Seitsemän elämääni

Mo_Yan’Viimeksi kun kirjoitin arvioinnin (Anni Kytömäki: Kultarinta), kehuin kirjaa sellaiseksi, joka pitäisi kaikkien luonnonystävien lukea. Nyt edessäni on kirja, joka on myös niitä todella lukemisen arvoisia, tällä kertaa historian ja ihmisyyden näkökulmasta katsoen. En juurikaan ole lukenut kiinalaista kirjallisuutta, joten en osaa verrata tätä mihinkään sikäläiseen teokseen. Kun olin päässyt kirjan loppuun, leijailivat aprikoosinkukkien vaaleanpunertavat terälehdet ympärilläni, tuuli suhisi  ja elämän raadollisuus tunki nenään. Päälimmäisenä oli rikas ja taidokkaasti koottu kertomus.’

Sota on päättynyt ja kommunistit nousevat valtaan Maon johdolla Kiinassa. Maanomistajat syöstään vallasta. Ximenin kylässä tilanomistja Ximen Nao surmataan ja hänen vaimonsa alistetaan palvelijoiksi. Hän kuitenkin vaatii oikeutta Manalan valtijaalta ja syntyy uudelleen maan päälle. Lopulta Ximen Nao elää seitsemän elämää: tilanherrana, aasina, härkänä, sikana, koirana, apinana ja lopulta taas ihmisenä. Näin hän kokee ikään kuin sivustakatsojana kaikki Kiinan lähihistorian käänteet: kommunismin nousun, maareformin, kulttuurivallankumouksen, nälänhädän, hyvinvoinnin alun ja nykyajan. Vuosituhannen vaihtuessa pieni isopäinen poika kertoo sitten koko tarinan kirjailijanplantulle Mo Yanille.

Matkan aikana tavataan maakunnan viimeinen itsenäinen viljelijä Lan Lian, Ximenin jalkavaimot Yingchun ja Qiuxiang, hänen lapsensa Jinlong ja Baofeng, johtajat Huang Tong ja Hong Taiyue, näiden lapsia ja lapsenlapsia monessa polvessa. Suvut kietoutuvat toisiinsa, elävät ja kuolevat yhdessä, nousevat kukoistukseen ja sortuvat taas alas mutaan. Kertojana tarinassa on vuoroon Ximen Naon kulloinenkin reinkarnaatio ja hänen jalkavaimonsa Yingchun poika Lan Jiefang. Rakkaus, viha, kateus ja vallanhalu vuorotelevat kerronnassa, jonka taustana kuohuu värikäs kaikkia aisteja koskettava kiinalainen maaseutu 1950-luvulta 2000-luvun alkuun.

Mo Yan sai Nobel-palkinnon vuonna 2012 ensimmäisenä kiinalaisena kirjailijana. Tämä kirja on ainoa, mikä häneltä tähän mennessä on käännetty suomeksi. Massiivinen teos vie mukanaan ensimmäiseltä lehdeltä alkaen. Sen vetovoima perustuu kerrontaan, jossa näkyy piirteitä useista eri tyylisuunnista. Tarina etenee historiallisissa puitteissa kuin kylän elämäkertana, mutta koska kertojana on usein eläin, tulee mukaan väkisinkin fantasiaa, faabeleita, kansantaruja, personifikointia, maagista realismia. Hänen tyylinsä on omintakeinen, vaikka sitä onkin verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. Mo Yan esiintyy itse kirjassaan yhtenä sivuhenkilönä, joka järjestelee asioita ja sotkee niitä. Kyläläiset suhtautuvat häneen pakollisena riesana ja uteliaana pojankoltiaisena, joka luulee osaavansa kirjoittaa.

Kirjassa on varmaankin paljon omaelämäkerrallista ainesta, sillä kirjailija itse varttui pienessä kylässä ja koki kaikki ne murrokset, jotka kirjassakin ilmenevät: nälän, puutteen, vallankumoukset ja sorron. Hänen kirjailijanimensä on nimimerkki, joka tarkoittaa ’älä puhu’. Se kuvaa sitä, kuinka Kiinassa monet kulttuurihenkilöt joutuivat noina aikoina vaikenemaan hallinnon vuoksi. Tästä muistutuksena on Taivaallisen rauhan aukion verilöyly, josta tulee juuri nyt kuluneeksi 25 vuotta. Vaikka kirjan tapahtumat ovat traagisia ja kirjan lopussa varsinkin nousee pala kurkkuun ihmiskohtaloiden vuoksi, on sen loistava ihmisläheinen kuvaus elämästä vastakohtaisuudessaan häkellyttävä. Aprikoosipuu kukkii, aurinko nousee, kuu kulkee joen yllä, sianruho poksahtaa jokirannassa, luonto elää hajuissa ja äänissä. Ankeus peittyy elämään. Vaikuttava ja hieno kirja, joka sen paksuudesta huolimatta kannattaa lukea.

Mo Yan: Seitsemän elämääni. Otava, 2013. Suom. Riina Vuokko. 730 s.

Valkoinen kuningas

valkoinen_kuningas’Joulujen välissä luin jo vuosia sitten ilmestyneen unkarilaisen György Dragomanin läpimurtoteoksen Valkoinen kuningas. Kirja löytyi paketista ja sen lukeminen osoittautui vallan upeaksi kokemukseksi. Vaikka tarinan novellimaiset luvut kertoivat tuiki tavallisia asioita poikien elämästä, kosketti kerronta syvästi mieltä. Niin erilaisissa maailmoissa me elämme ja niin vähän me  siitä tiedämme, että osaisimme arvostaa sitä hyvyyttä ja elämänlaatua, joka meillä itsellämme on ollut ja on tälläkin hetkellä täällä Suomessa. Kirjaan kannattaa tutustua!

Tämän kirja-arvioinnin myötä alkaa uusi vuosi, joten kaikkea hyvää tälle vuodelle.’

Tarina sijoittuu rautaesiripun taakse totalitääriseen kommunistivaltioon, jota ei määritellä sen tarkemmin, mutta kirjailijan syntyperän mukaan se on helppo yhdistää Unkariin ja Budapestiin. Eletään aikaa kansannousun jälkeen, mutta ennen järjestelmän kaatumista. Päähenkilöinä ovat vähän toisellakymenellä olevat pojat. Minä-kertoja Dzsata elää äitinsä kanssa kahdestaan, koska isä on viety kaivamaan Tonavan kanavaa eli pakkotyöleirille, koska hän on sanonut mielipiteensä valtiosta. Hän on siis mielipidevanki. Tarina kulkee poikien maailmassa, joka ei ole helppo sekään; ainainen pelko jäytää kaverien rökityksestä, pahoinpitelystä, nolaamisesta tai ryöstetyksi tulemisesta. Monet isommat tekevät väkivaltaista kiusaa pienemmilleen eikä aikuiset kovin kauaksi jää jälkeen hekään. Dzsata elää tässä hullunmyllyssä ja kaipaa isäänsä. Hän yrittää uskotella itselleen, että isä tulee takaisin ja kaikki on taas hyvin.

Kaksi kertaa vuodessa hän vierailee isoisän luona, joka oli aikoinaan puoluesihteeri, mutta erosi isän jouduttua leirille. Äiti ei isoisästä pidä eikä poika saa tuoda saamiaan lahjoja kotiin. Isoisä ei myöskään auta poikaansa. Äiti hakee mieluummin apua suurlähettiläältä, joka kuitenkin on tottunut muunlaisiin palveluksiin. Häneltä Dzsata ottaa amuletikseen shakkipelin valkoisen kuninkaan. Sitten isoisä vie Dzsatan yhdelle kaupungin kukkuloista, näyttää maiseman ja kaupungin sekä kehottaa poikaa muuttamaan maasta mahdollisimman pian. Isoisä kuolee ja vietetään suuret hautajaiset, jotka päättyvät hulinaan. Tähän myös kirja päättyy.

Kirjaa on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Tämä mestariteos siitä kieltämättä tulee mieleen: sama ahdistava tunnelma, samat pienet pojat, jotka joutuvat astumaan ikäänsä suurempiin saappaisiin, sama eristyneisyys, väkivalta. Mutta tässä tarinassa ei mennä niin pitkälle kuin Kärpästen herrassa. Kirjan luvut ovat kuin novelleja, joilla on yhteinen tausta. Pitkät lauseet polveilevat kuin pojan ajatukset. Aika katoaa kun sitä ei uudessa luvussa sidota edellisen tapahtumiin. Hämmästyin kirjan lopussa, kun huomasin, että aikaa oli kulunut kirjan edetessä vain hieman yli vuosi. Kovin paljon sen vuoden mittaan sattui.

Mitä sitten seuraavaksi? Kun ajankohtaa ei ole kerrottu, ei historiasta ole apua. Unkarin järjestelmä muuttui samaan aikaan kuin muissakin Itä-Euroopan maissa, joten se ainakin lopulta pelasti jotain, vaikka poikien lapsuus tässä menisikin. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, kuinka samanlaisia poikien huolet ja leikit olivat siellä niin kuin muuallakin. Kiinnostus kohdistui ehkä enemmän räjähteisiin, mutta jengitappelut, pelit ja ihastumiset olivat ennallaan. Päämäärättömyys ja vastuun puute pistävät esiin monesta kohtaa; milloin kaivetaan hyödytöntä ojaa, milloin kolutaan tyhjilleen jäänyttä kaivosta. Elämä on monesti pysähtynyt ja asiat ovat jääneet sille tolalle. Ihmisten tyytymättömyys tukahtuu pelon alle kytien kuitenkin taustalla koko ajan. Kirjaa mainostetaan takaliepeessä mustan huumorin teemalla. Huumori on vaikea asia eikä se tässäkään tapauksessa osu oikeaan. En näe kirjassa mustaa huumoria ollenkaan, sillä lapsi pelkää, hän kokee ympäristönsä ahdistavana, tuntee olevansa koko ajan tarkkailun alainen. Ei isän kohtalo, äidin itkeskely ja kavereiden väkivalta, opettajien piittaamattomuus tai ruokajonojen turvattomuus ole mitään mustaa huumoria, se on tragediaa. Jos en olisi lapsuudesta asti seurannut kirjoituksia totalitäärisen valtion toimista, pitäisin tätä kirjaa selkeänä fantasiaromaanina.

György Dragoman: Valkoinen kuningas. Otava, 2008 (suom. Outi Hassi). 260 s.

Pelin henki

08PV_Pelin kansi.indd’Syystoimien vuoksi kirjojen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Joka ilta tartun johonkin luettavaan, mutta jo parin sivun jälkeen kirja putoaa rinnalle ja kuorsaus kertoo muille pelin hengen. Niinpä Chad Harbachin kirja Pelin henki on pyörinyt pöydällä monta viikkoa, mutta loppuun sain sen luettua vasta eilen. Siksi siitä ei muodostunut oikein kunnon kuvaa  vaan hyvinkin kaksijakoinen. Kehuttu kirja ei vakuuttanut. Vastaavaan ja parempaan ovat pystyneet niin monet, John Irving etunenässä. Näitä yliopistokuvauksia vaivaa liika kliseisyys ja kaksinaismoralismi, mutta ehkä tämä on sitä amerikkalaisuutta ja se on sellaisena otettava vastaan.’

Tämä on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä yliopistomaailmassa ja baseballista. Näistähän on kirjoitettu maailman sivu, paljon ja hyvin. Miksi sitten tämä kirja nousisi muiden edelle, paremmaksi kuin muut? Henry Skrimshander on ilmiömäinen polttaja, joka vaistonvaraisesti osaa asettua pallon eteen ja heittää vuorenvarmasti sinne minne tahtoo. Hän ei halua tehdä mitään muuta elämässään kuin pelata, treenata ja pelata, voittaa itsensä ja voittaa joukkueelle. Hän ystävystyy Mike Schwartzin kanssa, joka on joukkueen kapteeni ja vaatii pelaajilta enemmän kuin he ovat valmiit antamaan. Hän itse uhrautuu pelaajien menestyksen puolesta ja ottaa erityisesti Henryn suojatikseen. Kirjan henkilöihin kuuluu myös Owen, Henryn kämppäkaveri, jota toiset kutsuvat Buddhaksi. Owen on homo, ja muut hyväksyvät sen. Neljäs nuori on koulun rehtorin tytär Pella Affenlight, joka palaa Kaliforniasta epäonnistuneen avioliittonsa jälkeen isänsä opinahjoon jatkamaan opintojaan. Hän ajautuu värikkääseen suhteeseen Mike kanssa. Nuorten nelikkoa täydentää rehtori Affenlight, joka ihastuu ja lopulta rakastuu Oweniin. Hän on koko uransa varonut suhteita opiskelijoihin ja nyt hän lankeaa poikaan eikä osaa pitää varaansa.

Henryn vaikeudet alkavat, kun kykyjenetsijät saapuvat ja alkavat tarkkailla häntä. Henry tulee epävarmaksi ja siinä ei auta yhtään se, että hänen harhaheittonsa osuu Owenin kasvoihin ja tämä loukkaantuu. Henryn elämä menee sekaisin ja lopulta hän eroaa joukkueesta. Mike prässää porukan kuitenkin kunnianhimoisesti voitosta voittoon ja lopulta mestaruustaistoon saakka. Henry ei ole mukana, rehtori jää kiinni suhteestaan ja saa sydänkohtauksen, elämä mutkistuu ja romahtaa monen kohdalla, mutta peli jatkuu. Lopussa Miken ja Henryn ystävyys korjaantuu, Pella jatkaa opintojaan, Owen saa stipendin Japaniin.

Niin, miksi tämä kirja nousee Suomen Kuvalehden arvijoijan mielestä vuoden parhaaksi kirjaksi ja miksi se USA:ssa saa ylistystä ja hehkutusta ylenmäärin? Kirjaa on kirjoitettu kymmenen vuotta, joten sen jokainen sana on mietitty, sen juoni on tarkkaan harkittu ja sen kieli on erinomaista, mutta tällaisia kirjoja on paljon. Yliopistomaailmasta ja kirjallisuuden opiskelusta on kirjoja vinot pinot ja parempia. Tässä on paljon höttöä, jonka olisi voinut jättää pois, on paljon amerikkalaisuutta, joka on meille vierasta, osin epäuskottavaakin. Henkilöt jäävät ohuiksi ja sävyttömiksi. Kirja on miehinen. Ainoa nainen, Pella, jää väistämättä sivuun pomppimaan osin marionettina miesten maailmassa. Päähenkilöiden suhteet on kuvattu kyllä tarkasti, kerrottu surut ja ilot, erot ja uudelleen löytymiset, ehkä hyvinkin amerikkalaiseen tapaan, mutta jotain menee yli ja jotain puuttuu.

Itse basebal kulkee läpi kirjan punaisena lankana, mutta jää lopulta toissijaiseksi, kirjalilijan kahlatessa läpi päähenkilöiden ihmissuhdeviidakkoa. Nykytrendien mukaan yhdeksi teemaksi muotoutuu homous ja se lieneekin asia, joka nostaa tämän kirjan muista vastaavista erilleen, vaikka onhan näitäkin kuvauksia ollut. Rehtorin rakastuminen Oweniin kuvataan naivisti. Tuntuu kuin aikuinen mies olisi menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hänhän on ollut naimisissa ja hänellä on tytärkin. Rehtorin suhde opikelijoihin ja näiden suhde rehtoriin lienee amerikkalainen, sillä ei tällaista avoimmuutta näe meillä, enkä näe edes tarpeelliseksi. Yliopistossa on tuhansia opiskelijoita, mutta rehtori puuhastelee vain muutaman kanssa jopa intiimeissä suhteissa. En pidä sitä uskottavana juonen kannalta. Se kuitenkin lienee syy kirjan suosioon. Joku uskaltaa sanoa asiat näin. Kaikki kunnia kirjailijalle, asiat on kerrottu luontevasti ja jopa kauniisti. Kokonaan eri asia on, suhtautuisivatko kirjan nuoret tähän näin ymmärtäväisesti vai pitäisikö heidän suhtautua siihen niin kuin koulun johto vaatiessaan rehtorin eroa. Ehkä nykyään on vihdoin päästy eroon fobioista, Amerikassakin.

Kaikesta puutteistaan huolimatta kirja on ihan luettava, vaikka en sitä kehuisi vuoden parhaaksi.

Harbach, Chad: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011). Suom. Tero Valkonen. Otava, 2013. 468 s.