Mennyt vuosi

’Monesti menneen vuoden pohdinnasta tulee töiden luettelo, tehtyjen ja tekemättömien. Niin varmaan tästäkin. Luen paraikaa kirjaa Puiden salattu elämä. Varmaan kirjoitan arvion siitä jossain välissä. Kirja on vahvistanut entisiä käsityksiä, mutta myös avannut silmiä. Vuoden aikana on tullut liikuttua paljon metsissä ja tarkkailtua niiden kuntoa. Teollisuus ilmoittaa tunnuslukujaan, joista käy ilmi, kuinka tuottoisa vuosi oli heidän kannaltaan. Metsässä liikkuja näkee jäljen ja suree. Viime vuonna kaadettiin puuta enemmän kuin edellisenä ja tehtiin päätöksiä yhä suuremmista hakkuista ja mahdollisuuksista käyttää puuta hyödyksi. Turhaan ei ole pohdittu puun riittävyyttä. Varmaan parempiin tuloksiin päästäisiin, jos metsiä hoidettaisiin paremmin. Pusikkoa kasvavat taimikot, pensoittuneet hakkuuaukeat ja laiminlyödyt ympäristöt eivät ole maallemme hyödyksi eikä kaunistukseksi.

Matkailu on lisääntynyt ja maailman lehdistössä on useaan otteeseen mainostettu maatamme hienona matkailumaana. Yksi Suomen matkailuvaltti on puhdas luonto. Täältä haetaan hiljaisuutta, puhdasta luontoa ja elämyksiä, muttta myös toimivaa järjestelmää. Kun viime vuonna kiertelin eri puolilla maata suojelualueilla, näin enemmän kulkijoita kuin vuosiin. Tämä todettiin myös uutisissa muutama päivä sitten. Erikoista oli, että yhä useampi vastaantuljia puhui jotain muuta kuin kotimaisia kieliä. Kun liikuin alueilla, jotka olivat luonnontilassa, mutta eivät suojeltuja eikä opastettuja, puuttuivat vastaantulijat lähes kokonaan, puhumattakaan alueista, jotka sananmukaisesti oli raiskattu ja sitten unohdettu. Ehkä kotimaanmatkailuunkin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota ja laajennettava kunnostettujen retkeilyalueiden suuruutta.

Viime vuoden aikana sain päätökseen Luopioisten kasvikartoituksen ruutuosuuden. Tämä blogi alkoi aikoinaan kasvisivuston tukitoimena, mutta ryöstäytyi heti alussa kaikkeen muuhunkin luontoon ja kirjallisuuteen liittyvään. Alkava vuosi näyttää, mihin suuntaan nyt mennään. Sammalet kiinnostavat yhä enemmän ja niiden sivustokin on paisunut lähes tavallisten kasvien luokkaan. Palvellakseen paremmin niin opiskelijoita kuin muitakin ihmisiä tulisi sitä jatkuvasti kehittää. Siinä on tulevalle vuodelle suuri haaste, niin kuin edellisessä postauksessa kerroin. Vuoden lopulla saa sitten nähdä, olenko onnistunut. Hyviä neuvoja ja apua otan vastaan asian eteenpäin viemisessä.’

Ympäristöpäivänä

haapa1’Tänään vietetään Maailman ympäristöpäivää. Se on perua Tukholmassa 5.6.1972 pidetystä YK:n ympäristökokouksesta. Vuosien saatossa päivällä on ollut erilaisia teemoja, joiden avulla pyritään kiinnittämään huomiota ajankohtaisiin ympäristöongelmiin. Tänä vuonna tällainen aihe on metsä. Meille suomalaisille se onkin kiintoisa kohde, onhan metsä edelleenkin oleellinen osa meidän hyvinvointiamme.

haapa3

Tänä aamuna kiersin Luopioisten metsissä koiran kanssa laajan lenkin. Ryteikköä raivauksen jälkeen, hakkuuaukeaa talvisten kaatojen jäljiltä ja sitten kaunista korpimetsää, jossa sekä minun että koiran oli helppo liikkua. Monenlaista metsäympäristöä! Yksi asia minua kuitenkin kovin ilahdutti. Vuosikausia olen aina sopivissa väleissä puhunut ja kirjoittanut haavan puolesta, se kun on metsän arvokkain puu, luonnon kannalta. Tänään saavuin hakkuuaukean laitaan, josta puusto risuineen oli viime talvena kuljetettu pois. Pakolliset säästöpuut komeilivat ryhmänä keskellä aukkoa. Mutta siinähän se ilo olikin, säästöpuut olivat haapoja, komeita ja hyväkuntoisia. Jos kerran haapa nykyään kelpaa lähinnä energiapuuksi, luulisi maanomistajalle olevan vain hyötyä, kun ne jätetään säästöpuiksi metsään. Haapapino tien varressa on surullinen näky, varsinkin kun se usein lahoaa samalla paikalla vielä vuosien päästä. Usein viereisessä metsässä kasvaa silloin jo tiuha metrinkorkuinen haapavesaikko estämässä metsänomistajan arvopuun kasvamista. Hirville ruoaksi sanotaan, samalla menevät kyllä silloin koivun- ja männyntaimetkin. Onneksi kuuseen hirvi ei koske.

haapa2Näin ympäristöpäivänä on ilo huomata tällainen asia metsänhoidossamme, vaikka se olisikin ainoastaan poikkeus. Nyt vain pitää etsiä muitakin myönteisiä juttuja metsistämme. Näitä asioita ajattelin, kun raivasin ikiaikaiselta polku-uralta raivausjätteitä pois, että seuraavalla kerralla olisi helpompi siitä kulkea. Miksihän ne pitää kaataa polkujen päälle?’

Aarnialue

sallaajärvi1

’Kävin tänään, kun vihdoinkin aurinko näyttäytyi ja oli muutenkin uskomattoman komea päivä, Sallaajärven aarnialueella Jyväskylän Taka-Keljossa. Tämä on vuosittainen pyhiinvaellukseni mennä katsomaan vanhaa metsää ja nauttimaan sen rauhasta. Alue on pieni ja vaatimaton, kaupungin kumina kantautuu sen joka kolkkaan eikä pitkällekään tarvitse kävellä, kun törmää alueen rajaan ja hakkuuaukkoon. Kuitenkin se on pala vanhaa ikimetsää ja sellaisenaan komea.

Kuten kuvasta näkyy, ovat myrskyt runnelleet aluetta mennen tullen. Kaatunutta ja kallellaan olevaa puuta riittää lahoamaan ja tikkojen nakuteltavaksi. Näinhän vanhassa metsässä pitääkin olla, mutta… Niin mielessä käy muunkinlaisia ajatuksia. Miksi sitä puuta on niin paljon nurin? Onko juuri tälle alueelle pitänyt sen trombin sattua? Onko muualta puut korjattu tyystin talteen, niin ettei tällaista rytöä enää näe? Vai onko siihen jokin muu syy, että juuri suojelualueilta puuta kaatuu harvinaisen paljon? sallaajärvi2Aikoinaan myrsky pyyhkäisi Sinivuoren luonnonpuiston poikki ja kaatoi hakkuiden keskelle jääneen metsän nurin laajalta alueelta. Näin ei olisi käynyt tässä mitassa, jos ympärillä olisi ollut metsä pystyssä. Tuuli saa aukoilla kovan voiman ja kun se törmää puiston tiiviiseen puuseinään, tulee pahaa jälkeä. En harmittele tätä oikeastaan muusta syystä kuin siitä, että puuta kaatuu niin paljon.

Retkellä kuulin kaupungin kumun lisäksi tuulen suhinaa haapojen latvuksissa, havupuiden napsahtelua pakkasessa, puron solinaa, hippiäisen viheltelyä (en olekaan vielä niin vanha) ja sokerina pohjalla, pohjantikan naputtelua kuivuneen kuusen rungolla. Pohjantikkahan on nykyään lähes riippuvainen aarnialueista ja niiden lahoavista kuusikoista. Pohjantikalle myrskyjen kaatamat ja vahingoittamat puut ovat elinehto. Niinpä olin iloinen, että myrsky oli kattanut tikoille ruokapöydän. sallaajärvi3Naapurimetsänomistajat todennäköisesti valittaisivat  koppiksista, jos heidän metsänsä olisivat vielä pystyssä. Viime aikoinahan on paljon valiteltu kirjanpainajan tekemistä tuhoista. Mutta niitähän tikat juuri syövät ja samalla suojelavat eläviä puita. Näin kaksi tikkaa koppispyynnissä, mutta kummastakaan en saanut kelvollista kuvaa. Niinpä tässä saadaan tyytyä vain ruokapöytäkuvaan, jossa tikat ovat jo käyneet.

Yllättävän paljon tällainen kaunis aurinkoinen ilma vaikuttaa mielialaan. Vaikka en viipynyt kuin pari tuntia ulkona, jäi siitä koko päiväksi hyvä mieli. Nyt kun tulisi vielä luntakin enemmän kuin tuo pari senttiä, niin pääsisi hiihtämään ja laajentamaan sillä lailla liikkuma-aluettaan.’

Nyt se sitten…

insinööri3

’Nyt se sitten tuli meidänkin metsään, majava nimittäin. Viime keväänä kirjoitin löytämästäni kaadetusta puusta ja sen aiheuttajasta. Majava oli ollut silloin asialla. Silloinen puun kaato oli vanha, mutta yläkuvan jäljet ovat tuoreet. Siinä talttahammas on katkonut koivusta sopivankokoisia pätkiä kuljetettavaksi pesäänsä. Lastut ovat usean sentin pituisia ja levyisiä, eikä puremajälki puussakaan ole mitään hiiren jyrsintää. Kovasti on töitä tehty. Kun pölkyt sitten on saatu poikki, ne raahataan veteen. insinööri2Viereisessä kuvassa näkyy taustalla osa kanaalia, jonka majava on kaivanut ja jota pitkin puu kulkee, isokin runko. Jotta vettä kanavassa piisaisi, eläin tarvitsee padon. Pato on rakennettu puron poikki asettamalla ensin tuoreita pajunoksia ja rankoja ristikkäin penkasta penkkaan. Sen jälkeen rankojen väliin virran puolelle on aseteltu pienempiä oksia, puunkappaleita ja sammalta, turvettakin. Savea ja multaa majava on raahannut penkoista tilkkeeksi. Sitä mukaa kun vesi padon takana nousee, eläin korottaa patoa ja saa näin kuljetusreitit jatkumaan kauemmaksi metsään. Nyt sillä on vettä pölkkyjen, oksien ja rankojen uittamiseen. Kovinkaan pitkiä ojia majava ei joudu kaivamaan, jos se osaa kaataa puun oikeaan suuntaan ja nostaa veden oikealle korkeudelle ja tämän taidonhan se osaa,

Tässä kohtaa astuin minä mukaan kuvioon, sillä en halua metsän hukkuvan tulvaan. Jokusen puun nakertaja vielä voisikin ottaa, mutta vedenpaisumus tappaa liikaa ja majavallekin vääränlaista pihkapuuta. insinööri1Niinpä tarttuin padosta esiinpistäviin rankoihin ja aloitin purkamisen. Viereisessä kuvassa näkyy jo osittain purettu pato, sen takana olevat vesimassat ja padon korkeus, toista metriä. Tuhansia litroja vettä valui solkenaan alajuoksulle ja metsä alkoi kuivua, kun sain päälimmäiset kerrokset poistettua padosta. Majava ei tästä pitäisi ja tiedän, että tämä on vasta taistelun alkua. Huomenna saan mennä uudelleen padolle. Nyt varaan kuokan mukaani. Saan huhkia olan takaa saadakseni padon taas nurin, sillä sen minkä minä päivällä puran, sen majava yöllä rakentaa uudelleen.

Patohan ei ole majavan pesä. Pesä sijaitsee aivan muualla. Padolla on kaksi tehtävää: ensinnäkin äsken kuvaamani kuljetusveden määrän takaaminen ja toiseksi pesän pitäminen sopivalla korkeudella vedenpinnasta. Kun pesään on ainoastaan vedenalainen kulkureitti, niin vedenpinnan on oltava tarpeeksi korkealla, että sisäänkäynti pysyy veden alla. Toisaalta vesi ei saa nousta pesään eli pesä on kuiva ja puhdas. Pesän alapuolinen pato säätelee vedenpinnan korkeuden millilleen oikeaan kohtaan. Kun nyt hävitin yläpuolisen padon, en tuhonnut pesää, mutta vaikeutin majavien ravinnon ja rakennuspuun saantia. Voi olla, että ne näkevät ensi talvena nälkää pesässään, mutta jos joku hajoittaa pesän alapuolisen padon, ne saattavat joutua petojen saaliiksi tai kuolla kylmään. Eläin on rauhoitettu, mutta miten ovat sen rakennelmat? Valtio korvaa majavan aiheuttamia tuhoja. Siitä huolimatta harva metsänomistaja antaa tahallaan majavan turmella metsänsä saadakseen sitten hakea korvauksia. Niinpä maaseudulla majavan padot hajotetaan sen kummemmin asiaa pohtimatta.’

 

Keuhkojäkälä

keuhkojkl’Kävin tänään syysretkellä ystäväni kanssa Pälkäneen Hausalossa. Se sijaitsee Roineen ja Mallasveden välissä ja on tunnetusti hyvän kasvisaaren maineessa. Ajankohta ei tietenkään ollut kovin otollinen hienojen havaintojen tekoon putkilokasvien osalta (pesäjuuri kuitenkin löytyi). Siitä huolimatta tuo saaren länsiosan luonnonsuojelualueen hienous yllätti. Maan peitti paksu kerros syksyn karistamia lehtiä, joista näki, että pääosa lehtipuista on haapoja, lehmuksia ja raitoja. Joukossa kasvoi myös jokunen vaahtera ja hieskoivukin. Kiersimme alueen ympäri ihaillen luonnontilaisen lehdon syksyistä kauneutta. Erityisen komeita olivat muutamalla raidalla kasvavat raidankeuhkojäkälät, joista tässä on pari kuvaa. Enpä muista missään muualla nähneeni noin reheviä kasvustoja ja hyväkuntoisia. Tämä silmälläpidettävä jäkälä tahtoo kadota talousmetsistä ja roskapuun viha hävittää sen myös talojen lähimetsistä. Kuitenkin tuota komeampaa jäkälää saa hakea. Suurimmat kasvustot kattoivat puun koko rungon monen metrin matkalta ja näkyivät jo kauas puiden välistä. Keuhkojäkälä on harvinaistunut juuri metsien siivouksen vuoksi. keuhkojkl (1)Katselin pari vuotta sitten Jyväskylässä, kun paikallinen puistotoimi sahasi komeaa raitaa poikki kahdesta metristä usean metrin päässä pururadasta ja kun asiaa kysyin, niin vastaus oli tyly, melkein siihen malliin, että mitäs se sinulle kuuluu. Siellä se torso seisoo edelleen kaiken kansan ihailtavana hyödyttömänä lahoavana tappina ja aivan turhaan. Miksi on niin vaikea ymmärtää, että tällainen tarpeeton tappaminen on typerää? Metsänomistajat edelleen kaatavat surutta maahan haapaa ja tappelevat sen jälkeen yhä kasvavien juurivesaikoiden kanssa. Samalla kun antaisi suurten haapojen olla, saisi metsäänsä tikkojen ja muiden lintujen armeijan hävittämään kaarnakuoriaisia ja muita tuholaisia luonnollisesti. Nyt saa sitten ihmetellä, miksi puut kuolevat pystyyn ja ötökät sen kun surraavat. Toisaalta ihmettelen myös tämänhetkistä ötökkävihaakin. Muistan lapsena käyneeni katsomassa mäntypistiäismetsää, jossa toukat söivät kaikki neulaset männyistä ja nostivat päätään aina kun sormella niitä osoitti. Silloin oli niiden joukkoesiintymisen aika. Nyt on kirjanpainajan. Aika tasaa molemmat.’

Tihkupinnalla

hetehiirensammal2

’Lähteiköt ja tihkupinnat ovat sammalten aarreaitta. Monet pienet ja keskikokoiset lajit viihtyvät kylmässä ja puhtaassa kosteudessa. Etelä-Suomessa vain alkaa olla harvinaista, että löytää luonnontilaisen lähteikön tai tihkupinnan. Usein lähde on otettu käyttöön: sen sisään on upotettu sementtirengas ja vesi johdetaan muoviputkea pitkin lähitalon tai -mökin käyttövedeksi. Hyvä hyödyntämiselle mutta huono lähteen eliöstölle. Monet pienet lajit menettävät silloin kosketuksen veteen ja häviävät. Kokonaan eri juttu on, kun lähde joutuu selkeän tuhoamisen uhriksi. Lähde merkitään karttoihin, se on metsäammattilaisten tiedossa ja sillä pitäisi olla sen kautta suoja, mutta siitä huolimatta usein kartoitusretkillä törmää metsäkoneen tuhoamaan lähteeseen tai runneltuun tihkupintaiseen ojapainateeseen. Kun raskas kone ajaa päältä, ei vesi enää kulje luontaisella tavalla. Se jää painanteisiin seisomaan, muuttuu usein haisevaksi kuravelliksi  ja niin lähde on tuhoutunut. Tällaisia paikkoja on pyritty kunnostamaan ihan onnistuneestikin, mutta miksi se piti alunperinkään tuhota.

Kulkeuduin kartoittaessani pari päivää sitten tihkupintaiseen pellonreunaan. Lehdosta valui vettä savimaalle ja muodosti siihen hyllyvän pinnan, jonka oli kauttaaltaan erilaisten sammalten peitossa. Pääasiassa ne olivat pieniä maksasammalia. Mieleen jäi etenkin röyhelösammal (Blasia pusilla), jota kasvoi tuolla pinnalla röykkiöittäin. Sitä näkyy ylläolevassa kuvassakin hieman. Tosiasiassa kuva on kuitenkin otettu tuon pienen punaisen sammalen vuoksi, sillä se on uusi laji Luopioisiin. Sammal on hetehiirensammal (Bryum weigelii).

hetehiirensammal1Hiirensammalet ovat vaikeasti tunnistettavia sammalia ja lisäksi niitä on maastamme tavattu yli 40 lajia. Hetehiirensammal on ehkä helpoimmasta päästä. Sen latvaosat ovat kauniin punaiset ja se pistää kokemattomankin sammaltajan silmään tihkupinnalta melko nopeasti. Väri johtuu solunesteessä olevasta punaisesta väriaineesta. Niinpä sammalen kuivuessa sen värikin muuttuu eikä se ole enää ollenkaan punainen. Sammal ei ole kovin yleinen Etelä-Suomessa, sen sijaan Lapissa monet tunturipurojen reunat ovat sitä täynnä. Tosin siellä on muitakin punaisia sammalia, joten aina ei voi luottaa pelkkään väriin.

Nyt löytynyt kasvusto sijaitsee Aitoossa vanhan savipellon pientareella. Pelto on edelleen käytössä ja varmaankin taas syksyllä kynnetään ja maasto muuttuu aivan toisenlaiseksi. Rinnettä pitkin pellolle valuu kuitenkin uutta vettä ja luultavasti taas ensi syksynä siinä on uusi kasvusto nopeasti kasvavia kosteikkosammalia. Yleensähän sammalet kasvavat hitaasti, mutta näillä on kiire ja niiden on päästävä nopeasti vauhtiin lyhyen kesän aikana. Tämän kasvuston tuhoksi voi tulla ojan kaivaminen metsän ja pellon väliin. Toivottavasti sitä ei koskaan tehdä.’

Ylellisyyttä

polku1

’Kuvan polku luikertaa läpi nelikymmenvuotiaan istutuskuusikon. Kuuset ovat saaneet olla rauhassa, ei ole harvennettu eikä karsittu. Ne ovat saaneet nuorena kevätpakkasta niskaansa ja kasvattaneet siksi useita latvoja, mutta sinnikkäästi ne kuitenkin ovat pyristelleet kohti valoa ja kilpailleet elintilasta. Miksi tämä sitten on ylellisyyttä? Oikeastaan eihän tuollainen kuusikko olekaan, mutta sen läpi luikertava metsäpolku on. Polku on vanha naapurusten kyläilyreitti ja vaikka enää ei naapurissa käydäkään samalla tavalla kuin ennen, on polku jäänyt ja sitä on pidetty auki raivaamalla aluksi hakkuutähteitä, sitten vesaikkoa ja lopuksi käpyjä sivuun, että pienenkin on helppo sitä vaeltaa.

Metsäpolku ei nykyään pysy auki ilman hoitoa. Nykymetsänhoitoon näyttää kuuluvan edelleen avohakkuu kaikista jatkuvan kasvatuksen menetelmistä huolimatta. Konemiehillä on taipumus karsia puut polkujen päälle tai ajaa koneellaan niiden yli sillä seurauksella, että polku menee rikki, hautautuu risujen alle ja unohtuu. Monesti olen kaivanut esiin näitä ikivanhoja kyläläisten kirkkopolkuja kuljettavaksi, mutta kun ei ole enää kulkijoitakaan, hirviä kummempia. Kaupunkien ja asutuskeskusten läheisyydessä koirien ulkoilutuspolut risteilevät lähimetsiä, mutta maaseudulta polut ovat lähes kadonneet, valitettavasti. Siksi tuollaisen polun, pienen pätkänkin, ylläpito ja huoltaminen tekee siitä ylellisyyttä. Tätäkin kannattaa tehdä, kaiken muun huoltamisen lisäksi.’

Uudet huhdat

huhtakurjenpolvi

’Hakkuuaukeat ovat yleensä vihonviimeisiä tarvottavia ryteiköitä. Kun etsii reittiään mielenkiintoiselle paikalle, yrittää kiertää ne kaukaa. Karttoihin niiden sijainti ei ehdi eikä taida enää nykykartoissa olla hakkuulle merkkiäkään, värillä ilmoittavat, kun kuusi- ja mäntymetsätkin merkitään nykyään samalla merkillä. Tieto vähenee. Näinä päivinä kerätään usein hakkuilta risut pois tien laitaan suuriksi vuoriksi ja se helpottaa aukkojen ylittämistä. Oman uutuutensa aukoille tekee sekin, että sieltä saattaa löytää aivan uusia kasvilajeja. Voisi melkein sanoa, että kuuman kesän jälkeen tällainen paahteinen aukko on kuin entisajan huhta, kaskettu peltomaa. Niinpä sieltä löytää myös sen ajan kasveja, kuten huhtakurjenpolvi (Geranium bohemicum).

Huhtakurjenpolvi kasvaa harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomessa tai ainakin aikaisemmin se on ollut harvinainen. Sen siemen vaatii lämpökäsittelyn eli maaperän on lämmettävä oikein kunnolla. Näin kävi ainakin silloin, kun maata kulotettiin peltomaaksi. Nykyään kulotus on harvinaista eikä kai ihan luvallistakaan, joten siemenen on saatava käsittelynsä muulla tavalla. Kymmenkunta vuotta sitten löysin huhtakurjenpolven vanhan navetan betonilattian raosta kuuman kesän jälkeen. Rakennus oli keväällä purettu päältä pois ja siemenpankista nousi muitakin mielenkiintoisia lajeja, kun lattianraot saivat valoa, kosteutta ja lämpöä. Tämä löytö olikin silloin ensimmäinen havaintoni huhtakurjenpolvesta. Pari vuotta myöhemmin se kasvoi vanhalla roskanpolttopaikalla pellon laidassa kookkaana ja rehevänä. Seuraavana vuonna sitä ei enää löytynyt, mutta siemen säilyy vuosikymmeniä maaperän pankissa odotamassa seuraavaa lämpökäsittelyä.

huhtakurjenpolvi2

Nyt sitten huhtakurjenpolvea tapaa jatkuvasti ja aina uusilta hakkuuaukeilta. Tänäkin kesänä olen löytänyt sen usealta uudelta paikalta. Yksivuotisena kasvina se kukkii runsaasti ja tekee paljon siemeniä. Harvoin sen kuitenkaan löytää samalta paikalta uudelleen seuraavana vuonna. Seuranaan sillä on usein villakoita. Kalliovillakko (Senecio sylvaticus) on yleistynyt samalla tavalla kuin kurjenpolvikin hakkuuaukkojen  myötä. Joskus samalta aukolta löytää kaikki kolme villakkoa (kalliovillakko, peltovillakko (Senecio vulgaris) ja tahmavillakko (Senecia viscosus)) sulassa sovussa keskenään. Niidenkin säilyminen aukolla on lyhyt; heinät ja suuremmat ruohot tukahduttavat ne yleensä jo seuraavana vuonna.

Niinpä, kun nykyään teen kasvikartoitusta tai etsin uusia lajeja, en enää kierrä hakkuuaukkoja kaukaa, vaan rohkeasti tarvon niiden läpi katse tiukasti maassa. Uusia lajeja voi olla muitakin. Eilen (8.11.) huhtakurjenpolvi kukki vielä komeasti ja siementäkin syntyi. Kurjenpolvihan ampuu siemenensä jousen avulla kauas emokasvista. Tuostakin kasvustosta hedelmysten kannet aukeilivat spiraalille ja tummalaikkuiset siemenet sinkoilivat. Samalla paikalla kukki vielä monta rikkakasvia: karheapillike, peltovalvatti, lehtoarho, heinätähtimö ja salokeltano. Syksyn kukkaloisto siis jatkuu.

Suomen suurin

Sulavesi1

’Olen paraikaa pohjoisessa kiertelemässä lintuvuoria ja luonnonnähtävyyksiä. Parissa viimeisimmässä Luonto-lehdessä on kirjattuna kymmeniä hienoja retkipaikkoja eri puolilta Suomea. Niinpä poikkesin tutulle polulle ja löysin yhden Suomen suurimman.’

Kuva ei oikein anna selvää käsitystä siitä, mikä siinä on suurinta maassamme, mutta kun kerron, että seison Suomen suurimman ja virtaamaltaan vuolaimman lähteen rannalla, niin tilannetta voi jotenkin kuvitella oikeassa mittasuhteessa. Lähde sijaitsee Utsjoen kunnassa Kevon vaellusreitin alussa, kun lähdetään etelän suunnalta Karigasniemen tien varresta. Nopeasti katsottuna polun varressa olevassa lammessa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, tällaisia sillä seudulla on kymmeniä, mutta kun katsoi siitä lähtevää jokea, niin saattoi aavistella asiassa olevan jotain kummallista.

Sulavesi3

Lähteeseen vesi tulee maakerroksia pitkin läheisistä Luomusjärvistä laskevasta joesta ja pulppuaa esiin rantapenkereistä ja lähteen pohjasta. Kun vettä maistaa tai upottaa siihen jalkansa, saattaa todeta veden kylmyyden ja raikkauden. Tuollaisen kun saisi etelään, niin ei tarvitsisi ostovettä hankkia. Lähteessä virtaavassa joessa vettä ryöppysi eteenpäin kymmeniä kuutiometrejä minuutissa (32 000 m3/vrk). Siinä on sitä Suomen suurinta.

Sulavesi2

Tämä rauhallinen kuva esittää yhtä rantalähteistä, josta vesi pulppuaa altaaseen. Väinönputki koristaa sen rantoja ja pohjaa peittävät monet lähdesammalet. Oikeastaan kuvatessani tätä ainutlaatuista luonnon kohdetta ajattelin samalla etelän tuhottuja lähteitä. Niin monella olen viime vuosina käynyt ja todennut sen tuhoutuneen, kuivuneen, jääneen metsätöiden jalkoihin, tulleen ojitetuksi tai yksinkertaisesti vain kadonneen. Miten me voisimme suojella viimeiset lähteikkömme? Metsänhakkuissa tällaiset alueet erotetaan leimikoista ja jätetään luonnontilaan, mutta kun se ei riitä. Niin monta kertaa huomaa itse lähteen jääneen hakkuun ulkopuolelle, mutta kun ympäristö muuttuu, niin lähdekin muuttuu eikä yleensä enää palaa entiseen uskoonsa. Valitettavasti!

Itse olen aina iloinen, kun kohtaan luonnotilaisen lähteen. Joskus mietin, että ne monet muutetut ja sementtirenkailla tuhotut lähteet voitaisiin ennallistaa, jos halua riittäisi. Näin monet lähdelajitkin saattaisivat palata enitsille asuinsijoilleen. Tehkäämme niin!

Metsänhoitoa 2

haapa2

’Näin keväällä taitaa olla erityisen herkkä huomaamaan metsässä tapahtuneet muutokset: teiden varteen on kertynyt hakattua puuta, uusia metsäautoteita on rakennettu, aukkoja on syntynyt. Vieläkö maamme elää metsästä, niin kuin menneinä vuosina sanottiin? Tarvitsemmeko uusia aukkoja, uusia teitä, entä uusia pinoja?’

Kuva voisi olla mistä vain näin keväällä. Ensi kuljin sen ohi ja menin katselemään sen takana olevaa suopainannetta siinä toivossa, että löytäisin jonkin mielenkiitoisen sammalen. Sitten pysähdyin ja tuijotin hetken pinoa. Ei voi olla totta: haapaa, koko pino haapaa! Luulin tämän jo jääneen taakse, kun niin paljon on puhuttu haavan arvosta metsässä. Yhä edelleen se näyttää olevan roskapuuta, arvotonta kasvattaa.

Haapa on arvotonta, kun se on kasassa ja odottaa jatkokäsittelyä. Nykymetsäteollisuus ei sitä enää tarvitse eikä siitä juuri mitään maksetakaan, jos huolitaan ollenkaan. Yleensä yhtiön hakkuun jäljiltä haavat jäävät metsänomistajan kasaan, polttopuuksi. Siksi onkin niin kummallista, miksi niitä vihataan ja edelleen tuhotaan. Haapahan on pinossa arvoton, mutta metsässä pystyssä sen arvokkain puu. Jos ei oteta huomioon sen kauneutta tai lehtien havinaa, niin sen seuralaiset ainakin pitää ottaa huomioon. Linnuista tikat, pöllöt, tiaiset, siepot ja muut kolopesijät saavat siitä suojan, liito-orava pesii sen uumeniin, samoin monet hyönteiset, jalokuoriaiset, jäärät, perhostoukat. Mikään muu puu metsässä ei pidä yllä sellaista biodiversiteettiä kuin haapa.

Kokonaan toinen luku haavan arvosta on sen epifyyttisammalet ja -jäkälät. Itse olen viime vuosina usein todennut, kuinka rikas on haavan emäksinen runko ja kuinka kaunis. Sen peittävät erilaiset jäkälät miltei kokonaan ja myös sammalet viihtyvät mielellään sen pinnalla varsinkin puun tyvellä. Uhanalaisluokitusten mukaisia lajeja elää juuri haavalla paljon suurempi osa kuin muilla puulajeilla. Tänäkin keväänä olen löytänyt haavalta useita uhis-luokan jäkäliä, mm. raidankeuhkojäkälä, karstajäkälä, samettikesijäkälä, tyviruskeinen ja muutamat munuaisjäkälät. Sammalista juuri äsken löysin haavalta riippusammalen ja sekin luetaan vaarantuneiden sammalien joukkoon maassamme. Ilman haapaa maastamme hävinneiden lajien lista olisi paljon nykyistä pidempi.

haapa

Tässä kuvassa haavat on jätetty kasvamaan. Tuuli on niitä runnellut hakkuuaukon laidassa, mutta pystyynjääneillä on edessään vielä monta vuotta rikasta yhteisöelämää seuratessaan uuden metsän kasvua. Näkyypä lähihaavan rungolla komeilevan vielä raidankeuhkojäkäläkin. Se saattaa säilyä aukkovaiheen yli ja kun kuuset taas alkavat varjostaa haavanrunkoa, voi jäkälä hyvin.

Siinäkään mielessä en ymmärrä haapojen kaatoa, sillä niillä on tapana kasvattaa armoton juurivesaikko kantonsa ympärille. Kanto pitää myrkyttää täsmälleen oikeaan aikaan keväällä, ettei vesaikko valloita taimikkoa ja se vaatii tarkkuutta. Muuten saa raivata kuusitaimikon päältä jatkuvasti vesaikkoa pois, jotta kuusentaimet voisivat varttua rahalliseksi arvometsäksi.

Näin on – haapa on arvopuu, josta ei enää tehdä tulitikkuja eikä saunanlauteita. Lämpökäsitelty haapa ei sekään ole saanut kovin suurta suosiota, tervaleppä on sen ohittanut. Siksipä haavan ainoa oikea paikka onkin olla rikastuttamassa metsiämme ja silloinkin elävänä, elävän eliöyhteisön osana.