Pientä tumpuraa pientareella

Vesterbacka

’Näin syksyllä lumen ja sulanmaan vuorotellessa on retkikohteet valittava läheltä, että ehtii ennen pimeää ja seuraavaa pakkasta kotilämpimään. Kiertelin pari viikkoa sitten Luopioisten vanhalla kaatopaikalla, jota nykyään kutsutaan komeasti Jäteasemaksi ja etsin – mitäs muuta kuin sammalia. Tällaisilla tampatuilla kentillä sammalet eivät voi olla kovin kookkaita, jotta ne kestäisivät tallaamista ja toisaalta saisivat tarvittavan ravinnon ehkä hyvinkin köyhästä ja karkeasta maaperästä. Nämä kentät ovat yleensä joko hiekalla tai sitten vihreän sammalen peitossa. Suuntasin askeleeni sammalpatjoille. Kulosammal (Ceratodon purpurens), maailman ehkä yleisin sammal, oli yleinen täälläkin. Toinen samanveroinen on nuokkuvarstasammal (Pohlia nutans), joka paikassa mattomaisena kasvustona, mutta …

tumpurasammal2

Ainahan sitä odottaa löytävänsä jotain mielekästäkin ja uutta. Aidan vieressä ei enää ollutkaan tavallisia lajeja. Pienen pienet suikeat tylppäkärkiset lehdet ruusukkeena: tumpurasammal. Sehän se siellä lymysi ja vielä molemmat lajit pikku– (Barbula convoluta) ja kesantotumpurasammal (B. unguiculata), olipa vieressä muutama toukosammalkin (Tortula truncata), laji, joka oli lokakuun sammalena täällä blogissa. Mutta mikäs tuo hieman isompi on? Kääntelin kädessäni paakkua, jossa oli samanlaista sammalta kuin edellisetkin, itiöpesäkekin pitkänokkainen, mutta lehdet olivat teräväkärkiset ja lupilla katsottuna hieman taaksekäänteiset. Tumpurasammalia tämäkin on, mutta mikä laji?

tumpurasammal3

Otin löydön mukaani ja tutkin sitä pöydän ääressä mikroskoopilla. Voisiko se olle isotumpurasammal (Didymodon fallax)? Olen sitä nähnyt vain kerran aikaisemmin toissa kesänä kalkkilouhoksella Pohjanmaalla. Kirjallisuus kertoo, ettei sitä ole Pirkanmaalla ja että se on sitoutunut kalkkiin. Taitavat nämä Jäteaseman kentät olla ravinteisempia kuin luulinkaan. Olisiko hiekan mukana kentälle tullut sementtiä, kalkkia, lannoiteita? Tällä hetkellä sammalnäyte on matkoilla varmennettavana, mutta ainakin kahden henkilön määrityksen mukaan se on isotumpurasammal, uusi laji sekä Luopioisiin että Pirkanmaalle. Aika näyttää, onko määritys oikein. Kannattaa siis katsella jalkoihinsa tavallisilla hiekkakentilläkin.

Yläkuvassa iso-, keskellä kesanto- ja alhaalla pikkutumpurasammal.’

Lokakuun sammal

lapiosammal1

’Lokakuussa pellot on yleensä puitu muttei vielä kynnetty. Silloin on löydettävissä suuri joukko mielenkiintoisia mutta valitettavan pieniä sammalia, jotka kasvavat sänkipellon uumenissa savipaakuilla. Niiden löytäminen tämän jälkeen on paljon hankalampaa. Niinpä olen viime päivinä kulkenut avoimia peltoja kumarassa kuin vanha ukko tähyten jalkoihini ja koukkien savipaakkuja tiirattavaksi. Helpoin näistä pienistä on valittu lokakuun sammaleksi.’

Savikkolapiosammal (Tortula truncata) on kooltaan vaivaisen sentin jos sitäkään. Sen lehdet ovat ruusukkeella maata vasten ja itiöpesäke nousee niiden keskeltä. Pesäke on lähes pallonmuotoinen, kypsänä ruskean musta ja alkuvaiheessa kauniin vihreä. Sammal tekee lähes aina pesäkkeitä ja siksi se onkin niin helppo tuntea, joskin vaikea huomata, ellei katsele tarkkaan jalkoihinsa.

lapiosammal3Sammal on pioneerilaji, eli ilmaantuu sinne, missä maata käsitellään ja sille siten vapautuu kasvutilaa. Sitä voi etsiä savipelloilta, kaatopaikoilta, tien pientareilta, rannoilta. Komeimmillaan se on näin syksyllä, mutta vanhoja pesäkkeellisiä versoja voi löytyä aikaisemminkin. Usen se peittää koko savipaakun alleen, mutta paljon sillä on myös seuralaisia. Yllä olevassa mosaiikkikuvassa on useita pieniä sammallajeja, joista nyt voisi mainita ainakin hopeahiirensammalen, pikkitumpurasammalen, törrökarvasammalen, ojahankasammalen, miksei myös tavalliset nuokkuvarstasammal ja kulosammalkin menesty sen läheisyydessä. Savikkolapiosammalta voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta aina Oulun korkeudelle saakka. Pohjoisessa se toki on jo paljon harvinaisempi kuin täällä Hämeessä.

lapiosammal2Nyt on otollinen aika metsästää tämä lokakuun sammal. Peltojen savipaakut kannattaa tutkia tarkaan, niissä voi olla myös siipisammalia. Ainakin itse löysin savikkosiipisammalta ja kääpiösiipisammalta, joka sitten onkin nimensä mukaisesti todellinen kääpiö. Ensi tuttavuuteni sen kanssa tapahtui mikroskoopin välityksellä, koska sammalen verso oli alle millin mittainen. Onnea etsintöihin.

39: pietaryrtti

pietaryrtti3’Kävelin koiran kanssa tien reunaa viikonvaihteessa ja ihailin monia kesäisesti kukkivia kasveja. Pientareet oli niitetty heinäkuun lopulla ja niinpä kasvien uuskukinta oli päässyt kunnolla vauhtiin. Siinä kukkivat kilvan apilat, kellot, kaunokit ja kärsämöt. Upeimman keltakukkaisen valitsin tämän viikon kasviksi, vaikka viimepäivien koleus ja yön kylmyys onkin saattanut sen loistoa runnella. Nautitaan kuitenkin kesän viime kukista.’

Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) on alkuperältään euraasialainen kasvi, jonka alkuperäinen kotiseutu lienee jossain Venäjällä. Kaikkialla muualla se on ihmisen mukanaan tuoma tulokas. Sen laaja levinneisyys on seurausta kasvin rohdoskäytöstä. Asuinpaikkaa muutettaessa kasvi on otettu mukaan mahdollisesti siemeninä ja kylvetty uuden asunnon läheisyyteen. Kasvin eteeriset öljyt sisältävät ainakin thujoneita ja kamferia. Kasvin kukista keitettyä rohdosta on käytetty suolistoloisten poistamiseen, ajettumiin ja luuvaloon. Lehdet ovat kelvanneet aromaattisina mausteeksi munakkaisiin ja koko kasvia on käytetty lankojen värjäykseen. Nykyään muut aineet ovat syrjäyttäneet tämän yrtin käytön.

pietaryrtti2Kasvilla on useita kansanomaisia nimityksiä. Kukkien ulkonäöstä tulee nappiruoho tai -yrtti, rohto-ominaisuuksista matoyrtti, matoryyni, madonsiemen. Niin suosittu se on ollut, että parhaat yksilöt siirrettiin kukkapenkkiin kasvamaan. Erityisen suosittu oli kurttulehtinen (f. crispum) muoto, jota näkee edelleen maaseudulla maatalojen kukkapenkeissä. Koristkasvina se on usein kannusruohon seurassa. Näin elokuussa se värjää tienreunoja yhdessä sarjakeltanon ja kultapiiskun kanssa.

Pietaryrtti on asutuksen kasvi. Sitä tapaa parhaiten hiekkaisilta pientareilta kylien liepeiltä. Meillä se on levittäytynyt koko maahan, mutta yleisin se on Etelä- ja Keski-Suomessa. Merenrantojen kasvustot katsotaan alkuperäisiksi, mutta muut tulokkaiksi. Täällä Hämeessä sen kasvustot ovat pääasiassa liikenteen tai ihmisen siirtoistutusten perua. Monelta paikalta se puuttuu kokonaan, mutta saattaa ilmaantua yllättäen jonkin metsäautotien varteen, paikkaan, jossa joku on siivonnut saappaansa tai ravistellut auton kuramaton.

Irjanne

Viikon kasvi, pietaryrtti, on kaikella tapaa mielenkiintoinen kasvi ja sen soisi viihtyvän kasvupaikoillaan asutuksen liepeillä.

36: kannusruoho

kannusruoho2’Hämmästyin, kun kiersin koiran kanssa aamulenkillä Länsi-Suomessa ja näin kuinka keltaisten valvattien ja keltanoiden joukossa kukki muutakin keltaista. Niinpä päätin tämän viikon kasviksi valita vielä yhden keltaisen kauden kasvin. Yleensä kannusruohoa pidetään sydänkesän kukkijana, mutta nykyään, kun tienreunat niitetään heinäkuussa, nousevat kesäkukkijat usein uudelleen loistoon vielä syyskuullakin. Yksi tällainen kasvi on kannusruoho, joka kannattaa nyt bongata, jos se on kesällä jäänyt huomaamatta.’

Kannusruoho (Linaria vulgaris) kuuluu naamakukkaisten laajaan heimoon, mutta on sukunsa ainoa vakituinen kasvi Suomessa. Satunnaisena tavataan paria muutakin, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Sen sijaan kannusruoho on yleinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomessa sekä tavallinen satunnaisena pohjoisempanakin, Lapista se puuttuu lähes kokonaan. Alkuperäinen se on vain rannikoilla ja onkin merenrantaniittyjen vakiolajistoa. Muualla se on asettunut kasvamaan asutuksen piiriin pihoille, pientareille, mutta myös rikkakasviksi viljapeltoihin. Yleensä sen kasvupaikan tulisi olla hiekkainen ja kuivahko.

Kasvin näyttävä kukkaterttu on houkutellut aikoinaan ihmisiä siirtämään sen kotipuutarhaan koristeeksi. Niinpä sitä vielä nykyäänkin tapaa talojen seinustoilta ja jopa kukkapenkeistä. Mikäs sen hienompaa, sillä onhan kyseessä kaunis kasvi, joka hoidettuna kukkii pitkään keskikesästä syyskuun lopulle saakka. Sisämaasta tavattavat kannusruohoesiintymät ovat paljolti näiden kukkapenkkikasvustojen peruja. Sitkeänä kasvina se on jatkanut olemassaoloaan, vaikka hoito onkin unohtunut tai loppunut kokonaan.

Monella luonnonkasvilla on aivan omat pölyttäjänsä, niin kannusruohollakin. Sen kukka on rakenteeltaan kannusmainen ja mesivarasto sijaitsee syvällä kukan sisällä. Niinpä meteen pääsee käsiksi tai kärsiksi vain sellainen hyönteinen, jonka imukärsä ylettyy kannuksen pohjaan saakka. Kimalaiset ovat tarpeeksi painavia painaakseen kukan saranan tavoin kääntyvän alahuulen alas, jolloin kyhmymäiset huulet avautuvat ja tie mesivarastolle on avoin. Löytämistä helpottavat paitsi mieto tuoksu niin myös oranssinkeltaiset alahuulen kyhmyt ja kannukseen johtavat mesiviivat. Samalla näin touhutessaan kimalainen saa selkäänsä kasvin siitepölyä ja vie sen mennessään seuraavaan kukkaan pölyttääkseen se. Myös kiitäjäperhosilla on tarpeeksi pitkä imukärsä, jonka se työntää kukan sisään. Se ei kuitenkaan laskeudu kukalle imiessään eikä siten saa siitepölyä selkäänsä. Sen vierailu kukassa ei aina ole kukan kannalta hyödyllistä.

Kannusruoho on nyt parhaimmillaan syyskukassa ja nähtävillä. Sen kukintaa voi seurata pakkasiin saakka. Samalla voi miettiä sen kansanomaisia nimityksiä, joita on kerätty ympäri Suomen. Mistä lie tulevatkaan, mutta ainakin seuraavia nimiä se on saanut aikojen kuluessa ihmisiltä: keisarinkyntteli, kartanovahti, luuvaloheinä, ahdepellava, saksanpellava.

Irjanne

34: sarjakeltano

sarjakeltano1’Syyskesä on keltainen. Puut saavat kuukauden päästä keltaisen syysvärinsä, kukat nauttivat siitä jo aikaisemmin. Nyt kukkivat keltaiset kukat tienvierillä. Joskus kun ajan maaseudulla hiekkatietä huokaan oikein, kuinka kaunis tienlaita voikaan olla, kun kukassa ovat pietaryrtit, valvatit, keltanot, matarat. Suurempien teiden laidat on niitetty ja siellä vallalla ovat pienemmät kasvit, usein nekin keltaisia, on hanhikkeja, leinikkejä. Valitsin näistä viikon kasviksi sen, joka ainakin täällä Hämeessä näyttää olevan yleisin, tosin ei tämäkään kasvi aivan ongelmaton ole niin tunnistamisen kuin kasvamisenkaan kannalta.’

Sarjakeltano (Hierachium umbellatum) kuuluu sikurikasvien heimoon ja laajaan ukonkeltanoiden sukuun. Tämä kasvi on näin syksyllä helppo tunnistaa muista keltaisista kukkijoista sarjamaisen kukintoryppäänsä ansiosta ja siitä että kasvin koko varsi on lehtiä täynnä. Se viihtyy pientareilla, metsissä, pihoilla ja pelloilla, joissa toki on muitakin keltakukkaisia kasveja, mutta nuo kaksi tuntomerkkiä kun muistaa, niin osaa sen melko varmasti määrittää.

pikkukultasiipi KyläniemiKeltanot sukuna ovat ongelmallisia, sillä ne lisääntyvät apomiktisesti. Samanlaisia muita ryhmiä ovat mm. kevätleinikit, silmäruohot, voikukat ja poimulehdet. Käytännössä siis sama laji muodostuu suuresta määrästä pikkulajeja, jotka ovat kuin klooneja. Sarjakeltanoita ei ole meillä kuin yksi laji, mutta kyllä silläkin on muuntelua n. 20 muunnoksen tai alalajin verran. Niille ei ole annettu lajin arvoa, koska muuntelu on lievää. Lähisukulaisia ja yhtä yleisiäkin ovat esim. ahokeltanot  (H. Vulgata-ryhmä) n. 140 pikkulajia, salokeltanot (H. Sylvatica-ryhmä) n. 130 pikkulajia ja tankikeltanot (H. Rigida-ryhmä) tälläkin kymmeniä vaikeasti tunnistettavia pikkulajeja. Nämä pikkulajit ovat vain niihin perehtyneiden määritettävissä eikä ne sittenkään ole helppoja.

MyllyläSarjakeltano kasvaa yli puolimetriseksi ja samalla paikalla sitä on yleensä paljon, mätäskaupalla. Sitä voi löytää koko maasta, tosin Tunturi-Lapissa se on harvinaisempi. Kasvin muunnokset saattavat olla hyvin harvinaisia ja kasvaa vain jollain tietyllä paikkakunnalla. Tavallinen sarjakeltano löytyy siis yleisenä monenlaisilta paikoilta koko maasta. Vaikka se on yleinen, en tiedä, että sitä olisi käytetty menneinä vuosina mihinkään hyödylliseen tarkoitukseen. Ehkä sitä on pidetty rikkaruohona ja niitetty pois karjalle rehuksi tai vain maahan maatumaan.

Sarjakeltano on hyvä hyönteiskasvi. Sen kukissa viihtyvät niin perhoset kuin kovakuoriaisetkin. Usein kukista hakevat mettä myös kukkakärpäset ja kimalaisetkin. Samalla ne pölyttävät kukan, vaikka sillä ei lienekään mitään merkitystä, koska kukat eivät hedelmöity. Apomiktisuudesta oli puhetta kevätleinikin yhteydessä (viikko 22), joka myös on samanlainen laji. Miksi tällainen järjestelmä sitten on syntynyt, en tiedä? On hauska huomata, kuinka paljon on vielä sellaista, mitä ei tiedä ja mitä on mukava pohtia, vaikka katselemalla sarjakeltanoita.

32: nurmikaunokki

nurmikaunokki1

’Näin keskikesällä suuret kasvit valtaavat pientareet ja joskus tuntuu, että luonnolla on erilaisia värikausia aivan kuin Picassolla ikään. Nyt on punainen kausi lopuillaan ja keltainen alussa. Vielä kukkivat kaunokit ja horsmat, mutta kohta ne vaihtuvat lopullisesti sarjakeltanoihin, pietaryrtteihin ja valvatteihin. Ihaillaan siis tämän viikon kasvina yhtä kaunokeistamme, joka ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin luulisi.’

nurmikaunokki3Nurmikaunokki (Centaurea phrygia) on yksi kolmesta melko yleisestä kaunokkilajistamme. Ne kaksi muuta ovat ahdekaunokki (C. jacea) ja ketokaunokki (C. scabiosa). Kaikki muistuttavat suuresti toisiaan, mutta selvät erotkin löytyvät. Ensinnäkin ketokaunokin lehdet ovat liuskaiset, siis sen voi pudottaa pois. Ahdekaunokin kukan alapuolella olevat suomut ovat pehmeän vaaleanruskeat ja nurmikaunokilla ne ovat lähes mustat ja piikkisen ripsiset. Nyt ne kolme jo asettuvat omiin lokeroihinsa. Tosin kasvupaikatkin ovat erilaiset. Ketokaunokin löytää hiekkamailta, muut multamailta. Ja sitten tärkein ahdekaunokki on läntinen ja nurmikaunokki itäinen laji. Täällä Hämeessä ne kohtaavat ja saattavat kasvaa vierekkäin, mutta kun mennään Päijänteen itäpuolelle, vallitsee kasvustoissa nurmikaunokki. Siellä Turun puolessa taas tämä taitaa olla huippuharvinaisuus.

nurmikaunokki2Kasvikartoituksissa nurmikaunokki on sarjassa joka ruudun kasvi, niin yleinen se on. Tosin silloin, kun se ei kuki, sen tunnistaminen ei olekaan ihan helppo. Samanlaisia ruusukkeita on useilla kasveilla, esim. kultapiiskulla, kuten kuvasta näkyy. Kukkivana sitä ei enää piiskuihin sotke. Nurmikaunokki on siis täällä ehdottomasti yleisin eikä noita kahta muuta voi siihen verrata. Hämeen toisella laidalla voimasuhteet ovat jo muuttuneet.

Kansanomaisesti kaikki tällaiset mykerökukkaiset kasvit ovat ohdakkeita eli pahoja rikkaruohoja. Niinpä nurmikaunokkia ei arvostetakaan. Sen arvon on saanut kukan sukulainen ruiskaunokki (C. cyanus), joka tosin nykyään on huippuharvinaisuus rukiinviljelyn vähennyttyä ja siemenen puhdistuttua. En edes muista koska viimeksi olen sen tavannut luonnossa. Kukkapenkissä sen kerrottuteriöinen muoto sen sijaan on yleinen.

vuorikaunokki1Kaunokit ovat hyviä hyönteiskasveja. Usein niiltä löytää perhosia, kovakuoriaisia tai kaksisiipisiä istuskelemassa ja herkuttelemassa. Kuvatessa voi saada kaksi kaunista lajia samaan kuvaan, sillä monesti nämä vierailijat ovat niin hurmiossa kukan medestä, etteivät älyä paeta, kuten tässä kuvassa nelivöinen kukkajäärä vuorikaunokin (C. montanum) kukassa. Kaikella tapaa siis mielenkiintoisia kasveja nämä kaunokit, joista siis viikon kosvina on täällä yleisin nurmikaunokki.

30: niittynätkelmä

niittynätkelmä1 (1)

Arto Paasilinnan kirjassa Jäniksen vuosi päähenkilö Vatanen konttaa tienpiennarta kasvikirja kädessä ja etsii keltakukkaista hernekasvia jäniksenpojalle ruoaksi. Sen pitäisi olla sille parasta mahdollista syötävää. Niin hänelle on kerrottu. Kirjailijalle ei varmaan kukaan ollut kertonut sitä, että koko kasvi on lievästi myrkyllinen ja tuskin ainakaan pienen pupun perusravintoa. No, nätkelmä löytyy ja matka saattoi jatkua. Heinäkuun puolivälissä on helppoa bongata tämän viikon kasvi, niin näyttävä ja yleinen se on.’

Niittynätkelmä (Lathyrus pratensis) kuuluu hernekasvien heimoon. Sen sukulaisia ovat virnat ja herneet, maitteet ja apilat. Kun keltaista kukkaterttua katsoo läheltä, näkee hernekasville tyypillisen kukan, jossa kukan takana on suuri purjemainen terälehti, sivuilla pienemmät ja edessä kupera alahuuli. Terälehtien pinnassa näkyvät selvästi mesiviitat, jotka ohjaavat pölyttäjiä kukkaan. Ensin näyttää siltä, kuin kasvilla ei olisi ollenkaan lehtiä, mutta sitten näkyvät vartta leveämmät kaksilehdykkäiset kärhelliset lehdet. Lehtihangassa korvakkeet erehdyttävästi myös muistuttavat lehtiä.

Niittynätkelmä on yleinen kasvi lähes koko maassa. Etelässä sitä pidetään alkuperäisenä, mutta pohjoisempana muinaistulokkaana eli ihmisen mukanaan tuomana. Kasvi kulkeutuukin rehun mukana pellolta toiselle, pihoihin, pientareille ja muille kuivahkoille paikoille. Sen seuralaisia hyvin usein ovat hiirenvirna, päivänkakkara, nurmirölli, ahomasikka ja ahomatara. Kaikki nämä ovat kuivien paikkojen kasveja.

Luonnonkasveista on etsitty lääkkeitä ja rohtoja ihmistä kalvaviin tauteihin. Nykyään niillä ei juurikaan ole enää mitään käyttöä, mutta vielä 1900-luvulla maaseudulla niiden parantavaan voimaan uskottiin, kun lääkäriin oli pitkä matka. Niittynätkelmää on käytetty teenä vilustumisiin ja ärtyisään yskään. Sen on katsottu irroittavan limaa. Liekö sillä ollut merkitystä, mutta kun uskoo lujasti, voi vaikka vuoria siirtää. Näinhän sanotaan.

niittynätkelmä2

27: metsäapila

metsäapila1

’Heinäkuu alkaa ja olisi ollut varmaan paikallaan esitellä jokin heinäkasvi, mutta en löytänyt sopivaa kuvaa. Heinät on vaikeita kuvattavia. Usein kuvasta ei saa mitään selvää tai sitten tuntomerkit ovat niin vähäisiä, ettei kuva edes pysty niitä kertomaan. Niinpä heinäkuun ensimmäiselle viikolle valikoitui perin tuttu kasvi – vai onko se sittenkään tuttu? Katsotaanpa.’

Ainoastaan metsäapila (Trifolium medium) on maassamme alkuperäinen apila, muut ovat tuontitavaraa. Ne ovat saapuneet meille yleensä ihmisten mukana tai viljojen rikkakasveina ja kotiutuneet sitten maisemaa koristamaan. Edelleenkin monia apiloita viljellaan tuorerehun ainesosiksi tai kylvetään nurmikkokasveiksi kuten valkoapila (T. repens). Puna-apila (T. pratense) ja alsikeapila (T. hybridum) ovat kehittäneet erilaiset muodotkin rehukasville ja luonnonkasville. Rehumuodot ovat rehevämpiä ja suurempia kuin luontoon jo karanneet.metsäapila2

Metsäapila kasvaa nimensä mukaan metsissä ja metsänlaidoilla, mutta myös pientareilla ja niityillä yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa. Harvinaisena sitä voi tavata aina Napapiirille saakka, mutta siellä se lienee sotatulokas ja hyvin harvinainen. Kukan punainen väri erottaa sen kaikista muista apiloista paitsi puna-apilasta. Näiden kahden ero näkyy parhaiten lehdissä. Puna-apilan lehdessä on kiilamainen vaalea laikku, kuten allaolevista kuvista näkyy.metsäapila3puna-apila1

Apiloita on pidetty hyvinä mesikasveina ja niinpä mehiläishoitajat mielellään kiikuttavat pesän apilapellon laitaan. Hyöty on molemminpuolinen. Apila on myös maaperää ravitseva kasvi ja siksi maanviljelijä suosii sitä nurmissa ja jopa peltoa kesannoidessa. Hernekasvin juurinystyrät tuottavat maahan typpeä muidenkin kasvien hyödyksi. Lisäksi apila on karjataluden suosikkikasvi, koska siitä on helppo tehdä tuorerehua ja karja sitä mielellään syö. Kaikin puolin hyödyllinen kasvi.

Tällä viikolla kannattaa tutustua erilaisiin apiloihin. Ne kukkivat paraikaa hienosti. Harvinaisemmat kelta-apila (T. aureum), jänönapila (T. arvense) ja musta-apila (T. spadiceum) ovatkin sitten täällä Hämeen sydämessä jo sieltä hienommasta päästä havaintoja, joiden löytymisestä kannattaa erityisesti riemuita. Minun oma suosikkini apiloiden joukossa on kuitenkin meidän oma metsäapilamme. Se on siisti ja ryhdikäs kasvi niin pientareen koristuksena kuin kukkamaljakossakin.

Härkin härnäys

kotelosieni

Nurmihärkki (Cerastium fontanum) on eteläisessä Hämeessä tuiki tavallinen kasvilaji. Sen tapaa nurmikoilta, metsäteiltä ja niityiltä, pelloilta ja joskus rannoiltakin. Niinpä sitä usein kumartuu katsastamaan, kun sen näkee oudon muotoisena tai värisenä. Yläkuvassa nurmihärkki kasvaa keskellä metsäautotietä ja näyttää kituvalta. Niinpä kumarruin sen puoleen ja yritin hätistellä kirvoja sen kimpusta pois. Mustat pisteet näyttivät nimittäin kirvoilta tai niiden ulosteilta. Nappasin lopuksi mukaani muutaman verson ja vein ne sitten kotona mikroskoopin alle nähdäkseni, millaiset kirvat kasvia jäytävät ja sen nuuduttavat. Hämmästys oli suuri, kun suurennettuna kirvat muuttuivatkin maljakasmaisiksi sieniksi.

kotelosieni2

Pistin kuvan ja selosteen ystävälleni ja paluupostissa saapui määritys: Leptotrochila cerastiorum. Sieni ei liene kovin yleinen. Sen kokonaislevinneisyys käsittää vain Pohjois- ja Keski-Euroopan ja täälläkin sitä on enemmälti tavattu rannikoilta. Netistä selailin tietoja tieteellisen nimen avulla, mutta suomalaista nimeä sienelle ei tullut vastaan eikä paljon muutakaan. Tieteellisen nimensäkin se on vaihtanut matkan varrella useaan otteeseen. Sientä on tavattu myös sykeröhärkiltä (Cerastium glomeratum). Tässäkin tapauksessa täytyy vain todeta, että monet näistä piensienistä ovat harvinaisia niin kauan, kunnes ne huomataan ja niitä seurataan. Tämänkin ohi kulkee mennen tullen ellei kumarru katsomaan hieman värivaurioista kasvia lähempää. Sittenkin sen määrittää helposti roskaksi.

äkämä

Usein samanlaislla paikoilla näkee, kuinka nurmihärkin versot ovat voimakkaasti ruttaantuneet, venyneet ja muuttaneet muotoaan. Tätäkin ihmettelin monta vuotta, kunnes löysin kirjoista kuvan vastaavasta ilmiöstä ja saatoin todeta, että kyseessä on lehtikirvan (Trioza cerastii) aiheuttama äkämämäinen muodonmuutos. Se on sientä paljon yleisempi.’

Punastuvaisia

viherlevä

’Nykyään, kun metsät ovat täynnä autoteitä ja hiekkakuopat rehottavat hoitamattomina, törmää tämän tästä kuvan kaltaisiin kiviin. Ovatko ne lisääntyneet vai kiinnittyykö niihin vain huomio? Onhan se aika värikäs näky näin syksyllä, tuollainen kivikko. Jotenkin tuntuu, ettei niitä ennen ollut.’

Tämä ilmiö on havaittavissa sellaisilla paikoilla, missä maata on käsitelty ja kiviä käännelty eli hiekkakuopissa, metsäteiden varsilla, pientareilla ja joutomailla. Varsinkin kuivilla kankailla näitä tapaa yhtenään. Kyseessä on viherlevän (Trentepohlia iolithus) kasvusto. Levä tarttuu kiven pintaan tiukasti. Sitä ei saa siitä lähtemään edes hankaamalla puhumattakaan, että sade huuhtoisi sen mennessään. Levä kuuluu todellakin viherleviin, vaikka on punamullan punainen. Paahteisilla paikoilla se tuntuu olevan erityisen punainen. Levää tavataan juuri vähän aikaa sitten käännetyiltä kiviltä, joille ei vielä ole tarttunut mitään muuta. Aikoinaan sitten jäkälät, erityisesti erilaiset kivellä viihtyvät rupijäkälät, syrjäyttävät sen ja levä häviää, vai onko se juuri näiden jäkälien leväosakas. Joskushan niiden näkee kasvavan sekaisin kiven päällä, punaisen levän ja rupijäkälän. Levä on selvä pioneerilaji. Yleensä tällaiset lajit ovat myös kosmopoliitteja. Miten lienee tämän levän laita?

Miksi tämä levä on sitten runsastunut? Onko niin, että aikaisemmin siihen ei kiinntetty huomiota? Vai onko maiseman mylläys lisääntynyt niin paljon, että levälle paljastuu aina uusia kasvupaikkoja? Vai johtuuko se ilmansaasteista tai happamoitumisesta, tai ilmastonmuutoksesta? Mediassa emeritusprofessori Esteri Ohenoja mietti äskettäin samoja kysymyksiä, mutta vastauksia ei hänkään antanut. Tässäpä taas tutkijoille työsarkaa.

Kuva on otettu muutama päivä sitten Luopioisten Laipanmaalta Lintukankaalta, mutta samanlaisia värikiviä löytyy muualtakin, vaikka juuri tuolla niitä näyttää olevan erityisen runsaasti vanhan hiekkakuopan reunoilla.