Elefantin matka


elefantin matka
Suuri kirjailija on kuollut, eläköön hänen kirjansa! Vaikka Saramagon ajatusmaailma poikkeaa omastani kuin yö päivästä, niin hänen kirjojensa pohtiva sanoma on yhä tuoretta ja virkistävää. Eihän meidän tarvitse olla asioista samaa mieltä, mutta voimme ajatella yhdessä ja pohtia asioita eri kannoilta. Suurin odotuksin tartuin kirjailijan viimeiseen teokseen, enkä pettynyt, vaikka se onkin erilainen kuin aikaisemmat.’

Viime vuonna kuolleen kirjailijan viimeinen teos on todellisuuspohjainen kertomus 1500-luvun puolivälistä. Siinä kerrotaan Salomo-nimisen elefantin ja tämän intialaisen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin. Portugalin kuningas Juhanna III antaa Intiasta tuottamansa unohdetun ja ikivanhan elefantin lahjaksi vaimonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Pitkä matka halki eteläisen Euroopan alkaa.

Espanjan rajalla portugalilaiset luovuttavat lahjan arkkiherttualle sotaväenosastojen pitäessä huolen, että se tapahtuu sääntöjen mukaan eikä maiden rajoja loukata. Samalla Salomo-nimi muuttuu Suleimaniksi ja Subhro-nimi Friziksi, nimiksi joista kumpikaan ei oikein pidä. Maksimilianin seurue koostuu kyrassieeriosastoista, huoltovankkureista, joissa kuljetetaan heinäpaaleja ja vesisaavia sekä itse arkkiherttuan hovista. Karavaani herättää reittinsa varrella suurta huomiota, koska harva sen ajan ihminen on koskaan nähnyt niin suurta eläintä. Salomo/Suleiman kulkee hoitajansa opastamana ja tekee, mitä tämä käskee. Tarina kertoo, kuinka Subhro pyrkii arkkiherttuan suosioon elefantin avulla. Salomo polvistuu Padovassa Pyhän Antoniuksen basilikan edessä ja osoittaa näin kunnioitustaan katoliselle kirkolle. Tätä tapausta pidetään suurena ihmeenä ja kannanottona Lutherin harhaoppeja vastaan. Näin kulkue osallistuu jopa maailmanpolitiikkaan. Tosin samalla Subhro lankeaa rikkauksien pyyntiin ja joutuu arkkiherttuan epäsuosioon.

Jännittävät hetket karavaani kokee ylittäessään läntisen Välimeren Genovaan ja kahdessa lumen täyttämässä alppisolassa, Isarcon ja Brennerin solissa. Niistäkin selvitään ja matka jatkuu Inn-joen laaksoa pitkin. Linzissä Salomo pelastaa pienen tytön tallautumasta saattueen jalkoihin ja saa näin lähtemättömän aseman ihmisten mielissä aina kuolemaansa asti. Myös Maksimilianin suosio on sillä taattu.

Kirja on samaa vanhaa kerrontaa kuin muutkin kirjailijan teokset. Vaikka se oikeastaan on vain matkakirja, jossa kuljetaan paikasta A paikkaan B, niin samalla siinä pohditaan sen ajan yhteiskunnallisia oloja ja vertaillaan niitä kertojan ajan oloihin. Kirjassa käydään läpi kulttuurieroja, yhteiskuntarakenteita, ruokia ja tapoja niin Euroopan eri maissa kuin Intiassakin. Subhro on kirjan keskushahmo, jonka kautta kerronta tapahtuu. Hän vertaa matkan aikana Eurooppaa omaan Intiaansa ja siinä kirjailija arvioi hyvinkin terävästi ikään kuin ulkopuolisen silmin silloisen Euroopan sivistystä, unohtamatta nykyistäkään. Siinä kuvastuvat selvästi kirjailijan aiemmat teemat, vallanhimo, oman arvon pyynti, kirkonvastaisuus ja yhteiskuntakritiikki. Kynä ei vanhemmiten ole yhtään tylstynyt.

Saramagon kieli on rakenteeltaan omintakeista. Jo muista hänen kirjoistaan tuttua ovat pitkät lauserakenteet, loputtoman tuntuiset kappaleet ja erisnimien kirjoittaminen pienellä kirjaimella, hänen tekstinsä tavaramerkki. Ensin se tuntuu hyvin hämmentävältä, mutta kun rakenteeseen tottuu, lukemisen oikea rytmi löytyy ja lukukokemus vie mennessään. Se tuntuu juuri oikealta. Huomasin vain, kuinka vaikeaa oli etsiä jälkeenpäin jotain tiettyä kohtaa kirjasta, kun ei voinut kohdentaa katsettaan erisnimiin. Kieli on elävää, juuri niin kuin esim. kirjoissa Kertomus sokeudesta, Luola ja Kaikki nimet. Itse juonella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä, onhan tällaisia matkakirjoja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Tärkeää on kerronta, tapahtumien kriittinen kuvaaminen ja havainnot, joita matkan aikana tehdään, henkilöiden tavat ja tottumukset. Asioiden pohdinta ja vertailu tekevät tekstistä mielenkiintoisen, ei itse juoni eli vanhan elefantin matkaaminen halki Euroopan. Vaikka silläkin voi olla oma vahva symbolinen merkityksensä: vanha kirjailijahan siinä matkaa halki elmämänsä tai unohdettu ja hylätty nousee vielä kerran tärkeäksi, palvotuksi hahmoksi yli muiden.

Harmi, että Saramago on kuollut. Hän oli virkistävä poikkeus kirjallisessa maailmassa. Hän uudisti ja muutti vanhoja osin luutuneita rakenteita. Jokainen hänen tekstinsä pistää ajattelemaan ja sehän minusta on kirjallisuuden tarkoitus. Tekstit eivät ole jonninjoutavia ja vaikka tämänkin kirjan voisi ajatella olevan pelkkää satua, niin vähänkin syvempi tarkastelu osoittaa sen olevan silkkaa rautaa, maailmankirjallisuutta, ilakointia kielellä, ajatuksilla ja tavoilla. Saramagolla olisi varmaankin ollut vielä useita mahtavia lukukokemuksia meille annettavana. Koetetaan kuitenkin nauttia näistä, joita olemme saaneet, sillä ne ovat sen arvoisia.

José Saramago: Elefantin matka (A Viagem do Elefante). Suom. Sanna Pernu. Tammi 2010. 226 s.

Maailmanlopun sota


maailmanlopunsota’Kun näin syksyllä illat pimenevät ja tekee mieli käpertyä lukemaan hyvää kirjaa, löytyy sellainen yleensä palkittujen teosten joukosta.
Maailmanlopun sota on 80-luvun tuote, mutta aina yhtä ajankohtainen pienen ihmisen toiveiden puolustaja. Vaikka olen kirjan lukenut ennenkin ja vaikka se on valtaisa tiiliskivi, niin se vie mennessään ja sen traaginen loppu saa herkistymään paatuneimmankin lukijan. Yleensä en kovin suosi sotakirjoja, mutta tämä lienee poikkeus. Suosittelen, jos haluaa tutustua uusimpaan Nobel-kirjailijaan.’

Vihdoinkin Vargas Llosa siis sai palkintonsa ja kirjailijan suurimman kunnianosoituksen. Tätä hänelle oli ennustettu jo ainakin 80-luvulta lähtien. Silloin Maailmanlopun sota oli hänen pääteoksensa ja muistan kuinka suuren vaikutuksen se teki minuun, kun luin se silloin ensimmäisen kerran. Hänen esikoisteoksensa Kaupungin rotat (1962) oli aikoinaan myös suuri tapaus. Se sai Euroopassa suuren suosion, mutta kirja poltettiin julkisesti kirjailijan kotimaassa Perussa. Tämän jälkeen hänet oli pakoitettu ryhtymään päätoimiseksi kirjailijaksi ja muuttamaan Eurooppaan.

Vargas Llosa on kirjoittanut ahkerasti myös näytelmiä ja kolumneja. Hänen kynänsä jälkeä saa lukea edelleenkin monesta tunnetusta sanomalehdestä, mm. El País-lehdestä. Kirjailija itse on toiminut lisäksi maailmanlaajuisen Pen-klubin puheenjohtajana 1970-luvulla ja saanut lukuisia palkintoja ympäri maailman. Ruotsin akatemia perusteli päätöstään mm. kirjailjan taidolla kartoittaa vallan rakenteita, kapinaa ja tappiota. Näitä kaikkia on ylenmäärin juuri tässä teoksessa.

Koillis-Brasiliasta, Bahiasta, kuivuuden ja nälänhädän keskeltä nousee hurmoksellinen liike Hyvän Jeesus Neuvonantajan ympärille 1800-luvun lopulla. Brasiliaan on juuri saatu tasavaltainen hallitusmuoto ja sen tarkoitus on saattaa kaikki maan asukkaat tasavertaisiksi toisiinsa nähden. Tasavalta luo uuden rahan, verot, henkikirjoituksen, sivilivihkimisen ja hämmentää näin tavallisten monimutkaisia asioita ymmärtämättömien köyhien ihmisten elämää. Sitten aletaan huhuta vuosisadan vaihteesta ja maailmanlopusta. Köyhät nälkäänäkevät ihmiset etsivät turvaa karismaattisesta Neuvonantajasta, joka julistaa tasavallan Antikristukseksi ja sivilivihkimisen protestanttiseksi salaliitoksi. Ihmiset kerääntyvät hänen ympärilleen Cadunosin maatilalle ja alkavat rakentaa sinne kirkkoaan ja tulevaisuuttaan, mutta se johtaa loputtomalta tuntuvaan sotaan tasavaltaa vastaan. Neuvonantajan ympärille kokoontuvat niin rosvot, kuin maatyöläisetkin, köyhät naiset, rikolliset, entiset orjat ja vammautuneet. Kaikki otetaan tasavertaisina vastaan ja heille jokaiselle löytyy tehtävä uudessa yhteisössä. Naisista muodostuu hurskaiden äitien kuoro Neuvonantajan ympärille, rosvoista turvallisuuskaartin johtajia ja yhteisön puolustajia, nelinkontin kulkevasta Natuban Leijonasta kirjuri, joka kirjaa ylös Hyvän Neuvonantajan puheet. Entisestä erakosta tulee Äiti Maria ja kauppiasveljeksistä Antonio ja Honorio Villanovasta tulee koko sosiaalihuollon organisoijat. Pikkupyhimys huolehtii Neuvonantajasta ja kantaa uumallaan tämän määräämää rautalankakieppiä elämänsä loppuun saakka. Kaikki toimivat yhtenä suurena yhteisönä ja rakastavat Hyvää Jeesus Neuvonantajaa.

Näinhän ei voi pitkään jatkua. Maa kuuluu rikkaalle maanomistajelle ja yhteisön toiminta tulkitaan kapinaksi tasavaltaa vastaan. Lisäksi asiaan sotkeutuvat poliitikot ja heidän kamppailussaan toisiaan vastaan uskonnollinen toiminta luokitellaan yhteiseksi viholliseksi, vallankumoukseksi, jota ulkomaat tukevat. Näin alkaa sota tasavallan ja kapinallisen yhteisön välille. Neuvonantajan ennustuksen mukaan sotajoukot lyödään kolme kertaa ja neljännelläkin kerralla armeijan tuho on hyvin lähellä, kunnes lopulta vastarinta saadaan nujerrettua ja yhteisö tuhotaan viimeiseen jäseneen asti, vain seitsemän Neuvonantajan määräämää henkilöä jää kertomaan jälkipolville tapahtumasta.

Maailmanlopun sota on eeppisempi teos kuin edeltäjänsä ja se pohtii paitsi jo tutuksi tullutta eteläamerikkalaista poliittista liikehdintää niin myös uskonnollisen yhteisön dynamiikkaa. Kirjan seikkailullisuus ei poista sen ansioita yhteisöjen kuvaajana. Tarina perustuu samoihin aikoihin eläneen lehtimiehen muistiinpanoihin, joita kirjailija on fiktiivisesti laajentanut. Tarinassa likinäköinen toimittaja seuraa ensin sotajoukon toimia ja sitten kapinallisten puolustautumista yrittäen ymmärtää kumpaakin osapuolta. Lopulta hänenkin on valittava puolensa.

Maailmanlopun sota on mielenkiintoinen monestakin syystä. Yleensä nämä Etelä-Amerikasta 70- ja 80-luvulla tulleet kirjat määriteltiinn vasemmistolaisiksi. Sitähän tämäkin on, mutta tässä vallankumous on kääntynyt päälaelleen, kansan kapinoinniksi demokratiaa ja tasavaltaa vastaan. Uskonnollinen kiihko ja sitoutuminen luovat yhteiskunnan pohjalla oleville köyhille ja rikollisille kiinnekohdan, toivon jostain paremmasta ja se tuntuu olevan monin kerroin suurempi kuin poliittisen vallan ja demokraattisen lainsäädännön tuoma toivo. Jos Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa piirrettiin kiihkossa viiva paremman elämän puolesta, niin se ei antanut toivoa kovinkaan pitkäksi aikaa. Tässä toivo paratiisista Hyvän Neuvonantajan kanssa johtaa lopulliseen sitoutumiseen ja taisteluun aina kuolemaan saakka. Tämän karisman kuvaamisessa kirjailija on onnistunut erinomaisesti ja vaikka valtion kannalta yhteisö olikin kapinallinen, niin lukijan kannalta sen jäsenet olivat sankareita.

Upea teos ja kannatti lukea uudelleen. Akatemia on onnistunut valinnassaan.

Vargas Llosa, Mario: Maailmanlopun sota (1983 / 1981). Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. Otava. 711 s.