Halkaisukirvesmies

lipasti’Rauhallinen tuokio, sunnuntaipäivän seesteinen iltahetki tai sitten ei… Roope Lipastin kirja oikein houkuttaa rauhaan ja omaan oloon. Jos saisi nauttia yksin tai yhdessä ystävän kanssa, lukea ääneen ja nauraa kuin ennen vanhaan. Nykyään ollaan niin totisia tai sitten väännetään vitsiä asioista, joissa ei ole mitään naurettavaa, tosikkomaista.

– Gaad mulkki!
Sama virke kirjasuomeksi:
– Rakas sisareni, olisitko niin ystävällinen, että kaataisit minullekin lasillisen tuota ihanan…

Tällä lailla – nauttien.’

Kirjailija Roope Lipasti on kirjoitellut otsikon nimellä pakinatyyppisiä kirjoitelmia eri lehtiin, mm. Turun Sanomiin ja Kotivinkkiin. Nyt nämä kirjoitukset on koottu yhteen, mutta kirjoitettu myös uusia. Eli kirja on oikeastaan tarinakokoelma. Ei siis ole väliä, aloittaako kirjan alusta, lopusta vai keskeltä. Joka tapauksessa se vie mennessään.

Aiheet kertomuksiin on koottu kirjailijan eli Halkaisukirvesmiehen omasta ja perheen elämästä. Mukana ovat hänen lisäkseen vaimo ja neljä lasta. Lehdistä saa aina silloin tällöin lukea palstaa Lasten suusta siepattua, tämä liikkuu samoilla apajilla. Pieni lapsi saattaa sanoa totuuden suoraan tai sitten yhdistää asioita omalla tavallaan hauskasti, käsittää väärin tai käyttää sanaa vähän sinnepäin. Asiayhteyksistä tulee sitten uusia asiayhteyksiä ja tästä hersyvää huumoria, joka aukeaa yleensä vasta hetken kuluttua ja sitten nauretaan. Siinä mielessä kirja on sukua, vaikka ehkä kaukaista, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalle.

Kirja on jaksotettu viikonpäivien mukaan. Samalla on luonnehdittu päivää, annettu sille väri ja tyyli. Jakson jutut kyllä eivät liity ainakaan minun mielestäni juuri siihen viikonpäivään, jonka alla juttu on. Tarinat ovat yleisemmällä linjalla. Niissä on roimaa liioittelua, yleistyksiä, hauskoja yhdistelyjä ja sidoksia niin politiikkaan kuin ajan ilmiöihinkin. Lapsiltahan tämä yhdisteleminen onnistuu, useinmiten vahingossa, miksei siis myös lapsenmieliseltä kirjailijalta.

Kirja on siis tyystin erilainen kuin Lipastin kaksi edellistä kirjaa. Niissäkin pilkahti aito huumori, mutta tässä se suorastaan pursuaa. Yritin katsella jotain kohtaa kopioitavaksi, mutta tämän huumorin kanssa on sama kuin tilannekomiikan, sen kertominen asiasta irrallaan vesittää sen. Kirja siis kannattaa lukea itse ja nauttia siitä pieninä paloina. Kieli on täysin omintakeista, rikasta ja sanat osuvia, tunnelma pehmeän lämmin. Juuri tällaistahan se oli silloin itselläkin, kun lapset olivat pieniä. Olisipa vain kirjoittanut kaiken sen muistiin.

Tarkat havainnot ihmisistä ja heidän luonteistaan kuuluvat myös kirjan pluspuoliin. Kaikkihan me olemme omia persooniamme, meillä on luonteenpiirteitä, hyviä ja huonoja. Kaikilla meillä on myös puutteemme ja vahvuutemme. Kirjailija osaa käyttää näitä ja kirjata ne tarinoihinsa uskottavasti. Ehkäpä tämä kirja onkin pitkälle eräänlaista omaelamäkertaa ja siksi on paha ryhtyä kovin jyrkästi arvostelemaan jonkun valintoja tai erehtymisiä. Kirjailijahan itse kantaa niistä huolen ja vastuun. Kuitenkaan kirjaa lukiessa ei tullut sellaista tirkistelyn tunnetta, mikä joskus avautumis-kirjoissa tulee, häpeää toisen puolesta tai riemua onnistumisesta. Tässä pysytään anonyymiyden rajoilla, mikä on hyvä asia. Ehkä tämä kirja on sellainen rauhallisen sunnuntai-iltapäivän lukukokemus, silloin kun lapset ovat poissa – ulkona tai ehkä naapurissa.

Lipasti, Roope: Halkaisukirvesmies, elämä ja vähäisemmät teot. Atena, 2014. 217 s.

Meidän Herramme muurahaisia

murkutb

’Näin kesän ratoksi kaivoin kirjahyllystäni luettavaksi mahdollisimman vanhan kirjan tai ainakin sellaisen, jota en ole pitkään aikaan katsellut. Käsi osui Aapelin (Simo Puupponen) teokseen Meidän Herramme muurahaisia. Liekö sattumaa vai mitä, mutta se sattui aivan nappiin. Riemastuttava kirja, suosittelen!’

Aapelin vanha pakinakokoelma sisältää 43 novellintapaista pakinaa, yksinpuhelua, kavalkadin pienen kaupungin ihmisistä. Jokainen tarina on pieni tiivis yhden asukkaan puheenvuoro. Siinä kertoja kuvailee kaupunkinsa muita asukkaita tai välähdyksiä heidän elämästään. Kertojat edustavat eri ammatteja ja eri ikäluokkia, on miehiä, naisia, lapsia, työläisiä, talollisia ja virkamiehiä. Jokaisella on sanansa sanottavana.

Kirjan pohjana lienee ollut kuulu Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologia, jossa samalla tavalla ihmiset kertovat elämästään. Siinä he ovat kuitenkin jo kuolleita, hautausmaan asukkaita, Aapelin teoksessa verrattoman eläviä.

Aapeli antaa jokaiselle hahmolleen oman ilmeen ja oman luonteen. Niinpä hahmot ovat kaikki erilaisia. Joku on häijy joku ahne tai vaivainen. Kirjan tarinoissa he törmäävät toisiinsa ja luonnehtivat toisiaan. Lapsi katselee tapahtumia lapsen silmin, kunnan hoidokki vaivaistalon näkökulmasta. Kaikki he ovat kuitenkin Herramme pieniä muurahaisia.

Aapeli lienee pakinakirjallisuutemme kestolinkki. Hänen pakinoitaan voi lukea kauan niiden kirjoittamisen jälkeen. Totta kai niissä on tänään historiallinen sävy, vanhahtava tendenssi, mutta niissä on myös paljon ajatonta huumoria ja roppakaupalla ihmistuntemusta. Aapeli osaa sanoa lyhyesti ja napakasti asiat, jotka saattavat olla vaikeitakin. Niinpä sitä nytkin oikein ihmetteli, kuinka hyvin hän on asiat oivaltanut. Meillä nykyihmisillä olisi paljon opittavaa tällaisesta kielenkäytöstä. Nykyään kun pitää olla aina niin kieli keskellä suuta, ettei loukkaa ketään tai saa vihoja niskaansa. Niinpä puheesta tai kirjoituksesta tulee helposti kovin latteaa ja mitäänsanomatonta. Ketä sellainen kiinnostaa?

Kirja oli todellakin hyvä välipala, vaikka varmaan unohtuu nopeasti. Kuitenkin siihen kannattaisi palata taas uudelleen ja ammentaa sen hyvänolontunnetta. Kirja henkii ajattomuutta, aivan samalla tavalla kuin Aapelin lapsille kirjoittamat Vinski-kirjat tai Pikku Pietarin piha.