Suljettu maa

suljettu maa’Ostin muutaman pokkarin talvilukemiseksi. Yleensä en välitä kerronnallisista kirjoista, jotka pohjaavat toimittajien tekemiin haastatteluihin. Niiden sanoma lähtee usein sensaatiohakuisuudesta. Barbara Demick kirjoitti Los Angeles Timesiin joukon artikkeleita, jotka käsittelivät ihmisten elämää pohjoiskorealaisessa Ch’ongjinin kaupungissa. Päästäkseen selvyyteen totuudesta hän päätti haastatella joukkoa tuosta kaupungista loikanneita ihmisiä. Näin kirja sai alkunsa ja vuosien työn tuloksena lopulta pääsi markkinoille. Nykyään kirjailija toimii Kiinassa ja on edelleen kiinnostunut aiheesta. Kirja saavutti suuren suosion ja sai lukuisia arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo siis muutamasta pohjoiskorealaisesta ihmisestä, jotka elivät elämäänä suljetussa maassa, kommunistisessa diktatuurissa. He joutuivat koville aivopesun tuhotessa oman ajattelun ja olosuhteiden kärjistyessä sietämättömiksi puutteen ja nälän vuoksi. Lopulta he eivät enää voineet tehdä muuta kuin pyrkiä pois maasta, loikata vapauteen.

Mi-ran on nuori tyttö, joka valmistuu opettajaksi ja jonka on päivästä toiseen toistettava oppilailleen suuren johtajan Kim-il-sungin oppeja maan paremmuudesta ja elämän ihanuudesta Pohjois-Koreassa. Hän seurustelee salaa Jun-sangin kanssa, joka on opiskelijana pääkaupungin Pjongjangin yliopistossa. Vuosikausiin he eivät tapaa toisaan muuta kuin pimeässä tapahtuvilla kävelyillä ja ainoa hellyydenosoitus on satunnainen käsien sipaisu. Tohtori Kim on aatteelle uskollinen lääkäri ja rouva Song perheenäiti, joka tekee kaikkensa kunnioittaakseen suurta johtajaa ja elääkseen tämän oppien mukaan. Hyuck on köyhääkin köyhempi katulapsi, jolla ei näytä olevan mitään tulevaisuutta maassaan. Oak-hee taas on rouva Songin kapinoiva tytär, joka etsii elämälleen parempaa ja on sen löytääkseen valmis uhraamaan kaiken. Kaikille heille on yhteistä, että he loikkasivat Etelä-Koreaan ja olivat valmiit kertomaan tarinansa kirjan kirjoittajalle, joka tutki heidänkaltaistensa elämää ennen ja jälkeen loikkauksen.

Maa syntyi Korean sodan jälkeen 1950-luvulla, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan kahtia kummankin etupiiriin. Ensin pohjoinen osa oli vauraampi, mutta viimeistään silloin, kun Neuvostoliitto valtiona loppui, se menetti viimeisenkin tukijansa ja ajautui kaaokseen. Kim-il-sungin kuolema vauhditti katastroofia 1990-luvulla ja nälänhädän katkerat vuodet tappoivat miljoonia ihmisiä. Vakoilu, urkinta, ilmiannot, työleirit, kuolemantuomiot ja perheiden väkivaltainen kohtelu estivät ihmisten paremman elämän etsinnän, ruoan keräilyn ja loikkaukset. Yksityisyrittäjyydestä tai varomattomasta sanasta saattoi päätyä leirille tai tapettavaksi, joten kaikki oli tehtävä salaa ja yöllä. Pako maasta yltyi vuosikymmenen lopulla Kiinan kautta, mutta päästäkseen sieltä Etelä-Koreaan tarvittiin rahaa ja suhteita. Niinpä vain muutama sata vuosittain onnistui pääsemään etelään vanhojen sukulaistensa hoiviin. Pahinta asiassa on se, että sama meininki jatkuu maassa tänäkin päivänä, vaikka maa on menettänyt kaikki liittolaisensa ja saanut yleisen halveksunnan osakseen.

Dokumentaarinen romaani on usein vaikea. Siinä helposti syyllistytään sensaatiohakuisuuteen tai ylilyönteihin. Kun haastatellaan ihmisiä, jotka ovat selvinneet toisen mielestä mahdottomasta, muuttuu kerronta hyvin helposti mustavalkoiseksi. Tässä kirjassakin saattaa olla tätä vikaa, vaikka joistain loppuosan kuvauksista pääseekin rivien välistä havaitsemaan, ettei se uusi maa ollutkaan se paratiisi, jota kaivattiin, vanhassakin oli jotain hyvää.

Toki on ymmärrettävä, että tässä on kyse todella kahdesta hyvin erilaisesta kulttuurista. Vastakkaiasettelu on itsestään selvää. Oikeastaan ihmettelee, ettei se ole vieläkin selvempää. Helposti kauhistelu vaihtuu katkeruudeksi. Lukijana mietin ehkä laajemmin asiaa enkä vain yksittäisten ihmisten kohtaloita. Nämä haastatellut olivat sinnikkäitä ja hyväosaisia, koska pääsivät pois maasta. Ollessaan osana yhteiskuntaa he lauloivat samaa liturgiaa kuin muutkin, epäilyt oli haudattu syvälle ja myötatunto kuoli kuolleiden myötä. Kun joku katosi, häntä ei jääty suremaan, koska oli päästävä omassa elämässä seuraavaan päivään, aamiaisen jälkeen aika kuluin lounaan miettimiseen, päivällistä ei enää ollut. Se, että vajaa parikymmentä vuotta sitten jossain maassa ihmiset kuolivat nälkään ideologian vuoksi, tuntuu mahdottomalta käsittää. Kirjan suurin anti onkin siinä, ettei edes nykyaikana voi tuudittautua onnen tilaan totalitaarisessa maassa, kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa me olemme tottuneet elämään hyvinvoinnissa, mutta onko sekään lopullista, voiko sekin luhistua hertkessä, niin kuin Pohjois-Korea 90-luvun alussa. Silmiä avaava kirja, jota kannattaa pohtia pidenpäänkin.

Barbara Demick: Suljettu maa, elämää Pohjois-Koreassa. Atena, 2014 (suom. Antti Immonen). 436 s.

Yöjuna Lissaboniin

yöjuna’Otin matkalukemisekseni tarpeeksi paksun kirjan, jottei se loppuisi kesken. Pascal Mercierin kirjaa on kehuttu hyväksi lukuromaaniksi, joten ajattelin sen seurassa viihtyväni, jos matkalla tulee tyhjiä paikkoja. Yhdentoista tunnin lentokoneessaistuminen oli tällainen paikka. Luin kirjaa muulloinkin, sateen ropistessa bungalowin kattoon sademetsän keskellä, joten kun matka loppui, loppui kirjakin, juuri sopivasti. Tässä muutama kommentti tuoreeltaan. Matkasta voin kertoa toisella kertaa, kunhan ensin toivun aikaerosta.’

Tämä epätavallinen kirja pohtii minuutta, irtautumista tavanmukaisesta ja yksilöllistä elämänfilosofiasta. Vanhojen kielten opettaja Raimund Gregorius Sveitsissä jättää työnsä koulussa kesken päivän ja matkustaa Lissaboniin. Yllykkeenä reaktioon ovat sattumalta tavattu portugalilainen nainen ja kirjakauppiaalta saatu salaperäinen kirja. Molemmat tapaukset tekevät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän kokee täydellisen elämänmuutoksen välttämättömäksi. Lissabonissa hän yrittää selvittää salaperäisen kirjailijan Amadeu de Pradon elämää haastattelemalla ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet hänen eläessään. Prado osoittautuu tutkimisen arvoiseksi ja kirjan mittaan Gregorius tapaa Pradon sisaret, opettajan, parhaan ystävän, rakastetut ja kohtalotoverit. Kaikilla on kerrottavanaan jotakin tämän erikoisen miehen elämästä. Pala palalta Gregorius kutoo kokoon palapelin ja selvittää tapahtumien kulun Portugalissa 1970-luvun alussa. Lopussa hän seisoo vanhan professorin edessä ja tajuaa elämän kauneuden ja kauheuden.

Juoni ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen anti. Kirja pohtii myös laajemmalti elämää, sen kummallisuutta ja sattumanvaraisuutta. Voiko ihminen asettua toisen ihmisen sisään, tämän ajatuksiin, tekoihin, tapoihin? Voiko Gregorius koskaan ymmärtää Amadeun ajatuksia niin, kuinka tämä on ne kirjaansa kirjoittanut? Mikä johti ystävysten välirikkoon, mikä sisarusten eroon? Voiko joku jäädä elämänsä velkaa toiselle? Prado on hyvin itsekeskeinen nero. Hän pohtii elämää, mutta myös omia tekojaan, omaa lääkärinvalaansa. Hän ei hyväksy isänsä tekoja tuomarina diktatuurin aikaan, hän ei hyväksy äitinsä määräysvaltaa hänen elämäänsä. Hän rakastaa ja ei kuitenkaan rakasta, hän ystävystyy, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.

Kirja on todellinen aarreaitta pohdinnalle jopa kyllästymiseen saakka. Se pitää lukea hitaasti nauttien, eläen mukana kertomuksessa aivan kuin Gregorius yritti elää mukana Pradon elämässä. Hän toiminnallaan korjaa välirikkoja, auttaa ihmisiä ymmärtämään, vapauttaa lukkiutuneita suhteita, mutta kokee turhautumista, kun ei voi olla toinen. Hän sairastuu itsekin, palaa Sveitsiin tutkimuksiin, eikä tiedä, onko hänen oltava siellä, missä elämäntyönsä on tehnyt vai siellä, missä hänen uusi elämänsä on. Sairauden diagnoosi varmaankin ratkaisee asian, mutta mikä se on? Kirjailija pyörittää kertomusta jännittävänä loppuun saakka ja lukija odottaa myös salaperäisen naisen ilmaantuvan tarinaan uudelleen.

Ehkä tämä kirja kuvaa elämän sattumanvaraisuutta, ehkä me olemme oman elämämme vankeja ja uuden luominen luo myös tuskaa, luo tunteen, ettei osaa päättää, mikä on parasta, mikä on ratkaisu juuri minun elämääni. Luulen kirjan kertovan juuri tästä. Prado oli itsekeskeinen pohtija, joka kuoli varhain aivoverenvuotoon tietoisena siitä, että se jossain vaiheessa tulee. Gregorius samistuu häneen. Johtuvatko hänenkin vaivansa samasta taudista vai projisoiko hän tässäkin itseään Pradoon? Mielenkiintoinen kirja. Suosittelen pohdinnasta pitäville.

Mercier, Pascal: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon). Tammi, 2010 (2004), suom. Raija Nylander. 611 s.