Toinen Tuntematon

Väinö Linna puki vuonna 1954 sanoiksi jatkosodan mielettömyyden. Hän kirjoitti sotilaiden tehtävästä, elämästä ja kuolemasta. Se oli kuitenkin lähes yksinomaan miesten tarinaa. Hän oli saanut aiheet ja kokemukset rintamalla taistellessaan rinta rinnan näiden tuntemattomien korpisotureiden kanssa. Tänä syksynä ilmestyi tältä pohjalta kirja, jossa pyritään kuvaamaan näiden samojen sankareiden taustoja naisten näkökulmasta. Mielenkiintoinen kokeilu, joka osoittautui aivan tasokkaaksi antologiaksi. Tässä muutamia ajatuksia kirjasta.’

22 nykykirjailijaa kirjoitti kukin novellin Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista sotilaiden takana. Tässä on tarjolla tarina puolisosta, äidistä, siskosta, tyttöystävästä, ystävästä jne. Novelleissa esiintyvät monet tunnetut Linnan kirjan sankarit. Samalla kun kerrotaan kotirintaman peloista ja töistä, valotetaan myös sotilaiden taustaa, kuten lapsuutta. Kaikki tämä on siis moneen kertaan pyöritettyä ja usean kirjailijan päässä syntynyttä fiktiota.

Joku toinen olisi tietenkin kirjoittanut tarinan toisella tavalla ja siinä piileekin kirjan vaikeus. Kun kirjailijat eivät ole nähneet toistensa tekstejä, mutta kirjoittavat yhden henkilön fiktiivisestä tuotteesta, ei voi jälki olla kovin tasainen. Sinällään kirja on onnistunut hyvin tuomaan esiin sen ajan elämää ja kohtaloita. Niinpä monessa tarinassa mustakaapuinen mies polkee taloon polkupyörällä. Se lienee ollut se kotirintaman pelottavin asia, joka on jäänyt mieleen.

Sille ei voi mitään, että tarinat eivät ole keskenään vertailukelpoisia eivät rakenteiltaa eivätkä tekstiltään. Kaikki kirjoittajat eivät ole olleet uskollisia kohteelleen. He ovat ottaneet mielestäni liikaa omia vapauksia. Kuitenkin kirjaa lukiessa, monesta tarinasta henki Linnan tekstin tuntu. Erityisesti Hietasen kohtalo ja tausta puhutti Tuula-Liina Variksen novellissa Kyl Urho ain pärjää. Tässä puhutaan Hietasen kielellä ja sama optimismi kumpuaa kotiväestä kuin Hietasesta itsestäänkin. Vilahtaapa novellissa itse maestrokin naapurikorsun hiljaisena kuuntelijana. Kun tehtävänannossa oli kyseessä naisen näkökulma, olisi tässäkin saanut Hietasen itsensä jättää enemmän taka-alalle.

Muutama novelli oli kokeellinen eikä sellainen minusta oikein sopinut tähän antologiaan. Ne erosivat niin paljon Linnan tekstistä, että tuntuivat oleva kuin eri maailmasta. Lisäksi ihmetytti kertomusten muoto. Eikö nykykirjailija osaa enää kirjoittaa novellia. Nyt monet kertomukset olivat kuin romaanin kehitelmiä. Novellillahan on ihan oma genrensä ja sen kirjoittaminen on oma taitonsa.

Kokonaisuutena kuitenkin hyvä julkaisu, joka kannattaa lukea.

Kirjailijat:

Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis, Hanna Waselius

Alice Munro

julkisia salaisuuksia’Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa kanadalainen Alice Munro. 82-vuotias novellisti on ollut monesti ehdolla, nyt osui kohdalle. Hänet on palkittu monilla tunnetuilla palkinnoilla niin kansainvälisesti (Booker) kuin myös omassa maassaan. Hänen teoksiaan kuvataan ihmisläheisiksi. Hän valottaa maaseudun ihmisten elämää lämpimästi ja vivahteikkaasti. Joskus häntä on verrattu venäläiseen Tsehoviin.

Itse olen lukenut vain yhden häneltä suomennetuista kahdeksasta teoksestaan, vuonna 1995 suomeksi  ilmestyneen Julkisia salaisuuksia. Luin kirjan vuonna 2003 enkä valitettavasti enää muista siitä juurikaan mitään. Kirjoitin kirjasta silloin seuraavanlaisia huomioita.’

Munron kirja on pitkien novellien kokoelma, jossa tutkitaan saman paikkakunnan tapahtumia pitkällä aikavälillä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoiden henkilöt ovat sukua keskenään tai saattavat esiintyä sivuhenkilöinä jossain toisessa tarinassa. Tarinat kertovat tavallisten ihmisten elämästä, mutta heille sattuu aina jotain sykähdyttävää. Suuria teemoja novelleissa ovat rakkaus, kuolema ja hulluus. Tarinoiden kertojat ovat naisia tai sitten tapahtumat kuvataan naisten kautta. Muutaman novellin juonet lyhyesti:

Tuulentupia: Kirjastonhoitaja Louise saa sodasta kirjeitä, joissa mies tunnustaa rakastavansa häntä ja miltei kosii. Kun sota loppuu, mies menee kuitenkin toisen kanssa naimisiin ja käy lainaamassa salaa kirjaston kirjoja. Lopulta hän saa traagisesti surmansa tehtaalla ja tehtaan johtaja palauttaa kirjat rakastuen kirjastonhoitajaan ja menee tämän kanssa naimisiin.

Oikea elämä: Tarina keskittyy häihin, jossa valmistetaan pukua ja keskustellaan miehistä. Lopulta morsian päätyy Austaraliaan ja on siellä ihan tyytyväinen, vaikka ei ennen sitä ole poistunut kotoaan, jossa on veljensä kanssa ikänsä asunut.

Albanialainen neitsyt: Outo pariskunta muuttaa kaupunkiin. Naisella on hämärä menneisyys. Hän on joutunut vuoristosissien vangiksi Albaniassa ja asunut heidän keskellään vuositolkulla. Hänet yritettiin naittaa muslimille, mutta pappi totesi hänet neitsyeksi ja pelasti, samalla hän rakastui naiseen. He muuttivat yhdessä Kanadaan, jossa pitivät kirjakauppaa.

Julkisia salaisuuksia: Vanha neiti Johnstone vie tytöt leirille joen varteen niin kuin monta vuosikymmentä on tehnyt. Yksi tytöistä katoaa hakiessaan villapaitaa leiristä. Häntä etsitään kaikkialta, mutta ei löydetä. Vanhalta tuomarilta pyydetään apua, mutta hän ei voi auttaa, vaan kehottaa menemään poliisin luo.

Jack Randa Hotel: Gail menettää miehensä nuoremmalle ja jää yksin. Hän matkustaa miehen perässä Australiaan ja asettuu asumaan saman kadun varrelle tekeytyen toiseksi. He kirjoittelevat kirjeitä toisilleen, mutta lopulta mies arvaa ja Gail pakenee. Nyt hän odottaa miestään kotona Kanadassa.

Paikka korvessa: Veljekset matkaavat uudisasutukselle ja vanhempi hankkii sinne orpokodista vaimon. Veli kuitenkin kuolee ja nuorempi nai naapurista vaimon perustaen perheen. Vanhemman veljen vaimo matkustaa kaupunkiin ja ilmoittautuu vankilaan, koska on tappanut miehensä. Lopussa selviää, että veli on tappanut veljensä ja nainen yrittää piilotella asiaa ilmoittamalla itsensä syylliseksi.

’Itselleni jäi silloin kymmenen vuotta sitten hieman hämärä kuva niin kirjailijasta kuin kirjan novelleistakin. En erityisemmin pitänyt niistä. Mielestäni ne olivat vaikeita ja avautuivat hitaasti. Toisaalta ne olivat sujuvasti kirjoitettuja ja niiden tarinat yllätyksellisiä ja epätavallisia. Varmaan nyt tulee luettua joku toinenkin kirja ja samalla voi mielipidekin muuttua. Joka tapauksessa onnea kirjailijalle!’ 

Rikosroomaani

 

Rikosromaani Petri Tamminen on maamme johtavia nykykirjailijoita. Olen lukenut häneltä liki koko hänen tuotantonsa ja pitänyt lukemastani. Varsinkin hänen varhaiset novellikokoelmansa olivat mahtavia. Kaikkiin liittyy ajattelu ja pikkutarkka viimeistely. Näin kevätvalon ja kauneuden keskellä on turvallista lukea tällaista kirjaa, jonka kansikuvakin lupaa räntäsadetta ja loskaa. Pienimuotoisena kirja on nopeasti luettu, mutta antaa pitkäksi aikaa pohdittavaa. Toinen asia onkin sitten, viitsiikö näitä asioita paljon pohtia.’

Komisario Vehmas Helsingin rikospoliisista on hiljattain menettänyt vaimonsa Marjan. Töissä hän jahtaa kolleegansa Immosen kanssa sitkeää rikollista Hermann Ångströmiä, joka vie elämänhalun, ilon ja onnen, saattaa uhrinsa masennukseen, tahdottomuuteen, jopa itsemurhan partaalle tekeytymällä auttajaksi erilaisiin vaivoihin. Mappi toisensa jälkeen täyttyy rikollisen tihutöistä, mutta itse rötöstelijä ei jätä mitään tuntomerkkejä itsestään. Poliisi on ymmällään. Hän saa jopa virka-apua Ruotsista, jossa on samantyyppinen ongelma, mutta päinvastainen, joku tekee ihmiset onnellisiksi. Jokin havainto Ångströmistä tulee sattumalta, mutta aina rikollinen pääsee kuin pääseekin onnen kaupalla pakoon. Vehmas hakee apua omiin- ja työongelmiinsa lisäämällä työtä ja lopuksi juopottelusta, mutta sairastuukin itse turhautuessaan ja jää sairauslomalle. Hän pohtii, onko rikollinen todellinen vai ei? Bussissa Ångström kuitenkin istuu ja pakenee poliiseilta puistoon, mutta taaskaan ei jää mitään konkreettia jäljelle, ellei sellaiseksi lasketa romuttuneita poliisiautoja ja katkenneita lyhtypylväitä.

Tamminen on novellisti tai aforisti, lyhyen proosan taitaja. Tässä kirjassaan hän on kurkottanut proosan suuntaan, mutta edelleen tekstin sisältä löytyy pieniä helmiä, ajatelmia, novellinalkuja. Onko se hyvä? Pitäisikö suutarin pysyä lestissään? Novellistina hän pääsee paremmin oikeuksiinsa, mutta kuka tänä päivänä lukee novelleja, puhumattakaan aforimeista. Ehkä näin on paras. Tammisen teksti on karua ja runollista. Hän kuvaa elämää, usein keski-ikäisen miehen elämää, ajattelun kautta. Vehmas saattaa kesken kaiken pohtia jotain aivan muuhun aihepiiriin kuuluvaa ongelmaa kappalekaupalla ja päätyä johonkin tai sitten ei. Tarinaan se ajattelu ei välttämättä kuulu ollenkaan. Kirjailija myös kuvaa asioita, tapahtumia vertauskuvallisesti, kauniisti, ajatuksella. Tekstistä näkee, että se on huolella punnittu, mietitty viimeistä pilkkua myöten ja siksi lukijan on turvallista sitä maistella. Toinen asia on sitten se, ymmärtääkö lukija sitä kuvakielta, jota kirjailija kantaa esiin.

’Kaikkein suurimmista synneistään Vehmas ei saanut otetta. Ne olivat siihen liian suuria. Hän vaistosi ne. Tekoja ne eivät olleet, ne olivat tätä elämää, kerran kallistumaan lähtenyttä, työntekoa, ainaista poissaoloa ja seinään päin kääntymistä, toisen nyyhkytyksen kuuntelemista yön pimeydessä ja mielen kylmettämistä, nukahtamista.’

’Lumous ei kestänyt pitkään. Pian hän taas tajusi itsensä ja ikänsä, ajan vääjäämättömän kulumisen ja paikkansa siinä. Nuorena housutkin osti kuin loppuelämäkseen, keski-iässä surumieli iskee jo sovituskopissa ja koko kaaren näkee, housujen nuhjaantumisen ja niiden surkean lopun. Ihan jokainen esine ja teko ja tapahtuma alkaa keski-iässä tuntua itsensä teoreettiselta esimerkiltä.’

Persoonallinen kirja on tunnelmaltaan kuin kuva maastamme loskakaudella. Se luo kuvan apeudesta, jossa jokin kummallinen ankeuttaja vielä riehuu kuin murhaaja Stephen Kingin tarinoissa, mutta ei paljastu kaikista ponnisteluista huolimatta. Vehmas on kaiken tämän esiinnostaja, kertoja ja sellaisenaan hyvin luotu tyyppi.

Tamminen, Petri: Rikosromaani. Otava 2012. 173 s.

Hiljaisten historia


sauli_niinisto
’Olemme saaneet maalle uuden presidentin. Siksi lienee paikallaan tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Markkinoilla on häneltä kaksi kirjaa: Viiden vuoden yksinäisyys ja Hiljaisten historia. Luin jälkimmäisen. Kun vielä tutustuin Kanava-lehden tuoreessa numerossa olevaan Osmo Pekosen pohdintaan kirjasta ja presidentistä, päätin pistää jotain tänne itsekin. Kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten, mutta ainakin pokkaripainosta edelleen on saatavilla. Kirja on pieni, vaatimattoman oloinen, mutta täynnä pohdintaa, tunnetta, ajatuksia. Kannattaa tutustua.’

Presidentti Niinistön toinen kirja koostuu kuudestatoista tarinasta, joissa pohditaan pienten ihmisten elämän pieniä tai miksei suuriakin tapahtumia, tragedioita, häviämisiä, onnistumisia. Tapahtumat eivät aina ole suuria historian tapahtumia, mutta pienelle ihmiselle ne ovat suuria, jopa ainutlaatuisuudessaan musertavia. Samalla nämä pienet asiat laajenevat suuremmiksi käsittämään kokonaisia maailmoita ja saavat samalla yhteiskunnallista ja poliittista painoarvoa, kannanottoja paremman elämän puolesta. Vaikka asiaa ei aina suoraan sanotakaan, niin lukija voi lukea sen rivien välistä.

Pari sanaa jokaisesta kertomuksesta, niitä lienee tarpeeton ruveta sen kummemmin selittämään. Ne kannattaa lukea itse. Hiljainen sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan upseerista, jota kukaan ei huomaa. Uusi jako pohtii kiinalaista rahapolitiikkaa. Ameriikan pojassa ihmetellään vaihto-oppilasta. Kadonnut kunta ottaa kantaa kunnan kehtittämiseen. Juoksijassa jänis ottaa vallan ja voittaa. Ryöstetyssä elämässä mietitään kommunismia Itä-Euroopan maissa. Sukat kertomus etsii kadonneita sukkia. Velka ja vankeus on kovin tuttu kertomus 90-luvun laman vaikutuksesta yrittäjälle. Tuhannenkahdensadan fasaanin tikkataulu on kannanotto erilaiseen elämänmuotoon. Perussuomalainen ei suinkaan kerro Persuista, vaan tyypillisestä suomalaisesta työmiehestä. Käsi pohtii kauneutta. Landisin tuska ottaa kantaa dopingiin ja ammattipyöräilyyn. Ehdokas on selvitys kirjoittajan presidenttiehdokkuudesta ja sen tuomista mietteistä. Maailman parasta maalaria etsimässä luotaa läpi taidemaailmaa MonaLisan kautta Vermeerin Tyttöön. Surun silhuetit on laaja kuvaus Thaimaan tsunamista ja Niinistön kokemuksista lähellä kuolemaa.

Kirja on valtaosin avointa ja rehellistä kuvausta arjen sankareista. Siihen on koottu tarinoita, jotka ovat tärkeitä kertoa. Joistakin kuultaa läpi puoluekanta, mutta valtaosin ne ovat melko puolueettomia kuvauksia. Vaikka kerrotaan tarinaa kommunismista ja Neuvostodiktatuurista, niin ei sorruta kauhistelemaan tai tuomitsemaan. Asiat otetaan asioina, vaikka otsikko provosoikin elämän tulleen ryöstetyksi. Monet tarinat ovat tuttuja toisista yhteyksistä ja siksi niin sattuvia. Osa on uutta hyvinkin empaattista ajattelua, jota pitää herätellä ja pohtia edelleen.

Kirjoitusvaiheessa vielä tulevalta presidentiltä olisi odottanut ehkä muunlaista kirjaa. Vein isälleni pari kuukautta sitten presidentti Koiviston järkäleitä luettavaksi. Ne ovat ainakin kokonsa vuoksi aivan eri luokan kirjoja. Eikö Ninistö halua kirjoittaa sellaisia? Onko häneltä odotettavissa muunlaistakin kerrontaa? Toisaalta näistä pienistä kertomuksista saa melko hyvän kuvan siitä, miten hän ajattelee ja mitä mielikuvia hänellä on politiikasta ja ihmisistä. Virkaanastujaispuheessaankin hän muisti pieniä ihmisiä, syrjäytyviä, työttömiä. Ne ovat mukana myös tässä kirjassa. Ehkäpä hän voi presidenttinä tehdäkin heille jotain eikä vain puhua tai kirjoittaa.

Kirja ei korosta Niinistön tekemisiä tai ajatuksia erinomaisina, se kertoo vaatimattomasti asiansa. Viimeinen kertomus tsunamista on ehkä henkilökohtaisin, koska hän oli itse siellä läsnä ja kertoo juuri siitä, kuinka hän toimi ja pelastui. Ehkä siinä on hieman sensaatiomakuisuutta, mutta vain hieman. Tuollaisessa tilanteessa ei aina ajattele loogisesti tai osaa toimia juuri niin kuin olisi tarpeen. Sadat tuhannet ihmiset kuolivat siinä mullistuksessa ja ne jotka selvisivät, muistavat sen koko lopun elämäänsä. Sellaisena kertomuksena se oli onnistunut ja tärkeä.

On hienoa, että meillä on kirjoittava presidentti. Sellaisiahan on ollut ennenkin, mutta tällainen pieni hillitty kerronta on enemmän ainakin minun mieleeni kuin suuret yksityiskohtaiset muistelmat. Onnea ja menestystä hänelle niin presidenttinä kuin kirjailijanakin, toivottavasti hän kaiken ohessa vielä ehtii kirjoittaakin.

Sauli Niinistö: Hiljaisten historia. Teos, 2007. 219 s,