Veren ääriin


resize kopio’Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten valitsemme lukemamme kirjat, millaisia kirjoja luemme. Pidän itseäni monipuolisena lukijana (toiset voivat rauhassa olla eri mieltä). Joku on sanonut, ettei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Mutta miten se tulee valita? Viime viikkoina olen lukenut Sofi Oksasta, J.R.R. Tolkienia, Saramagoa, Kalevalaa, Dantea, Shakespearen näytelmiä, lasten- ja nuortenkirjoja, en tasapuolisesti, mutta yksittäisinä ja paloina. Joistain olen kirjoittanut tänne blogiinkin. Vuosittain luettuja kirjoja tulee 60-70 kpl. Silti ne ovat sattumanvaraisesti valittuja, toisten suosittelemia tai vain antikvariaatista käteen tarttuneita. Ovatko ne sitä parasta kirjallisuutta? Nyt esiteltävä McGarthyn teos on amerikkalaisen kirjallisuuden klasikko, jota on verrattu niin Shakespeareen kuin Dostojevskiinkin. Itse olin heittää sen nurkkaan ensimmäisten sivujen jälkeen enkä lopussakaan ollut vielä kovin ihastunut. Nyt lukemisesta on kulunut muutama päivä ja se alkaa nousta pala palalta mieleen, ja positiivisena. Lukeaa ja miettikää!’

Eletään 1800-luvun puoliväliä ja maailma muuttuu sattumanvaraisesti jatkuvana prosessina. Kirjan kesksuhenkilöt ovat koko ajan liikkeessä, päämäärää kohti ja päämäärättömästi. Poika syntyy Tennessessä ja karkaa länteen 14-vuotiaana. Kirja seuraa hänen vaellustaan traagiseen loppuun saakka. Kirjassa pojalla (kid) ei ole nimeä eikä hänen ulkomuotoaan, ajatuksiaan, luonnettaan, sukulaisiaan kuvata millään lailla. Hän on pitkiä jaksoja sivussa kerronnasta, mutta kulkee kuitenkin tarinassa taustalla mukana. Hän lähtee mukaan historiasta tunnetun Glantonin jengiin, joka muodostuu lainsuojattomista, karanneista sotilaista ja seikkailijoista ja jonka vaellus perustuu päänahanmetsästykseen. Toimeksiantonsa porukka saa meksikolaisilta ja palkkansa intiaanien päänahkojen lukumäärän mukaan. Vainottuna ovat etupäässä apassit, mutta osansa saavat muutkin heimot. Intiaanit iskevät tietenkin takaisin ja koska lakia ja järjestystä rajaseudulle ei ole, on väkivaltakin rajatonta. Juuri päättynyt Mexikon ja Amerikan sota, Texasin liittyminen Amerikkaan ja Kalifornian uudisasuttaminen luovat puitteet kaottiselle tarinalle.

Toinen ja poikaa näkyvämpi hahmo kirjassa on tuomari Holden, yli kaksimetrinen karvaton iätön mystisen demonien hahmo. Hän edustaa sivistynyttä tietämystä, tutkii kasveja, fossileja, intiaanien kulttuuria, tähtitaivasta ja luennoi niistä leirinuotion ääressä kuulijoilleen. Toisaalta hän on pirullisuuden ruummiillistuma, joka esittää viattomuutta ja sivistystä, mutta on täysin arvaamaton väkivallassaan ja sadismissaan. Häntä on sanottu amerikkalaisen kirjallisuuden vastenmielisimmäksi henkilöksi.

Tuomarin ja pojan polut kohtaavat paitsi Glantonin jengissä, myös sen tuhoutumisen jälkeen. Tuomaria ihaillaan yleisesti lainsuojattomien keskuudessa, mutta poika alkaa ajatella tästä toisin ja se johtaa lopulta välien selvittelyyn kirjan lopussa.

Tämä kirja viimeistään romuttaa kaikki romantisoidut kuvaukset Villistä Lännestä, intiaaneista, meksikolaisista ja sankaruudesta. Realistinen kuvaus verestä, väkivallasta, silpomisesta ja kostosta on karua, toteavaa, turruttavaa. Kirjailija ei kuvaa tunteita, ei henkilöiden ajatuksia eikä uhrien kärsimyksiä. Hän kertoo tapahtumat, lukija saa ajatella lopun, jos uskaltaa. Toisaalta kirjailija kuvaa ympäristöä hyvinkin tarkasti, pienin yksityiskohdin ja jopa runollisesti. Vastakohtaisuus on ilmeinen. Yhdeksi päähenkilöksi kirjassa nouseekin autiomaa. Sen karuutta kuvataan monessa kohdin ja sen voisi ainakin ajatella kohtelevan oikeudenmukaisesti kulkijoitaan, niin palkkionmetsästäjiä kuin intiaaneja ja meksikolaisiakin. Autiomaa tuhoaa sen, mikä muilta jää tuhoamatta.

Kirjan nimen loppuosa on symbolinen Lännen punainen ilta. Tapahtuma-aika on kuin jonkin ajanjakson loppuminen: sekasorto vallitsee ja kaikki on luvallista, valtiot muotoutuvat uudelleen, ihmiset vaeltavat. On uuden aamun odotuksen aika, aika josta perinteiset lännentarinat sitten kertovat. Kirja luo kuvan ihmisestä petona toista ihmistä kohtaan. Se havainnollistaa sen, kuinka ihminen menee massan mukana ajattelematta, toimii omiakin periaatteitaan vastaan, kun muutkin toimivat ja vaatii pojan kaltaisen lähes lapsen ennen kuin totuus paljastuu. Tässä kuvauksessa kirjailija on onnistunut hyvin. Jossain vaiheessa ajattelon tekstin olevan parodiaa ja ivaa sen ajan oloista, mutta pääasiassa kirjailija vain kuvaa ja tulkinta jää lukijalle. Sille ei voi mitään, että kuvaus oli toisinaan äärimmäisen vastenmielistä.

Kirjaa on sanottu aikamme klassikoksi ja sen suomentamista kulttuuriteoksi. Suomennos on taitavasti tehty ja siitä kunnia Kaijamari Sivillille. Kirja tulee jäämään ainakin omaan mieleeni pitkäksi aikaa vaikuttavana teoksena, toivottavasti ei painajaisena.

Cormac McGarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2012 (1985), 408 s.

Ricardo Reisin viimeinen vuosi


resize’Kirjavuosi alkoi tiiliskivellä, mutta hetkeäkään en ole katunut. Suosikkikirjailijani teos ei pettänyt. Vuosikymmeniä tätä kirjaa on saatu odottaa. Tiedän, että suurelle joukolle meistä se ei merkitse mitään, vaikea, mahdoton luettava, ei tapahdu mitään, ikävä, absurdi jne. Kaikkea tuotahan se on, mutta lisäksi ihastuttava, haasteellinen, kaunis, abstrakti. Saramagon henkilöiden sisällä asuu muita henkilöitä, lukijan sisällä asuu utelias pieni löytöretkeilijä. Antaa palaa, niin kirjailijakin on tehnyt. Tuntuu kuin Ricardo Reisin myötä esirippu laskeutuu myös suuren kirjailijan jälkeen, enkä tarkoita tällä pelkästään Fernando Pessoaa.’

Ricardo Reis palaa loppuvuodesta 1935 Brasiliasta Portugaliin kuudentoista vuoden poissaolon jälkeen, koska Portugalin kansallisrunoilija Fernando Pessoa on kuollut. Kirja keskittyy tähän aiheeseen, sillä todellisuudessa Ricardo on yksi Pessoan runoilijana käyttämistä monista nimimerkeistä. Ricardo Reis on siis itsekin runoilija, vaikka ammatiltaan onkin lääkäri ja sitä työtä hän Lissabonissa hetken myös harjoittaa. Hetken vain, sillä hänen aikansa menee pääasiassa runojensa paranteluun, Pessoan runojen naishahmojen Lidian ja Marcendan tavoitteluun ja ajan traagisten tapahtumien seuraamiseen.

Maailmalla kuohuu tuona vuonna, kun Saksassa valtaansa vahvistaa Hitler, Italiassa Mussoliini ja naapurimaassa Espanjassa puhkeaa sisällissota, jossa kenraalit Francon johdolla nousevat kapinaan kansan valitsemaa parlamenttia vastaan. Reis seuraa tarkasti lehtiä ja lopulta myös radiota pysyäkseen selvillä tapahtumista. Samalla hän solmii läheiset välit siivoojansa Lidian kanssa ja saattaa tämän raskaaksi. Lidian veli palvelee matruusina laivastossa ja sitä kautta Reis saa tietoa myös tapahtumista niiden toiselta puolelta. Lidia, oppimaton nainen, tuo veljensä hädän ja vihan runoilijan korville ja punnittavaksi. Reisin saavuttamaton rakkaus on kuitenkin raajarikko Marcenda, jota hän tavoittelee ensitapaamisesta vuotensa loppuun saakka, saamatta tyttöä heltymään vanhan miehen kosintaan.

Yhdeksän kuukautta kuolemansa jälkeen vainaja hakeutuu toisten seuraan, mutta lopulta hänen on pakko saada sielulleen rauha. Ricardo Reisin ja Fernando Pessoan tapaamiset ja filosofiset keskustelut harvenevat. Maailma menee eteenpäin, mutta Reisin on aika kohdata todellisuus, kohdata itsensä ja runoilijansa.

Saramago kirjoitti siis kirjan jo liki kolme vuosikymmentä sitten. Vasta nyt saamme lukea tämän mestariteoksen suomeksi. Teoksesta henkii aito saramagolainen poljento. Lause alkaa ja loppuu joskus tai jatkuu loputtomiin, kappaleet ovat sivujen mittaisia, juoni etenee kuin Tejo-joki kohti merta sitkeänä ja vahvana. Jos kirjan lukee vain juonen kannalta, menettää sen kielen kauneuden. Kääntäjä Sanna Pernu on saanut luotua siihen oikean hengen myös meidän suomalaisten lukea se niin kuin se on kirjoitettu, tai ainakin niin uskon. Tekniikka on siinä, että pitää lukea, antaa mennä, vaikka ei ymmärtäisikään, ei saa pysähtyä miettimään, sillä lopulta teksti alkaa elää ja koko panoraama avautuu aivan kuin näkymä Santa Catarinan kukkulan terassilta yli Lissabonin. Seisoin itse tuolla paikalla muutama vuosi sitten ja ihailin maisemaa, tietämättä kirjasta mitään. Nyt tuntuu kuin Ricardo Reis olisi silloin seissyt rinnallani tai takanani. Vanhat papat istuivat kaiteen ääressä sanomalehti sylissään, patsas katseli yli laakson kohti linnoitusta ja Tejo-joki vyöryi kohti merta. Kirja oppaanaan voisi seurata Ricardon retkiä Lissabonin keskustassa ja pysähtyä hänen suosikkikahviloihinsa, katsoa hänen silminsä maisemia ja tuntea kaupungin elävän, niin elävää kerronta on.

Helppohan Saramagon kirja ei ole, niin kuin eivät muutkaan hänen kirjansa. Jo asetelma kuolleesta kirjailijasta ja hänen nimimerkistään asettaa lukijalle paineita. Keskustelu kuolleen kanssa, kun ei itsekään ole elävä, ei liene ihan tavallinen juttu. Myöskään historian esiinmarssi kuin kerroksittain luo oman jännitteensä, eikä kaikkia tulkintoja voi hyväksyä eikä tulekaan hyväksyä. Loppua kohti elämän tarkoituksettomuus tunkee kerronnasta läpi ja myös Saramagon teema ihmisen eri persoonista ja niiden eroista (’Meissä asuu monia’), luo kuvan päähenkilön moninaisuudesta, jonka kuitenkin runoilija Pessoa tuntee parhaiten. Reis on monta eri henkilöä sisäkkäin. Tätähän esiintyy useissa Saramagon teoksissa. Nyt ei riehuta soikeutumisen kanssa eikä taluteta elefanttia, nyt liuetaan ysinäisyyteen ja Portugalin talviseen sateeseen.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis). Suom. Sanna Pernu. Tammi, 2012. 539 s.

Nälkävuosi


image.php’EU-politiikassa pohditaan maatalouden tukikysymyksiä, luonnonsuojelupolitiikassa lähiruoan ympäristövaikutuksia. Yksiin ne eivät käy. Jos tuki vähenee, siirtyy ruoan kasvatus ja valmistuskin kauemmaksi, näin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi vielä jaksan kasvattaa ainakin puutarhatuotteet itse, voin saada lähiruokaa ilman tukiaisia. Aki Ollikaisen kirja
Nälkävuosi kuvaa aikaa, jolloin tällaisia asioita ei pohdittu, pääasiana oli saada leipää pöytään, edes pettuleipää. Sitä aikaa ei soisi minkään kansan kokevan, ei nyt eikä
tulevaisuudessa. Kuitenkin yli puolet maapallon väestöstä näkee jossain vaiheessa elämäänsä nälkää ja aliravitsemus on ongelmana useissa osissa maapalloa. Finlandia-ehdokas käsittelee vaikeaa aikaa maamme historiassa.

Kirja kertoo yhden perheen tarinan 1800-luvun lopulta suurien nälkävuosien ajalta. Nelihenkinen perhe joutuu lähtemään kotoaan etsimään ruokaa. Isä jää pirttiin. Matkalla he kohtaavat ihmisiä, jotka auttavat siitä vähästä, mitä heillä on, heillä on onnea. He eivät ole yksin. Matleena-tytär jää latoon muiden vainajien kanssa odottamaan kevättä ja hautaamista, Marja-äiti kuolee tielle. Vain Juho-poika säilyy. Hänet nappaa ohikulkija, ottaa omakseen, kun ei voi siihenkään jättää.

Köyhän perheen tarinan rinnalla kulkee hyväosaisten tarina: lääkäri, joka menehtyy kulkutautiin, Teo, joka pelastaa pojan, Lars, joka ottaa hänet Helsingissä kotiinsa. Niin ja senaattori, hänkin on mukana, omine huolineen Venäjän puristuksessa.

Tämä on kirjana pienimuotoinen tarina, yksi niistä monista, joka olisi voinut mennä toisinkin, tulla kerrotuksi tai ei. Ollikainen sai kirjastaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuoden esikoiskirjana ja pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Molemmat ovat tänä päivänä hienoja suorituksia. Kirjan lukeneena voi sanoa, ettei syyttä. Kirja on erilainen kuin tavalliset kurjuuden kuvaukset. Se lähtee sisältäpäin ja sen sanoma on pelkitetty pieniin yksityiskohtiin, jotka kertovat kerrottua enemmän. Kirjan kuvat ovat kauniit, tarina ei. Lumi ja pakkanen nousevat keskiöön, ne ovat luonnonilmiöitä, jotka vain ovat, ei niitä voi syyttää, ne ovat olosuhteita. Ne kuitenkin hävittävät heikon ihmisen. Kuolema on vastustaja, jota ei voi voittaa, eikä sen kanssa voi neuvotella. Voisi sanoa, että kirjan kohdalla kohtalolla on voimakkaasti sormensa pelissä. Ehkä niin on aina. Kuka pelastuu, kuka jää matkalle. Äiti ei voinut siihen vaikuttaa, isä vielä vähemmän. Pieni Matleena jäi latoon, ei hänkään sinne olisi jäänyt, jos tapahtumat olisivat menneet toisin. Juhon kohdalla kohtalo järjesti toisin ja rikkaan sydän pehmeni, poika jäi taloon, vaikka toisinkin olisi voinut käydä ja monen kohdalla kävikin. Kohtaloa on helppo syyttää, hakea siitä selitystä, kun ei ymmärrä. Nälkä oli kaikilla, katovuodet kohtelivat kaltoin koko kansaa, mutta siitä huolimatta rikkailla oli paremmat mahdollisuudet selvitä.

Pienimuotoinen helmi, joka jää mieleen karuudessaan, kauneudessaan pitkäksi aikaa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 s.

Lehtiä syksyn arkistosta


Lehtia-syksyn-arkistosta’Syksy alkaa kääntyä talveksi, ainakin kalenterin mukaan. Nyt ulkona on vielä plussa-asteita. Pimeydessä on aika paneutua vaikeisiinkin kirjoihin, ajatelmiin, pohdintoihin, filosofiaan. Olen aina ihaillut Carpelanin taitoa luoda tunnelmia ja käydä käsiksi yksityiskohtaisesti asioihin. Viimeiseksi jäänyt teos ei tee poikkeusta, päinvastoin. Se on suorastaan hengästyttävä puheenvuoro vanhenemisesta, luopumisesta ja kuolemasta. Mutta ei pidä luulla, että se on pelkästään synkkä. Carpelanin kirjat ovat melankolisia, mutta tuoreita, niin tämäkin. Kannattaa lukea.’

Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos kertoo siis elämän ehtoosta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjan alaotsikko on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Carpelan siirtää omat ajatuksensa kuvitteellisen henkilön kautta ja kertoo pieninä paloina eläkkeellejääneen miehen tuntemuksia kuoleman lähestyessä. Varmaankin siinä on paljon myös kirjailijan omaa ahdistusta ja omia tuntemuksia, mutta projisoituna toiseen henkilöön. Näin kirjaan on tullut etäisyyttä ja syvyyttä. Kuolema, joka kirjassa kohdataan, on Tomasin 94-vuotiaan äidin kuolema. Äiti on hoitokodissa ja Tomas käy häntä säännöllisesti katsomassa, juttelemassa. Hän näkee vanhuuden etenemisen ja kaiken sen luopumisen, joka liittyy ikääntymiseen. Samalla hän itse yrittää löytää jotain uutta työelämän jälkeen. Kirja on kirjoitettu pieninä paloina, noin satana kertomuksena, jotka kuljettavat löyhästi juonta eteenpäin. Luvut ovat kuin pieniä tutkielmia, aforistisia tai filosofisia pohdintoja. Kirja siis päättyy äidin kuolemaan, mutta samalla tuntuu kuin kirjoittaja itsekin olisi tullut elämänsä käännekohtaan.

Kirja on erinomainen vanhuutta käsittelevä teos, joka jättää paljon pohdittavaa. Tosiasiahan lienee, että kirjailija kirjoittaa itsestään ja kuvaa vanhuuden etenemistä omien tuntojensa ja sairauden etenemisen kautta. Todellisuudessa en huomannut kirjan päähenkilöä ennen kirjan puoliväliä ja luulinkin, että kirjailija kertoo itsestään. Ehkä tällainen rakenne antaa etäisyyttä, mutta se varmaan myös helpottaa itse kirjoittamista. Voi kirjoittaa vaikeitakin asioita oikeilla nimillä, ilman että niitä suoranaisesti yhdistetään kirjoittajaan. Kirjailija kuoli 11.2.2011 ja itse kirja ilmestyi postuumisti. Se on kirjoitustyyliltään Carpelanin edellisten teosten kaltainen, jossa juoni jää sivuraiteille tarkkailun tieltä. Tässä tarkkaillaan sekä minuutta että ympäristöä, yksityiskohtaisesti ja tarkasti.

Carpelan on kirjoittanut kymmenkunta romaania ja saanut kahdesti Finlandia-palkinnon. Lisäksi hän on kirjoittanut saman verran runokokoelmia, puolentusinaa lasten- ja nuortenkirjaa, näytelmiä, kuunnelmia, librettoja, elokuvakäsikirjoituksia sekä kääntänyt suuren joukon suomalaista nykykirjallisuutta ruotsiksi. Carpelan oli oppinut mies, filosofian tohtori ja taiteilijaprofessori. Hänen ajauksensa ja tekstinsä ovat tulleet tutuiksi paitsi kirjojen kautta, myös kirja-arvosteluista ja keskeisestä vaikuttamisesta suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Tästä kirjasta henkii paitsi melankolia, luopuminen ja kuolema, niin myös tuore pohdinta minuudesta tai vaikkapa kirjoittamisesta. Onkin vaikea sijoittaa kirjaa johonkin genreen. Kirja on romaani, mutta yhtä hyvin aforismikokoelma tai proosaruno, mietekirja tai päiväkirja. Kirjailija juttelee itsensä kanssa, mutta myös äidin tai pienen Slanten-pojan kanssa. Keskustelut tuntuvat merkityksettömiltä, mutta niihin on vangittu juuri se hetki kaikkine yksityiskohtineen aivan kuin kirjailija haluaisi raportoida jollekin toiselle sen hetken tapahtuman kokonaisena. Kirjassa esiintyy usein Kafkan luoma outo otus Odradek luoden kuvaukseen sifistisiä piirteitä. Lopussa tämä pelottavaltakin tuntuva otus paljastuu lankakeräksi, johon on pistetty pari sukkapuikkoa. Kuvaus henkii lapsenomaisuutta ja pelkoa, mutta myös läsnäoloa ja ymmärtämistä.

Kirja on loistava päätös hienon ihmisen elämälle ja vaikka se on ilmestynyt postuumisti, se ei ole hutaistu eikä puolivalmis. Jotkin luvut jäävät hämäriksi, mutta niitähän voi pohdiskella uudelleen myöhemmin. Loistava saavutus joka tapauksessa ja sitä voi suositella jokaiselle ajattelijalle, mutta pieninä paloina.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Blad ur höstens arkiv) Suom. Caj Westerberg. Otava. 206 s.

Fima

wp-content_uploads_2012_05_fima.jpeg_200_129
’Isänpäivän aamuna on syytä päivittää blogi esittelemällä kirja, joka on kaukana isänpäivästä, elämään tulee kontrastia. Kun lueskelin tätä kirjaa, ajattelin isyyttä useammankin kerran, sillä kirjan päähenkilö Fima ei ollut kypsä isäksi ja kirjailija antoi sellaisen kuvan, ettei hän halunnutkaan tulla isäksi, vaan pelkäsi sitä. Kuitenkin elämän yksi perusedellytys on niin isyys kuin äitiyskin. Amos Oz on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen teoksensa, joita olen vuosien saatossa lukenut kymmenkunta, käsittelevät monipuolisesti elämää ja sen ilmiöitä. Lisäksi niissä on usein esillä niin juutalaisuus kuin myös sen mukanaan tuomat ristiriidat, joita Lähi-Idässä esiintyy. Oz itse on ajatteleva, kriittinen ja jopa kapinallinen, ristiriitainen persoona juutalaisessa yhteiskunnassa ja sellaisista lähtökohdista syntyy aina mielenkiintoisia tarinoita.’

Tämä kirja on alkuperäisellä kielellään ilmestynyt jo parikymmentä vuotta sitten, mutta on edelleen yhtä ajankohtainen kuin silloinkin. Tarinan sanoma, jos sellaisen haluaa kirjasta löytää, on kätketty Fiman valtavan verbaalisen vyörytyksen keskelle. Fima eli Efraim Nisan on keski-ikäinen mies, joka ei ole saanut minkäänlaista otetta järjestäytyneestä elämästä, vaan elää edelleen kuin lapsi, joka vähät välittää huomisesta ja joka odottaa, että kaikki rakastavat häntä ja haluavat olla hänen kanssaan, oli hän itse sitten millainen tahansa. Egoistina Fima itse elää kaaoksessa niin tavaroidensa kuin ihmissuhteittensakin kanssa.

Fiman isä on kosmetiikkatehtaan perustaja ja johtaja, rikas mies, joka ylläpitää poikansa elämää toivoen hänestä koko ajan jotain hyvää ja valmista. Niinpä Fima ei pääse kasvamaan aikuiseksi. Hän pohtii politiikkaa nyt ja menneisyydessä, hän kirjoittelee tutkivia kannanottoja lehtiin ja kyseenalaistaa valtion toiminnan niin Länsirannalla kuin maailmallakin. Hän joutuu jatkuvasti väittelyihin niin taxikuskien kuin lähipiirinsäkin kanssa, jotka ajattelevat toisin, mutta Fima ei anna periksi ennen kuin on saanut sanottavansa perille. Hän kiusaa puheluilla ja käynneillä ystäviään mihin aikaan vurokaudesta tahansa, harjoittaa irtosuhteita kenen kanssa vaan ja on riippuvainen ystäviensä vaimoista niin seksuaalisesti kuin elämänhuollonkin kannalta.

Jael on Fiman entinen vaimo, josta tämä ei ole erosta huolimatta päästänyt irti, vaan osallistuu Jaelin uuteen elämään kuin läheinen sukulainen. Hän on hyvin kiintynyt Jaelin ja Tedin poikaan Dimiin. Tätä Fima yrittää auttaa ja muokata tämän ajatuksia. Nina on toinen Fiman entisistä heiloista ja tämänkin kanssa hän edelleen on suhteessa. Uusiakin suhteita hän solmii vain omien mielihalujensa varaan. Ihmiset naureskelevat hänelle, mutta pitävät myös hänestä huolta.

Kirjan lopussa Fiman isä kuolee. Se ei tunnu mitenkään vaikuttavan hänen maailmaansa. Ystävien lämmin huolenpitokin jää ilman vaikutusta. Fima ei kertakaikkiaan pysty näkemään toisten maailmaan eikä ottamaan heitä huomioon elämässään. Hän käyttää heitä vain hyväkseen, tahtomattaan.

Nopeasti ajateltuna Fima on täysi sika. Hänen toimintansa ei ole millään lailla hyväksyttävää ainakaan suomalaisen mittapuun mukaan. Pienessä mitassa tällaisia henkilöitä tietenkin on olemassa, mutta näin törkeitä, tuskin. Totta kai kirjailija on kärjistänyt tapahtumia, mutta siitä huolimatta näin irrallaan olevan ihmisen kuvaaminen ei ole varmaankaan ollut helppoa. Toisaalta Oz on siinä onnistunut hyvin, sillä kirjan juoni on looginen ja pysyy hyvin kasassa kaikista rönsyistä ja järjettömyyksistä huolimatta.

Fiman ajatukset kuvaavat hyvin sitä monenkirjavaa pohdintaa, mitä Israelissa käydään ja on käyty niin maan omasta politiikasta kuin siirtokuntienkin politiikasta. Fima kyseenalaistaa siirtokunnat, hän haluaa keskustelua ja vuorovaikutusta arabien kanssa, vaikka kohtaa usein ihmisiä, jotka haluaisivat heittää arabit pois maasta. Hän luo omia fantasioita elämän parantamiseksi, mutta ei osaa niitä selvittää muille, jotka niistä vain hermostuvat. Jael lopulta konkreettisesti heittää hänet ulos. Fima ei ole tätä huomaavinaan, vaan jatkaa loppumatonta puhumistaan ja selittämistään. Ihailtavalla tavalla kirjailija pitää tämän kaiken kasassa, vaikka jossain vaiheessa kyllä ajattelin, että myös kirjailijalla on loputon selittämisen ja puhumisen taakka niskassaan.

Kirjaa lukiessa ymmärsi taas kerran sen valtavan ristiriidan, mikä Lähi-Idässä on, Israelin sisälläkin. Fiman ajaukset ovat varmaan hyvin lähellä Ozin omia ajatuksia ja niinpä se loputon poliittinen ja yhteiskunnallinen vyörytys on hänen tapansa yrittää avata pahoin lukkiutunutta solmua, joka tuolla alueella vallitsee. Tämä on kertomus 80-luvun lopulta ja edelleen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on sama, joidenkin mielestä jopa pahempi. Fimalla eli Ozilla on konkreettejakin ehdotuksia tilanteen parantamiseen, mutta ne eivät saa vastakaikua hänen ystäväpiirissään tai lukijakunnassaan, ihmiset ovat niin erilaisia ja niin erilailla ajattelevia.

Monena vuonna on ennustettu Ozille Nobelin palkintoa, mutta ainakin tähän asti se on jäänyt häneltä saamatta. Ainesta olisi, moni vähemmänkin merkittävä kirjailija on sen jo pokannut. Oz on aikamme merkittävimpiä tarinankertojia ja jo sekin vuoksi hän ansaitsisi palkintonsa ennen kuin se on liian myöhäistä, onhan hän jo pitkälti yli 70-vuotias. Onko juutalaisille annettu jo liian monta palkintoa vai onko hän väärän maan kansalainen? Nämä asiat eivät tietenkään saisi vaikuttaa päätökseen.

Hetken hohtava valo


629426’Sadepäivinä on helppo lukea hieman enemmän. Olen varmaan elo – lokakuun aikana lukenut enemmän kuin moniin aikoihin. Monet kirjat ovat olleet muutaman vuoden takaisia ja silloin väliinjääneitä opuksia, suuria ja tunteikkaita. Tämä nyt esittelyssä oleva on uusi ja tuore tapaus. Juha Itkonen on ollut suosikkikirjailijani hänen ensimmäisestä kirjastaan,
Myöhempien aikojen pyhiä, asti. Olen lukenut ne kaikki. Suurteoksen jälkeen on tapahtunut pari pientä notkahdusta, mutta muuten taso on ollut korkea, niin tässäkin. Kirja on suositeltavien listalla tämän hetken kärjessä.’

Tarina luotaa läpi vuosikymmenien sodan jälkeisestä ajasta nykypäivään. Sen henkilöt muodostavat kiinteän perheen, suvun, joka on aluksi tiukasti kiinni toisissaan, mutta pyrkii erilleen. Tarinassa ei ole oikeastaan mitään uutta, kaikki tarinathan on jo kirjoitettu, mutta sen kerrontatavassa on. Esko Vuori on ennen sotaa syntynyt maalaispoika, joka luo huikean uran kodinkonekauppiaana. Liisa on Eskon puoliso ja kurissapitäjä, jolla kuitenkin on ehkä sen ajan ihmiseksi yllättäen omatkin halunsa ja tahtonsa. Esa on heidän vanhin poikansa ennen häitä alkunsa saanut ja joka osaltaan kertoo tarinaa tyttärelleen Miialle, joka luo uraa teatterin piirissä Saksassa. Nämä kolme saavat äänensä kirjassa kuuluville, muut henkilöt, kuten Esan veljet ja puoliso sekä ystävät jäävät kerrotuiksi hahmoiksi taustalle, tärkeiksi kyllä, mutta utuisiksi. Tarina polveilee kunkin kertojaäänen kautta vähitellen poukkoilleen vuoroon menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen.

Eskon kodinkoneliike kukoistaa 90-luvun lamaan saakka, Esa opiskelee Tampereella ja perustaa kotikaupunkiin uuden lehden, joka sortuu lopulta samaan lamaan, Liisa pitää perheen kasassa siihen saakka kun se on perhe ja lähtee sitten. Esko ihailee kaikessa Amerikkaa ja lopulta hän päätyy sinne jätettyään liikkeensä nuoremmille pojilleen. Esankin avioliitto kariutuu: Marjaana ei ole kuin Liisa, hän toimii, muttei puhu ja sen luomat ristiriidat johtavat lopulta nopeaan eroon. Kaikki nämä vastoinkäymiset eivät suju ongelmitta. Esko haluaa loppuun asti Liisansa takaisin, haluaa perheen taas kokoon. Liisa nauttii ensin uudesta elämästään, mutta kyllästyy sitten ja elää lopulta yksin. Esa, hän ajautuu masennukseen, syvään murrokseen, joka on viedä häneltä hengen.

Kuinka nuori kirjailija pystyy kirjoittamaan näin upeasti eri-ikäisten ihmisten elämästä, luotaamaan heidät nuoruudesta vanhuuteen kokonaisina ja elävinä. Tätä ihmettelin jo hänen ensimmäisissä teoksissaan. Viimeistään tämä teos nostaa kyllä Itkosen aikamme suurten kertojien joukkoon. Tästä tulee mieleen Kjel Westön suuret sukupolvitarinat tai miksei myös Katja Kettu ja Kätilö. Tarina pursuaa yksityiskohtia, hyvin taustoitettua tietoa, se nostaa esiin päähenkilöiden persoonan, mutta jättää sivuhenkilöt vähemmälle, ettei lukija kylläänny. Kirjassa henkilöiden kasvu nuoresta vanhaksi etenee loogisesti, tarkkanäköisesti. Kirjoittaja on osannut katsoa ja huomioida tarkkaan ympäristönsä. Hän ei sorru stereotypioihin eikä itsestään selvyyksiin. Jokainen henkilö on omansa, aito ja konstikas, niin kuin me ihmiset tupataan olemaan. Hän luotaa heidän elämäänsä lämmöllä sortumatta synkistelemään ja vaikka tarinassa on hyvinkin tummia kohtia ja varsinkin loppu voisi olla ihan kaottinen, niin hän antaa positiivisen ilmapiirin hellästi kantaa henkilöitään eteenpäin. Jotkin juonen käänteet on ennalta arvattavissa, mutta se lopullinen käänne kirjan lopussa on ikosmaisesti uusi ja yllättävä. Koko kirjan ajan yritin pysyä hereillä, ettei kävisi niin kuin kävi kirjassa Anna minun rakastaa enemmän, mutta silti lopun vain muutamassa lauseessa puoli huolimattomasti ilmoitettu käänne yllätti.

Viimeistään täällä kirjallaan Itkonen on saanut ainakin minusta vankkumattoman kannattajansa. Toivoa sopii, että kirja huomioidaan myös vuoden palkintoja jaettaessa,

Juha Itkonen: Hetken hontava valo. Otava, 2012. 511 s.

Taivasten vanki


1264743_2.jpgx’Syksy tulee tulevalla viikolla, ainakin kalenterin mukaan ja kun illat pimenevät, saa aikaa, toivottavasti, lukemiselle. Otin vähän etumatkaa ja luin yhden päivän ja yön aikana Zafónin viimeisimmän Barcelona-kirjan. Kun kerran käteensä ottaa, laskee sen vasta viimeisen sivun jälkeen. Harvoin enää sellaisia kirjoja löytää. Taivasten vanki jatkaa trilogiaa Unohdettujen kirjojen hautausmaalta.
Tuulen varjo ja Enkelipeli saavuttivat valtaisan maailmanlaajuisen suosion ja nostivat espanjalaiskirjailijan maineeseen. Tämä jatkaa samaa tarinaa taas uudesta suunnasta katsoen ja kukapa sen etukäteen osaa ennustaa, että tämä jää trilogiaksi.’

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-trilogian kolmas osa kokoaa yhteen kaksi edellistä osaa ja antaa viitteen seuraavasta. Nyt eletään joulun alusaikaa 1957 Barcelonassa. Daniel Sempere pitää isänsä kanssa pientä kirjakauppaa kotinsa alakerrassa. Eräänä päivänä kauppaan astuu vanha mies, joka ontuu kalliiden kirjojen kirjakaapin luo ja haluaa ostaa Alexandre Dumasin kirjan Monte Criston kreivi. Hän omistaa sen Fermin Romero de Torresille ja pyytää Danielia toimittamaan kirjan perille. Mies kiinnostaa kuitenkin Danielia sen verran, että hän seuraa tätä kaupungin läpi ja yrittää saada selville miehen salaisuuden. Fermin on nimittäin hänen ystävänsä ja menossa juuri naimisiin. Tapahtumasta saa alkunsa Ferminin laaja kertomus hänen elämästään Espanjan sisällissodan jälkeen. Hän on vankina pahamaineisessa Montjuicin vankilasaaressa yhdessä mm. kirjailija David Martinin kanssa, jota kutsutaan Taivasten vangiksi. Heitä syytetään kommunisteiksi ja yhteiskunnan vihollisiksi Francon maailmassa. Fermin kertoo, kuinka heitä kidutettiin tietojen esiin saattamiseksi ja kuinka he kestivät kunnialla kaiken. Martin keksii hänelle pakosuunnitelman Dumasin kirjan mukaisesti. Vankilan johtaja Mauricio Valls saa useiden vankien omaisilta pyyntöjä ja lahjoja taatakseen vankien hyvän kohtelun, mutta hän käyttää näitä vain hyväkseen. Martinin pitäisi kirjoittaa hänen kirjansa ja tehdä hänestä kuolematon, Ferminin pitää taivutella kirjailija tähän ja Salgadon pitäisi ilmoittaa, missä ovat ne kalleudet jotka hän on varastanut. Valls pettää kaikkia ja hakkaa kaikkia. Hän myrkyttää Isabellan, joka yrittää auttaa Martinia, hän lähettää Martinin eristykseen torniosastoon, kun Fermin pääsee pakoon Dumasin neuvomalla tavalla. Tarina tarinan perään. Kaiken tämän Fermin kertoo Danielille, Isabellan pojalle. Vähitellen paljastuu Enkelipelin juoni Martinin kirjoittaessa sitä vankeudessa, ja vähitellen löytyy Fermin, joka Tuulen varjossa liikkuu suojelusenkelinä Danielin taustalla. Kirjat saavat toisensa. Daniel tuntee kasvavaa vihaa Valssia kohtaan, joka on vuosien kuluessa noussut aina kulttuuriministeriksi saakka, mutta kadonnut sen jälkeen. Elääkö Martin edelleen jossakin päin kaupunkia, sillä Iisak, kirjojen hautausmaan vahtimestari, on nähnyt hänet sen jälkeen, kun hän oli joutunut vankeuteen saarelle? Kostaako Daniel äitinsä surman vai antaako asian olla, niin kuin kaikki näyttävät toivovan. Kirjan lopussa hän saa osoitteen.

Tämä on taattua lukuromaanilaatua Zafonilta. Kuinka Iberian niemimaalta voikin tulla solkenaan tällaisia kirjailijoita, on espanjalaiset FalconesPerez-Reverte ja Moriel ja tietenkin portugalilainen Saramago. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta enkä olisi päästänyt sitä kädestäni vielä sittenkään kun takakansi tuli vastaan. Barcelonan ilmapiiri vei mennessään ja tietenkin loistava tarina.

Harmittaa, kun ei muista eikä osaa yhdistää tapahtumia. Nytkin henkilöt tuntuivat heti alussa tutuilta, mutta siitä huolimatta piti tarkastaa muistiinpanoista, miten he liittyvät toisiinsa. Vähitellen sitten kirjat sulautuivat toisiinsa ja kokonaisuus paljastui, vaikkakin hieman hatarana. Tämän kirjan loppu koukuttaa odottamaan seuraavaa ja ehkä siihen on taas punottu tarinankäänne, joka edellyttää jatkoteosta. Näin kirjailija pitää lukijansa kiipelissä ja ainaisessa odotuksessa. Hyvä niin, kun teksti on hyvää, muutenhan odottaisi turhaan.

Kun näitä teoksia lukee, alkaa kaivata Barcelonaan. Tuntuu siltä, että sen kaduilla nämä tarinat puhkeavat elämään ja että siellä jossakin on myös Semperen pieni kirjakauppa ja jonkin suuren ja raskaan oven takana Iisak vartioi Unohduttujen kirjojen hautausmaata. Sinne pääsevät vain valitut viemällä jotain mukanaan ja samalla saavat jotain takaisintuotavaa. Enkelipeli lähti Ferminin ja Danielin mukaan, mikähän seuraavaksi.

Rauhanpiippu


huovinen-veikko-rauhanpiippu’Olisi varmaan paljon tämän hetken kirjallisuuttakin luettavana, mutta myös vanhemmasta löytää pieniä helmiä tai hauskoja välähdyksiä. Veikko Huovinen on tunnettu hauskoista tarinoistaan
Havukka-ahon ajattelijasta ja useista pohdinnoista elämän merkillisyyksistä. Kesälukemisena tämä teos oli hyvä välipala. Olen aikojen kuluessa lukenut lähes kaikki Huovisen kirjat eikä tämä yhtään häpeä olemassaoloaan niiden rinnalla.’

Huovisen varhaistuotantoa oleva kertomus ottaa voimakkaasti kantaa rauhan puolesta sotaa vastaan. Tarinassa eletään osittain kuvitteellisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen. Suuri Banditon valtakunta hyökkää pienen Nefortan kimppuun ja hävittää maan. Filosofi Pacpipo on saatava turvaan naapurimaahan Mielkukoon. Tehtävän saa kersantti Milita Forto. Yhdessä he aloittavat pakomatkan läpi hävitetyn maan. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta selviävät lopulta määränpäähän. Matkalla filosofi pitää puheita rauhan asiasta ja kersantti messuaa sodan puolesta. Lopulta he joutuvat kiipeliin lentokentälle, jossa vihollinen pitää ohimarssinsa. Kentän alla asustaa vanha vuori-insinööri vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaikenlaista sotaa paossa. Matkaajat päätyvät insinöörin vieraiksi. Taas pidetään puheita sodasta ja sen mielettömyydestä, mutta todetaan myös ihmisen vajavaisuus. Insinöörin tytär mukanaan pakolaiset ylittävät rajan. Filosofi ennustaa sodan Banditon ja Mielkukon välille ja että tämä sota tekee lopun maiden hyvinvoinnista. Näin käy ja vain vahvimmat selviävät.

Tarina on kylmän sodan ajalta, mutta sen sanoma voisi olla aivan yhtä hyvin tätä päivää. Sotia käydään jatkuvasti eri puolilla maailmaa mitä kummallisempien syiden nojalla. Huovinen ironisoi asiaa filosofin pitkien puheiden kautta ja löytää sodasta pelkkää hulluutta. Se, ettei asialle voida tehdä mitään, tuntuu filosofista naurettavalta, kun sen toteuttaminen olisi niin helppoa.

Kirjan lopussa kuitenkin asiat kääntyvät päälaelleen. Insinööri maanalaisessa asunnossaan alkaa pelätä vieraiden tuomaa muutosta ja päätyy ajatukseen tuhota heidät, yksilöllinen sota puhkeaisi erilaisuuden uhasta. Aivan kirjan lopussa filosofi ja kersantti kohtaavat sodanjälkeisessä Nefortassa. Filosofi elää näennäisesti hyvää elämää insinöörin tyttären kanssa ja kersantti ryysyissään katsoo tätä elämää ikkunan takaa. Viha ja kateus iskevät eikä ajatus kaiken epäoikeudenmukaisen tuhoamisesta ole kaukana kersantin mielestä. Molemmat syitä, jotka tänäkin päivänä saavat riitoja, rikoksia ja sotia aikaan. Filosofin puheet, insinöörin aatemaailma, ne ovat kuin poispyyhityt olosuhteiden muuttuessa. Ehkä Huovinen tahtookin tällä asioiden vastakkainasettelulla herättää lukijan huomaamaan, etteivät asiat ole helposti korjattavaissa.

Vaikka kirja on puoli vuosisataa vanha, niin sen sanoma taitaa olla ikuinen, vaikkakin tässä ideologinen ja optimistinen. Vanhantava paatos huokuu kirjan sivuilta, mutta kyllä sieltä pilkistää myös huovismainen huumori, Havukka-ahon ajattelijasta tuttu ihmettely. Ironia on kovin vaikea kirjallisuuden laji enkä tiedä, onko tässäkään onnistuttu. Yritys on ainakin hyvä ja lukeminen kannatti, kunhan jätti oudot nimet ja henkilöiden yksinkertaisuuden omaan rauhaansa. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta hyvää kotimaista.

Likainen enkeli


Likainen_enkeli’Vaikka päätin kesän alussa lukea vain pikkuisia kirjoja, niin tätä en voinut ohittaa. Henning Mankell on yksi suosikeistani ja nimenomaan hänen Afrikka-aiheiset kirjansa. Wallandereita olen lukenut tasan yhden, enkä pitänyt siitä. Muutenkaan en pidä väkivaltaisista dekkareista. Niissä leikitellaan monesti asioilla, jotka eivät ole leikin asioita. Mutta nämä Afrikasta kertovat ovat jotenkin erilaisia, vaikka eivät nekään mitään pyhakoulujuttuja ole.’

Anna Maria Lundmark syntyi 1800-luvun loppupuolella ja kasvoi ensimmäiset parikymmentä vuotta Pohjois-Ruotsissa köyhyydessä ja syrjässä kaikesta. Sitten hänen äitinsä Elin lähettää hänet Sundsvaliin oppiin, jotta hänestä tulisi jotain. Rikas kauppias ottaa hänet hoivaansa ja pestauttaa hänet rahtilaivan kokiksi matkalle Ruotsista Australiaan. Matkan aikana Hanna avioituu perämies Lundmarkin kanssa ja päätyy hyvin pian leskeksi. Tietoisesti hän pakenee laivasta Mosambikissa ja majoittuu hotelliin. Todellisuudessa se ei ole mikään hotelli vaan bordelli. Nopeasti hän avioituu uudelleen, nyt laitoksen omistajan kanssa ja jää pian uudelleen leskeksi. Nyt hän on bordellin omistaja ja rikas nainen, jolla on myös vaikutusvaltaa. Samalla kun hän opettelee elämään rikkaana, hän opettelee myös tuntemaan mustia, paikallista väestöä, jolla ei valkoisten komennossa ole mitään oikeuksia. Hän huomaa ne puutteet ja epäkohdat, jotka vallitsevat valkoisten suhteessa mustaan enemmistöön. Hän näkee vääryyden ja sorron, mutta on voimaton tekemään mitään, sillä jokainen hänen tekonsa tuomitaan niin valkoisten kuin mustienkin taholta. Samalla hän itse koko ajan kyselee, kuka hän on ja mikä on hänen paikkansa, hänen elämänsä suunta. Lopulta valkoisen kauppiaan väkivaltainen kuolema mustan vaimon veitsestä havahduttaa hänet toimimaan. Musta nainen vangitaan ja lopulta tapetaan, ilman että Hanna pystyy sitä estämään. Musta ei saa  puolustusta, tuskin oikeuttakaan. Hanna myy kaiken omaisuutensa ja päättää muutaa pois, mutta sattumat puuttuvat uudelleen hänen elämäänsä. Mitä hänelle tapahtuu, siitä ei pieni hotellin välipohjasta löydetty muistikirja kerro. Eikä sitä kerro kirjailijakaan.

Mankellin Afrikka-aiheisia romaaneja sitoo yhteen usein mustien ja valkoisten väliset konfliktit. Niin tässäkin. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sillä on sen verran totuuspohjaa, että Mosambikin historialliset veroluettelot kertovat noihin aikoihin siellä eläneestä ruotsalaisnaisesta, joka oli sen verran rikas, että pääsi verotuetteloon muutaman vuoden ajaksi. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Siitä kertoo tämä fiktiivinen kuvaus Hanna Lundmarkista.

Kirja oli mielenkiintoinen, taattua Mankellia. Sen kerronta on sujuvaa, tarina verevä ja täynnä jännitettä, outoja sattumuksia, erikoisia henkilöitä, eläimiä, elämän ja kuoleman makua. Tarinan tärkein anti ei kuitenkaan ole itse tarinassa, vaan sen ajan elämän kuvauksessa. Kun lukee apartheidista Etelä-Afrikassa kertovia kirjoja esim. Brinkin varhaistuotantoa, ajattelee sen olleen vain tuossa valtiossa harjoitettavaa järjestelmällistä väkivaltaa, mutta tämä kirja kertoo Mosambikista ja siellä se näyttää olleen samanlaista ellei pahempaa, puhumattakaan Kongosta ja belgialaisista. Valkoinen sorti mustaa kaikin tavoi, eikä mustalla ollut minkäänlaista ihmisarvoa. Kirjassa puhutaan paljon pelosta, sekä mustien että valkoisten pelosta. Hanna yrittää päästä siitä selvyyteen, mutta ei pääse. Kaikki pelkäävät ja kaikkea. Tuntuu, että ainoa, joka kirjassa ei pelkää on Hanna itse eikä hänkään ole kovin rohkea. Toisaalta juuri rohkeutta hän tarvitsi voidakseen taistella mustien oikeuksien puolesta. Se on kuitenkin siihen aikaan toivotonta ja taitaa olla joissain tapauksissa edelleenkin.Toinen peloton saattoi olla simpanssi Carlos, josta tuli oikeastaan Hannan ainut ystävä, ainut joka ei valehdellut hänelle.

Kirjaa lukiessa ei välty ajattelemasta sen historiallista totuutta. Kun puhutaan esim. Suomen lipusta laivan perässä silloin kun laivat seilasivat vielä Venäjän lipun alla, herää ajatus muunkin tekstin totuudellisuudesta. Joka tapauksessa monet asiat kirjassa olivat hieman epäuskottavilta. Toisaalta tarina oli kuin prinsessatarina, jossa nainen saa jättiomaisuuden hautaamalla pari miestään. Ehkä siitäkin saisi vaikka rikostarinan. Kuitenkin päälimmäiseksi tästä jäi hyvä tarina ja se on pääasia, kun on puhe kirjan lukemisesta. Jos kirja olisi päättynyt banaalisti tai epäuskottavasti häihin vielä kerran, en olisi sitä viitsinyt pidempään pohtia. Nyt sen loppu häipyi salaperäiseen myyttisyyteen, joten lukija saa itse ajatella jatkon ja Hannan kohtalon. Kuitenkin sekin on epäuskottavaa, hyvinkin epäuskottavaa.

Mankell, Henning: Likainen enkeli. Otava, 2011. Suom. Kari Koski. 510 s.

Tuolla taivaalla

tuollataivaalla
’Pienten kirjojen kausi jatkuu. Ennen aina ajattelin, että suuruudessa on voimaa ja luin tiiliskiviromaaneja. Kuitenkin pienet kirjat tiiviydessään antavat paljon. Parhaita edelleen ovat Steinbeckin
Helmi ja Hemingwayn Vanhus ja meri, puhumattakaan Ahon Rautatiestä, joka olisi aikanaan ansainnut maailmanlaajuisen levikin. Sellaisen sai baskikirjailija Atxaga, jonka kirjat ovat uutta espanjalaista kirjallisuutta. Hän on nostanut baskikielen maailmankielien joukkoon teoksillaan. Onneksi saamme lukea niitä suomeksi, sillä vaikka jotkut sanovatkin baskeja meidän sukulaisiksemme, niin kieli ei ainakaan suomelta tunnu. Kirja on hyvä ja suositeltava.’

Irene vapautuu vankilasta Barcelonassa kärsittyään neljän vuoden vankeuden osallisuudesta aktiiviseen toimintaan Baskimaalla. Hän astuu ulos vankeudesta maailmaan, joka ei ole enää sama kuin aikaisemmin, mutta ei ole joiltain osin myöskään muuttunut yhtään. Poliisit ovat heti hänen kimpussaan, miehet haluavat käyttää häntä hyväkseen, hän on köyhä ja turvaton ja nainen. Hän ostaa matkalipun kotiin Bilbaoon ja matkaa sinne bussilla. Matkan aikana hän läpikäy elämäänsä vankilassa, sellitovereitaan, suhdettaan anarkistiin, joka sai surmansa, tulevaisuuttaan. Hän näkee unia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Niihin sekoittuvat paitsi hänen vankilatoverinsa niin myös hänen haaveensa ja pelkonsa. Bussissa poliisit yrittävät ensin lipevästi sitten väkivaltaisesti saada hänet ilmiantajaksi, koska hän on anonut vankilassa armahdusta ja päätynyt sitä kautta ystäviensä ja aatetovereidensa pettäjäksi. Hän tietää, ettei hän enää voi kohdata vanhoja ystäviään eikä saada vanhaa työpaikkaansa. Hän tietää, että antautumalla poliisin houkutuksiin hän on yhtä pahassa liemessä kuin ilmankin. Silti hän matkustaa kotiin ja torjuu poliisien yhteistyön. Päästäkseen pulasta hänen tulisi saada uusia ystäviä, uutta työtä ja uusi elämä. Bussi kiitää läpi yön ja tunnelma kiristyy lähestyttäessä Bilbaota.

Kirjassa on herpaantumaton koko ajan tiivistyvä tunnelma, kun seitsemän tunnin öistä matkaa taitetaan Barcelonasta Bilbaoon. Matka tapahtuu fyysisesti bussissa, mutta kirja kertoo yhtä paljon Irenen henkisestä matkasta menneestä nykyaikaan jopa tulevaan. Se pohtii paitsi yksilön selviytymisen mahdollisuuksia myös laveammin yhteiskuntaa. Irene on vahva nainen, joka ei häkelly ja joka selviää, mutta se ei ole eikä tule olemaan helppoa. Yhä edelleenkin Baskimaalla kuohuu. Vähän päästä alue nousee otsikoihin milloin terrorin merkeissä, milloin itsenäisyyspyrkimysten kautta. Baskit ovat arvonsatuntevia, kiihkeitä ja toimeentarttuvia. Irene on kuvattu juuri tällaiseksi. Hän ei ota vastaan helppoa ratkaisua eikä myy itseään miehelle eikä poliisille, hän ponnistelee eteenpäin itse menneisyydestään huolimatta vaikkakin katastrofaalisissa tunnelmissa. Unohtaako ihminen menneisyytensä tai luottaako hän sokeasti tuelvaisuuteen, niitäkin tunnelmia kirjasta löytyy? Irenen unet bussissa tuntuvat ensin irrallisilta, mutta saavat kirjan loputtua oman paikkansa aikaa luotaavina haaveina ja pelkoina. Inhimillisyys tulee niiden kautta lukijaa lähelle.

Luin aikoinaan Atxagan Yksinäisen ja en oikein ymmärtänyt sitä. Se tuntui liian etäiseltä. Tämä kirja oli paljon lähempänä ja sen tapahtumien hahmottaminen helpompaa.

Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla. Tammi 1999. 156 s.