Setä pitkäsääri

Kaukkala

’Lumi tuli, lumi suli, taas on metsäretkien aika! Samalla kun koluaa kallioita hienojen sammalten toivossa, saattaa kohdata sananmukaisesti silmästä silmään muunkinlaista lajistoa. Itse törmäsin lukkiin. Ne liikkuvat vielä, tosin hitaasti ja jalkojaan kankeasti ojennellen, mutta silloinhan niitä voi rauhassa katsella ja valokuvata. Pimeän sään vuoksi kuvan ottaminen ei kyllä ole helppoa. Itse käytän voimakasta otsalamppua. Sen valossa pääsee tutustumaan ahtaisiinkin koloihin. Kuvatessa se kuitenkin luo liian voimakkaita varjoja, joten silloin se on syytä sammuttaa ja luottaa tukevaan jalustaan.

Kuvassa esiintyvä lukki on mitä ilmeisimmin rauniolukki (Leiobunum tisciae) yksi maamme paristakymmenestä lukkilajista. Maailmaltahan näitä otuksia on löydetty tähän mennessä liki kaksi tuhatta lajia. Lukit ovat vaarattomia, myrkyttömiä, oikeastaan jopa hyödyllisiä hämähäkkieläimiä. Niillä on neljä paria pitkiä jalkoja, joista osasta ne voivat vaaran uhatessa luopua ja hämätä vihollista sisiliskon tapaan. Ruumis on kaksiosainen möykky, jonka väritys on ruskehtava ja suomumaisen epätasainen. Ihmisen tapaan lukilla on vain kaksi silmää, jotka aistivat valoa, mutteivät muodosta kuvaa. Ympäristön havainnoiminen tapahtuu jalkojen tuntoaistin avulla. Ravintonsa ne pyydystävät väijymällä muita selkärangattomia. Ne syövät myös raatoja, lahoavia kasvinosia tai ulosteita.

Rauniolukki on ilmeisen tavallinen suuressa osassa maata talojen seinillä ja kosteissa koloissa. Itse tapasin sen kyllä kaukaa rakennuksista Luopioisten Kaukkalasta Kuohujärven kalliolta sammalten seasta. Kuvamateriaalin mukaan vertaamalla ei välttämättä pääse oikeaan lajiin, mutta tämä lukkilaji on aivan itsensä näköinen eikä meillä tavata muita saman suvun lukkeja. Yleisin laji lienee seinälukki (Phalangium opilio), joka viihtyy myös rakennusten sisällä. Sen voi tavata hitaasti vaeltamassa huoneen seinältä keskitalvellakin.

Vaikka talvi lähenee, niin vieläkin kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Uusia tuttavuuksia voi kävellä vastaan yllättävissäkin paikoissa.’

Ympäristöpäivänä

haapa1’Tänään vietetään Maailman ympäristöpäivää. Se on perua Tukholmassa 5.6.1972 pidetystä YK:n ympäristökokouksesta. Vuosien saatossa päivällä on ollut erilaisia teemoja, joiden avulla pyritään kiinnittämään huomiota ajankohtaisiin ympäristöongelmiin. Tänä vuonna tällainen aihe on metsä. Meille suomalaisille se onkin kiintoisa kohde, onhan metsä edelleenkin oleellinen osa meidän hyvinvointiamme.

haapa3

Tänä aamuna kiersin Luopioisten metsissä koiran kanssa laajan lenkin. Ryteikköä raivauksen jälkeen, hakkuuaukeaa talvisten kaatojen jäljiltä ja sitten kaunista korpimetsää, jossa sekä minun että koiran oli helppo liikkua. Monenlaista metsäympäristöä! Yksi asia minua kuitenkin kovin ilahdutti. Vuosikausia olen aina sopivissa väleissä puhunut ja kirjoittanut haavan puolesta, se kun on metsän arvokkain puu, luonnon kannalta. Tänään saavuin hakkuuaukean laitaan, josta puusto risuineen oli viime talvena kuljetettu pois. Pakolliset säästöpuut komeilivat ryhmänä keskellä aukkoa. Mutta siinähän se ilo olikin, säästöpuut olivat haapoja, komeita ja hyväkuntoisia. Jos kerran haapa nykyään kelpaa lähinnä energiapuuksi, luulisi maanomistajalle olevan vain hyötyä, kun ne jätetään säästöpuiksi metsään. Haapapino tien varressa on surullinen näky, varsinkin kun se usein lahoaa samalla paikalla vielä vuosien päästä. Usein viereisessä metsässä kasvaa silloin jo tiuha metrinkorkuinen haapavesaikko estämässä metsänomistajan arvopuun kasvamista. Hirville ruoaksi sanotaan, samalla menevät kyllä silloin koivun- ja männyntaimetkin. Onneksi kuuseen hirvi ei koske.

haapa2Näin ympäristöpäivänä on ilo huomata tällainen asia metsänhoidossamme, vaikka se olisikin ainoastaan poikkeus. Nyt vain pitää etsiä muitakin myönteisiä juttuja metsistämme. Näitä asioita ajattelin, kun raivasin ikiaikaiselta polku-uralta raivausjätteitä pois, että seuraavalla kerralla olisi helpompi siitä kulkea. Miksihän ne pitää kaataa polkujen päälle?’

27: metsäapila

metsäapila1

’Heinäkuu alkaa ja olisi ollut varmaan paikallaan esitellä jokin heinäkasvi, mutta en löytänyt sopivaa kuvaa. Heinät on vaikeita kuvattavia. Usein kuvasta ei saa mitään selvää tai sitten tuntomerkit ovat niin vähäisiä, ettei kuva edes pysty niitä kertomaan. Niinpä heinäkuun ensimmäiselle viikolle valikoitui perin tuttu kasvi – vai onko se sittenkään tuttu? Katsotaanpa.’

Ainoastaan metsäapila (Trifolium medium) on maassamme alkuperäinen apila, muut ovat tuontitavaraa. Ne ovat saapuneet meille yleensä ihmisten mukana tai viljojen rikkakasveina ja kotiutuneet sitten maisemaa koristamaan. Edelleenkin monia apiloita viljellaan tuorerehun ainesosiksi tai kylvetään nurmikkokasveiksi kuten valkoapila (T. repens). Puna-apila (T. pratense) ja alsikeapila (T. hybridum) ovat kehittäneet erilaiset muodotkin rehukasville ja luonnonkasville. Rehumuodot ovat rehevämpiä ja suurempia kuin luontoon jo karanneet.metsäapila2

Metsäapila kasvaa nimensä mukaan metsissä ja metsänlaidoilla, mutta myös pientareilla ja niityillä yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa. Harvinaisena sitä voi tavata aina Napapiirille saakka, mutta siellä se lienee sotatulokas ja hyvin harvinainen. Kukan punainen väri erottaa sen kaikista muista apiloista paitsi puna-apilasta. Näiden kahden ero näkyy parhaiten lehdissä. Puna-apilan lehdessä on kiilamainen vaalea laikku, kuten allaolevista kuvista näkyy.metsäapila3puna-apila1

Apiloita on pidetty hyvinä mesikasveina ja niinpä mehiläishoitajat mielellään kiikuttavat pesän apilapellon laitaan. Hyöty on molemminpuolinen. Apila on myös maaperää ravitseva kasvi ja siksi maanviljelijä suosii sitä nurmissa ja jopa peltoa kesannoidessa. Hernekasvin juurinystyrät tuottavat maahan typpeä muidenkin kasvien hyödyksi. Lisäksi apila on karjataluden suosikkikasvi, koska siitä on helppo tehdä tuorerehua ja karja sitä mielellään syö. Kaikin puolin hyödyllinen kasvi.

Tällä viikolla kannattaa tutustua erilaisiin apiloihin. Ne kukkivat paraikaa hienosti. Harvinaisemmat kelta-apila (T. aureum), jänönapila (T. arvense) ja musta-apila (T. spadiceum) ovatkin sitten täällä Hämeen sydämessä jo sieltä hienommasta päästä havaintoja, joiden löytymisestä kannattaa erityisesti riemuita. Minun oma suosikkini apiloiden joukossa on kuitenkin meidän oma metsäapilamme. Se on siisti ja ryhdikäs kasvi niin pientareen koristuksena kuin kukkamaljakossakin.

19: kevätpiippo

kevätpiippo2

’Tämän viikon kasvi lienee usealle outo tuttavuus ja kuitenkin se on kevään kukkijoista yleisimpiä koko maassa. Sen voi löytää niin metsästä kuin pientareeltakin, niityltä ja tunturikankaalta. Kevätpiippo oli vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta selvä valinta, kun etsin toukokuun ensiviikolle mannekiinia.’

Kevätpiippo (Luzula pilosa) kukkii nimensä mukaisesti aikaisin keväällä. Tänä vuonna näin ensimmäisen kukan jo pääsiäisen aikaan, mutta silloin kukka ei ollut vielä auennut ja koko kukinto odotteli vielä varren kasvua lehtien suojassa. Auringon lämmössä se sitten nopeasti kasvoikin reilut kymmenen senttiä ja kukat auvautuivat. Heinämäinen ulkonäkö viittaa tuulipölytykseen. Niinpä vihviläkasvit, joihin piipotkin kuuluvat, ovatkin kaikki tuulipölytteisiä.kevätpiippo3

Lajitovereistaan, nurmipiippo ja kalvaspiippo, kevätpiippo on helppo tunnistaa. Sen kukat ovat yksittäin lyhyen varren päässä muodostaen sarjamaisen kukinnon, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Samalla tavalla kukkivat vain Lapin harvinaiset piipot. Heinistä piipon lehdet erottaa pitkistä vaaleista karvoista lehden reunoissa. Lähisukuisia ovat lisäksi sarakasvit, jotka yleensä ovat kookkaampia ja lehtirakenteeltaan erilaisia. Oikeastaan tätä kasvia ei voi sotkea mihinkään muuhun yleiseen kasviin.

Kevätpiippo on monivuotinen kasvi, joten sen löytää usein samoilta paikoilta vuodesta toiseen. Kukittuaan se säilyttää saman muodon loppukesään saakka, jolloin siemenet varisevat. Niiden levittäjinä toimivat usein muurahaiset, jotka saavat siemenen päässä olevan herkullisen ulokkeen palkaksi vaivoistaan. Tällä kevätkasvilla on siis samanlainen leviämistapa kuin sinivuokollakin. Maailmanlaajuisesti kevätpiippoa tavataan lähes koko Euroopasta ja aina kaukaa Siperiasta saakka.kevätpiippo1

Tämä viikko on nyt aikaa etsiä viereisen kuvan kasvi. Strategiset mitat ovat: 10-30 cm korkea, mätästävä, usein runsaasti kukkiva ja rehevästi kukoistava.

Veikkaan, ettei sen löytäminen ole vaikeaa, siksi yleinen ja runsas se on metsissämme.

Toukokuun sammal

metsäliekosammal2

’Helmikuun sammal oli kolatessa lumen alta pursuava niittyliekosammal. Näin toukokuussa liikkuessaan lehtomaisissa metsissä ei voi olla huomaamatta sen lajitoveria metsäliekosammalta. Vaikka joku voisi sanoa, että kaikki metsäsammalet ovat ihan toistensa näköisiä, niin kuitenkin, tarkkaan katsottuna ne ovat erilaisia ja muodostavat erilaisia kasvustoja. Kolme yleisintä metsäsammalta taitavat olla metsäkerrossammal, seinäsammal ja juuri tämä toukokuun sammal metsäliekosammal. Jos katsot sammalsivuilta niiden kuvia, niin huomaat, ettei niitä voi toisiinsa sotkea.’

Metsäliekosammal (Rhytidiadelphus triquetrus) on lehtojen ja lehtomaisten metsien kaunistus. Se kasvaa usein mattomaisesti suurina puhtaina kasvustoina. Usein sammal nousee liekomaisesti pitkin lehtipuiden etenkin haapojen tyviä jopa puolen metrin korkeuteen. Sammal on helppo tuntea tupsumaisesta latvastaan, joka erottaa sen selvästi seinäsammalesta, jota se värinsä puolesta muistuttaa. Haarottuminen ja koko taas erottavat sen lähilajeista niitty– ja korpiliekosammalista.metsäliekosammal3

Hirsitaloaikaan seinien tilkkeeksi riivittiin metsästä sammalta. Etupäässä se oli tästä nimensäkin saanutta seinäsammalta, mutta joukossa oli varmasti myös kerrosammalta ja liekosammalta. Kun purin vanhaa seinää korjatakseni sitä, löysin hirsien välistä juuri näitä kolmea sammalta. Ne olivat pahoin litistyneet ja sen vuoksi vaikeat tunnistaa. Mikroskooppi kuitenkin paljasti niiden lehtien muodon ja lajit saattoi vielä määrittää. Seinän väliin sammalet olivat päätyneet yli sata vuotta sitten. Joskus kuulee seinän väliin laitetun rahkasammalta, mutta se lienee erehdys. Tämä sammal imee sisäänsä suuret määrät vettä ja saattaa siksi mädättää seinän mielummin kuin tilkitä.

Nyt ennen kuin mustikoihin tulee lehdet ja heinät kasvavat metsiinkin, kannattaa tähytä sammalkerrosta. Liekosammal on hauska tuttavuus, kun sen oppii tuntemaan. Toukokuu on aikaa etsiä, sitten tulevat uudet haasteet.

metsäliekosammal1

Sitkeyttä

sitkeytta’Olen aina ihmetellyt männyn elämää. Puu on varsinainen selviytyjä, sitkeä sissi. Kun metsässä näkee pienen siementaimen, ei osaa edes kuvitella, mitä kaikkea se saa kokea elämänsä aikana, jos saa mahdollisuuden selviytyä vanhuuteen saakka. Se loppuhan voi olla vasta monen sadan vuoden kuluttua, silloin kun nyt tainta katsova on lykännyt horsmaa jo iät ja ajat. Jos lasketaan männyn elämänkaarta, niin se on ensin taimi, sitten puu, sen jälkeen mahdollisesti kelo ja lopuksi liekopuu. Tosin kahdessa viime vaiheessa se ei enää liene elävä, mutta on olemassa kuitenkin. Työstin juuri äsken laavupuita vanhoista kuorituista tukeista. Jos laavussa katto pysyy ehjänä ja olosuhteet vakaina, saattaa hirsi säilyä sielläkin satoja vuosia. Onhan oma asuntonikin näin kesäaikaan tehty mäntyhirsistä joskus 1800-luvun puolivälissä.

Kuva on otettu viime viikonvaihteen kasviseminaarin aikaan Tampereella Kalevankankaan hautausmaan nurkalta. Harju viettää jyrkästi etelään ja eroosio syö jatkuvasti maata männyn juurakon alta. Puut sinnittelevät siitä huolimatta paikoillaan ja näyttävät jopa kasvavan. Noista puista ei varmaankaan tukkeja tule. Tiheäsyinen puuaines saattaa kuitenkin kelvata vaikka rakennusteollisuudelle. Monesti kaupassa tarjotaan mäntylautaa, jonka vuosilustot ovat liki sentin levyiset ja koko lauta hapero kuin paperi. Ennen vanhaan puusepät ja talonrakentajat osasivat katsoa mistä ja milloin puunsa kaatoivat. Huonoa he eivät huolineet. Huonoa en minäkään halunnut, kun poikana valitsin itselleni suolta männynkäkkyrän tehdäkseni siitä itselleni sauvan. Käkkyrässä oli sopiva koukku alaosasssa ja niin siitä tuli kävelykeppi. Kotona vasta huomasin vuosilustoja suurennuslasin avulla laskemalla, että minä kymmenvuotias natiainen olinkin kaatanut liki satavuotiaan vanhuksen. Suolla puu kasvaa hitaasti. 

Mänty on levittäytymisen mestari: se kasvaa koko maassa, sen voi löytää kuivasta tai märästä paikasta, aurinkoiselta rinteeltä tai varjoisasta notkelmasta. Mikä muu puu toimii samalla tavalla? Kalliomännyt ja suomännyt ovat hyvin samanlaisia: käkkyräisiä, hidaskasvuisia. Peltomännyt tunnetusti kasvavat pensasmaisiksi eikä mäntyä sen vuoksi peltoon kannatakaan istuttaa. Nytkyään on epäilty, että tulevaisuudessa ei suoraa ja solakkaa mäntyä enää kasvakaan, sillä kuusi on vallannut jo kuivat kankaatkin ja kun teollisuus vaatii yhä nopeammin materiaalia, ei puu ehdi koskaan täyteen kukoistukseensa. Onko mänty tulevaisuudessa uhanalainen? 

Kynsimistä


Kynnet1’Syksy on merkillistä aikaa, sananmukaisesti. Silloin paljastuu monet kesän aikana ilmaantuneet merkit ja jäljet, kun lehdet ovat varisseet ja ensilumi valaissut pimeätkin korpiloukot. Kuljin pienen puron laitaa etsien korpiluppoa, jota olin sieltä reilut kymmenen vuotta sitten löytänyt. Näytteen etiketti ei kertonut aivan tarkkaa paikkaa ja niinpä jouduin hieman kiertelemään. Metsä oli tietenkin hakattu ja suuret luppopuut kuljetettu tehtaalle, mutta aivan puron reunaan oli jäänyt kaistale, jota ei oltu huomattu tai sitten se oli tahallaan jätetty hakkuun ulkopuolelle. Taimikosta oli turha luppoa etsiskellä, joten keskityin tähän unohdukseen. Luppo löytyi, tosin kovin vähäisenä ja kituvana, mutta sen vieressä olikin sitten jotain aivan muuta. Kuvaa voi rauhassa katsella ja miettiä, kuka tai mikä siinä on kuusen runkoa kynsinyt?’

Itse en ole koskaan nähnyt karhua luonnossa, mutta jälkiin olen aina silloin tällöin törmännyt. Tätäkin jälkeä katselin sillä silmällä ja taisinpa katsella ympärillenikin, kunnes huomasin, että raamuista valui jo kuivettunutta pihkaa. Raapija oli vieraillut paikalla jo hyvinkin kuukausia sitten ellei kauemminkin. Tuskin se olisikaan viitsinyt jäädä pensaan taa odottamaan, kuka jäljet löytää. Niin, karhun läjiä näkee Etelä-Hämeenkin metsissä aina silloin tällöin ja tällaisiin raavittuihin puihin olen törmäänyt muutaman kerran. Onko kyseessä karhu? Näin päättelen, sillä jäljet olivat rungolla metristä puoleentoista korkealla ja niissä näkyy selvästi eläimen kynnenjäljet.
Kynnet2Tässä viereisessä kuvassa nuo jäljet näkyvät vielä selvemmin. Hirvi kuorii puita hampaillaan, mutta ne ovat yleensi silloin lehtipuita, koska hirvi käyttää esim. haavan tai raidan kuorta ravinnokseen. Toisaalta hirvi saattaa hangata sarvistaan nahkaa pois alkukesästä ja vaurioittaa jotain pientä närettä pahastikin, mutta tällaisessa puussa ei näy kynnenjälkiä, vaikka kuori onkin irronnut samalla tavalla. Kynsimisen korkeus maanpinnasta sulkee pois pienet eläimet, kuten mäyrän tai supikoiran ja en ole niillä koskaan moisia kynsiä nähnytkään.

Kylillä kuulee usein puhuttavan karhusta, kuinka se oli syömässä marjoja mättään toisella puolella, kun toiselta puolen niitä poimittaan tai kuinka karhu puhaltelee korvessa ja lonksuttaa leukojaan. Harvoin kukaan sitä on todella nähnyt, saatika, että olisi joutunut sen suhteen vaaraan. Sanotaankin, että karhu näkee sinut, vaikka sinä et näe karhua. Se väistää yleensä hyvissä ajoin, kun meluisa ihminen sitä lähestyy. Ainoa vaaratilanne saattaa syntyä, jos karhulla on poikanen ja kulkija joutuu emon ja poikasen väliin. Siihen ei pidä ängetä, johan sen järkikin sanoo.

Itse en siis ole nähnyt koskaan karhua luonnossa. Niitä kuitenkin siellä on, sen kertoo kuvakin. Harvakseltaan maamme on asutettu myös karhuilla. Paraikaa on menossa hirvenmetsästysaika. Pyssymiehet vahtivat lavoilla hirvien liikkeitä ja posauttelevat ylimääräiset pois päiviltä. Niin täälläkin. Hirviä on kuitenkin tällä hetkellä melkein yhtä vähän kuin karhujakin. Koko menneen kesän aikana kulkiessani näin vain pari kertaa metsän sarvipään enkä sen jälkiinkään usein törmännyt. Lehdissä valitetaan, kuinka sudet tai karhut ovat vieneet koiran tai lampaan tai hiehon laitumelta. Hirvi on karhun luontaista liharavintoa. Ehkäpä se tyytyisi siihen, jos sitä olisi enemmän saatavilla. Eikä tarvitsisi sitten niitä viimeisiä karhuja kaataa.

Nyt karhu on mennyt jo talvipesäänsä. Sellaisen löytäminen olisikin mukava juttu, mutta vaikka taas kylillä liikkuu puheita karhun talvipesästä, lienee senkin löytäminen enemmän kuin sattumaa, mutta ainahan voi yrittää.

Pieniä puikkoja

sammalpuikko

’Eilen sadekuurojen välissä lähdin käymään tutulla lehtopurolla, josta viime vuonna löysin lehmuksen rungolta piirtojäkälää (Graphis scriptaa). Se on sinällään viehättävä jäkälä aivan kuin vanhan ajan kalligrafiaa. Puro suikertaa syvällä kivien välissä ja muodostaa onkaloihinsa kylmän ja kostean mikroilmaston, jossa viihtyvät hyvin sekä maksasammalet että pienet sienet. Lahopuun päältä silmiini osui kuvan kaltaista nukkaa, jota oli kömmittävä tutkimaan lähempää. Vasta kun otin sitä käteeni ja nostin päivänvaloon, sain selville, että se olikin sieni, joka kasvoi sammalesta. Minulle aivan outo otus ennestään. Niinpä otin siitä kuvan ja lähetin eteenpäin. Lasse Kosonen osasi ystävällisesti neuvoa: sammalpuikko (Eocronartium muscicola).

Sammalpuikko on loissieni. Sen imujuuret työntyvät sammalen solukkoon ja imevät veden ja ravinnon sitä kautta. Yleensähän sienet käyttävät sienirihmojaan ravinnon ottamiseen karikkeesta tai symbioosissa sienijuuristen kasvien kanssa. Tämä vaalea hyvin hento ja hauras puikkomainen sieni on siis aito parasiitti. Kuvan sammal on jokin suikerosammal, tarkemmin en ole sitä vielä tutkinut. Kirjatietojen mukaan sieni voi loisia usealla eri sammalella esim. palmusammalella, siipisammalilla ja kamppisammalella suikerosammalten lisäksi.

Sieni ei ole kovin yleinen. Varsinkin aikaisemmin sitä pidettiin suurena harvinaisuutena, josta oli Pirkanmaallakin vain muutama löytö, mutta nykyään sitä on kuitenkin löydetty laajemmaltakin. Mikään tavallinen se ei kuitenkaan ole. Sieni kasvoi siis puronvarsilehdossa. Sen isäntäsammal suikersi lahopuun päällä, jonka lahoamisaste oli jo hyvin pitkällä, oikeastaan vain kuori piti tämän lehtipuun enää kasassa. Niinpä en saanut enää selvää, mihin lajiin laho kuului. Ympärillä kasvoi harmaaleppää, tuomea ja lehmusta, siis jokin näistä. Sientä oli noin pari neliön alalla runsaasti ja koko puun pinta näytti olevan tuon alle parisenttisen nukkamaisen kasvuston alla. Ensin luulin sitä homeeksi, sitten jonkin maksasammalen itiöpesäkkeiksi, mutta lopulta sen sienimäinen pinta vei lajin oikeaan suuntaan.

Tällaiset mikroilmastoiset onkalot ovat hyvin mielenkiintoisia paikkoja etsiä jotain uutta. Harvinaisten lajien löytymiselle voi tietenkin olla syynä myös se, ettei kukaan selväjärkinen sulloudu purokivien väliin tonkimaan jotain mikroskooppisen pientä kasvustoa, kun miljoona hyttystä kyttää ateriaa vieressä. No, onneksi meitä hulluja vielä piisaa, saadaan nämäkin kummajaiset päivänvaloon.

Syylälinnunherne

syylalinnunherne

Luonnonkukanpäivää vietettiin Hämeessä sateen merkeissä. Kolmen kilometrin lenkillä oli mukana parikymmentä innokasta kulkijaa. Sade sotki loppumatkan aika pahasti, mutta alkumatkasta ihailimme luonnon kukkaloistoa parhaimmillaan. Se vain todettiin, kuinka paljon kasvimaailma on muuttunut monenkin osanottajan lapsuudesta. Kissankäpälät ja kohokit, neilikat ja kuminat ovat kadonneet, tilalle ovat tulleet voimakkaat putkikasvit ja heinät. Kuvan linnunhernettä emme tällä retkellä nähneet. Sen löysin jo viikolla, vihdoinkin.’

Keväinen linnunherne (Lathyrus vernus) on hämäläisten lehtojen keväinen kaunistus. Sitä käyn katsomassa joka kevät parhaissa lehdoissa ja yritän poistaa puunoksia sen tieltä, jotta se saisi rauhassa levitä. Vanhastaan on tiedossa ollut suusanallinen ilmoitus, että täällä jossakin kasvaa myös toinen keväinen hernekasvi, syylälinnunherne (Lathyrus linifolius). Alueella pitkään vaikuttanut Urho Mäkirinta aikoinaan löysi kasvin ja tieto siitä kertoi, että kasvi löydettiin metsäalueelta Holjan ja Koivulahden väliltä. Tämä tapahtui joskus 1950-luvulla. Monet kasviharrastajat ovat vuosikymmenien kuluessa yrittäneet paikantaa uudelleen tuota löytöä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun ystäväni kanssa viime torstaina olimme menossa etsimään uhanalaista korpikaltiosammalta, sanoin, että täällä on pidettävä silmät auki linnunherneen vuoksi. Sammalta emme löytäneet, linnunherneen löysimme.

Syylälinnunherne on hieman pienempi sukulaistaan ja sen kaksilehdykkäiset lehdet ovat pyöreäkärkiset. Siinä parhaat tuntiomerkit, kun tätä kasvia etsitään. Se kasvaa harvinaisena Lounais-Suomessa ja on täällä Hämeessä jo hyvin harvinainen. Niinpä sen kasvualue nytkin pienen puron varrella lehdossa oli vain parin neliön suuruinen. Siinä sitä kasvoi kukkivana puolentusinaa vartta. Kun metsä on saanut olla koskematon ja olosuhteet ovat pysyneet vakaina, kasvaa kasvi ja kukkiikin vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun se ensi kerran on löydetty. Hyttysten vuoksi ja retken jo käännyttyä lopuilleen emme tutkineet aluetta laajemmalti, joten kasvi saattaa kasvaa runsaanpanakin, se pitää vain tutkia paremmalla ajalla tarkemmin.

Näin on kasvikausi avattu uuden lajin myötä. Viime vuonna löytyi suuri joukko uusia lajeja, joten tältäkin vuodelta on vara odottaa samaa. Sammalpuolella niin on jo tapahtunutkin: kolme uutta lajia (rikkanokkasammal, lehtopalmikkosammal ja poronraatosammal) on päivitetty sammalsivuille.

Joulu on ohi – puu on päällään!


kaapiokasvain
’Noin se vuosi taas vaihtui ja voi alkaa katsella kohti kevättä. Nuuttina viimeistään joulunaika loppuu ja kuusi kannetaan ulos. Mutta kas vain, kuvan kuusihan on nurinniskoin. Ei siinä ole mitään manipulaatiota, vaan todellakin siinä on metsästä kuvattu kuusi, jonka runko on ylöspäin ja latva alaspäin, puuttuu vain tähti latvasta, niin joulupuu olisi valmis. Kuvan rajauksella saa tietenkin mukavaa aikaan ja niinpä voin kertoa, että isompi runko löytyy kuvan ulkopuolelta vasemmalta ja todellisuudessa kyseessä on kuusen oksa, mutta millainen oksa. Tarkkaan katsottuna tuo nurinkurinen pikkukuusi muodostuu hyvin tiheästä sokkelosta pieni oksia, jotka ovat kietoutuneet toistensa päälle muodostaen kääpiökasvua. Neulasetkin ovat vain puolet normaalista. Kyseessä on kuusen erikoismuoto, tuulenpesäkuusi (Picea abies f. globosa).’

Kuusen tuulenpesä tai pallolatva ei ole kovin harvinainen erikoismuoto. Usein sellaisen näkee puun latvassa, jonne se nimensä mukaan muodostaa pallomaisen tiheän latvuksen. Sen näkee jo kauas. Pitkään ihailin sellaista aina ohikulkiessani Lahden moottoritiellä Helsinkiin mennessä. En tiedä, onko puu enää pystyssä. Tuulenpesäkuusen synty ei ole samanlainen kuin koivuilla, jossa pesämäisen kasvaimen aiheuttaja on mikrosieni. Kuusella tuulenpesän aiheuttaa oksien epätavallisen voimakas haaroittuminen. Tällöin varsinaista runkoa ei oikeastaan synny ollenkaan, vaan koko kasvannainen on pelkkää oksatiheikköä. Tämän taas aiheuttaa puun latvasilmussa tapahtunut somaattinen kromosomimutaatio.

Yleensä tihentymä syntyy puun latvaan ja aiheuttaa pallomaisen muodostuman, mutta samanlaisia muodostumia voi syntyä myös oksiin kuten yllä olevassa kuvassa. Tämänkaltainen kasvuominaisuus yleensä periytyy. Usein kuitenkin käy niin, ettei kääpiökasvannainen tee itämiskykyistä siementä. Tutkimuksissa tällaisista mutaation sisältämistä siemenistä on saatu kasvattamalla tuulenpesäkuusia suhteessa puolet tavallisia puolet tihentyneitä (Jouni Mikola, METLA). Nykyinen metsänhoito ei suosi mitään erikoisuuksia, vaikka monissa hienoissa korulauseissa ja sertifikaateissa toisin väitetäänkin. Niinpä ainoastaan selvästi näkyvät pallolatvakuuset säästetään, vaikka nekin yksin jäädessään helposti joutuvat tuulten riepoteltavaksi ja kaatuvat. Pienenmmät puut ja pensasmaiset kuuset päätyvät liian usein raivauksen tai harveisterin uhreiksi. Luonnontilaisesta metsästä näitä ’epämuodostumia’ löytääkin useammin.

Kuusella on muitakin hienoja erikoismuotoja. Kirjallisuudesta poimin mm. seuraavia: kultakuusi (P.a.f. aurea), purppurakuusi (P.a.f. cruenta), surukuusi (P.a.f. pendula), pylväskuusi (P.a.f. columnaris), käärmekuusi (P.a.f. virgata), kääpiökuusi (P.a.f. nana), pöytäkuusi (P.a.f. tabulaeformis) ja nisäkuusi (P.a.f. mammillosa). Näistä itse olen nähnyt retkilläni ainakin kulta- ja purppurakuusen, käärmekuusen ja pöytäkuusen jota myös tapionpöydäksi kutsutaan sekä nisäkuusen. Monia näitä muotoja näkee puutarhoissa, sillä erikoismuotoja jalostetaan helposti eteenpäin kaupalliseen tarkoitukseen puutarhakasveiksi.

Kuvan tuulenpesäkuusen löysin vuoden ensimmäisellä retkellä Jyväskylän kaupungin läheisyydestä Väärämäeltä. Varmaan se on ihmetyttänyt useita ohikulkijoita vuosien varrella, sillä sen vieritse kulkee suosittu ulkoilureitti.