Hämärien puotien kuja

hämärien_puotien_kujaPatrick Modiano sai Nobel-palkinnon vuonna 2014. Se oli taas yksi Ruotsin akatemian yllätyksistä. Eipä tainnut kirjailija olla veikkauslistojen kärjessä, oliko listoilla ollenkaan. Omassa maassaan Ranskassa suosittu kirjailija julkaisee vähän mutta harkitusti eikä anna kovin helposti haastatteluja. Tällainen luo salaperäisyyden verhon ja nostaa helposti suosiota. Nykyihmiselle hänen kirjansa ovat helposti pitkästyttäviä jaarituksia ellei niistä sitten löydä jotain kipinää. Itselleni tuo kipinä tuli kirjailijan tyylistä käsitellä asioita yksityiskohtaisesti aivan kuin hän muistaisi jokaisen tapahtuman fiktiivisen henkilön elämästä. Jaaritusta vai taidetta, sen saa kukin päätellä itse. Tässä hieman pohdintaa itse kirjasta.’

Tarina rakentuu yhden ihmisen ja yhden asian ympärille. Guy Roland on menettänyt muistinsa ja etsii kirjassa identiteettiään toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa. Hän on toiminut vuosia yksityisetsivänä vanhemman miehen parina, mutta tämän jättäessä työnsä ja siirtyessä eläkkeelle, alkaa Guy tutkia omaa menneisyyttään.

Valokuvien, muistitietojen, satunnaisten havaintojen avulla Guy löytää menneisyydestään useampiakin jälkiä. Onko hän ollut aatelinen ja menettänyt omaisuutensa, vai venäläinen emigrantti, jonka vanhemmat ovat paenneet Venäjän vallankumousta, onko hän englantilainen jockey, joka ansaitsi elantonsa kilparatsastuksella vai amerikkalainen jazzpianisti? Johtolangat piirittävät milloin mitäkin vaihtoehtoa. Joku tuntee hänet ja antaa hänelle nimen Pedro McEvoy, toinen taas Jimmy Stern. Pisimmälle menevät jäljet johtavat lopulta Ranskan Alpeille yhdessä nuoren Denisen kanssa, mutta katoavat sitten taas. Kuka on kaunis venäläinen Gay Orlow, kuka aatelinen Freddie Howard de Luz? Lopulta, liittyvätkö he millään lailla etsivän maailmaan? Onko hän paitsi unohtanut itsensä, niin luonut myös itselleen uuden ja ihan oman menneisyyden? Kaikki johtolangat päättyvät, avainhenkilöt ovat kuolleet, arkistot palaneet, ihmiset unohtaneet. Kuka on on?

Tarina on erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Modiano kuvaa tapahtumia äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaten paikat, henkilöt, kadut ja rakennukset aivan kuin olisi itse elänyt ne ja itse kokenut kaiken. Pariisin kadut ja sodanjälkeiset rakennukset tulevat kirjassa tutuiksi. Ne voisi löytää tänäkin päivänä kulkemalla samoja reittejä kuin Guy Roland. Samalla kirjailija luo henkilöitä valokuvien taakse, herättää heidät lähes henkiin. Kuitenkin kaikki saattaa olla pelkää mielikuvituksen tuotetta päähenkilön aivoissa. Mielikuvitustahan se tietenkin on kirjailijan aivoissa. Olisi toivonut Guyn pääsevän selvyyteen itsestään, mutta toisaalta kirjan loppu on ehkä näin onnellisempi.

Lukiessani en voinut olla muistelematta Aki Kaurimäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, sillä perusajatus kummassakin on sama, vaikka tarinat ovat ihan erilaiset. Onkohan Kaurismäki aikoinaan lukenut Modianon kirjan, sehän on kuitenkin suomennettu jo 1970-luvulla. Toissalta näitä samoja tarinoita on kirjoitettu lukuisia muitakin. Tässä kertomuksessa tunkeudutaan kuitenkin syvemmälle kuin muissa lukemissani ja senkin vuoksi jännite ja mielenkiinto säilyvät kirjan loppusivuille saakka. Modiano ei ainakaan saanut palkintoaan turhaan.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja (Rue des Boutiques Obscures). WSOY, 1979, suom. Jorma Kapari. 224 s.

Tšernobylista nousee rukous

tsernobyl’Nobel-voittajat on aina jollakin tapaa noteerattava, joko lukemalla kirja tai vähintäänkin elämäkerta Wikipediasta. Monesti komitean valinta kohdistuu itselle täysin tuntemattomaan suuruuteen ja ihmettelee valitsijoiden ajatuksenjuoksua. Onhan useita sellaisiakin tapauksia ollut, että kustantajat joutuvat hiki hatussa käännättämään kirjaa suomeksi, kun ensimmäistäkään ei ole ollut saatavilla. Nyt sentään yksi on, vaikka siitäkin täytyi ottaa uusinta painos ja hieman laajentaa kerrontaa. Kirja on kuitenkin väkevä ja ajatuksia herättävä, niinpä se kannattaa myös lukea.Tässä joitakin hajakommentteja teoksesta.’

Vuonna 2015 Aleksijevitš sai tästä kirjastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on melko tuntematon kirjailijana, mutta kirjoittaa edelleen Valko-Vebäjällä. Hän on julkaissut pääasiassa lehtikirjoituksia. Kirjailijana hän on ollut kokeellinen ja päätynyt lopulta kuvaamaan ihmisten vaikeuksia poliittisessa puristuksessa. Tällainen on myös hänen pääteoksensa. Kirja on julkaistu suomeksi aikoinaan vuonna 2000, mutta nyt palkinnon myötä se julkaistiin uudelleen laajennettuna veriona. Muistan kuunnelleeni kirjasta tehdyn kuunnelman jollakin automatkalla ja se teki aika suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo reportaasimaisesti ihmisten kokemuksia, muistoja ja käsityksiä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tšernobylissä, Ukrainassa, räjähti ydinreaktori huhtikuun 26. päivänä 1986 eli aivan kohta 30 vuotta sitten. Saastelaskeuma vaikutti eniten Valko-Venäjän puolella, koska tuuli kuljetti saastuneen ilman siihen suuntaan. Kirja antaa hyvin lohduttoman kuvan ihmisistä, joille ei oltu kerrottu mitään tämänkailtaisesta vaarasta ja kuinka sen jälkeen tulisi toimia. Tavalliset ihmiset eivät tienneet säteilyn vaarallisuudesta, elintarvikkeiden pilaantumisesta, elämän mahdottomuudesta saatuneella alueella. Vanhat ihmiset eivät suostuneet muuttamaan pois, nuoremmatkin halusivat lemmikkinsä, tavaransa ja satonsa mukaan tajuamatta niiden säteilyä. Monet saavat kirjassa äänensä kuuluville. Kokonaan toinen asia ovat ne toistasataatuhatta raivaajaa, jotka komennettiin alueelle hätätöihin. Osa sai tappavan määrän säteilyä ja kuoli myöhemmin erilaisiin syöpiin.

Kirja antaa lohduttoman kuvan myös viranomaisista, jotka eivät olleet varautuneet tämänkaltaiseen katastrofiin. Miehet komennettiin lähes paitahihasillaan sammuttamaan reaktorin bitumikatton tulipaloa, lentäjät veivät elementtejä, betonia, rakennustarvetta aivan reaktorin viereen ilman suojaa. Vaikka laajoilta alueilta evakuoitiin väestö, niin villieläimet ja villiityneet kotieläimet jäivät. Talot haudattiin, kylät haudattiin, työkalut haudattiin, maa kuorittiin pois, haudattiin  ja uusi tuotiin tilalle. Valtavasti työtä ja sekin turhaa, koska uusikin maa saastui, reaktoria ei saatu lopullisesti saateettomaksi. Niinpä tänäkin päivänä yli kaksi miljoonaa valkovenäläistä asuu saatuneella alueella ja kärsii säteilysairauksista, kaipaa läheisiään, itkee menetettyä maataan. Reaktorissa on edelleen ydinpolttoainetta suuret määrät, eikä sen suojaksi ole saatu uutta kuorta, vaikka vanha halkeilee ja rapautuu kovaa kyytiä. Raoista purkautuu säteilyä ilmakehään joka hetki.

En tiedä, onko tämä kirja Nobelin arvoinen. Se on hyvin erilainen kuin yleensä palkitut teokset. Kirja on enemmänkin hätähuuto ihmiskunnan puolesta ja tiedon puolesta. Kuka voisi paremmin kertoa muille vaaroista kuin toimittaja tai kirjailija? Vaikka itsekin olen aika paljon lueskellut voimalaonnettomuuksista ja niiden seurauksista, niin tällaista kuvaa en ole saanut. Osa kerronnasta voidaan pistää slaavilaisen luonteenlaadun tiliin ja ajatella, että he liioittelevat, hysterisoituvat ja ovat sentimantaalisia, itkevät ja surevat, mutta kun lähes neljä sataa sivua on sitä samaa vaikerrusta, niin asia on pakko uskoa. Onnettomuus on ollut pahimman luokan katasrofi sen paikan asukkaille ja heidän jälkeläisilleen, ehkä koko Euroopalle. Raivaajista tuhannet kuolivat, vaikka tekivät isänmaallista työtä. Turhaan kirjailija ei verrannut tätä uurastusta toisen maailmansodan taisteluihin, suureen isänmaalliseen sotaan. Tässä vain vihollinen oli näkymätön ja taistelu sitä vastaan hävittiin.

Kun puhutaan ydinvoimasta, pitäisi lukea tämä kirja, katsoa sitä kärsimystä silmiin, mitä se voi pahimmillaan aiheuttaa. Jokaisen, joka suhtautuu kylmästi tähän kärsimykseen, ei osaa asennoitua toisen asemaan. Meidän kaikkien pitäisi katsoa peiliin ja sanoa itsellemme, ei koskaan enää. Vaan voiko yksityinen ihminen asialle mitään. Ei ainakaan silloin, jos ei asiasta mitään tiedä.

Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous. Tammi, 2015 (1997), suom.Marja-Leena Jaakkola. 392 s.

Lissabonin piirityksen kirjuri

Lissabon’Olen lukenut kaksitoista José Saramagon kirjaa, kaikki yhtä valloittavia enkä yhtään jättäisi vieläkään väliin. Vaikka Nobel-kirjailija ei ole niitä helpoimpia lähestyttäviä, niin kun vauhtiin pääsee, ei voi lopettaa ennen viimeistä sivua. Kirjailijan kuolemasta on kulunut viitisen vuotta, mutta edelleen näyttää löytyvän suomennettavia tarinoita. Hänen tuotannossaan on hienoa, että kirjat ovat ajattomia, niissä ei sotkeuduta kännyköihin eikä muihin nykytekniikan vimpaimiin, joten kirja voi olla kirjoitettu 80-luvulla ja on kuitenkin tuore. Tässä teoksessa kirjailija itse sotkee ajan 1100-luvulta ja nykypäivästä sopivaksi sekamelskaksi ja onnistuu siinä.’

Kuinka käy, kun historia muutetaan, kirjoitetaan uusiksi? Saramagon uusin suomennettu romaani sijoittuu hänen väkevälle luomiskaudelleen 1980-luvulle, mutta sen ajaton kerronta näyttää sopivan aikaan kuin aikaan.

Oikolukija Raimundo Silva tekee hetken mielijohteesta virheen. Hän muuttaa yhden sanan ja saa tekstin kääntymään päälaelleen. Nyt menneisyydessä risteiretkeläiset eivät auttaneetkaan kuningasta Lissabonin piirityksessä, vaikka historian tutkimus niin tietää tapahtuneen. Virhe menee läpi ja vasta painovaiheessa hänet kutsutaan vastaamaan tekosistaan. Kustantaja on raivoissaan, koska nyt joudutaan uunituoreen kirjan lehtien väliin heti pistämään korjauslappu anteeksipyynnöin.

Neuvottelupöydässä Raimundo saa kuulla kunniansa, mutta kohtaa myös ymmärtäjänsä. Maria Sara nimetään hänen esimiehekseen ja tämä antaa Raimundolle tehtävän, kirjoittaa kirja, jossa hänen virheensä onkin totta. Oikolukija ryhtyy työhön, mutta huomaakin pian ajatustensa kulkeutuvan yhä uudelleen naiseen. Kirjoitustyö valmistuu vähitellen romaanin edetessä, mutta samalla käydään tarkkaan läpi nykyhetki, jossa oikolukijan koko elämä menee uusiksi.

Ei voi kuin ihailla sitä taitoa ja tekniikkaa, millä Saramago kirjansa kirjoitti. On hienoa, että viisi vuotta suuren kirjailijan kuoleman jälkeen saamme uuden kirjan myötä yhä nauttia hänen luomastaan tekstistä. Vaikka hänen lauseensa ovat omalaatuisia, pitkiä ja koukeroisia, kappaleet monen sivun mittaisia ja kerronta täynnä yksityiskohtia, on se nautittavaa luettavaa. Kun hissimatkan kuvaus alhaalta katutasolta ylös asunnolle kestää kymmenkunta sivua, voisi luulla, että lukija pitkästyy, päinvastoin, matka loppuu kesken.

Harvoin olen lukenut näin hienovireisesti kirjoitettua rakkaustarinaa, suorastaan romanttisuudessaan ennenkokematonta. Sen kerronta kesti sivu kaupalla yhä uusin vivahtein, yhä uusin käännöksin, mutta ei missään kohdin pitkästyttävästi. Saramagon teksti puree kovaa ja pian huomaa itsekin muodostavansa samanlaisia mammuttilauseita, hylkää välimerkit, puhuttelut ja vuorosanat, pistää ison kirjaimen sinne, mihin se ei normaalisti kuulu ja etenee kuin ajatusvirta asiasta toiseen aivan kuin kokonaan ilman päämäärää ja kuitenkin lause on oikea, ilmaisu rikas ja päämäärä saavutetaan ennen kuin lukija ehtii huomatakaan.

Missään vaiheessa ei minulle tullut sellaista tunnetta, että nyt kirjailija selittää tämänkin asian puhki eikä jätä lukijalle mitään huomattavaa tai arvattavaa. Niitä kohtia ja asioita riittää läpi koko tekstin ihan riittävästi ja pohdintaa vielä senkin jälkeen, kun on laskenut kirjan kädestään. Aikaahan tämäntyyppinen kerronta lukijalta vie, mutta ei kai se ole väärin, jos siitä nauttii. Suosittelen lämpimästi.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Tammi, 2015 (1989), suom. Antero Tiittula. 393 s.

Villa Triste

villa_triste’Olen pyrkinyt vuosittain lukemaan ainakin yhden Nobel-palkinnon saaneen kirjailijan teoksen. Joskus ruotsalaiset yllättävät niin perusteellisesti, ettei yhtään kirjaa ole saatavilla, ennen kuin sellainen käännetään. Viime vuoden nobelisti lienee suurelle osalle lukevia ihmisä yllätys ja jos ei täysin niin ainakin puoliksi tuntematon. Ainakin minulle. Ranskalainen Patrick Modiano on saanut lukuisia palkintoja teoksistaan, mutta 1970-luvulla. Miksi hänet nostettiin nyt vasta näin korkeaan asemaan, jos hän kerran on niin erinomainen? Onhan Nobel-palkinto kiistatta maailman arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Ansaitseeko hän näin monen vuoden kuluttua moisen arvon? On pahasti sanottu, että hänen kaikki kirjansa ovat variaatioita samasta teemasta. En osaa ottaa kantaa, kun en ole lukenut kuin tämän yhden. Tässä joka tapauksessa muutama täysin subjektiivinen kommentti lukemastani.’

Omalla tavallaan kirja on pieni helmi, vaikka sen maailma, sanoma ja tapahtumat ovat kuin toiselta planeetalta omien ajatusteni kanssa, Sartren ja Camusin luokkaa, ehkä myös Somerset Maughamin. Victor Chmara, kirjan minä-kertoja pakenee Algerian sotavärväyksiä Sveitsin rajalle pieneen kylpyläkaupunkiin. Hän, vaikka onkin kirjan päähenkilö, jää utuiseksi ja salaperäiseksi kuten muutkin kirjan henkilöt. Hän on nuori, ilmeisen rikas ja pelokas. Kylpylässä on kohtaa Yvonnen, kauniin näyttelijättären, jonka kanssa hän pian muuttaa samaan huoneeseen ja suunnittelee pakoa Amerikkaan. Kirjan kolmas henkilö on lääkäri Rene Meinthe, hyvin erikoinen persoona, joka nimittää itseään Belgian kuningattareksi.

Kirjan päähenkilöt lipuvat läpi ajan ja paikan. Oikeastaan kirjan aikana ei tapahdu juurikaan mitään, syödään, kävellään, juhlitaan. Konkreettisempi kohta on, kun Yvonne voittaa erikoisen kilpailun ja pääsee sitä kautta tuttavuuteen entisen huippu-urheilijan Daniel Hendrickxin kanssa. Kirjan vaikuttavin kohta on, kun Yvonne vie Victorin tapaamaan setäänsä, autokorjaamoon. Jotenkin tämä kohtaus sitoo elämän paikoilleen, sillä setä on ainoa kirjan henkilöistä, joka tekee työtä elääkseen, muut ovat onnenonkijoita tai tyhjäntoimittajia, jotka elävät perityillä tai anastetuilla rahoilla.

Kirja lienee tyypillistä Modianoa. Nobel-komitea kehui hänen tarkkaa paikkojen ja ilmiöiden kuvaustaan. Se tuleekin hyvin esiin, jopa pitkästymiseen saakka. Vaikka tapahtumapaikka lienee keksitty, se selostetaan katu ja talo kerrallaan pikkutarkasti, samoin huoneiden kalustus, rakennusten ulkonäkö ja puistot. Oikeastaan vain ihmiset jäävät epämääräisiksi. Luettuani kirjan en oikein tiennyt, mitä siinä loppujen lopuksi tapahtui. Se on kuiin pala elämästä, joka ainakin minulle on hyvin vieras. Ilmeisesti noinkin voi elämänsä kuluttaa.

Kirjan mielenkiintoisin henkilö ei suinkaan ollut päähenkilö Victor, joka oli oikeastaan aika tylsä, eikä kuvankaunis Yvonne, joka leikki Marilyn Monroeta, vaan tohtori Meinthe. Mikä hän oli miehiään, sitä ei kerrottu? Hän tuli ja meni, soitti puheluita, kävi kokouksissa, asui Villa Tristessä kalustamattomassa huoneessa ja jäi kirjan loppuun saakka arvoitukselliseksi, henkilöksi josta lukija saattoi ajatella melkein mitä vaan. Mikä suhde hänellä oli Yvonneen, mikä Victoriin?

Modianolle tyypillisesti kirjassa on kaksi osiota: menneen muistelu ja nykyaika. Victor palaa kylpylään sodan jälkeen kaksitoista vuotta myöhemmin aistimaan sitä ilmapiiriä, joka siellä vallitsi Yvonnen aikaan. Takautuvasti hän muistelee ystäviään ja pohtii asioiden saamia käänteitä, kulkee katu kadulta, hotelli hotellilta, muisto muistolta paikasta toiseen. Hän elää uudelleen tapahtumat kahdentoista vuoden takaa. Niitä ajatuksista syntyy tämä kirja.

Modiano, Patrick: Villa Triste. WSOY, 2014 (1975), suom. Jorma Kapari. 189 s.

Seitsemän elämääni

Mo_Yan’Viimeksi kun kirjoitin arvioinnin (Anni Kytömäki: Kultarinta), kehuin kirjaa sellaiseksi, joka pitäisi kaikkien luonnonystävien lukea. Nyt edessäni on kirja, joka on myös niitä todella lukemisen arvoisia, tällä kertaa historian ja ihmisyyden näkökulmasta katsoen. En juurikaan ole lukenut kiinalaista kirjallisuutta, joten en osaa verrata tätä mihinkään sikäläiseen teokseen. Kun olin päässyt kirjan loppuun, leijailivat aprikoosinkukkien vaaleanpunertavat terälehdet ympärilläni, tuuli suhisi  ja elämän raadollisuus tunki nenään. Päälimmäisenä oli rikas ja taidokkaasti koottu kertomus.’

Sota on päättynyt ja kommunistit nousevat valtaan Maon johdolla Kiinassa. Maanomistajat syöstään vallasta. Ximenin kylässä tilanomistja Ximen Nao surmataan ja hänen vaimonsa alistetaan palvelijoiksi. Hän kuitenkin vaatii oikeutta Manalan valtijaalta ja syntyy uudelleen maan päälle. Lopulta Ximen Nao elää seitsemän elämää: tilanherrana, aasina, härkänä, sikana, koirana, apinana ja lopulta taas ihmisenä. Näin hän kokee ikään kuin sivustakatsojana kaikki Kiinan lähihistorian käänteet: kommunismin nousun, maareformin, kulttuurivallankumouksen, nälänhädän, hyvinvoinnin alun ja nykyajan. Vuosituhannen vaihtuessa pieni isopäinen poika kertoo sitten koko tarinan kirjailijanplantulle Mo Yanille.

Matkan aikana tavataan maakunnan viimeinen itsenäinen viljelijä Lan Lian, Ximenin jalkavaimot Yingchun ja Qiuxiang, hänen lapsensa Jinlong ja Baofeng, johtajat Huang Tong ja Hong Taiyue, näiden lapsia ja lapsenlapsia monessa polvessa. Suvut kietoutuvat toisiinsa, elävät ja kuolevat yhdessä, nousevat kukoistukseen ja sortuvat taas alas mutaan. Kertojana tarinassa on vuoroon Ximen Naon kulloinenkin reinkarnaatio ja hänen jalkavaimonsa Yingchun poika Lan Jiefang. Rakkaus, viha, kateus ja vallanhalu vuorotelevat kerronnassa, jonka taustana kuohuu värikäs kaikkia aisteja koskettava kiinalainen maaseutu 1950-luvulta 2000-luvun alkuun.

Mo Yan sai Nobel-palkinnon vuonna 2012 ensimmäisenä kiinalaisena kirjailijana. Tämä kirja on ainoa, mikä häneltä tähän mennessä on käännetty suomeksi. Massiivinen teos vie mukanaan ensimmäiseltä lehdeltä alkaen. Sen vetovoima perustuu kerrontaan, jossa näkyy piirteitä useista eri tyylisuunnista. Tarina etenee historiallisissa puitteissa kuin kylän elämäkertana, mutta koska kertojana on usein eläin, tulee mukaan väkisinkin fantasiaa, faabeleita, kansantaruja, personifikointia, maagista realismia. Hänen tyylinsä on omintakeinen, vaikka sitä onkin verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. Mo Yan esiintyy itse kirjassaan yhtenä sivuhenkilönä, joka järjestelee asioita ja sotkee niitä. Kyläläiset suhtautuvat häneen pakollisena riesana ja uteliaana pojankoltiaisena, joka luulee osaavansa kirjoittaa.

Kirjassa on varmaankin paljon omaelämäkerrallista ainesta, sillä kirjailija itse varttui pienessä kylässä ja koki kaikki ne murrokset, jotka kirjassakin ilmenevät: nälän, puutteen, vallankumoukset ja sorron. Hänen kirjailijanimensä on nimimerkki, joka tarkoittaa ’älä puhu’. Se kuvaa sitä, kuinka Kiinassa monet kulttuurihenkilöt joutuivat noina aikoina vaikenemaan hallinnon vuoksi. Tästä muistutuksena on Taivaallisen rauhan aukion verilöyly, josta tulee juuri nyt kuluneeksi 25 vuotta. Vaikka kirjan tapahtumat ovat traagisia ja kirjan lopussa varsinkin nousee pala kurkkuun ihmiskohtaloiden vuoksi, on sen loistava ihmisläheinen kuvaus elämästä vastakohtaisuudessaan häkellyttävä. Aprikoosipuu kukkii, aurinko nousee, kuu kulkee joen yllä, sianruho poksahtaa jokirannassa, luonto elää hajuissa ja äänissä. Ankeus peittyy elämään. Vaikuttava ja hieno kirja, joka sen paksuudesta huolimatta kannattaa lukea.

Mo Yan: Seitsemän elämääni. Otava, 2013. Suom. Riina Vuokko. 730 s.

Alice Munro

julkisia salaisuuksia’Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa kanadalainen Alice Munro. 82-vuotias novellisti on ollut monesti ehdolla, nyt osui kohdalle. Hänet on palkittu monilla tunnetuilla palkinnoilla niin kansainvälisesti (Booker) kuin myös omassa maassaan. Hänen teoksiaan kuvataan ihmisläheisiksi. Hän valottaa maaseudun ihmisten elämää lämpimästi ja vivahteikkaasti. Joskus häntä on verrattu venäläiseen Tsehoviin.

Itse olen lukenut vain yhden häneltä suomennetuista kahdeksasta teoksestaan, vuonna 1995 suomeksi  ilmestyneen Julkisia salaisuuksia. Luin kirjan vuonna 2003 enkä valitettavasti enää muista siitä juurikaan mitään. Kirjoitin kirjasta silloin seuraavanlaisia huomioita.’

Munron kirja on pitkien novellien kokoelma, jossa tutkitaan saman paikkakunnan tapahtumia pitkällä aikavälillä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoiden henkilöt ovat sukua keskenään tai saattavat esiintyä sivuhenkilöinä jossain toisessa tarinassa. Tarinat kertovat tavallisten ihmisten elämästä, mutta heille sattuu aina jotain sykähdyttävää. Suuria teemoja novelleissa ovat rakkaus, kuolema ja hulluus. Tarinoiden kertojat ovat naisia tai sitten tapahtumat kuvataan naisten kautta. Muutaman novellin juonet lyhyesti:

Tuulentupia: Kirjastonhoitaja Louise saa sodasta kirjeitä, joissa mies tunnustaa rakastavansa häntä ja miltei kosii. Kun sota loppuu, mies menee kuitenkin toisen kanssa naimisiin ja käy lainaamassa salaa kirjaston kirjoja. Lopulta hän saa traagisesti surmansa tehtaalla ja tehtaan johtaja palauttaa kirjat rakastuen kirjastonhoitajaan ja menee tämän kanssa naimisiin.

Oikea elämä: Tarina keskittyy häihin, jossa valmistetaan pukua ja keskustellaan miehistä. Lopulta morsian päätyy Austaraliaan ja on siellä ihan tyytyväinen, vaikka ei ennen sitä ole poistunut kotoaan, jossa on veljensä kanssa ikänsä asunut.

Albanialainen neitsyt: Outo pariskunta muuttaa kaupunkiin. Naisella on hämärä menneisyys. Hän on joutunut vuoristosissien vangiksi Albaniassa ja asunut heidän keskellään vuositolkulla. Hänet yritettiin naittaa muslimille, mutta pappi totesi hänet neitsyeksi ja pelasti, samalla hän rakastui naiseen. He muuttivat yhdessä Kanadaan, jossa pitivät kirjakauppaa.

Julkisia salaisuuksia: Vanha neiti Johnstone vie tytöt leirille joen varteen niin kuin monta vuosikymmentä on tehnyt. Yksi tytöistä katoaa hakiessaan villapaitaa leiristä. Häntä etsitään kaikkialta, mutta ei löydetä. Vanhalta tuomarilta pyydetään apua, mutta hän ei voi auttaa, vaan kehottaa menemään poliisin luo.

Jack Randa Hotel: Gail menettää miehensä nuoremmalle ja jää yksin. Hän matkustaa miehen perässä Australiaan ja asettuu asumaan saman kadun varrelle tekeytyen toiseksi. He kirjoittelevat kirjeitä toisilleen, mutta lopulta mies arvaa ja Gail pakenee. Nyt hän odottaa miestään kotona Kanadassa.

Paikka korvessa: Veljekset matkaavat uudisasutukselle ja vanhempi hankkii sinne orpokodista vaimon. Veli kuitenkin kuolee ja nuorempi nai naapurista vaimon perustaen perheen. Vanhemman veljen vaimo matkustaa kaupunkiin ja ilmoittautuu vankilaan, koska on tappanut miehensä. Lopussa selviää, että veli on tappanut veljensä ja nainen yrittää piilotella asiaa ilmoittamalla itsensä syylliseksi.

’Itselleni jäi silloin kymmenen vuotta sitten hieman hämärä kuva niin kirjailijasta kuin kirjan novelleistakin. En erityisemmin pitänyt niistä. Mielestäni ne olivat vaikeita ja avautuivat hitaasti. Toisaalta ne olivat sujuvasti kirjoitettuja ja niiden tarinat yllätyksellisiä ja epätavallisia. Varmaan nyt tulee luettua joku toinenkin kirja ja samalla voi mielipidekin muuttua. Joka tapauksessa onnea kirjailijalle!’ 

Ricardo Reisin viimeinen vuosi


resize’Kirjavuosi alkoi tiiliskivellä, mutta hetkeäkään en ole katunut. Suosikkikirjailijani teos ei pettänyt. Vuosikymmeniä tätä kirjaa on saatu odottaa. Tiedän, että suurelle joukolle meistä se ei merkitse mitään, vaikea, mahdoton luettava, ei tapahdu mitään, ikävä, absurdi jne. Kaikkea tuotahan se on, mutta lisäksi ihastuttava, haasteellinen, kaunis, abstrakti. Saramagon henkilöiden sisällä asuu muita henkilöitä, lukijan sisällä asuu utelias pieni löytöretkeilijä. Antaa palaa, niin kirjailijakin on tehnyt. Tuntuu kuin Ricardo Reisin myötä esirippu laskeutuu myös suuren kirjailijan jälkeen, enkä tarkoita tällä pelkästään Fernando Pessoaa.’

Ricardo Reis palaa loppuvuodesta 1935 Brasiliasta Portugaliin kuudentoista vuoden poissaolon jälkeen, koska Portugalin kansallisrunoilija Fernando Pessoa on kuollut. Kirja keskittyy tähän aiheeseen, sillä todellisuudessa Ricardo on yksi Pessoan runoilijana käyttämistä monista nimimerkeistä. Ricardo Reis on siis itsekin runoilija, vaikka ammatiltaan onkin lääkäri ja sitä työtä hän Lissabonissa hetken myös harjoittaa. Hetken vain, sillä hänen aikansa menee pääasiassa runojensa paranteluun, Pessoan runojen naishahmojen Lidian ja Marcendan tavoitteluun ja ajan traagisten tapahtumien seuraamiseen.

Maailmalla kuohuu tuona vuonna, kun Saksassa valtaansa vahvistaa Hitler, Italiassa Mussoliini ja naapurimaassa Espanjassa puhkeaa sisällissota, jossa kenraalit Francon johdolla nousevat kapinaan kansan valitsemaa parlamenttia vastaan. Reis seuraa tarkasti lehtiä ja lopulta myös radiota pysyäkseen selvillä tapahtumista. Samalla hän solmii läheiset välit siivoojansa Lidian kanssa ja saattaa tämän raskaaksi. Lidian veli palvelee matruusina laivastossa ja sitä kautta Reis saa tietoa myös tapahtumista niiden toiselta puolelta. Lidia, oppimaton nainen, tuo veljensä hädän ja vihan runoilijan korville ja punnittavaksi. Reisin saavuttamaton rakkaus on kuitenkin raajarikko Marcenda, jota hän tavoittelee ensitapaamisesta vuotensa loppuun saakka, saamatta tyttöä heltymään vanhan miehen kosintaan.

Yhdeksän kuukautta kuolemansa jälkeen vainaja hakeutuu toisten seuraan, mutta lopulta hänen on pakko saada sielulleen rauha. Ricardo Reisin ja Fernando Pessoan tapaamiset ja filosofiset keskustelut harvenevat. Maailma menee eteenpäin, mutta Reisin on aika kohdata todellisuus, kohdata itsensä ja runoilijansa.

Saramago kirjoitti siis kirjan jo liki kolme vuosikymmentä sitten. Vasta nyt saamme lukea tämän mestariteoksen suomeksi. Teoksesta henkii aito saramagolainen poljento. Lause alkaa ja loppuu joskus tai jatkuu loputtomiin, kappaleet ovat sivujen mittaisia, juoni etenee kuin Tejo-joki kohti merta sitkeänä ja vahvana. Jos kirjan lukee vain juonen kannalta, menettää sen kielen kauneuden. Kääntäjä Sanna Pernu on saanut luotua siihen oikean hengen myös meidän suomalaisten lukea se niin kuin se on kirjoitettu, tai ainakin niin uskon. Tekniikka on siinä, että pitää lukea, antaa mennä, vaikka ei ymmärtäisikään, ei saa pysähtyä miettimään, sillä lopulta teksti alkaa elää ja koko panoraama avautuu aivan kuin näkymä Santa Catarinan kukkulan terassilta yli Lissabonin. Seisoin itse tuolla paikalla muutama vuosi sitten ja ihailin maisemaa, tietämättä kirjasta mitään. Nyt tuntuu kuin Ricardo Reis olisi silloin seissyt rinnallani tai takanani. Vanhat papat istuivat kaiteen ääressä sanomalehti sylissään, patsas katseli yli laakson kohti linnoitusta ja Tejo-joki vyöryi kohti merta. Kirja oppaanaan voisi seurata Ricardon retkiä Lissabonin keskustassa ja pysähtyä hänen suosikkikahviloihinsa, katsoa hänen silminsä maisemia ja tuntea kaupungin elävän, niin elävää kerronta on.

Helppohan Saramagon kirja ei ole, niin kuin eivät muutkaan hänen kirjansa. Jo asetelma kuolleesta kirjailijasta ja hänen nimimerkistään asettaa lukijalle paineita. Keskustelu kuolleen kanssa, kun ei itsekään ole elävä, ei liene ihan tavallinen juttu. Myöskään historian esiinmarssi kuin kerroksittain luo oman jännitteensä, eikä kaikkia tulkintoja voi hyväksyä eikä tulekaan hyväksyä. Loppua kohti elämän tarkoituksettomuus tunkee kerronnasta läpi ja myös Saramagon teema ihmisen eri persoonista ja niiden eroista (’Meissä asuu monia’), luo kuvan päähenkilön moninaisuudesta, jonka kuitenkin runoilija Pessoa tuntee parhaiten. Reis on monta eri henkilöä sisäkkäin. Tätähän esiintyy useissa Saramagon teoksissa. Nyt ei riehuta soikeutumisen kanssa eikä taluteta elefanttia, nyt liuetaan ysinäisyyteen ja Portugalin talviseen sateeseen.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis). Suom. Sanna Pernu. Tammi, 2012. 539 s.

Alkusoitto


alkusoitto’Olen ollut muutaman viikon ulkomailla ja blogin pitäminen on jäänyt vähälle. Ulkona kevät tekee tuloaan räntäkuurojen keskellä, aurinko sulattelee hankia ja muuttolinnut palailevat kaukomailta. Etelässä ne olivat hyvinkin jo lähtökuopissaan, niin pääskyt kuin kahlaajatkin. Tervetuloa vain. Matkalla luin pieniä kirjoja, joilla on suuri sisältö. Tällainen on varsinkin muutaman vuoden takaisen Nobel-kirjailijan Le Clézion palkintovuonnaan kirjoittama kirja nuoren Ethelin kasvusta lapsuudesta aikuisuuteen ja vastuuseen. Upeaa kerrontaa, niin kuin muutkin hänen kirjansa.
Autiomaa oli fantastinen lukukokemus aikoinaan ja nyt juuri kun vaelsin kuumassa erämaassa kivien, punaisten kallioiden ja mystisen hiljaisuuden keskellä, muistelin usein juuri tätä kirjaa. Le Cléziota kannattaa lukea useampaankin kertaan.’

Kirja on pieni kertomus suuresta asiasta. Nuori Ethel kasvaa kirjan myötä lapsesta aikuisuuteen ja saa kokea kaiken sen muutoksen, jonka sota tuo Eurooppaan 30-luvulla. Hän elää rikkaassa porvarillisessa perheessa Pariisissa, soittaa pianoa, käy koulua ja seurustelee vanhan isosetänsä Solomonin kanssa elämästä. Hänen perheensä on muuttanut Pariisiin Mauritiukselta ja isän on tarkoitus hoitaa perheen raha-asioita täältä käsin niin, että he voisivat jatkossakin viettää turvattua ja vakaata elämää. Toisin kuitenkin käy. Isä ei osaa hoitaa asioitaan, ei omiaan eikä muiden. Hän elää yli varojensa pitämällä salonki-iltoja, tarjoamalla lainoja, haaveilemalla uusista keksinnöistä, jotka eivät toimi ja sijoittamalla rahaa arveluttaviin kohteisiin. Isosetä huomaa tämän ja testamenttaa kaiken omaisuutensa Ethelille, varsinkin kalliin tontin, jonne oli tarkoitus rakentaa Ethelille Malvanvärinen huvila. Isä kuitenkin sedän kuoltua tuhlaa myös Ethelin varat ja niin he ovat kaikki tuuliajolla, kun sota syttyy.

Kirja kertoo myös Ethelin ystävyydestä Ksenjan, venäläisaatelisen emigranttitytön, kanssa. Ksenja on köyhä, todellä köyhä, mutta ylpeä ja kantaa köyhyytensa kunnialla. Tytöt ovat rakastuneita toisiinsa ja ystävyys on muuttumassa jopa vaaralliseksi. Sota kuitenkin muuttaa senkin. Ksenja menee naimisiin ja ystävyys loppuu. Ethel seurustelee englantilaisen Laurentin kanssa ja menee tämän kanssa naimisiin kirjan lopulla sen jälkeen, kun isä Alexandre on kuollut, perhe kärsinyt hirvittävän köyhyyden ja alennuksen joutumalla karkoitetuksi Pariisista ensin Nizzaan ja sitten maaseudulle toisten ihmisten armopalojen varaan. Kun on itse kärsinyt nälän ja puutteen, osaa antaa arvon hyvinvoinnille ja toisten kärsimyksille.

Kirja on osittain omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan omasta äidistä. Siinä ei oikeastaan tapahdu kerrottuna kovinkaan paljon, mutta sen pienten tapahtumien taustalla vellovat suuret asiat, joiden laineet keinuttavat myös kirjan henkilöitä. Hitler on kummajainen, jota ensin nauretaan sitten vihataan. Puute on peikko taustalla, jonka ei suotaisi tulevan omalle kohdalle, mutta joka on siedettävä sitten kun se osuu.

Kirjailija kuvaa hyvin kauniisti nuoren Ethelin elämää Pariisissa. Hän ei kaunistele asioita, mutta tunkeutuu kuitenkin syvälle nuoren tytön sielunelämään. Tuntuu joissakin paikoissa jopa kiusalliselta lukea tytön omista ajatuksista. Tyttöjen ystävyys on kuvattu myös hyvin kauniisti ja vaikka se johtaa lähes lesbomaiseen suhteeseen, niin siitä ei läpitunge nykykirjallisuuden niin helposti paisuttamaa seksuaalisuutta. Kuvaus on arkaa, niin kuin varmaankin nuoren tytön itsensä etsiminen on. Ksenja kuvataan kylmäksi ja itsekkääksi, kuten usein kliseisesti venäläisiä kuvataan. Toisaalta Ethel on runotyttömäinen sinisilmäinen onnessaan eikä osaa ajatella toisista mitään pahaa.

Koska kirja on kertomus Hitlerin hirmutekojen ajalta, se ei jätä näitäkään asioita rauhaan. Vasta kirjan lopulla selviää, että Laurent on juutalainen eikä Ethel. Laurent on kuitenkin englantilainen sotilas, eikä joudu kärsimään, mutta hänen perheensä joutuu keskitysleirille. Koko ajan pelkäsin sen tapahtuvan Ethelin perheelle. Pahuus kasvaa kirjan edetessä ja koska siitä aiheesta on paljon kirjoitettu, se vaikuttaa, ahdistaa, vaikka sitä ei kerrota. Kerronnan tahdittajana on Ravellin Bolero. Alku on verkkainen, mutta tahti kiihtyy kohti loppua. Se on ikään kuin alkusoittona elämälle, johon Ethel valmistautuu.

Kirja on kaunis pieni helmi, joka kannattaa lukea huolella. Se jää helposti ulkokohtaiseksi eikä pysy mielessä, mutta hieman vaivaa nähden siitä saa uskomattoman paljon irti pienestä koostaan huolimatta.

Le Clézio, J. M. G: Alkusoitto. Otava 2010 (2008). Suom. Annikki Suni. 179 s.

Hiljainen talo


hiljainen talo
’Talvipäivien ratoksi kannattaa valita hyvä kirja. Pamuk ei ole vielä koskaan pettänyt. Kun hiihtolenkki on takana ja päivän työt suunniteltu tai tehty, mikä on sen hienompaa kuin hyvä kirja. No, monet saattavat olla eri mieltä kanssani, mutta erilaisuus on rikkautta. Tammikuun aikana olen selaillut useitakin kirjoja, mutta tämän luin kokonaan, onneksi. Siksipä paikallaan on muutama kommentti siitä.’

Kirja on Orhan Pamukin nuoruudenteos, jonka hän kirjoitti vuonna 1983 vuoden 1980 kesästä vain hetkeä ennen sotilasvallankaappausta. Moniäänisen kertomuksen päähenkilöinä ovat eri sukupolvien kertojat: isoäiti Fatma edustaa vanhinta polvea, seuraavasta polvesta esiintyvät Fatman puolison Selahattinin pojat kääpiö Recep ja rampa arpakauppias Ismail ja viimeisestä lapsenlapset juoppo hitstorioitsija Faruk, vasemmistolainen Nilgün ja lukiolainen Amerikkaan kaipaava Metin. Lisäksi kertojaääni on annettu Ismailin pojalle oikeistoradikaalille Hasanille. Minä-kertojat valottavat tarinaa jokainen omasta näkökulmastaan ja tuovat siksi tarinan lähelle lukijaa. Koko tarinan keskiössä on vanha ränsistynyt talo lähellä Istanbulia, jonne Fatma ja Selahattin ovat aikoinaan joutuneet pakenemaan levottomuuksia. Talossa ratkotaan nykyhetken asioita, mutta vaietaan menneisyyden salaisuuksista, joita tuntuu olevan enemmänkin. Fatma muistelee katkerana miestään, joka oli jumalankieltäjä ja kirjoitti ensyklopediaansa koko ikänsä saamatta sitä koskaan valmiiksi. Hän oli suuri lännen ihailija ja selitti kaiken hyvän tulevan sieltä. Fatmalle olivat kaikki miehen kirjoitukset kauhistusta. Hänen salaisuutensa kävelee kääpiönä talon huoneissa palvellen häntä, mutta sen hän kieltää ja haukkuu. Faruk etsii paikkakunnan historiaa, mutta suurin osa hänen ajastaan menee juomiseen. Hän on juuri eronnut vaimostaan eikä tahdo päästä siitä irti. Nilgün on opiskelija, joka tuntee viehtymystä vasemmistolaisuuteen. Hän käy vapaamielisesti uimarannalla aikaisin aamulla ja ostaa vasemmistolaisia lehtiä. Hasan tuntee vetovoimaa serkkuaan kohtaan, mutta joutuu samalla ristiriitaan oikeistaryhmänsä kanssa. Asiat kärjistyvät kohti tuhoa. Metin on nuori lukiolainen, joka etsii viihdykettä paitsi talosta niin myös samanlaisista kylän nuorista. Toimettomuus, huumeet, juopottelu ja poukkoilu eri suuntiin saavat hänet toimimaan päättömästi eikä hänen toiveensa päästä Amerikkaan tule yhtään lähemmäksi.

Pamukilla on taito luoda tunnelma, joka jää kirjan lukemisen jälkeen moneksi päiväksi päälle. Kirjan lopussa on Fatman mielenkiintoinen ajatelma, joka kuvaa hyvin Pamukin maailmankuvaa:

…täällä sängyssä maatessani, ajattelin: elämää, sitä matkaa jonka kulkee vain kerran, ei voi aloittaa alusta, mutta jos sinulla on kirja kädessäsi, oli se miten sekava ja käsittämätön tahansa, niin sen kirjan loputtua voit halutessasi siirtyä takaisin alkuun ja oivaltaa uudestaan jonkin käsittämättömän asian ja elämän ja lukea kirjan uudestaan…

Vaikka tämä on Pamukin nuoruudenteos, niin tässä ovat mukana jo monet niistä teemoista, joita hän on käyttänyt myöhemmin kirjoissaan: historia, poliittiset ja uskonnolliset kysymykset ja niiden kipupisteet, turkkilaisuus. Hän kärjistää tekstiä vastakohdilla, joiden eroja hän pohtii minä-henkilöidensä ajatuksissa. Vastakkain ovat länsimainen ja itämainen elämä, nuoruus ja vanhuus, oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus, eri uskonnot. Keskiössä on myös talo ja siihen liittyy kirjassa paljon symboliikkaa. Voisi kuvitella että se kuvaa Turkkia pienoiskoossa: ränsistynyt, jäänne, pysähtynyt, hiljainen, mutta sen ulkopuolella on toisenlainen elämä, uimaranta jonka äänet kantautuvat taloon, kuvaten länsimaalaisuutta, vapautta, iloa ja elämää. Toisaalta Farukin auto Anadol nousee keskeiseksi symboliksi länsimaisen elämän haavoittuvuudesta ja rappiosta. Sen kokee erityisesti Metin, joka joutuu autolla vaikeuksiin monella tapaa, vaikka itse unelmoi Amerikan ihmeistä.

Kirja on aitoa Pamukia eikä se jätä kylmäksi. Itse olisin hieman tiivistänyt sitä. Nyt joissain kohdin teksti karkaa kauas päälinjasta ja jos lukee sitä vain iltalukemisena, voi olla vaikeaa päästä uudelleen kertomukseen mukaan. Se ei ehkä ole parasta, mitä Pamukilta olen lukenut. Suuren vaikutuksen minuun teki aikoinaan ensimmäinen, Nimeni on punainen sekä vähän myöhäisempi Lumi. Upea lukukokemus oli myös Viattomuuden museo. Tässäkin, kuten edellisissä, hienoa työtä on tehnyt myös suomentaja Tuula Kojo. Teksti on luontevaa ja hyvin meidän kieleemme sopivaa. Eipä uskoisi, kuinka paljon lukunautinto riippuu myös kääntäjästä. Heille pitäisi antaa enemmän arvoa.

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Suom. Tuula Kojo, Tammi 2011 (1983). 433 s.

Hiljainen amerikkalainen

Hiljainen amerikkalainen’ Graham Greene on aina ollut yksi suosikkini kirjailijoiden joukossa. Hänen älykkäät dekkarihenkiset tarinansa ovat viihdyttäneet vuodesta toiseen aina silloin, kun olen kyllästynyt näihin nykyisiin kovin teknisiin dekkareihin, joissa ruumiita tulee liukuhihnalta ja juoni on karannut kirjailijalta jo teoksen puolivälissä. Greene olisi ansainnut Nobelin palkinnon, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt saada. Monella on muistissa varmaankin tarinat Harry Lime – kolmas mies tai Miehemme Havannassa tai ne monet muut kirjat joista on tehty viihdyttäviä elokuvia. Ehkä hänen kohtalonsa olikin se, että häntä pidettiin liikaa viihdekirjailijana. Sitä hän olikin, mutta myös paljon muuta. Kannattaa tutustua, hänen kirjansa eivät vanhene!’

Hiljaisen amerikkalaisen juoni on oikeastaan aivan tavallinen kolmiodraama, mutta sen lisäksi siinä on paljon muutakin. Thomas Fowler on englantilainen lehtimies ja hänen toimipaikkansa on Vietnamissa 50-luvulla, siihen aikaan kun Ranska kävi Indo-Kiinan sotaansa ennen amerikkalaisia. Hän asustaa nuoren vietnamilaistytön Phuongin kanssa. Miehellä on kuitenkin vaimo Englannissa, joka ei tahdo antaa hänelle avioeroa. Phuong on nuori, elämänhaluinen, hyvästä perheestä oleva nainen, jonka tulevaisuutta etenkin hänen sisarensa ajaa. Tarkoituksena on saattaa tyttö avioon ja parempaan elämään kuin nykyinen. Tämän tarjoaisi ulkomaalainen mies, joka sitoutuisi pitämään huolta Phuongista ja samalla koko suvusta.

Sitten Saigoniin saapuu nuori amerikkalainen Pyle, joka on ’taloudellisen avun valtuuskunnan’ virkailija. Hän uskoo tuovansa maahan demokratiaa, hyvinvointia ja vakautta amerikkalaiseen tapaan. Toisaalta hän ei tiedä yhtään mitään maan historiasta eikä kulttuurista. Hän toisi mukanaan amerikkalaisuuden, joka olisi turva juuri Phuongin kaltaiselle tytölle. Pyle rakastuu ja siitä alkaa loputon keskustelu siitä, mikä Phuongille on parasta. Thomas haluaa hänen parastaan omassa maassa ja omassa kulttuurissa, Pyle veisi hänet mukanaan ja kasvattaisi amerikkalaiseksi omassa kulttuurissaan. Lehtimiehellä ei ole tarjottavana tulevaisuutta, koska hän on naimisissa ja hänen toimipaikkansa voi koska tahansa vaihtua lehden päähänpistojen ja maailmantapahtumien mukaan. Hänellä ei ole myöskään halua elää, hän etsii kuolemaa, uhmaa sitä ja toivoo sitä. Pyle on täydellinen vastakohta, uhkuu voimaa ja ajatuksia.

Vietnamissa taistelee useita eri joukkoja. Vietminhin kapinalliset kylvävät kauhua kaupungissa heittelemällä käsikranaatteja niin, että rakennusten ikkunat on täytynyt peittää verkoilla, joista kranaatit eivät pääse läpi. Lisäksi on kenraali Tse, joka käy omaa sotaansa vuorilla. Ranskalaiset yrittävät rauhoittaa miehittämäänsä maata, mutta kärsivät yhä enemmän tappioita, joista lehtimiehet eivät saa kertoa. Kansa katsoo sivusta ja kärsii niin kuin aina tällaisissa sodissa. Taistelulentäjät kylvävät pommeja heidän niskaansa ja polttavat heitä ja heidän omaisuuttaan napalmilla. Sitten tulevat amerikkalaiset tarkoitaen hyvää, mutta täysin epäonnistuneella taktiikalla. Pyle tuottaa maahan muovin raaka-ainetta ja siitä Tsen joukot valmistavat muovipommeja, polkupyörän pumppuja. Nämä aiheuttavat vähän tuhoa mutta paljon pelkoa. Lopulta kokonainen tynnyri räjäytetään ja paljon sivullisia sivilejä saa surmansa. Nyt Pylen touhuihin on saatava loppu.

Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Jo kirjan alussa kerrotaan Pylen kuolemasta. Takaumissa sitten kuvataan kuinka hän ryöstää Phuongin itselleen ja lupaa hänelle maat ja mannut Amerikassa. Sekin käy selville jo alussa, että Thomas on jotenkin sekaantunut hiljaisen amerikkalaisen kuolemaan, mutta vasta kirjan lopussa kerrotaan miten.

Kirjan kieli on joustavaa, ironisella huumorilla höystettyä ja traagista. Oikeastaan Greene on ennustaja, sillä kirja on kirjoitettu kauan ennen kuin amerikkalaiset joutuivat korviaan myöten liemeen Vietnamissa 70-luvulla ja kuitenkin hän hyvin uskottavasti kuvaa ne virheet, joihin amerikkalaiset sitten aikoinaan syyllistyivät ja syyllistyvät edelleen. He kuvittelevat omaa malliaan maailman parhaaksi, aliarvioivat vastustajansa henkisen tason ja kulttuurin voiman, luulevat omistavansa ainoina demokratian aatteen ja eivät näe omaa nenäänsä pidemmälle. Pyle on tyypillinen amerikkalainen: röyhkeä vaatimuksissaan, tietämätön suunnitelmissaan ja toimissaan, rämäpäinen sotkiessaan menoillaan ja toimillaan valmiita operaatioita ja tietämätön uskoessaan olevansa oikeassa.

Kirja antaa loistavan kuvan sen ajan elämästä, ja historia todistaa kirjailijan olleen oikeassa. Minä-kertojan englantilainen huumori tuntuu joskus jopa sarkasmilta tai lukija miettii, voiko joku suhtautua noin tyynesti toisen mielivaltaan ja röyhkeyteen. Hienovaraisesti kirjailija kuitenkin johdattelee tarinansa loppuun. Ehkä heikoin lenkki löytyykin loppuratkaisusta, nykyään sitä kutsuttaisiin kliseemäiseksi, mutta ehkä se 50-luvulla oli tuoreempi. Toisaalta mikä olisi ollut parempi loppu tarinalle, jossa Thomas oli saanut jo aivan tarpeeksi kärsiä toisten mielivallasta.

Kirja kuvaa hyvin myös sodan mielettömyyttä ja sitä, ettei meidän ulkopuolisten pitäisi lähteä soitellen sotaan, jos pitäisi ollenkaan. Amerikka on aina valmiina kuin partiopoika auttamaan konflikteissa, vaikka tieto ja taito puuttuvat. Se ei ole oikein, ei silloin eikä nyt.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (1955). Suom. Jouko Linturi. Tammi 2009 (Keltaiset pokkarit). 280 s.