puu toimi. Puilla on sienijuuri ja täten myös sieni lienee mukana prosessissa. Juuren kärki hakee reittinsä maan alla, se välittää yhteyttämistuotteita, kerää ravinteita ja vettä, välittää tietoa ja oppii. Varmaan vaatii vielä paljon tutkimusta, että tällaiset asiat todentuvat tai sitten kumoutuvat.

Kirja on tietenkin populistinen kuvaus asiasta, vaikka perässä onkin mittava lähdeluettelo. Saksalainen kirjoittaja on alunperin koulutukseltaan metsänhoitaja ja kyllästyttyään puiden kaltoin kohtelemiseen hän pestautui metsänhoitajaksi luonnonsuojelualueelle. Täällä hän teki kokeitaan ja keräsi tuloksia. Vaikka väitteet on perusteltu hyvinkin tarkasti tutkimustuloksilla, skeptinen lukija ei tahdo pysyä mukana. Kirja herättää aiheensa kautta lukemattomia uusia kysymyksia, pohdintoja ja epäuskoisia huuhdahduksia. Toisaalta sellaisenhan hyvän kirjan tulee ollakin. Kuitenkin jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt luen satukirjaa, niin syvään on mieleen painunut ajatus, että eläimet ovat niitä, jotka tekevät tällaisia asioita ja kasvit ovat vain kasveja, älyttömiä ja aistittomia.

Niin kuin kirja lupaa, nyt katselen metsää uusin silmin. Nyt katselen myös luonnonsuojelua uusin toimin. Ehkä en enää raivaakaan pensaikkoja tai karsi puita tai kerää kasveja tai tuhoa nurmikkoa yhtä innokkaasti kuin ennen. Ehkä ajattelen, mitä nuo kasvit minusta ’ajattelevat’, ehkä annan niillekin puheenvuoron tai ainakin enemmän huomiota. Mitenkähän kasvissyöjien käy, jos osoittautuu, että kasvit pystyvät aistimaan, ajattelemaan, tuntemaan – kipua? Entä maatalouden eettisyyden, metsänhoidon järkevyyden …? Ajatukset alkavat rientää!

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Gummerus, 2016, suom. Pirkko Roinila. 257 s.

Mennyt vuosi

’Monesti menneen vuoden pohdinnasta tulee töiden luettelo, tehtyjen ja tekemättömien. Niin varmaan tästäkin. Luen paraikaa kirjaa Puiden salattu elämä. Varmaan kirjoitan arvion siitä jossain välissä. Kirja on vahvistanut entisiä käsityksiä, mutta myös avannut silmiä. Vuoden aikana on tullut liikuttua paljon metsissä ja tarkkailtua niiden kuntoa. Teollisuus ilmoittaa tunnuslukujaan, joista käy ilmi, kuinka tuottoisa vuosi oli heidän kannaltaan. Metsässä liikkuja näkee jäljen ja suree. Viime vuonna kaadettiin puuta enemmän kuin edellisenä ja tehtiin päätöksiä yhä suuremmista hakkuista ja mahdollisuuksista käyttää puuta hyödyksi. Turhaan ei ole pohdittu puun riittävyyttä. Varmaan parempiin tuloksiin päästäisiin, jos metsiä hoidettaisiin paremmin. Pusikkoa kasvavat taimikot, pensoittuneet hakkuuaukeat ja laiminlyödyt ympäristöt eivät ole maallemme hyödyksi eikä kaunistukseksi.

Matkailu on lisääntynyt ja maailman lehdistössä on useaan otteeseen mainostettu maatamme hienona matkailumaana. Yksi Suomen matkailuvaltti on puhdas luonto. Täältä haetaan hiljaisuutta, puhdasta luontoa ja elämyksiä, muttta myös toimivaa järjestelmää. Kun viime vuonna kiertelin eri puolilla maata suojelualueilla, näin enemmän kulkijoita kuin vuosiin. Tämä todettiin myös uutisissa muutama päivä sitten. Erikoista oli, että yhä useampi vastaantuljia puhui jotain muuta kuin kotimaisia kieliä. Kun liikuin alueilla, jotka olivat luonnontilassa, mutta eivät suojeltuja eikä opastettuja, puuttuivat vastaantulijat lähes kokonaan, puhumattakaan alueista, jotka sananmukaisesti oli raiskattu ja sitten unohdettu. Ehkä kotimaanmatkailuunkin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota ja laajennettava kunnostettujen retkeilyalueiden suuruutta.

Viime vuoden aikana sain päätökseen Luopioisten kasvikartoituksen ruutuosuuden. Tämä blogi alkoi aikoinaan kasvisivuston tukitoimena, mutta ryöstäytyi heti alussa kaikkeen muuhunkin luontoon ja kirjallisuuteen liittyvään. Alkava vuosi näyttää, mihin suuntaan nyt mennään. Sammalet kiinnostavat yhä enemmän ja niiden sivustokin on paisunut lähes tavallisten kasvien luokkaan. Palvellakseen paremmin niin opiskelijoita kuin muitakin ihmisiä tulisi sitä jatkuvasti kehittää. Siinä on tulevalle vuodelle suuri haaste, niin kuin edellisessä postauksessa kerroin. Vuoden lopulla saa sitten nähdä, olenko onnistunut. Hyviä neuvoja ja apua otan vastaan asian eteenpäin viemisessä.’

Setä pitkäsääri

Kaukkala

’Lumi tuli, lumi suli, taas on metsäretkien aika! Samalla kun koluaa kallioita hienojen sammalten toivossa, saattaa kohdata sananmukaisesti silmästä silmään muunkinlaista lajistoa. Itse törmäsin lukkiin. Ne liikkuvat vielä, tosin hitaasti ja jalkojaan kankeasti ojennellen, mutta silloinhan niitä voi rauhassa katsella ja valokuvata. Pimeän sään vuoksi kuvan ottaminen ei kyllä ole helppoa. Itse käytän voimakasta otsalamppua. Sen valossa pääsee tutustumaan ahtaisiinkin koloihin. Kuvatessa se kuitenkin luo liian voimakkaita varjoja, joten silloin se on syytä sammuttaa ja luottaa tukevaan jalustaan.

Kuvassa esiintyvä lukki on mitä ilmeisimmin rauniolukki (Leiobunum tisciae) yksi maamme paristakymmenestä lukkilajista. Maailmaltahan näitä otuksia on löydetty tähän mennessä liki kaksi tuhatta lajia. Lukit ovat vaarattomia, myrkyttömiä, oikeastaan jopa hyödyllisiä hämähäkkieläimiä. Niillä on neljä paria pitkiä jalkoja, joista osasta ne voivat vaaran uhatessa luopua ja hämätä vihollista sisiliskon tapaan. Ruumis on kaksiosainen möykky, jonka väritys on ruskehtava ja suomumaisen epätasainen. Ihmisen tapaan lukilla on vain kaksi silmää, jotka aistivat valoa, mutteivät muodosta kuvaa. Ympäristön havainnoiminen tapahtuu jalkojen tuntoaistin avulla. Ravintonsa ne pyydystävät väijymällä muita selkärangattomia. Ne syövät myös raatoja, lahoavia kasvinosia tai ulosteita.

Rauniolukki on ilmeisen tavallinen suuressa osassa maata talojen seinillä ja kosteissa koloissa. Itse tapasin sen kyllä kaukaa rakennuksista Luopioisten Kaukkalasta Kuohujärven kalliolta sammalten seasta. Kuvamateriaalin mukaan vertaamalla ei välttämättä pääse oikeaan lajiin, mutta tämä lukkilaji on aivan itsensä näköinen eikä meillä tavata muita saman suvun lukkeja. Yleisin laji lienee seinälukki (Phalangium opilio), joka viihtyy myös rakennusten sisällä. Sen voi tavata hitaasti vaeltamassa huoneen seinältä keskitalvellakin.

Vaikka talvi lähenee, niin vieläkin kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Uusia tuttavuuksia voi kävellä vastaan yllättävissäkin paikoissa.’

Ympäristöpäivänä

haapa1’Tänään vietetään Maailman ympäristöpäivää. Se on perua Tukholmassa 5.6.1972 pidetystä YK:n ympäristökokouksesta. Vuosien saatossa päivällä on ollut erilaisia teemoja, joiden avulla pyritään kiinnittämään huomiota ajankohtaisiin ympäristöongelmiin. Tänä vuonna tällainen aihe on metsä. Meille suomalaisille se onkin kiintoisa kohde, onhan metsä edelleenkin oleellinen osa meidän hyvinvointiamme.

haapa3

Tänä aamuna kiersin Luopioisten metsissä koiran kanssa laajan lenkin. Ryteikköä raivauksen jälkeen, hakkuuaukeaa talvisten kaatojen jäljiltä ja sitten kaunista korpimetsää, jossa sekä minun että koiran oli helppo liikkua. Monenlaista metsäympäristöä! Yksi asia minua kuitenkin kovin ilahdutti. Vuosikausia olen aina sopivissa väleissä puhunut ja kirjoittanut haavan puolesta, se kun on metsän arvokkain puu, luonnon kannalta. Tänään saavuin hakkuuaukean laitaan, josta puusto risuineen oli viime talvena kuljetettu pois. Pakolliset säästöpuut komeilivat ryhmänä keskellä aukkoa. Mutta siinähän se ilo olikin, säästöpuut olivat haapoja, komeita ja hyväkuntoisia. Jos kerran haapa nykyään kelpaa lähinnä energiapuuksi, luulisi maanomistajalle olevan vain hyötyä, kun ne jätetään säästöpuiksi metsään. Haapapino tien varressa on surullinen näky, varsinkin kun se usein lahoaa samalla paikalla vielä vuosien päästä. Usein viereisessä metsässä kasvaa silloin jo tiuha metrinkorkuinen haapavesaikko estämässä metsänomistajan arvopuun kasvamista. Hirville ruoaksi sanotaan, samalla menevät kyllä silloin koivun- ja männyntaimetkin. Onneksi kuuseen hirvi ei koske.

haapa2Näin ympäristöpäivänä on ilo huomata tällainen asia metsänhoidossamme, vaikka se olisikin ainoastaan poikkeus. Nyt vain pitää etsiä muitakin myönteisiä juttuja metsistämme. Näitä asioita ajattelin, kun raivasin ikiaikaiselta polku-uralta raivausjätteitä pois, että seuraavalla kerralla olisi helpompi siitä kulkea. Miksihän ne pitää kaataa polkujen päälle?’

27: metsäapila

metsäapila1

’Heinäkuu alkaa ja olisi ollut varmaan paikallaan esitellä jokin heinäkasvi, mutta en löytänyt sopivaa kuvaa. Heinät on vaikeita kuvattavia. Usein kuvasta ei saa mitään selvää tai sitten tuntomerkit ovat niin vähäisiä, ettei kuva edes pysty niitä kertomaan. Niinpä heinäkuun ensimmäiselle viikolle valikoitui perin tuttu kasvi – vai onko se sittenkään tuttu? Katsotaanpa.’

Ainoastaan metsäapila (Trifolium medium) on maassamme alkuperäinen apila, muut ovat tuontitavaraa. Ne ovat saapuneet meille yleensä ihmisten mukana tai viljojen rikkakasveina ja kotiutuneet sitten maisemaa koristamaan. Edelleenkin monia apiloita viljellaan tuorerehun ainesosiksi tai kylvetään nurmikkokasveiksi kuten valkoapila (T. repens). Puna-apila (T. pratense) ja alsikeapila (T. hybridum) ovat kehittäneet erilaiset muodotkin rehukasville ja luonnonkasville. Rehumuodot ovat rehevämpiä ja suurempia kuin luontoon jo karanneet.metsäapila2

Metsäapila kasvaa nimensä mukaan metsissä ja metsänlaidoilla, mutta myös pientareilla ja niityillä yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa. Harvinaisena sitä voi tavata aina Napapiirille saakka, mutta siellä se lienee sotatulokas ja hyvin harvinainen. Kukan punainen väri erottaa sen kaikista muista apiloista paitsi puna-apilasta. Näiden kahden ero näkyy parhaiten lehdissä. Puna-apilan lehdessä on kiilamainen vaalea laikku, kuten allaolevista kuvista näkyy.metsäapila3puna-apila1

Apiloita on pidetty hyvinä mesikasveina ja niinpä mehiläishoitajat mielellään kiikuttavat pesän apilapellon laitaan. Hyöty on molemminpuolinen. Apila on myös maaperää ravitseva kasvi ja siksi maanviljelijä suosii sitä nurmissa ja jopa peltoa kesannoidessa. Hernekasvin juurinystyrät tuottavat maahan typpeä muidenkin kasvien hyödyksi. Lisäksi apila on karjataluden suosikkikasvi, koska siitä on helppo tehdä tuorerehua ja karja sitä mielellään syö. Kaikin puolin hyödyllinen kasvi.

Tällä viikolla kannattaa tutustua erilaisiin apiloihin. Ne kukkivat paraikaa hienosti. Harvinaisemmat kelta-apila (T. aureum), jänönapila (T. arvense) ja musta-apila (T. spadiceum) ovatkin sitten täällä Hämeen sydämessä jo sieltä hienommasta päästä havaintoja, joiden löytymisestä kannattaa erityisesti riemuita. Minun oma suosikkini apiloiden joukossa on kuitenkin meidän oma metsäapilamme. Se on siisti ja ryhdikäs kasvi niin pientareen koristuksena kuin kukkamaljakossakin.

19: kevätpiippo

kevätpiippo2

’Tämän viikon kasvi lienee usealle outo tuttavuus ja kuitenkin se on kevään kukkijoista yleisimpiä koko maassa. Sen voi löytää niin metsästä kuin pientareeltakin, niityltä ja tunturikankaalta. Kevätpiippo oli vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta selvä valinta, kun etsin toukokuun ensiviikolle mannekiinia.’

Kevätpiippo (Luzula pilosa) kukkii nimensä mukaisesti aikaisin keväällä. Tänä vuonna näin ensimmäisen kukan jo pääsiäisen aikaan, mutta silloin kukka ei ollut vielä auennut ja koko kukinto odotteli vielä varren kasvua lehtien suojassa. Auringon lämmössä se sitten nopeasti kasvoikin reilut kymmenen senttiä ja kukat auvautuivat. Heinämäinen ulkonäkö viittaa tuulipölytykseen. Niinpä vihviläkasvit, joihin piipotkin kuuluvat, ovatkin kaikki tuulipölytteisiä.kevätpiippo3

Lajitovereistaan, nurmipiippo ja kalvaspiippo, kevätpiippo on helppo tunnistaa. Sen kukat ovat yksittäin lyhyen varren päässä muodostaen sarjamaisen kukinnon, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Samalla tavalla kukkivat vain Lapin harvinaiset piipot. Heinistä piipon lehdet erottaa pitkistä vaaleista karvoista lehden reunoissa. Lähisukuisia ovat lisäksi sarakasvit, jotka yleensä ovat kookkaampia ja lehtirakenteeltaan erilaisia. Oikeastaan tätä kasvia ei voi sotkea mihinkään muuhun yleiseen kasviin.

Kevätpiippo on monivuotinen kasvi, joten sen löytää usein samoilta paikoilta vuodesta toiseen. Kukittuaan se säilyttää saman muodon loppukesään saakka, jolloin siemenet varisevat. Niiden levittäjinä toimivat usein muurahaiset, jotka saavat siemenen päässä olevan herkullisen ulokkeen palkaksi vaivoistaan. Tällä kevätkasvilla on siis samanlainen leviämistapa kuin sinivuokollakin. Maailmanlaajuisesti kevätpiippoa tavataan lähes koko Euroopasta ja aina kaukaa Siperiasta saakka.kevätpiippo1

Tämä viikko on nyt aikaa etsiä viereisen kuvan kasvi. Strategiset mitat ovat: 10-30 cm korkea, mätästävä, usein runsaasti kukkiva ja rehevästi kukoistava.

Veikkaan, ettei sen löytäminen ole vaikeaa, siksi yleinen ja runsas se on metsissämme.

Toukokuun sammal

metsäliekosammal2

’Helmikuun sammal oli kolatessa lumen alta pursuava niittyliekosammal. Näin toukokuussa liikkuessaan lehtomaisissa metsissä ei voi olla huomaamatta sen lajitoveria metsäliekosammalta. Vaikka joku voisi sanoa, että kaikki metsäsammalet ovat ihan toistensa näköisiä, niin kuitenkin, tarkkaan katsottuna ne ovat erilaisia ja muodostavat erilaisia kasvustoja. Kolme yleisintä metsäsammalta taitavat olla metsäkerrossammal, seinäsammal ja juuri tämä toukokuun sammal metsäliekosammal. Jos katsot sammalsivuilta niiden kuvia, niin huomaat, ettei niitä voi toisiinsa sotkea.’

Metsäliekosammal (Rhytidiadelphus triquetrus) on lehtojen ja lehtomaisten metsien kaunistus. Se kasvaa usein mattomaisesti suurina puhtaina kasvustoina. Usein sammal nousee liekomaisesti pitkin lehtipuiden etenkin haapojen tyviä jopa puolen metrin korkeuteen. Sammal on helppo tuntea tupsumaisesta latvastaan, joka erottaa sen selvästi seinäsammalesta, jota se värinsä puolesta muistuttaa. Haarottuminen ja koko taas erottavat sen lähilajeista niitty– ja korpiliekosammalista.metsäliekosammal3

Hirsitaloaikaan seinien tilkkeeksi riivittiin metsästä sammalta. Etupäässä se oli tästä nimensäkin saanutta seinäsammalta, mutta joukossa oli varmasti myös kerrosammalta ja liekosammalta. Kun purin vanhaa seinää korjatakseni sitä, löysin hirsien välistä juuri näitä kolmea sammalta. Ne olivat pahoin litistyneet ja sen vuoksi vaikeat tunnistaa. Mikroskooppi kuitenkin paljasti niiden lehtien muodon ja lajit saattoi vielä määrittää. Seinän väliin sammalet olivat päätyneet yli sata vuotta sitten. Joskus kuulee seinän väliin laitetun rahkasammalta, mutta se lienee erehdys. Tämä sammal imee sisäänsä suuret määrät vettä ja saattaa siksi mädättää seinän mielummin kuin tilkitä.

Nyt ennen kuin mustikoihin tulee lehdet ja heinät kasvavat metsiinkin, kannattaa tähytä sammalkerrosta. Liekosammal on hauska tuttavuus, kun sen oppii tuntemaan. Toukokuu on aikaa etsiä, sitten tulevat uudet haasteet.

metsäliekosammal1

Sitkeyttä

sitkeytta’Olen aina ihmetellyt männyn elämää. Puu on varsinainen selviytyjä, sitkeä sissi. Kun metsässä näkee pienen siementaimen, ei osaa edes kuvitella, mitä kaikkea se saa kokea elämänsä aikana, jos saa mahdollisuuden selviytyä vanhuuteen saakka. Se loppuhan voi olla vasta monen sadan vuoden kuluttua, silloin kun nyt tainta katsova on lykännyt horsmaa jo iät ja ajat. Jos lasketaan männyn elämänkaarta, niin se on ensin taimi, sitten puu, sen jälkeen mahdollisesti kelo ja lopuksi liekopuu. Tosin kahdessa viime vaiheessa se ei enää liene elävä, mutta on olemassa kuitenkin. Työstin juuri äsken laavupuita vanhoista kuorituista tukeista. Jos laavussa katto pysyy ehjänä ja olosuhteet vakaina, saattaa hirsi säilyä sielläkin satoja vuosia. Onhan oma asuntonikin näin kesäaikaan tehty mäntyhirsistä joskus 1800-luvun puolivälissä.

Kuva on otettu viime viikonvaihteen kasviseminaarin aikaan Tampereella Kalevankankaan hautausmaan nurkalta. Harju viettää jyrkästi etelään ja eroosio syö jatkuvasti maata männyn juurakon alta. Puut sinnittelevät siitä huolimatta paikoillaan ja näyttävät jopa kasvavan. Noista puista ei varmaankaan tukkeja tule. Tiheäsyinen puuaines saattaa kuitenkin kelvata vaikka rakennusteollisuudelle. Monesti kaupassa tarjotaan mäntylautaa, jonka vuosilustot ovat liki sentin levyiset ja koko lauta hapero kuin paperi. Ennen vanhaan puusepät ja talonrakentajat osasivat katsoa mistä ja milloin puunsa kaatoivat. Huonoa he eivät huolineet. Huonoa en minäkään halunnut, kun poikana valitsin itselleni suolta männynkäkkyrän tehdäkseni siitä itselleni sauvan. Käkkyrässä oli sopiva koukku alaosasssa ja niin siitä tuli kävelykeppi. Kotona vasta huomasin vuosilustoja suurennuslasin avulla laskemalla, että minä kymmenvuotias natiainen olinkin kaatanut liki satavuotiaan vanhuksen. Suolla puu kasvaa hitaasti. 

Mänty on levittäytymisen mestari: se kasvaa koko maassa, sen voi löytää kuivasta tai märästä paikasta, aurinkoiselta rinteeltä tai varjoisasta notkelmasta. Mikä muu puu toimii samalla tavalla? Kalliomännyt ja suomännyt ovat hyvin samanlaisia: käkkyräisiä, hidaskasvuisia. Peltomännyt tunnetusti kasvavat pensasmaisiksi eikä mäntyä sen vuoksi peltoon kannatakaan istuttaa. Nytkyään on epäilty, että tulevaisuudessa ei suoraa ja solakkaa mäntyä enää kasvakaan, sillä kuusi on vallannut jo kuivat kankaatkin ja kun teollisuus vaatii yhä nopeammin materiaalia, ei puu ehdi koskaan täyteen kukoistukseensa. Onko mänty tulevaisuudessa uhanalainen? 

Kynsimistä


Kynnet1’Syksy on merkillistä aikaa, sananmukaisesti. Silloin paljastuu monet kesän aikana ilmaantuneet merkit ja jäljet, kun lehdet ovat varisseet ja ensilumi valaissut pimeätkin korpiloukot. Kuljin pienen puron laitaa etsien korpiluppoa, jota olin sieltä reilut kymmenen vuotta sitten löytänyt. Näytteen etiketti ei kertonut aivan tarkkaa paikkaa ja niinpä jouduin hieman kiertelemään. Metsä oli tietenkin hakattu ja suuret luppopuut kuljetettu tehtaalle, mutta aivan puron reunaan oli jäänyt kaistale, jota ei oltu huomattu tai sitten se oli tahallaan jätetty hakkuun ulkopuolelle. Taimikosta oli turha luppoa etsiskellä, joten keskityin tähän unohdukseen. Luppo löytyi, tosin kovin vähäisenä ja kituvana, mutta sen vieressä olikin sitten jotain aivan muuta. Kuvaa voi rauhassa katsella ja miettiä, kuka tai mikä siinä on kuusen runkoa kynsinyt?’

Itse en ole koskaan nähnyt karhua luonnossa, mutta jälkiin olen aina silloin tällöin törmännyt. Tätäkin jälkeä katselin sillä silmällä ja taisinpa katsella ympärillenikin, kunnes huomasin, että raamuista valui jo kuivettunutta pihkaa. Raapija oli vieraillut paikalla jo hyvinkin kuukausia sitten ellei kauemminkin. Tuskin se olisikaan viitsinyt jäädä pensaan taa odottamaan, kuka jäljet löytää. Niin, karhun läjiä näkee Etelä-Hämeenkin metsissä aina silloin tällöin ja tällaisiin raavittuihin puihin olen törmäänyt muutaman kerran. Onko kyseessä karhu? Näin päättelen, sillä jäljet olivat rungolla metristä puoleentoista korkealla ja niissä näkyy selvästi eläimen kynnenjäljet.
Kynnet2Tässä viereisessä kuvassa nuo jäljet näkyvät vielä selvemmin. Hirvi kuorii puita hampaillaan, mutta ne ovat yleensi silloin lehtipuita, koska hirvi käyttää esim. haavan tai raidan kuorta ravinnokseen. Toisaalta hirvi saattaa hangata sarvistaan nahkaa pois alkukesästä ja vaurioittaa jotain pientä närettä pahastikin, mutta tällaisessa puussa ei näy kynnenjälkiä, vaikka kuori onkin irronnut samalla tavalla. Kynsimisen korkeus maanpinnasta sulkee pois pienet eläimet, kuten mäyrän tai supikoiran ja en ole niillä koskaan moisia kynsiä nähnytkään.

Kylillä kuulee usein puhuttavan karhusta, kuinka se oli syömässä marjoja mättään toisella puolella, kun toiselta puolen niitä poimittaan tai kuinka karhu puhaltelee korvessa ja lonksuttaa leukojaan. Harvoin kukaan sitä on todella nähnyt, saatika, että olisi joutunut sen suhteen vaaraan. Sanotaankin, että karhu näkee sinut, vaikka sinä et näe karhua. Se väistää yleensä hyvissä ajoin, kun meluisa ihminen sitä lähestyy. Ainoa vaaratilanne saattaa syntyä, jos karhulla on poikanen ja kulkija joutuu emon ja poikasen väliin. Siihen ei pidä ängetä, johan sen järkikin sanoo.

Itse en siis ole nähnyt koskaan karhua luonnossa. Niitä kuitenkin siellä on, sen kertoo kuvakin. Harvakseltaan maamme on asutettu myös karhuilla. Paraikaa on menossa hirvenmetsästysaika. Pyssymiehet vahtivat lavoilla hirvien liikkeitä ja posauttelevat ylimääräiset pois päiviltä. Niin täälläkin. Hirviä on kuitenkin tällä hetkellä melkein yhtä vähän kuin karhujakin. Koko menneen kesän aikana kulkiessani näin vain pari kertaa metsän sarvipään enkä sen jälkiinkään usein törmännyt. Lehdissä valitetaan, kuinka sudet tai karhut ovat vieneet koiran tai lampaan tai hiehon laitumelta. Hirvi on karhun luontaista liharavintoa. Ehkäpä se tyytyisi siihen, jos sitä olisi enemmän saatavilla. Eikä tarvitsisi sitten niitä viimeisiä karhuja kaataa.

Nyt karhu on mennyt jo talvipesäänsä. Sellaisen löytäminen olisikin mukava juttu, mutta vaikka taas kylillä liikkuu puheita karhun talvipesästä, lienee senkin löytäminen enemmän kuin sattumaa, mutta ainahan voi yrittää.