Pispalan kiviä

Pispalan kiviä’Iltalukemiseksi tarttui kirjastoautolta ’tamperelaanen’ kirja. Vähän pitää olla tuota paikallisväriä ja sitä kannattaa, siksi ehkä tämä kirja viehätti. Tapereen kuiva huumori, sutjakka murre ja ihmisten elämä 1950-luvun Pispalassa, siinä keitoksen ainekset ja hyvätä maistui.’

Kirja kertoo pienen tytön Railin elämästä 1950-luvun Tampereelta, Pispalasta. Hän asuu pienessä talossa harjun kupeessa mummunsa kanssa, joka pitää pientä kivijalkakauppaa talon alakerrassa. Isä on lähtenyt toisen naisen perään, äiti on sairastunut ja joutunut hoitoon. Raililla on talon alakerrassa ystävät Maaru ja Lintu, joiden kanssa käydään tutustumassa lähiseutuun, leikitään sen ajan sankareita, matkitaan filmitähtiä ja kuuluisuuksia. Kunnes Pispalaan saapuu ihan oikea taiteilija Eedit, hän, joka on käynyt Pariisissakin. Eedit pistää paikan sekaisin, kuten odottaa saattaa ja kärsijäksi joutuu pienin eli Raili. Tarina etenee tytön muuttuessa ensin koululaiseksi ja lopulta aikuiseksi, jolloin mummu on kuollut, äiti samoin ja isä. Hän käy katsomassa Eeditiä ja kysyy: Kävitkö sinä Pariisissa?

Kaiken yllä hersyää Tampereen murre.

Tapahtumat kirjassa ovat liian suuria pienen tytön kestää ja ymmärtää. Kirjailija tuo tämän hienosti esiin. Lapsi on lapsi ja ajattelee kuin lapsi. Hän elää lapsen maailmaa, vaikka rakenteet ympärillä sortuvat ja aikuiset sotkevat asiansa kuinka pahasti tahansa. Onneksi tytöllä on mummu, turvallinen ihminen, joka ei sotke asioitaan solmuun ja joka on ottamassa ja auttamassa.

Lukiessani kirjaa löysin valtavasti kiinnekohtia omaan lapsuuteeni, sen tapahtumiin ja ajatuksiin. Taitavasti murretta apunaan käyttäen kirjailija johdattaa lukijan sen ajan leikkeihin, työhön, kotihuusholliin. Pienet yksityiskohdat elävöittävät kerrontaa ja saavat tekstin elämään aivan kuin itse olisi Pispalassa vierestä seuraamassa Railin elämää. Elämästä siellä henkii aivan toisenlainen yhteisöllisyys kuin nykyään. Ihmiset tuntuvat todella välittävän toisistaan, vaikka sotkeutuvatkin toistensa elämään. He auttavat, luovat turvan keskelleen, ovat läsnä, eivät kännykän päässä tai takana. Nykyihmisillä olisi paljon opittavaa näiltä pispalalaisilta. Samalla nämä ihmiset ovat kotiseuturakkaita, Pispala on heidän maailmansa, sen kivet ja maisemat, sen elämä – kokonaisuudessaan.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä. Karisto, 2013. 204 s.