Nastaa


keltanastakka1

’Ennen sanottiin jostakin oikein mukavasta, että se on nastaa. En tiedä, mistä sanonta tulee, mutta vieläkin, kun pistän nastalla kuvan ilmoitustaululle tai näen metsässä nastakan, niin tämä sanonta tulee mieleen. Niinpä, nyt lumen taas mentyä ja lahojen kasvinosien peittämän maan tultua esiin, pienet lahottajasienet tuovat väriä maisemaan ja myös iloa. Voi huudahtaa iloissaan: nastaa!’

Keltanastakka (Bisporella citriana) kuuluu kotelosienten laajaan kaareen. Maailmanlaajuisesti tänne kuuluu yli 30 000 sienilajia, mutta koska jatkuvasti tehdään uusia löytöjä, ei tämäkään luku ole kuin laiha arvaus. Koko kaaren luokittelu on kesken eikä siksi oikein osata vielä sanoa, mitkä lopulta ovat sukulaisia keskenään. DNA-määritykset tuovat varmaan tähänkin ryhmään sekä uusia lajeja että uusia määrityksiä. Kotelosieniä löytyy sekä itiöemällisistä sienistä, jopa ruokasienistä, kuten korvasieni, mutta myös pienistä loisten tapaan elävistä mikrosienistä, kuten tuulenpesäsieni tai eräät härmät ja homeet, jopa muutamat taudinkantajat ovat kotelosieniä. Yleensä tällainen erilaisuus johtaa lopulta ryhmän pilkkomiseen. On mielenkiintoista seurata, kuinka kotelosienten käy.

Ketanastakka on yleinen sieni metsissä. Sen kirkkaankeltaiset itiöemät voi löytää keväästä myöhäiseen syksyyn lehtomaisista metsistä lahopuulta ja risuilta. Myös ihmisen rakenteisiin se saattaa pesiytyä, sillä usein olen löytänyt sen kasvustoja lahoavista laudoita ja hirsistä, pitkospuista ja metsään unohtuneista pölkkypinoista. Sieni on yleensä lahottamassa lehtipuita, mutta joskus sen löytää myös havupuulta. Itiöemät muodostavat tiheitä ryhmiä ja säilyvät pitkään. Sieni on lyhytjalkainen, nastamaisen litistynyt alle 3 mm leveä kiekko, joka kuivuessaan tummuu punertavaksi.

keltanastakka2

Kuvasin ketanastakat etelähämäläisessä lehdossa lahoavalta haavalta joulukuun alussa. Se oli siellä runsas ja pikkupakkasista huolimatta elinvoimainen. Aivan vieressä kasvoi risuilla hieman pienenpää sientä, joka ulkonäöltään muistutti suuresti keltanastakkaa, mutta oli väriltään vaalea, lähes nahanvärinen. Se ei ollut kuivunut, kuten ensin luulin, vaan aivan yhtä elinvoimainen kuin vieressä kasvava keltanastakkakin. Voiko sienissä olla albiinomuotoja? Kirjallisuuden puute on tällaisten sienten kohdalla suuri, sillä tavallisista kirjoista nämä lajit puuttuvat kokonaan. Suomen ja Pohjolan sienet-kirja esittelee vain keltanastakan, jonka esittely sopisi tähänkin sieneen väriä lukuunottamatta. Voiko ketanastakka olla noinkin kalpea, vai onko kyseessä täysin toinen laji? Harmi vain kun kuva onnistui hämärässä metsässä huonosti.

Monet pienet kotelosienet ovat löydettävissä talvellakin, jos vain olosuhteet pysyvät edes jotenkin inhimillisinä. Keväällä lumen sulettua ne nousevat lähes ensimmäisinä ja silloin niiden sienirihmaston löytää harsomaisena verkkona karikkeen seassa. Lahottajasienet ovat välttämättömiä luonnon kannalta. Ilman niitä lahoaminen tapahtuisi huomattavasti hitaammin jos ollenkaan. Toisaalta ne ovat myös vahingollisia tuhoamalla puurakenteita ja lahottamalla käyttökelpoista puuta. Siksi tuntuukin aika ihmeelliseltä, kun näkee metsäteiden varsilla valtavia vuosikausia vanhoja risukasoja odottamassa haketusta. Luulisi lahottajasienten iskeneen niihin jo aikapäiviä ja vieneen parhaan energiaterän mennessään. Risusavotassa olisi minusta paljon opittavaa!

Outoja otuksia

lehmuspikari

’Kun eilen kiertelin lehtoa ja etsin jotain mielenkiintoista, löysin sitä myös roppakaupalla. Syksy on siitä mukavaa aikaa, etteä silloin valon vähäisyydestä huolimatta kohtaa monenlaisia muotoja, jotka kesän runsaudessa ja ylenpalttisuudessa jäävät huomaamatta. Nämäkin kaksi pientä mutta valloittavaa olisin kesällä ohittanut, mutta syksyllä, kun muuta on vähän, ne pomppaavat havaintomaailmaan. Mitä ne sitten lienevät, siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta?’

outo2

Ensimmäisen kuvan töppöjälkainen veijari oli vajaan sentin korkuinen ja hyvin runsas puolilahonneen kaltevan lehtipuun rungolla kuoren päällä. Puu taisi olla haapa tai lehmus. Se oli sen verran jo lahonnut, ettei lajista ihan päässyt varmuuteen. Koko vaihteli muutamasta millistä senttiin, mutta missään valkoinen nuppi ei ollut auennut sienen lakiksi tai sammalen itiöpesäkkeeksi. Jotenkin se tuntuu sieneltä, mutta ainakaan minun kirjoistani ei tuollaista löytynyt. Kertokoon, ken tietää!

Toinen kuva on otettu ravinteiselta kalliolta, jossa nuo paperinohuet maljamaiset eliöt kasvoivat lähinnä kerrossammaleen kiinnittyneinä. Mieleeni tuli maljakas, mutta jotain outoa niissä kuitenkin oli: ei mitään sienimäistä rakennetta, ei kuitumaisia verkostoja eikä itiöitä. Oikein mikroskoopilla näitä ’paperihattuja’ katselin, mutten päässyt selvyyteen. Ohutta ja hentoa, kuultavaa, läpimitaltaan parista millistä senttiin. Taas olisi mukava tietää, mitä on löytänyt?

Tällä kerttaa siis kaksi arvoitusta. Otan vastaan arvauksia, tietoa tai luuloa. Minun tehtäväni on sitten miettiä, uskoako vai ei. Tällä hetkellä pidän molempia sieninä, kunnes toisin todistetaan.

Lilavuokko

sinivuokko

’ Syksyn ruska alkaa olla jo takanapäin tältä vuodelta. Keltaiset koivut ovat pudottaneet lehtensä, haavat eivät enää havise eikä vaahteranlehdissäkään näy enää tervatäpläsienen koristelemia värikuvioita. Olemme tulleet syksyn tummimpaan aikaan, samalla kun alkoi myös talviaika. Metsä on kuitenkin edelleen täynnä värejä, ne on vain etsittävä, huomattava ja kumarruttava katsomaan. Lila on syksyn väri siinä missä keltainenkin. Lilaksi muuttuuvat monet maahan pudonneet lehdet, kun vesi liottaa niistä loputkin kirkkaat värit pois. Varsinkin useiden pajujen lehdissä on ennen maatumista voimakasta lilaa sävyä. Kuvassa on sinivuokon lehtiä. Uudet saman kesän lehdet ovat pieniä ja heleän vihreitä, uusia ja puhtaita. Vanhemmat lehdet ovat liloja. Tämä ei ole ruskaa. Lilanvärisiä lehtiä sinivuokolla on kaikkina vuodenaikoina, mutta ehkä ne helpoimmin huomaa syksyisin. Olen yrittänyt etsiä syytä tähän ilmiöön, mutta en ole löytänyt. Hämäläisessä metsässä kohtaa liloja sinivuokkoja melko usein eikä väri näytä ajan myötä häviävän tai hävittävän lehteä. Samassa verossa saattaa olla liloja lehtiä vuodesta toiseen. Sitä en ole seurannut, muuttuvatko ne keväällä vihreiksi ja taas syksyllä liloiksi tai kuolevatko lilat lehdet talvella ja menneen kesän uusista lehdistä syntyy uusia liloja lehtiä. Tämä voisi olla mielenkiintoinen tutkimuskohde näin harrastajalle ja luonnon aktiiviselle ihmettelijälle. Ken tietää kertokoon!’

Elintasoa

aura

’ Syyskuun viimeisillä kartoitusretkillä törmäsin metsässä auraan. Eihän siinä mitään kummallista ole, metsästä löytyy milloin mitäkin kiinnostavaa: sieniä, kukkia, outoja puita ja hylättyjä tavaroita. Auran kohdalla kuitenkin yleensä olen nähnyt niitä hevosvetoisia sahramallisia auroja, jotka tekevät yhden viillon kerrallaan maahan. Tämä nyt löytämäni kuvaa varmaankin elintason nousua, sillä tässä oli kolme siipeä ja traktoriveto. Tuollaisia näkee vielä jokasyksyisessä käytössä maaseudulla, joten sen hylkäämisessä metsään on jokin muu syy kuin käytönpuute. Kertooko se maaseudun autioitumisesta, maataloustukien väärinkäytöstä, viitseliäisyydestä, unohduksesta vai huolimattomuudesta? Sitä en tiedä, mutta sen olen huomannut, että tänä päivänä yhä useammin näkee toimivaa tavaraa viedyn metsään haaskiolle. Kierrätys ja jäteasiat ovat usein sekaisin, kun kylällä on yksi jätelava, johon kaikki kipataan ja suuremmat esineet olisi kuskattava 80 km päähän kaupungin kaatopaikalle tai kytättävä kunnan jäteaseman tai romuauton aikatauluja. Helpompi on viedä jätteensä puiden siimekseen ja olettaa, ettei kukaan löydä. Näin oli edellisen kerran joskus puoli vuosisataa sitten, jolloin jokaisella talolla oli oma kaatopaikkansa metsässä. Tämän kaltaisia muoviroskaa täynnä olevia rutakuoppia näkee edelleen, sillä muovi ei maadu, korkeitaan pilkkoutuu ja leviää ympäristöön roskaten koko alueen. Onpa tällaisia roskankätköpaikkoja alkanut ilmaantua uudelleenkin. Mutta hyvä aura, en ymmärrä, sillä olisi vielä kyntänyt vaikka kuinka monta vuotta sen kokoisia peltoja kuin paikkakunnalla on. Koskahan maastossa vastaan tulee viisisiipinen kääntöaura?’

Limaa!

savihäkkinen

”Kun näkee jotain ylläolevan kaltaista, hieraisee ensin silmiään ja sitten sulkee ne kokonaan, jospa se kummallisuus olisikin vain näköharhaa. Kun se ei ole sitä, alkaa ihmetellä ja käännellä päätään puolelta toiselle ja lopulta uskoo, että on tavannut jotain ainutlaatuista. Eikö niin?’

Savihäkkinen (Cribraria argillacea) ei liene kovin harvinainen, mutta minun tielleni se osui ensi kerran pari viikkoa sitten kylätien varresta lahokannon kupeesta melko varjoisalta ja kostealta paikalta. Ei siitä tee ihmeellistä se, että siinä on noin valtavasti kuplannäköisiä osasia eikä se, että se on niin hauskannäköinen, eikä sen värikään, vaan se, että tämä otus on minulle aivan uuden eliöryhmän edustaja, ryhmän jonka opin tuntemaan vasta muutama kuukausi sitten. Eliö kuuluu nimittäin limasieniin ja ne taas eivät enää kuulukaan mihinkään, vaan ovat yksi eliökunnan pääsukuhaaroista, sellaisista kuin aikaisemmin olivat vain kasvit, eläimet, sienet ja bakteerit. Limasienet on siis oma ryhmänsä, hyvin lähellä ameeboita.

Limasienet ovat lisäksi eläinten ohella toinen ryhmä, joka liikkuu paikasta toiseen omin avuin, ei siis tuulen, jonkin toisen eliön tai veden avulla, vaan itse. Ne ryömivät limakkona, yhdyskuntana, paikasta toiseen. Tosin liike on hyvin hidasta, mutta kuitenkin, tänään täällä huomenna tuolla. Näin savihäkkinenkin.

Kaiken tämän ja paljon enemmänkin opin uudesta hienosta Limasienikirjasta, joka ilmestyi kesän alussa. Aikaisemmin tiesin tästä ryhmästä vain huhupuheita ja tunsin paravoin ja sudenmaidon. Nyt olen selaillut kirjaa antaumuksella ja oppinut koko ajan lisää ja ihmetellyt. Kyllä luonto on monimuotoinen ja rikas. Tällaisiakin on. Tosin näiden kerääminen ja tallentaminen, jopa tunnistaminen on hyvin vaikeaa ja en heti alkuun aiokaan opetella kaikkia Suomen yli kahtasataa lajia, mutta vähitellen, kun ne vastaan ’kävelevät’.

limasienet_kansiTässä on kirjan kansilehti. Jo siitä näkee, kuinka värikkäästä ja hauskasta eliöryhmästä on kyse. Marja Härkönen ja Elina Sivonen ovat tehneet hienon työn saattamalla tutkimustuloksensa kaikkien katseltaviksi. Siitä heille kaunis kiitos. Kirja on paitsi kaunis, niin myös hyvin seikkaperäisesti kirjoitettu. Kun luin sitä ensi kerran kesän alussa, teki mieli heti rynnätä metsään etsimään kaikkea tuota kaunista. Sitten luin eteenpäin ja totesin sen olevan enemmän kuin haastavaa. Eliöt ovat pieniä, niitä on vaikea havaita oikeaan aikaan, sillä ne muuttavat muotoaan ja ne ovat monetkin melko harvinaisia. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta ja niinpä olen jo bongannut paitsi savihäkkisen niin myös paravoin ja sudenmaidon.

Lajien suomalaisista nimistä suuri osa on annettu tätä kirjaa tehtäessä ja mielestäni tässä on onnistuttu loistavasti. Koska kyse on pienistä eliöistä, sopii diminutiivimuoto niille hyvin. Niinpä nyt Suomessa asustaa suuri joukko eliöitä, joilla on nimessään tuttu sana: häkkinen, varjonen, vähänen, silonen, kuuranen, nuoranen, takkunen, tupponen tms. Vain vanhat tutut paravoi ja sudenmaito poikkeavat linjasta. Oikeastaan olisin toivonut yhden nimen kyllä muuttuvan. Kun sanoo katselevansa ja etsivänsä limasieniä, niin kuulijalle tulee yleensä äglöttävä olo ja kun kyseessä ei edes ole sienet. Olisiko koko ryhmälle voinut antaa jonkin kauniimman tai sopivamman nimen, esim. ryömijät tai vaeltajat. Onhan määmyyräkin saanut luovuttaa nimensä ja muuttua kontiaiseksi ja partatiaisesta tuli viiksitimaali.

Kun en niitä kesän alussa löytänyt, olin väärään aikaan niitä etsimässä. Nyt on se aika. Syksyllä nämä kummajaiset ryömivät koloistaan meidän löydettäviksemme, joten sienimetsässä kannattaa katsella pienempiäkin väriläiskiä tarkkaan. Kirjasta löytyvät sitten ohjeet, miten näitä otuksia pitää tallentaa tai kerätä kokoelmiin.

Härkönen, M. & Sivonen, E. 2011: Limasienet (The Myxomycetes of Finlans). -Norrlinia 22: 1 – 224.

Sieneen!

koralliorakas

’Syksyn tulon huomasi ennen sienistä. Liekö tarkempaa havainnointia vai ilmaston lämpenemistä, mutta nykyään tahtoo sieniäkin nähdä aina vain varhemmin. Kiertelin tässä muutama hetki sitten Kyynäröjärven rantoja ja rantaluhtia etsiessäni uhanalaista raania kuvattavaksi ja vastaan tuli tällainen kummajainen.’

Koralliorakas (Hericium coralloides) on maassamme harvinainen sieni. Sen itiöemä on korallimaisesti haaroittunut ja voi kasvaa usean kymmenen senttimetrin suuruiseksi pallomaiseksi kasvustoksi. Väriltään se on tuollainen kermanvaalea, mutta muuttuu vanhemmiten ruskehtavaksi. Orakkaaksi sen tunnistaa korallimaisten haarojen alapinnalla olevista piikkimäisistä heltoista, joissa valmistuvat sienen itiöt.

Tämä yksilö kasvoi vanhalla kaatuneella lahopuulla tervaleppäluhdassa Kyynäröjärven eteläpäässä. Se oli yksinäinen elelijä, sillä lähialueilta ei toista kasvustoa etsiskelystä huolimatta löytynyt. Sopivia lahonneita lehtipuita kyllä olisi ollut tarjolla. Kirjatietojen mukaan se suosii haapaa ja koivua, etenkin pakurisienen vioittamia runkoja. Tämä laho oli lehtipuuta, mutta jo sen verran pitkälle edennyt, että puulaji jäi määrittämättä. Ne muutamat kerrat, kun tämän sienen olen tavannut, se on kasvanut koivulla.

Sieni siis ei ole yleinen. Kirjoissa sanotaan sen ilmentävän jopa vanhaa metsää. Ehkä näin on, vaikka tämä löytämäni yksilö esiintyikin aika avoimella paikalla kosteassa notkelmassa, jossa kasvoi runsaasti nuorta lehtipuuta. Ehkä lahopuun osuus oli suurempi kuin muissa vastaavissa paikoissa ja sitähän sieni suosii. Oikeastaan, kun muistelen, olen tavannut sen hyvinkin samanlaisesta biotoopista muulloinkin. Ehkä se Etelä-Hämeessä tarvitsee tällaisen kostean luhtaisen runsaasti lahopuuta sisältävän kasvupaikan.

Ei koralliorakas ole metsän kummallisin sieni, mutta ehkä se on kaunein. Sen näkeminen saa hyvälle mielelle. Mielellään sen noukkisi sienikoriinsa, mutta enpä ole sitä tehnyt. Luultavasti se ei ole edes hyvänmakuinen, liekö peräti syömäkelvoton. En tiedä. Harvinaisuutensakin vuoksi se kannattaa jättää paikoilleen, jospa se yleistyisi ajan myötä.

Myrkkyä

näsiä1

’Kevään myötä kasvimaailma alkaa nostaa päätään hangen alta. Viime pyhänä katselin jo näsiän turvonneita kukkasilmuja Hämeessä. Etelämpänä saattaa jo punaista väriäkin näkyä. Täällä Keski-Suomessa vasta hankitaan. Mutta parin viikon kuluttua se jo kukkii, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.’

Pikkupoikana minua aina varoiteltiin koskemasta tähän kasviin, sillä se tiedettiin myrkylliseksi. Sanottiin huoli suupielessä, että jo yksikin marja voi saada mahan sekaisin tai hengen pois. Näin asia onkin. Tämä omannäköisensä kasvi on kokonaan myrkyllinen, niin kuin monet muutkin lehtokasvit. Se aloittaa kukkimisen aikaisin keväällä ennen lehtien puhkeamista ja syyskesällä sen varsia koristavat kirkkaanpunaiset marjat. Kasvi on pensasmainen puolesta metristä puoleentoista metriin korkea eikä sitä oikein missään ole runsaasti, muutama pensas paikassaan. Sitä tavataan lehdoista aina napapiirille asti, mutta pohjoisessa se on jo hyvin harvinainen.

Näsiän myrkyllisyys on vaihtelevaa. Siitä huolimatta sitä ei pidä mennä kokeilemaan syömällä. Lapset ovat herkempiä saamaan oireita kuin aikuiset ja silloin yksikin marja voi olla liikaa. Olen aina ihmetellyt tätä, koska syyskesällä linnut popsivat marjoja ravinnokseen eivätkä näytä olevan siitä millänsäkään. Näsiän myrkky, metseriini, ei näytä vaikuttavan niihin. Onko niillä jokin puolustusmekanismi, joka ihmiseltä puuttuu? Toisaalta, miksi kasville on kehittynyt myrkky, jos kaiken maailman linnut kuitenkin sen marjoja syövät ja samalla levittävät sen siemeniä? Mitä vastaan se suojautuu?

näsiä2

Yleensä ihmiset ovat kautta aikojen ottaneet käyttöönsä erikoisesti vaikuttavia kasveja tai niiden osia. Niinpä näsiänkin marjoja on käytetty rohtoina ja lääkkeinä niiden vaarallisuudesta huolimatta. Tästä kertoo myös kasvin vanha kansanomainen nimi, riidenmarja. Marjoilla yritettiin parantaa riisitautia. Monia muitakin nimityksiä kasvilla on ja todennäköisesti sitä on käytetty muihinkin vaivoihin, ehkäpä huumaavanakin aineena sen ajan tohtoreiden yrttilääkinnässä. Tuloksista en tiedä mitään.

Nykyään ei suositella ja ihan oikein onkin, näsiää koristepensaaksi eikä puutarhojen komistukseksi, mutta lehdoissa sitä kannattaa käydä näin alkukeväästä ihailemassa. Sen kukat tuoksuvat hyvältä ja ovat kauniita. Mehiläiset ja muut aikaiset hyönteiset pörräävät kukkien ympärillä myrkystä piittaamatta ja näin kukat pölyttyvät. Näsiän myrkylle en ole keksinyt selitystä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla yksin myrkyllisyydessään, sillä monet lehtokasvit ovat myrkyllisiä, kuten surenmarja, lehtokuusama jopa kansalliskukka kielokin.

Huhtikuu on parasta aikaa näsiän bongaamiseen.