Juoksuhiekka

’Olen lukenut vain yhden Henning Mankellin dekkarin, mutta useita hänen Afrikka-aiheisia kirjojaan. En yleensä lue dekkareita, enkä Walladeristakaan pitänyt. Sen sijaan ihmisyyttä, historiaa ja erilaisia kulttuureita käsitteleviä kirjoja luen mielelläni. Mankellin sairastumisensa jälkeen kirjoittama Juoksuhiekka on lukemisen arvoinen ja vaikka siinä on puutteensa, niin sen sanoma on inhimillinen ja kirkas. Suosittelen!’

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa hän pohtii ihmisen elämää, saavutuksia ja perintöä. Kirjailija saa diagnoosin, että hän sairastaa syöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeen hänen niskaansa. Alkaa taistelu elämän puolesta, sytostaattihoidot, kuntoutus, epävarmuus ja ahdistus. Kirjailija ei halua kirjoittaa negrologia eikä valituskirjaa, hän kirjoittaa osittain elämäkerran osittain kunnioituksen elämälle ja tilinteon ihmiskunnalle. 

Mankell tunnetaan kirjoistaan, etenkin Kurt Wallander-dekkareista. Harvemmin puhutaan hänen muuta elämästään esim. teotterinjohtajana Afrikkassa ja Afrikkaa käsittelevistä teoksistaan, vaikka niissä on pääsee lähemmäksi ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kuin dekkareissa. Juoksuhiekka-kirjasta valottuu hänen ehkä hieman levoton elämänsä pienestä ruotsalaisesta kylästä maailmalle, teatterin pariin, Afrikkaan, ulkosaaristoon, lukemattomille matkoille ympäri Euroopan ja niihin lukemattomiin ihmisiin, joita hän kohtaa matkoillaan. Näistä kaikista hän kirjassaan kertoo. Tuntuu jopa epäuskottavalta, kuinka yhden ihmisen elämässä voi sattua niin paljon ja niin järisyttäviä tapahtumia. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun jotain tapahtuu, milloin onnettomuuksia, milloin tärkeitä muutoksia tai historiankäänteitä. 

Kirjan yksi keskeinen teema on kuoleman pelon käsittely. Tämä on luonnollista, kun lähtökohtana on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Se nousee monessa novellimaisessa luvussa esiin. Kirjailija pelkäsi kuolemaa eikä hän sitä kieltänyt. Hänellä ei vasemmistolaisena ollut uskonnollista vakaumusta, joka olisi voinut antaa selityksen. Hän etsi kuoleman merkitystä, tilaa ja selitystä kirjan monissa luvuissa, löytämättä sitä, saamatta lohdutusta. Kuitenkaan hän ei sortunut kirjoituksissaan pateettisuuteen eikä synkkyyteen. 

Toinen keskeinen teema kirjassa on ihmiskunta ja sen tulevaisuus. Monessa luvussa hän käsittelee ydinvoimaa ja sen aikaansaaman jätteen loppusijoitusta. Tuntuu sitä, ettei hän pääse siitä irti, sillä sama asia tulee esiin uudelleen ja uudelleen pitkin kirjan lukuja, ihmisen perintö. Tämähän on ollut hänen teemojaan jo aikaisemminkin. Hän on puolustanut sorrettuja, kantanut huolta ihmisoikeuksista, auttanut heikkoja, puhunut tasa-arvosta naisten ja miesten suhteen ja tämä näkyy myös tämän kirjan sivuilta, varsinkin sen alkupuolella. 

Teoksen yksi ulottuvuus on aika. Luvuissa hypitään nykyajasta kauas menneisyyteen ja takaisin. Hän pohtii luolamaalareiden teoksia, kirkonrakentajien ponnisteluja vuosisataisissa rakennusprojekteissa ja toisaalta hän palaa pienelle puuttomalle luodolle, jossa ihmiset elivät ja kasvattivat lapsiaan vielä muutama kymmenen vuotta sitten tietämättä tulevasta. Hän rakentelee kuvia historian henkilöistä, jotka kohdataan vasta myöhemmin, kuten Hitler ja Stalin samassa puistossa nuorina. Hän omistaa kirjansa pariskunnalle, joka kuoli silmänräpäyksessä Vesuviuksen purkautuessa liki 2000 vuotta sitten. 

Mankellin kirja on merkityksellinen. Siinä on läsnä inhimillisyys, elämä ja kuolema. Pohdinta on perusteellista, kyselevää. Hän ei osaa antaa vastauksia, eikä niitä välttämättä tarvitakaan, mutta hänen pohdintansa antaa lukijalle vastauksia siihen, mitä hän voi elämältään odottaa tai mitä hän ei koskaan voi saavuttaa. Monessa kohdin hän oivaltaa tai osaa yhdistää vaikeitakin asioita sopivalla tavalla pehmeästi, inhimillisesti ja saa ne näyttämään jopa luonnollisilta. Kirjaa oli hyvä lukea. Vaikka hän tiesi koko ajan sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan, hän ei antanut sen kahlita ajatteluaan tai kirjoittamistaan. Hänen tekstinsä on yhtä joustavaa ja vaivattoman tuntuista kuin hänen menestysteoksissaankin. Sitä luki sen järkyttävyydestä huolimatta mielellään. Joitain samanlaisia tarinoita olisin jättänyt pois ja siten lyhentänyt tekstiä, mutta toisaalta ei tässä ollut jankkaavaa henkeä muussa kuin tuossa ydinpolttoaineen varastoinnissa. Ehkä se oli hänelle kuolemaakin järkyttävämpi asia. 

Mielenkiintoinen ja monipuolisesti elämää valaiseva kirja. 

Mankell sai kirjan lopulla tiedon hoitojen onnistumisesta. Kuitenkin hän kuoli lokakuussa 2015 67-vuotiaana. Hän ehti julkaista yli 40 romaania, käsikirjoituksia, näytelmiä, TV-sarjoja. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Mankell, Henning: Juoksuhiekka. Otava, 2015. Suom. Tuula Kojo. 377 s.

Tangopojat

tangopojat’Kirjavuoden yksi kiinnekohta on uusi Tuuri. Tuottelias kirjailija ei ole pettänyt tänäkään vuonna. Hän palaa äitinsä tarinaan, josta ilmestyi muutamia vuosia sitten useampiakin historiallisia romaaneita. Nyt eletään 1960-lukua ja suomalaisia muuttaa työn perässä Ruotsiin. Sillä heistä suuri osa on edelleen, ruotsalaistuneina, edelleen työssä tai paremminkin eläkkeellä. Osa on palannut kotimaahansa, haikeina, paratiisia etsien. Onko se siellä vai onko se täällä – aavan meren tuolla puolen?’

Sauli etsii itseään, elämäänsä ja Elinaa ensin Kauhavalla ja Pohjanmaalla, lopulta Ruotsissa. Hän soittaa haitaria Kamppilan Hurma-orkesterissa Pohjanmaan lavoilla ja toimii samalla apumiehenä Huhtalan puutavarakuljetuksissa. Kun Elina lähtee ruotsalaisen mukaan Tukholmaan, saa Sauli tarpeekseen ja lähtee perään. Nuorten välit ovat rikki ja niitä on paikattava. Volvon tehtailta löytyy työpaikka kokoomalinjalta kampiakselin hiojana ja Göteborgista Liikalan Tangopojat-tanssiorkesterissa on hanuristille paikka vapaana, mutta Elina on edelleen kateissa.

Elämä vuorotyössä ei ole helpoa vieraassa maassa, sen huomaa moni suomalainen ja niinpä he lyöttäytyvät yhteen ja perustvat Suomi-Seuroja tehdaspaikkakunnille. Näissä he tapaavat toisiaan ja usein yhteydenpitoon liittyy tanssi, juopottelu ja suunsoitto. Sauli ei näihin osallistu, sillä hänen on perustettava perhe ja saatava elämänsä sitä kautta järjestykseen.

Kirja on taattua Tuuria. Liki 30 Tuurin kirjaa lukeneena, alkaa tuntua, että kerronta polkee paikallaan, tunnelma on sama, passiivinen tekeminen alkaa tuntua teennäiseltä ja huumori ei enää tunnu tuoreelta. Kuitenkin kirja on lukemisen arvoinen, ehkä enimmin ajankuvauksena siirtolaisuuden vuoksi. Suomesta siirtyi 1960-luvulla Ruotsin tehtaille töihin satoja tuhansia nuoria ihmisiä, kun täällä ei ollut töitä tarjolla kaikille. He olivat sota-ajan lapsia, ns. suuria ikäluokkia. Näin Suomi menetti parasta työntekijäainesta naapurimaahan, joka otti heidät suopeasti vastaan ja pisti töihin, joita ruotsalaiset eivät halunneet tehdä. Voisi verrata nykyaikaan, kun pakolaisia vyöryy yli rajojen, mutta tilanne on tyystin toinen. Elintasoa lähdettiin kyllä kohentamaan ja kesällä palattiin näyttämään Volvoa sukulaisille, mutta Ruotsissa ei eletty sosiaaliturvan varassa. Siellä oli töitä ja työstä maksettiin palkkaa, jonka turvin pakolaissiirtolainen saattoi elää ilman yhteiskunnan avustusta. Tuurin kuvauksesta rivien välistä löytää juuri nämä kuviot. Hän osaa kaivaa esiin ne kipukohdat, jotka varmaankin silloin olivat akuutteja.

Kirjailija kuvaa kauniisti Saulin ja Elinan suhdetta, sen särmiä, väärinkäsityksiä, elämää yleensäkin. Elinan tytär Kaija osaltaan toimii erottajana mutta myös yhdistäjänä. Kuvaavaa kerronnalle on Saulin peräänantamattomuus, pohjalaisuus. Hän hakee Elinan itselleen vaikka kaikki olosuhteet ja järkiperäiset syyt ovat sitä vastaan. Tässä kerronnassa Tuuri on onnistunut hyvin. Muut kirjan päähenkilöt jäävät melko pieneen rooliin. Harju soittaa trumpettia ja suutaan. Kamppila on sitkeä järjestelijä, joka yrittää saada mahdottoman mahdolliseksi. Kaitsu, Saulin velipuoli, takkuilee isäpuolen kanssa ja suunnittelee myrkytöntä viljelyä. Yhteistä kaikille nykypäivään verrattuna on yhteys ja huolenpito, ketään ei jätetä, vaan autetaan vaikka väkisin.

Uutta kerronnassa on siirtolaisten seksistiset puheet. Niitä toiki silloin varmaan on ollut, mutta aikaisemmissa kirjoissaan Tuuri ei ole näin avoimesti niitä kertonut. Huumori on piilossa lauseissa ja sen löytää naljailuna ja suunsoittona, jossa esiintyy alapään huumoria enemmänkin. Toisaalta se tapahtuu hyväntahtoisesti vihjailemalla ja kannustamalla. Nykyään sellainen tulkittaisiin helposti ihan eri tavalla.

Mainoksissa mainitaan, että tämä kirja liittyy Tuurin äidin tarinaan. Kiinnekohtia ei kirjasta pääse bongaamaan. Tarinan henkilöt olisivat tällä hetkellä kirjailijan itsensä ikäisiä. Kirjassa päähenkilöinä ovat nuoret eikä siellä juurikaan ole ketään edellisen sukupolven edustajaa. Kuka heistä kukin sitten on?

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava, 2016. 317 s.

Palatkaa perhoset

Palatkaaperhoset’Olen lukenut kaikki Juha Itkosen kirjoittamat kirjat. Aikanaan hämmästelin hänen taitoaan esikoisessa Myöhempien aikojen pyhiä. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän ja olin vakuuttunut nuoren miehen kertojanlahjoista. Eipä ole tarvinnut mielipidettä vuosien saatossa muuttaa. Siitä on osoituksena tämä keväällä ilmestynyt uutuus Palatkaa perhoset. Suosittelen sitä lämpimästi. Siinä on enemmän kuin yhdellä lukukerralla pystyy sulattamaan, siinä on antia vaikka koko vuodeksi.’

Anna minun rakastaa enemmän ilmestyi 2005 ja saavutti valtaisan suosion. Itsekin pidin sitä yhtenä parhaista lukemistani kirjoista. Kirjan alussa lapsi vapauttaa perhosen. Tässä uutuuskirjassa pyydetään, että perhoset palaisivat takaisin. Perhonen on onnistunut laulu, musiikki, sanoitus.

Palatkaa perhoset on edellisen itsenäinen jatkoteos kymmenen vuotta sen tapahtumien jälkeen. Tutut henkilöt, Suvi eli rocktähti Summer Mable, Leena, hänen äitinsä ja Antti Salokoski, keski-ikäinen eronnut kirjailija ja Suvin entinen poikaystävä. Kirja solahtaa samaan kaavaan kuin edeltäjänsä eikä lukija välttämättä edes huomaa aikaeroa. Itkosella on taito kertoa tarinaa takautuvasti, niin että hän tietää lopputuloksen ja osaa koota tarinan sen mukaan. Upeaa.

Maailmantähti hiipuu, kiertueet ovat rasittavia ja vaativat aina uutta, itsekritiikki nousee ja lopulta seuraa floppi, kun liikaa pohditaan. Leena hoitaa Suvin lasta Rosaa kokopäiväisesti. Mummi on elämälle välttämätön eikä hän itsekään aina tiedä, kenen lapsi on, hänen vai Suvin. Antin elämä kuluu Kaliforniassa haljuillessa. Hän etsii materiaalia uuteen rockmusiikkia käsittelevään kirjaansa. Hän luo kohtauksia tunnetuiden muusikkojen kesken, pureutuu heidän elämäänsä, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin aikaisemmininkin. Seurauksena on turhautuminen. Vaimo Elisa on löytänyt uuden miehen ja elää omaa vauhdikasta elämäänsä, johon Antti ei enää kuulu. Vain Niilo, heidän poikansa, on siitä jäljellä ja tätä Antti kaipaa, niin ja tietenkin myös Suvia. Heidän välinsä lämpenevät uudelleen, mutta turhautuminen ja elämän vaikeus tekevät omat sudenkuoppansa rakkauden tielle. Mitä jää jäljelle rakkaudesta, joka Itkosen mukaan on vain ’lihaa ja verta ja limakalvoja… mikään ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus’?

Kirja on taattua Itkosta, joutuisasti etenevää, selkeää ja konstailematonta kerrontaa. Siinä ei ole mitään sensaatiomaisia juttuja, ei uusia hienouksia eikä elämää suurempia tapahtumia, mutta tavallisen elämän kuvaus luo puitteet hienolle tarinalle. Itse olisin jättänyt musiikkimaailmaa vähemmälle, niin sanoituslainauksien kuin henkilöidenkin osalta, mutta tämä lienee osaltaan se kirja, jota Antti olisi halunnut kirjoittaa Kaliforniassa.

Kirja pohtii taas rakkautta, niin kuin edellinenkin, ihmisten välistä rakkautta, sen vaikeutta ja sen voimaa. Samalla se kuvaa ikääntyvän ihmisen tuskaa keski-iässä, kun ei haluaisi antaa periksi eikä haluaisi luopua nuoruudesta, sen voimasta eikä sen innostuksesta. Perhoset eivät lennä pakolla, biisit eivät synny turhautuneessa olotilassa. Suvi yrittää, Antti yrittää, mutta lopputulos ei ole tyydyttävä.

Joskus ihmettelen, kun kirjailija käyttää useaa kertojaa teoksessaan ja kaikkien heidän osuutensa ovat samanlaisia, samalla tyylillä, samoilla sanoilla ja samalla äänellä kirjoitettuja. Tässä puheenvuoron saavat kirjan kolme päähenkilöä. Suvin jakso kirjan lopussa on aivan erilainen kuin Antin eikä Leenankaan pohdinta ole samaa kuin turhautuneen miehen. Tästä onnittelut Itkoselle. En ymmärtänyt kaikkia Suvin vähän harhaisen tuntuisia ajatuksia, mutta kerronta oli vaikuttavaa, varsinkin kun se oli niin erilaista kuin muiden. Kirjaa olisi varmaankin voinut hieman tiivistää, mutta hyvä se oli tällaisenaankin, ei kuitenkaan sellainen vavahduttava lukukokemus kuin ensimmäinen osa.

Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset. Otava, 2016. 415 s.

Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

fakiiri’Kevätmatkan lukemisiksi olin valinnut kioskista pokkarin, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Olen ollut kiinnostunut, ehkä työnkin puolesta, Eurooppaan saapuneista niin matkaajista kuin pakolaisistakin. Tämä kirja puhuu mm. juuri tämän päivän asiasta: Välimeren yli pyrkivästä pakolaisaallosta. Vaikka fakiiri tulee Intiasta, niin matkallaan hän törmää näihin onnettomiin, jotka vaeltavat maasta toiseen etsien turvapaikkaa ja kuitenkin heidät aina palautetaan yrittämään uudelleen. Romain Puértolas on iskenyt ajankohtaiseen aiheeseen. Kirja pursuaa paitsi sattumia ja epäuskottavia juonenkäänteitä niin myös todentuntuista pohdintaa tämän hetken elämästä meillä ja muualla. Lisäksi se on pullollaan kutkuttavia rinnastuksia lähikulttuuriin ja -historiaan. Eipä valintani ollutkaan vain kioskikirjallisuutta!’

Ajatusatru Vasta Patel on intialainen fakiiri, joka lähtee hakemaan piikkimattoa Pariisin Ikea-myymälästä. Mukanaan hänellä on vain toiselta puolelta väärennetty 100 € seteli. Välittömästi hän joutuu vastakkain eurooppalaisen yhteiskunnan kanssa, jossa esine saattaa olla arvokkaampi kuin ihminen. Taksikuski ei kärsi tappiotaan, vaan aloittaa sinnikkään fakiirinmetsästyksen. Koska matto Pariisin Ikeassa on saatavilla vasta seuraavana päivänä, joutuu Ajatusatru yöpymään liikkeessä ensin sängyn alla sitten kohtalokkaassa vaatekaapissa. Täältä alkaa hänen matkailunsa Englannin kautta Espanjaan ja Roomaan sekä Libyaan ja takaisin Pariisiin. Matkalla hän kohtaa niin venepakolaisia kuin turvapaikanhakijoitakin. Kaunis filmitähti auttaa hänet uudelle uralle kirjailijana, mutta lähtemättömimmän vaikutuksen fakiiriin tekee Ikean ruokajonossa huijattu Marie. Fakiiri päättää lopettaa ihmisten pettämisen ja keskittyä ihmisten auttamiseen.

Hulvaton seikkailu läpi Euroopan muuttaa fakiirin, mutta se muuttaa myös lukijan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sankari alkaa kirjoittaa tarinaansa Ikean kynällä likaiseen paitaansa pilkkopimeässä lentokoneen ruumassa koiran tuijottaessa kiiluvin silmin, hymyilee lukija epäuskoisena. Tarina on läpikotaisin hauska ja viihdyttävä. Huijari kuoriutuu pala palalta turbaanistaan ja muuttuu, todella muuttuu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ystävystyy Sudanista Englantiin pyrkivän Fayyadin kanssa ja saa tästä ensimmäisen, jolle voi osoittaa uudenlaista itseään, ystävällistä ja totuuteen pyrkivää.

Matkan aikana kirjailija kuljettaa sankaria milloin vaatekaapissa, milloin matka-arkussa, joskus lentokentän liukuhihnalla ja kuumailmapallossakin. Hän joutuu merirosvojen kyytiin ja suihkuseurapiireihin, saa 100 000 € lähes olemattomasta paitakäsikirjoituksesta ja rakastuu silmittömästi. Kaikkiin tapahtumiin hän joutuu tietenkin vahingossa, mutta kaikista hän selviää jotain uutta oppineena. Vaikka taksikuski pistääkin veitsellä saadakseen satasensa, selviää fakiiri tästäkin vähin vaurioin, eikä merirosvokaan saa aluksi kuin lumeseteleitä.

Kun huijaaminen on verissä, voi tehdä siitä taiteen ja saada ihmiset hyväksymään itsensä. Mutta itse ei pääse siitä eroon, että huijaaminen on huijaamista ja totuuteen on siitä pitkä matka. Fakiiri näkee ihmisten hädän eikä halua enää käyttää heitä hyväkseen. Niinpä muhkealla ennakolla käsikirjoituksestaan hän päättää tehdä hyvää ja auttaa niitä, joita on aikoinaan huijannut. Kun vielä rakkauskin kannustaa tähän, on syntynyt uudenlainen fakiiri, joka ei ehkä enää jää kiinni vaatekaappiin, ainakaan yhtä helposti.

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Otava, 2013. Suom. Taina Helkamo. 221 s.

Ajo

ajoJuha Itkonen on yksi suosikkikirjailijoistani. Kun aikoinaan luin kirjan Anna minun rakastaa enemmän, luulin, ettei kukaan osaa niin hyvin kirjoittaakaan. Kirja vei mennessään ja vaikka en sen loppuhuipennuksesta pitänytkään, niin kokonaisuus puhui puolestaan. Siksi odotan aina innokkaana hänen uutuuksiaan. Yleensä niiden kohdalla ei pety, mutta sellaista kokemusta kuin ensimmäisten kirjojen kohdalla, en ole enää saanut. Ajo, ei tuota pettymystä – sekään.’

Kirja sisältää kahden naisen, Heljän ja Ainon, tarinan. Heljä elää elämänsä murrosta 1960-luvun puolivälissä, Aino elää omassa murroksessaan nykypäivässä. Näiden kahden naisen elämät sivuavat toisiaan paitsi suvun kautta myös kohtaloiden kautta. Yhteisenä tunteena on suru. Heljä menettää nuorimman poikansa traagisesti auto-onnettomuudessa, Ainolla on useita keskenmenoja ennen Aarnen syntymää. Molemmat naiset hakevat irtiottoa saadakseen surra rauhassa, saadakseen uutta ajateltavaa. Heljä matkaa Australiaan vanhimman tyttärensä luo asumaan, Aino ottaa poikansa ja perheen auton ja karkaa Keski-Eurooppaan.

Mutta suru ei katoa karkaamalla. Sen rinnalle nousevat kaipaus, tuska menneestä, muistot. Heljän elämää hajoittaa Onnin jatkuvat poissaolot myyntimatkoilla, lasten muutto omilleen ja uskonto, joka sitoo ja tuomitsee. Onni jää kirjassa sivurooliin, puolisoksi, jonka syytä pojan kuolema on. Onni rakastaa musiikkia niin kuin poikakin, kuin Sinikka-tytär, joka on Ainon anoppi ja Aarnen mummu. Mutta musiikki ei sovi helluntailaisuuteen, johon suuntaan Heljä alkaa tuntea vetovoimaa.

Kirja on taattua Itkosta. Siinä erilaiset tarinat kuljettavat lukijaa sisälle ihmiskohtaloihin ja vievät mennessään. Lukijalla säilyy kiinnostus, kun hän odottaa, missä kohtaa tarinat leikkaavat toisiaan. Siis sama rakenne kuin muissakin Itkosen kirjoissa. Ihmiskuvaus on loistavaa, tarkkaa ja järjestelmällistä, samoin tapahtumien ja ympäristöjen kumaaminen, joskus jopa liiankin pikkutarkkaa. Aikakaudet limittyvät toisiinsa, ihmiset myös. Heljä on kuvattu toisaalta alistuvaksi toisaalta määrätietoiseksi. Aino kirjan alussa on tomera selviytyjä, joka vain menee ja suunnittelee kaiken toteuttaakseen aikeensa viimeistä piirtoa myöten, mutta joka lopulta hajoaa, kun kaikki on tehty eikä surusta kuitenkaan pääse yli – muuten kuin kirjoittamalla kaiken muistiin. Loppupuolella kirjaa hän haipuu kulisseihin, unohtuu, kun Heljän tarina vyöryy päälle. Masennus, jota Aino potee, ottaa valtaansa ja se näkyy myös tekstissä.

Tämä on jälleen kerran sukupolvitarina, vaikka välipolvi jääkin tässä kovin vähälle. Heljä edustaa sodanaikaista sukupolvea, puutteessaelämistä, kieltäytymistä, pidättyväisyyttä. Aino edustaa nykysukupolvea omine naisen tarpeineen ja haluineen. Välisukupolvi on muuttanut Australiaan tai kuollut. Heistä ei juurikaan puhuta, heistä ei ole kertomuksia. Kirja kuvaa voimakkaasti surun ilmapiiriä, niin lapsuuden traumoja kuin hylätyksitulemisen pelkoakin. Se tuntuu jossain vaiheessa jopa liioitellulta, mutta sen taitaa tietää vain sellainen joka on sen kokenut. Kirjailija kertoo pojan kuoleman olleet hänen mummonsa kertomus omasta elämästään. Siksi suru on varmaan aito. Kerronnasta tulee mieleen Veikko  Huovisen viimeinen kirja Pojan kuolema. Aihe on sama, vaikka Huovisen kirjassa kuolema tuleekin oman käden kautta ja pohdinta keskittyy siihen suuntaan.

Itkonen kuvaa hyvin myös kiintymystä. Heljä rakastaa Onnia omalla tavallaan, mutta ei osaa sitä sanoa, Onni vielä vähemmän. Tragedia on valmis. Kotipaikka on tärkeä ja siihen on kiinnytty. Se on päälimmäisenä Heljän mielessä myös kaukana maailmalla. Aino hakee niitä paikkoja Saksasta, joissa hän on miehensä Piin kanssa ollut onnellinen, elää niitä uudelleen ja vaipuu yhä syvemmälle suruunsa.

Loistavasti kirjoitettu kirja, taattua Itkosta, mutta … Jotain jäi hampaankoloon. Ehkä se jokin oli Ainon tarina. Jäin miettimään, oliko hänessä tarpeeksi aineksia kirjan toiseen päähenkilöön? Olisiko ollut parempi antaa Ainon olla vain kertoja, suvun kertojanainen, jonka omasta elämästä olisi saanut kokonaan toisen romaanin? Ehkäpä!

Itkonen, Juha: Ajo. Otava, 2014. 283 s.

Tähtikirkas, lumivalkea

Haahtela’Pari päivää sitten jukistettiin tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaat. Pidin itsestään selvänä, että niiden joukossa on myös tämä teos: Joel Haahtelan Tähtikirkas ja lumivalkea, mutta eipä ollut, valitettavasti. Kirjailija on jo pitkään ollut suosikkini, aina Elena-teoksesta saakka. Tämä pienimuotoinen romaani räjäytti silloin minussa jotain. Kuuntelin sen äänikirjana ja tein samalla remonttia. Kuuntelu keskeytti työn ja istuin parkettikasalle, pistin kädet poskille ja tunsin, ettei itku ollut kaukana. Kieli, tunnelma, sanoma, teksti oli niin täydellistä, kaunista. Saman voi sanoa tästä kirjasta. Jos et vielä ole löytänyt Haahtelaa, tee se nyt!’

Haahtela jatkaa tässä kirjassa mielen luotaamista, sielun kartoittamista. Nyt mennään niin syvälle ihmismieleen, ettei liene mahdollista mennä enää syvemmälle. Kirja rakentuu neljään jaksoon, kuvaelmaan itsensä vähitellen kadottavan miehen elämästä.

Nuori mies sysätään suurkaupunkiin, Pariisiin, 1800-luvun lopulla. Hänen ensimmäinen rakkauskokeilunsa kotimaassa päättyy kaikin puolin onnettomasti. Klaaraansa hän ei unohda koskaan, tämä kulkee hänen kotimaan identiteettinään läpi elämän päiväkirjojen. Pariisissa mies saa paikan lehden sähköttäjänä ja lopulta toimittajana. Hän kohtaa elämän suurkaupungin vilinässä, maalaa, tutkii impressionisteja, kiertää maailmannäyttelyä ja museoita.

Seuraava kohtaus on Berliinistä juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Pariisilaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtajan mieli alkaa hajota. Hän on hoidoissa, mutta jatkaa sinnikkäästi mustakantisen päiväkirjansa kirjoittamista. Rakastettu laulajatar Margaretha on hänen tukenaan sodan syttymiseen saakka. Kun Sarajevon laukaukset ammutaan, ranskalaisena pidetty toimittaja joutuu pakenemaan Saksasta.

Kolmas kuvaelma on sodanjälkeinen merimatka Kauko-Itään, Siamiin. Reportteri kokee tyhjän paperin kammon. Matkan tuomasta vaihtelusta ja kohtaamisista huolimatta hän ei pääse itseään pakoon eikä menneisyyttään. Klaaralle hän kirjoittaa edelleen, nyt kuin matkakertomusta.

Viimeinen kohtaus eletään taas Saksassa, Bernburgissa. Nyt toimittaja on mielisairaalassa ja hänen identiteettinsä hajoaa vähitellen ensin yksittäisiksi lauseiksi, sitten sanoiksi ja kirjaimiksi, lopulta… alkaa toinen maailmansota ja sen seuraukset. Jälkikirjoitus kertoo sitten lopun. Itsensä hukannut mies nousee näkyviin sen kautta, mitä kaukainen sukulainen kokee itsessään ja hänessä.

Ei päässyt Haahtelan yhdeksäs kirja siis Finlandia-ehdokkaksi ja se lienee taas yksi kulttuuriskandaali tämän kisan historiassa. Tämä kirja on vuosisadan teos, jonka arvo tulee nousemaan tulevaisuudessa. Tosin on muistettava, että palkinto on kaupallinen eikä tämä kirja ole sitä. Kirjan äärimmilleen hiottu teksti, saumaton kerronta ja särkymätön tunnelma luovat lukunautinnon, jollaisen harvoin kokee.

Kun Haahtelalta kysyttiin YLE:n Aamun kirja ohjelmassa 31.10. mitä kirjan nimi tarkoittaa, kirjailija hymyili hieman myhäillen ja otti esiin sen kohdan Bernburg-jaksosta, jossa toimittaja joutuu eräänlaiseen katatoniseen tilaan ja kokee olonsa tähtikirkkaaksi ja lumivalkeaksi. Se on siis sielun tila, jonka jokainen lukija voi kuvitella omanlaisekseen.

Kirjan lopussa kuvataan myös hyvin voimakkaasti Natsisaksan eutanasiaohjelmaa. Kirjailija rinnastaa sen nykyaikaan ja tämän hetken nationalismin nousuun ja markkinatalouteen. Tyyli oli eri, mutta onko tavoite sama? Psykiatrina hän itse on joutunut pohtimaan näitä asioita perusteellisesti. Kirjassa toimittajan identiteetti selviää vasta jälkisanoissa. Kirjan edetessä hänen identiteettinsä hajoaa vähä vähältä eikä sitä pysty pelastamaan oman maan kielellä kirjoitetut päiväkirjat eikä maailman ääriin matkustaminen. Ihmisen mieli ja ihmisen sielu ovat tieteen suuria mustia aukkoja, joiden rakennetta ja toimintaa ei tunneta. Kirja kuvaa tätä loistavasti. Voidaanko enää syvemmälle mennä?

Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava, 2013. 270 s.