Musta orkidea

musta orkidea’Kun tätä blogia aloittelin muutama vuosi sitten, oli ajatuksena koota tänne luontoa käsittelevää kirjallisuutta pieninä esittelyinä ja arvioina. No, ajan myötä kirjallisuusosio laajeni käsittämään kaikkea mahdollista kirjallisuutta. Nyt esiteltävä kirja on oikeastaan sitä, mitä alunperin suunnittelin. Elina Grundströmin Musta orkidea on sekä luontokirja, tietokirja että tarina. Kirja on saanut hyvän vastaanoton ja varsinkin luonnonsuojelupiireissä sitä on sekä kiitetty että kehuttu. Niinpä minäkin tuon muutaman ajatuksen mukaan soppaan.’

Kirja on siis tarinan muotoon kirjoitettu tieteellinen reportaasi harvinaisesta orkideasta, sen kasvualueesta, ympäritönsuojelusta ja sen vaikeudesta. Kirjailija on tullut tunnetuksi kantaaottavista lehtikirjoituksistaan ja kirjoistaan, joista hän on saanut kahdesti valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Nykyään hän työskentelee vierailevana jurnalistiikan professorina Tampereen yliopistossa. Aloittaessaan tämän kirjan kirjoittamisen hän joutui ottamaan ensin asioista selvää. Hän joutui matkustamaan useita kertoja Borneolle saadakseen tietoa ja löytääkseen sopivat ihmiset tarinan päähenkilöiksi. Hän joutui tutkimaan niin öljybisnestä kuin orkideakauppaakin, perehtymään ilmastonmuutokseen, kasvihuonekaasuihin ja palaviin soihin. Jotta tällainen kirja olisi uskottava, faktojen pitää olla kohdallaan eikä missään sovi poiketa liian kauaksi totuudesta.

Kirja alkaa vierailulla Orkideayhdistyksen kokouksessa, tutustumisella kahteen suomalaiseen harrastajaan ja oman orkidean ostolla. Orkideajalostus ja -kauppa ovat tänä päivänä miljardiluokan asioita. Orkideanmetsästys on paikallisille asukkaille toimeentulo, mutta herättää samalla kysymyksiä sen oikeellisuudesta. Kirjailija joutuu tutustumaan niin Neste Oilin toimintaan palmuöljyn ostajana ja jalostajana kuin myös Indonesian valtion maankäyttöprojekteihin, joissa valtaisat suosademetsät tuhotaan ensin riisiviljelmille (Mega Rice-alue) ja sen epäonnistuttua öljypalmuille. Hän tutustuu paikallisiin Keski-Kalimantanin maakunnan asukkaisiin dajakkeihin ja haastattelee heitä mennestä ja tulevasta, menetetystä maasta ja sen kasvillisuudesta. Hän matkaa jokiveneellä hakemaan orkideoja vielä säilyneiltä alueilta, yrittää tutustua paikallisiin hallintomiehiin ja heidän tapoihinsa. Yhtenä päämääränä on tutkia, voiko hän vaikuttaa ilmastonmuutoksen suuriin tekijöihin eli niihin valtaviin hiilidioksidipäästöihin, joita palavat ja lahoavat suosademetsät syytävät ilmakehään. Kun Suomi tuottaa 0,3 % maailman kasvihuonekaasuista, tuottaa yksi palava suosademetsä samanaikaisesti moninkertaisen määrän. Jos Mega Rice-alue saataisiin ennallistettua, vähenisi vahingollisten kaasujen määrä kerralla suunnattomasti enemmän kuin niillä pienillä teoilla Suomessa, joita aina mainostetaan.

Samalla kun kirja kertoo näistä asioista, se kertoo myös mustan orkidean etsimisestä. Kasvi on alueen tunnuskasvi ja suojelun ikoni, samaan tapaan kuin saimaannorppa on Suomessa. Sen kasvualueet ovat tuhoutuneet ja sen löytyminen on vaivalloisten yritysten takana. Kirjailija tutustuu rouva Asihiin, joka kasvattaa kotinsa puutarhassa satoja orkidealajeja suojellakseen niitä tuhoutumiselta. Hän pääsee tämän nuoren naisen mukana kuvernöörin palatsiin, näkee sen tiedon ja taidon, millä lajeja suojellaan ja tapaa lopulta myös etsimänsä kasvin täydessä kukassa.

Tämäntyyppisiä kirjoja on julkaistu Suomessa tähän mennessä vain muutamia. Muualla tämä genre on yleisempi ja Amerikassa se on ohittanut määrässä jopa kaunokirjallisuuden. Aikoinaan 1980-luvulla luin Jean M. Untinen-Auelin kirjan Luolakarhun klaani, joka on varhaisimpia tämän genren tuotteita ja sai jatkoteoksineen valtaisan suosion, jopa niin että sitä luettiin Amerikassa yliopistotasolla kurssikirjana. Tällaisessa kirjassa kirjailija rakentaa tietokirjansa tarinan muotoon, etsii sille päähenkilöt, tapahtumapaikat ja jonkinlaisen juonen. Samalla hän tekee tarkkaa tutkimustyötä, jotta tarinan asiat ovat totta ja uskottavia. Kirja saattaa ottaa myös rivien välissä kantaa asioihin ja niiden seurauksiin. Lukija voi aistia, mitä mieltä kirjailija on. Lukemisen edistyessä hän huomaa muodostavansa omia mielipiteitä, jotka joko kulkevat kirjailijan ajatusten mukana tai sitten lukija alkaa etsiä niille vasta-argumentteja. Kävinpä itsekin muutaman kerran netissä tarkastamassa, voinko hyväksyä tuon asian sellaisenaan. Enpä saanut tekijää lankaan.

Toisaalta kirja oli viihdyttävä ja miellyttäväkin lukea, mutta toisaalta siinä piilee juuri viihteellisyyden tuoma vaara. Uskottavuus kärsii. Jos tehdään liian helpon tuntuinen kirja, suhtautuu lukija siihen samalla tavalla ja itse asia jää sen varjoon. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sen päättelee jokainen lukija itse, jos jaksaa.

Aikoinaan kohistiin tieteen popularisoinnista. Tutkijat eivät katsoneet aina hyvällä toimittajia, jotka selittivät kansankielellä heidän vaivalla esiinkaivamiaan päätelmiä. Tämän kirjan kirjallisuusmuoto on askel vielä kauemmaksi tieteestä. Itse tiede- ja tietokirjoja lukeneena haluan tehdä sitä edelleenkin, mutta en karsasta välipalana tämäntyyppistäkään kirjallisuutta. Kumpi on sitten parempi, vertailu on vaikeaa. Ne ehkä täydentävät toisiaan. Jotenkin vierastan tässä sitä kuinka tutkija/kirjailija/toimittaja menee mukaan ajan trendikkäisiin muotivirtauksiin liki TosiTV:n tapaan. Myöskään en pitänyt kirjan ajallisesta sekoittamisesta, mikä tekee siitä sekavan. Ne ovat kuitenkin ehkä tarpeen tämäntyyppisessä tarinankerronnassa, että nykyihmisen mielenkiinto säilyy kirjan loppuun saakka.

Grundström, Elina: Musta orkidea. Nemo, 2013. 224 s.