Häväistyt


Häväistyt’Kun talvi alkaa hävitä taistelun keväälle, jää aikaa vähemmän lukemiselle. Nyt olenkin hiljaiselon aikana päässyt taas vauhtiin ja kaivanut väliinjääneitä teoksia tutustuttavaksi. Yksi tällainen on viime vuonna ilmestynyt Sahlbergin
Häväistyt. Pistän tähän siitä joitakin kommentteja, jospa joku löytää niistä syyn tutustua tähän vähemmän tunnettuun kirjailijaan. Suosittelen, vaikka en voikaan taata mielihyvää.’

Göteborgissa asuvan suomalaiskirjailijan kymmenes romaani on yhtä synkkä ja kaunis kuin edeltäjänsäkin. Itseeni teki aikoinaan suuren vaikutuksen kirja Höyhen, jossa kuljetaan kehitysvammaisen pojan mielenmaisemassa laitoksessa, samoin syrjäytyneestä maahanmuuttajasta kertova Hämärän jäljet. Sen sijaan Tammilehdosta en pitänyt ja niinpä jätinkin kirjailijan rauhaan tähän päivään asti. Ehkä se kannatti, tuli perspektiiviä.

Häväistyt on kirja pakomatkasta, rikoksesta, pahoinvoinnista, pienistä ihmisistä yhteiskunnan rattaissa. Kirjailija ei sido tarinaansa mihinkään aikaan eikä paikkaan. Se olisi voinut tapahtua viime vuonna tai kymmeniä vuosia sitten missä päin maailmaa tahansa. Oikeastaan siitä tuli sellainen kuva, jonka olisi voinut piirtää joku 30-luvun kirjailija: William Flaukner tai Pentti Haanpää. Kun on viime aikoina lukenut monia puolifiktiivisiä tarinoita, tuntui virkistävältä paneutua täysin keksittyyn tarinaan. Tällä ei ole totuuspohjaa ja kuitenkin se on totta. Samanlaisia juttuja on kerrottu tuhansia ympäri maailman, tarinoita, joita lama ja puute saa aikaan.

Kirjassa ihmiset kuvataan hyvin lakoonisesti: mies, nainen, tyttö, poika, Mestari. Osalle heistä nimet tulevat vasta aivan kirjan lopussa. Samoin paikat ovat yleiskäsitteellisiä: rannikon kaupunki, lähikylä, kaivos.

Kirja alkaa siitä, kun talosta tulee ulos kolme henkilöä, poika, nainen ja mies, tässä järjestyksessä ja sitten mies palaa taloon ja hakee mukaansa kiväärin. Tästä alkaa pakomatka, joka etenee kuin dekkari lopun ratkaisuun saakka. Perhe pakenee rikosta, jonka motiivit tulevat esiin teoksen edetessä. He joutuvat hankkimaan toimeentulonsa rikollisin keinoin ja pakenemaan virkavaltaa useaankin kertaan. Heidän päämääränään on löytää Mestari, joka on kertomuksessa kuin Jumala, joka ratkaisisi kaikki heidän ongelmansa. Mestari kuitenkin liikkuu nopeasti paikkakunnalta toiselle eikä häntä ole helppo saavuttaa. Mies tekee sen, minkä voi ja mihin pystyy, vaikka loukkaa jalkansa paetessaan ja vaikka on monesti eksyä jäljiltä. Suurelta osin kerronta on ulkopuolista, mutta minä-kertojina ääneen pääsevät myös kaivoksen palopäällikkö, vanha yksin asuva nainen ja poliisi. Heidän kuvauksensa perheestä antavat jonkinlaista käsitystä siitä, miltä he näyttävät. Yllätys oli ainakin minulle heidän ikärakenteensa ja ulkonäkönsä, josta ulkopuolinen kertoja ei kerro juurikaan mitään.

Hyvin keskeiseksi tarinassa nousee mykkä poika. Jo alusta pääsee käsitykseen, että häneen liittyy jotain erikoista, jotain mikä on tapahtunut ennen tarinan alkua. Salaisuus pysyy salaisuutena lähes loppuun saakka eikä sitä voi oikeastaan arvatakaan sillä kirjailija aintaa aivan liian vähän johtolankoja tähän. Myös rikoksen laatu ja suorittaja pysyvät lähes loppuun saakka arvoituksina, vaikka niistä annetaankin selviä osviittoja pitkin matkaa.

Sahlberg on kirjailijana omintakeinen. Hänen romaaninsa eivät ole helppoja, mutta ne ovat koskettavia. Hän kertoo vakavista asioista: vähäosaisista, syrjäytyneistä, köyhistä ja sairaista. Aiheet ovat siis synkkiä. Teksti ei aina ole synkkää, mutta ei sieltä juuri huumoriakaan löydy. Siksi kirjailijaa pidetäänkin eräänlaisena marginaalikirjailijana, joka ei ole saavuttanut suuren yleisön suosiota. Hän on kuitenkin pysynyt tyylilleen uskollisena koko tuotantonsa ajan. Toiset pitävät toiset eivät, niin kuin elämässä usein on.

Sahlbergin teksti on karua. Se kuvaa tapahtumia ottamatta niihin selvää kantaa. Sen saa tehdä lukija. Lauseet eivät ole helppoja, mutta luettavia. Joissain kohdin kyllä katsoin kaksikin kertaa jotain kielikuvaa ennen kuin sen ymmärsin. Jossain toisessa kohdin esimerkiksi personifikaatio häiritsi kokonaiskuvaa ja sen olisin jättänyt pois. Yllättävä auton tekemä havainto tai ikkunaverhojen tukahtuneet äänet voivat olla vain lipsahduksia, jotka sellaisinaan ovat turhia. Myös vaikeat tai kliseiset kielikuvat olisivat voineet olla parempia yksinkertaisemmassa muodossa. Ei aina tarvitse kirjoittaa kaikkea mitä ajattelee. Myöskään lopun selittelyä ei kirjassa olisi kaivattu. Asiahan tuli kerrottua jo pitkin matkaa.

Kyllä tämä oli luettava kirja, ei mikään tusinatuote, mutta ehkä taas odotin jotain enemmän. Se saattaa johtua siitä, että meidät lukijat on viime aikoina totutettu puolittain tosipohjaisiin kertomuksiin ja silloin tällainen täysfiktiivinen teos on erilainen ja tuntuu ehkä turhalta, sadulta, jolla kuitenkin on oma tärkeä sanomansa.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY, 2011. 331 s.

Kätilö


Kätilö
’Kaipa minunkin piti lukea tämä kulttikirja, kun siitä niin paljon kohistaan. Ehkä on tarpeetonta tuoda se tänne blogiin, mutta en nyt malttanut olla tuomattakaan, kun sen kerran läpi kahlasin. Tämä ei ehkä ole ihan minun suosikkikirjallisuuttani, mutta luettavaa kylläkin. Nautin kielestä ja kuvista, en tarinasta enkä sen tuomasta pahoinvoinnista. Suosittelen.’

Kirja on kertomus Lapin sodasta, saksalaisista, leireistä ja kätilöstä kaiken sen keskellä. Aihealue ei ole helppo, sitä ei ole myöskään kirja. Kätilö auttaa lapsia maailmaan, lopulta myös maailmasta pois. Kun sotilaita on kaikkialla, ei siinä jää jäljelle neitseitä. Kätilöllä riittää töitä. Hän ei ehdi ajatella omaa elämäänsä, ei rakkautta, eikä paljon muutakaan. Hän tekee vain työtään, kunnes kohtaa Johan Angelhurstin, puoliksi saksalaisen puoliksi suomalaisen SS-upseerin. Sen jälkeen kaikki toimii vain rakkauden ehdoilla.

Johannes on rikki. Hän on nähnyt Ukrainassa Babi Jarin tuhon eikä ole selvinnyt siitä. Hän rakastuu Villisilmään, hän hakee lohdutusta lääkkeistä, hän yrittää voittaa näkynsä kaivamalla kuoppaa, mutta hän on liian rikki, liian haavoitettu mieleltään, niin kuin monet sodassa ovat.

Kätilö kirjoittaa muistiinpanojaan Kuolleen miehen lahdellä pienessä tuvassa. Hän odottaa Johannesta pieni tyttö seuranaan. Rakkaus pitää hänet hengissä talven keskellä. Muistot ovat raskaat. Hän pääsee perille Kuolleesta miehestä, vakoilusta, niin saksalaisista kuin venäläisistäkin. Hän kaipaa, hän rakastaa. Vankileiri on vienyt häneltä hampaat ja siveyden, vankileiri on tuhonnut hänen rakastettunsa, ystävänsä ja elämänsä. Hän vain odottaa ja rakastaa.

Kirjan pääosaan nousee kieli, sen rehevyys ja kauneus. Tapahtumat eivät ole kauniita, eikä aina sekään miten niitä kuvataan, mutta kielen rikkaus tekee kunnioitusta kieliperinteelle, kansan äänelle ja sille, että meidän oma kielemme on hyvin ilmaisuvoimainen ja kantava. Kuinka tällainen kirja voitaisiin kääntää jollekin toiselle, köyhemmälle kielelle, esim. englanniksi. Siitä katoaisi ainakin puolet ja loppu jäisi hyvin köyhäksi ehkä täysin ymmärtämättömäksi. Kirjailija tuntee aiheensa ja osaa sen taustoista ammentaa rajuja asioita. Historista on saatu lukea kaikista niistä kauheuksista mitä sota saa aikaan ja varsinkin saksalaisten sota. Kuitenkin se brutaali toiminta, mitä vankileirillä harjoitettiin, iskee kuin rätti silmille ja se sattuu. Ajattelee, ettei tämä voi olla totta ja heti seuraavaksi, että se on totta tänäkin päivänä. Kirjan kuvaamat tapahtumat eivät jätä kylmäksi ketään. Niiden ihmisten kohtalot, joita kirjassa mainitaan, tulevat lähelle, ehkä liiankin lähelle, sillä kirjailija ei jätä mitään kuvaamatta. Siinä onkin kirjan heikko kohta. Ehkä tässä olisi kustannustoimittajalla pitänyt olla tarkempi kontrolli. Nyt junnataan aika kauan samassa tilassa, johon ei enää tule mitään uutta. Olisko ollut parempi, mennä nopeammin loppuratkaisuihin, vaikka ei nytkään mielenkiinto herpaantunut, korkeintaan sietokyky?

Sota on raakaa lienee klisee, jota aina hoetaan. Tässä kirjassa ei puhuta itse sodasta vaan sen seurauksista. Siksi se on erilainen sotakirja. Sivilit kärsivät luuloista, syytteistä ja raiskauksista. Se tulee selvästi esille. Syyttömät elävät jatkuvassa pelossa ja oltuaan väärässä paikassa, joutuvat kärsimäänkin syyttöminä. Tuhannet naiset joutuivat sodan runtelemiksi vain sen vuoksi, että olivat naisia. Kätilön kohtalo ei poikennut tästä. Miehen ja mielen raakuus tuotiin esiin selvin sanoin. Kun yhteiskunnassa ei ole lakia tai toimitaan jonkin tekaistun sotalain turvin, ei kukaan ole turvassa. Kätilö oli tullut auttamaan, mutta päätyi tuhoamaan, hänkin. Kaiken yllä oli rakkaus, mutta voiko se tehdä kaikki muut työt tyhjiksi.

Kirjaa on verrattu moniin muihin kirjoihin: Waltarin Johannes Angelokseen, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Kirja on kuitenkin oma itsensä, ei niin nautittava kuin monet kauniimmat kirjat, ei niin sykähdyttävä kuin esim. Waltarit, ei niin perusteellinen kuin Linnan teokset, mutta omaperäisyydessään ja kielellisessä rikkaudessaan aivan omaa luokkaansa. Niinpä sen sivuuttaminen Finladia-palkintoa jaettaessa onkin suuremman luokan moka. Tämä ohittaa Liksomin kirjan mennen tullen. Onneksi se huomioitiin Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Innolla jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Tässä on ainesta.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY, 2011. 348 s.

Hytti nro 6


hytti
’Finlandia-voittaja tuntuu olevan syksyn pakollinen luettava, vaikka se ei sitä ansaitsisikaan, onhan se vain kaupallisen kilpailun tuote, jossa kirjan todelliset ansiot saattavat jäädä sivuosaan. Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole vuosien varrella kaikkia voittajia lukenut, enkä myöskään kaikista lukemistani pitänyt. Ehkä oma makuni on niin erilainen, sillä kaihdan suurten massojen juttuja muutenkin kuin lukemisessa. No, kirja on luettu ja tässä muutama luonnehdinta siitä.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista. Suomalainen opiskelijatyttö matkaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan läpi Siperian. Hän asuu hytissä numero kuusi yhdessä keski-ikäisen venäläisen miehen kanssa.

Kirja keskittyy havaintoihin, joita junasta voi tehdä sen matkatessa läpi taigan, aron, aavikon, kaupunkien. Tyttö kuuntelee miehen juttuja, joita tuntuu riittävän ja kun on kyse entisestä vangista, elämää nähneestä juoposta ja siirtotöissä käyvästä elämänfilosofista, niin juttuja riittää. Ne ovat monet satua ja mies kysyykin usein tytöltä, että uskoitko. Tyttö ei kommentoi. Hän on koko ajan varuillaan, sillä jutustelu ei ole ainoaa, mitä hytissä tehdään. Siellä myös syödään. Ruoka on tuotava mukana eväinä, sillä junaemännältä saa vain teetä ja rinkeleitä. Junassa on kyllä ravintolavaunu, mutta sitä nämä matkaajat eivät juurikaan käytä. He syövät lähinnä miehen eväitä, joita tuntuu riittävän ja ne muodostuvat pääasiassa venäläisistä tuotteista: suolakurkkua, mustaa leipää, borssia, teetä ja votkaa.

Juna pysähtelee suuremmissa kaupungeissa ja viipyy niissä jopa useita päiviä ennen kuin matka taas jatkuu. Tyttö asuu sen aikaa hotellissa. Hän palaa ajatuksissaan menneeseen elämäänsä: lapsuuteen, opiskeluaikaansa ja aikaan Mitkan ja tämän äidin Irinan kanssa. Vähitellen paljastuu hänen taustansa. Mies kertoo omansa vuolaasti eikä kaihda vaikeitakaan asioita. Hänellä on varmat mielipiteet kaikesta eivätkä ne ole aina kovin humaanit. Sellaisia ovat mm. seksi, naiminen ja juopottelu. Niinpä tyttö on todellisessa vaarassa myös tämän suhteen eikä mies yhtään sitä kiellä.

Lopulta juna on perillä ja tyttö majoittuu Ulan Batorin hotelliin. Hänen halunsa on nähdä vanhat kivikirjoitukset, mutta opas ei päästä häntä ulos kaupungista. Taas tarvitaan miestä apuun. Vanhalla autonrämällä he matkaavat vuoriston jurttakyllään ja kuin pienenä häiveenä tyttö saa koskettaa kirjoitusta kiven pinnasta yön pimeydessä. Ikävä ajaa hänet kuitenkin lopulta takaisin Moskovaan.

Kirja sai siis vuoden 2011 Finlandia-palkinnon. Aiheellista olisi kysyä, miksi? Aikanaan minulle opetettiin, että tekstistä on syytä poistaa turhat adjektiivit. Tämä teos olisi näivettynyt tällä menetelmällä alla satasivuiseksi ja menettänyt sen ainoan syynsä olla luettava. Adjektiivit kuvailevat asioita, tässä kirjassa taivasta, aurinkoa, maisemaa, lunta, maata, kaupunkeja, rakennuksia, ihmisiä ja tavaroita. En tiedä ovatko ne kaikki tarpeellisia, monet ovat ainakin selventäviä tai pitkästyttäviä. Onko niitä sitten käytetty oikein? Kun kirjailija kuvaa aurinkoa ja luonnonilmiöitä, ne ymmärtää paremmin ja jopa nauttii rikkaasta kielestä. Se onkin kirjan parasta antia. Siperian taiga, sen avaruus ja sääilmiöt kuitenkin lisäävät sitä surumielisyyttä ja ahdistusta, joka tekstistä huokuu. Slaavilainen elämänlaatu ja alakulo on löydetty taitavasti ja kun siihen sekoittuu vielä neuvostoajan lopputuskat ja yleinen välinpitämättömyys, niin kirjan sanoma ei jää epäselväksi.

Harri Haanpää, kirjan kustannustoimittaja, myönsi Suomen Kuvalehden haatattelussa pyyhityttäneensä käsikirjoituksesta puolet pois, mm. kaikki sivuhenkilöt saivat lähteä. Ovatko kirjailijan kotisivuillaan tarjoamat extrat juuri näitä poistettuja jaksoja? Olisi hauska, ihan vain mielenkiinnon vuoksi, lukea koko alkuperäinen teksti. Olisiko se voittanut palkintoa? Sekä kirjailija että kustantaja kiittivät tehtyä ratkaisua. Olisiko kirjaa julkaistu ilman leikkausta? Onko kirjailija pakon edessä? Monet kirjantekijät kiittävät toimitustyötä siitä, että se on avannut heidän silmänsä ja parantanut tekstiä. Syystä kuitenkin kysytään, kenen teksti se sen jälkeen on. Toimittajaa ei mainita kirjan kannessa eikä edes sisäsivuilla.

Hytin juonen rakennetta verrataan Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tyttö on todellisuudessa vanki, niin kuin mielisairaskin. Hän ei pääse miehestä eroon, koska hän hakee tästä myös turvaa. Tässä lieneekin kirjan uskottavuusongelma. Suomalainen opiskelijatyttö seikkailee keskellä Siperiaa yksin väkivallan ja välinpitämättömyyden keskellä. Vain mies välittää hänestä, ehkä liikaakin. Turvan hakeminen ei ole ongelma, vaan se, ettei hänelle tapahdu mitään. Kun yhteiskunta hajoaa, pahuus saa sekasorrossa vallan ja elämä ei ole turvassa missään. Tyttö saa kokea sen Mongoliassa, mutta selviää sieltäkin, pikkulasten tungettelevasta kivityksestä huolimatta.

Koko kirjasta ei selviä se, mikä on matkan tarkoitus. Tytön piti tehdä matka Mitkan kanssa ja hänen piti mennä katsomaan kivikirjoituksia, mutta minusta ne ovat kirjassa vain sivujuonteita, eivät todellisia syitä ottaa tällainen riski. Kirjassa jää monta muutakin kohtaa vaille selitystä ja tarkoitusta. Nykykirjallisuuden pakollinen lesbosuhde kuitataan kuin olankohautuksella, vaikka se voisi olla syy ja seuraus, Afganistanin sota ja pelko samalla tavalla. Mikä ajaa tytön matkalle? Seikkailunhaluko, siihen hänen luonteensa on kuvattu väärin, vai pako, mutta mitä hän pakenee ja lopussahan hän haluaa palata Moskovaan. Ehkä tässä on se tavallisin ulottuvuus, kasvutarina. Tyttö ottaa mittaa itsestään ja kasvaa henkisesti kohtaamaan tulevan elmänsä.

Kirjasta jää monta kohtaa epäselväksi. Se on aivan kuin yhteiskuntakin. Me Neuvostoajan lapset ja nuoret saimme maasta virallisesti sen kuvan kuin se olisi ollut ihannevaltio, sitä ei saanut julkisesti arvostella ja sen oppeja levitettiin kouluopetusta myöten. Salassa kuitenkin kerrottiin aivan muuta ja meidät pumpattiin täyteen juuri tätä, mitä tassä kirjassakin esitetään. Ei siinä ole siis meille mitään uutta, onko sitten nuoremmillekaan. Neuvostoliiton romahdettua 90-luvulla paljastui kaikki maan sisäinen mätä ja siitä kirjoitettiin aivan tarpeeksi kauhistellen ja ehkä myös liioitellen. Ehkä se, mikä kirjasta jäi mieleen uutta, oli miehen loppujen lopuksi suoma suoja ja hyvyys tytölle. Hän jopa kunnioitti tyttöä niin paljon, että  luovutti tälle rakkaimman aarteensa, veitsen. Yleensä venäläinen mies on kuvattu rikolliseksi ja pahaksi. Tämä mies oli rikollinen, mutta lopulta hyvä.

Mikä on kirjan jännite: löytääkö tyttö kirjoitukset, selviääkö hän vai saako mies sen mitä haluaa? Jännite ei näiden kysymysten varaan rakennu ja niinpä huokailin jo sadan sivun jälkeen, vieläkö tämä matkakertomus jatkuu, eikö jo löydy jotain? Jokin muu juju kirjassa täytyy olla tai sitten en ymmärrä yhtään mitään, tai sitten kirja on vain kertomus, kasvusellainen. Sellaisenaan hyvä, vaikka pettynyt olinkin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011. 187 s.

Polte


polte’Myönnän, että olen McEwan-fani tai ainakin melkein. Olen lukenut lähes kaikki suomennetut kirjat ja vaikka en niistä paljon jälkeenpäin muistakaan, niin ne ovat sillä hetkellä tuntuneet hyviltä ja kiinnostavilta. Kirjailija on kertonut olevansa jollakin lailla
Polte-kirjan päähenkilön kaltainen elämänhallinnassa, vaikka ei muussa olisikaan. Ehkä se näkyy hänen kirjoissaan; ne ovat kaikki hyvinkin erilaisia ja ehkä siksikin antavat lukijalleen yllätyksen, jonka toivoisi muistavansa. Hänen tekstinsä on kuitenkin sellaista, ettei se kauaa pysy mielessä. Tämä kirja on taas omanlaisensa, luettava ja jopa jollakin sektorilla nautittava.’

Kirjan päähenkilönä häärää nuoruutensa päivinä Nobelin palkinnon voittanut keski-ikäinen fyysikko Michael Beard. Palkinnon saatuaan hän asettuu aloilleen ja alkaa hoidella ihmissuhteitaan. Viidennen vaimon kohdalla asiat alkavat mennä alamäkeä. Hän saa sponsorimatkan Huippuvuorille ja joutuu siellä silmätysten jääkarhun ja itsensä kanssa. Kun hän palaa kotiin, hän löytää työpaikkansa nuoren työntekijän, alaisensa, sohvalta hänen oma aamutakkinsa yllään. Vaikka hän itse pettää vaimoaan, hän ei salli samaa vaimolle. Alaisen onneton liukastuminen karhuntaljaan, lavastettu murha ja miehen tutkimusten varastaminen vievät Michael Beardin kaltevalle pinnalle, jonka lopussa ei voi olla muuta kuin katastrofi.

Michael jakautuu oikeastaan kahteen persoonaan: hän on viisas tiedemies, mutta hän on myös täysi typerys elämänhallinnassa. Hänen saavutuksensa tieteen alalla ovat kiistattomat, mutta kun hän alkaa fanaattisesti tutkia aurinkoa, sen energiaa ja pelastaa maapalloa kehittelemällä kasvien fotosynteesin kaltaista reaktiota, hän ei enää hallitsekaan taitojaan. Hän käyttää röyhkeästi hyväkseen kuolleen alaisensa tutkimuksia ja pitää niitä ominaan. Kun sitten suuri näytös on valmis ja maailman pelastaminen alkaa, hän sortuukin omaan typeryyteensä. Ihmissuhteissa hän on naivi eikä hallitse omaa elämäänsä. Hän ryhtyy suhteeseen kenen tahansa kanssa eikä näe omaa etuaan pitäytymällä niihin, jotka hänestä todella pitävät, sillä niitäkin on. Hän ei huolehdi itsestään, käden melanoma leviää, sydän oireilee, ylipaino tuottaa ongelmia, eikä hän kuitenkaan ole vielä kuin hieman yli kuudenkymmenen.

Lopussa alaisen murhasta tuomittu mies palaa näyttämölle ja pyytää töitä. Draama saa arvoisensa lopun, kun Michael ei huomaa taaskaan omaa etuaan ja kieltää työn haukkumalla miehen pystyyn. Katastrofia pahentaa vielä lakimies, joka perää tutkimustuloksien patentteja ja aviovaimot, jotka hekin vaativat oikeuksiaan. Pieni tyttö koalareppu selässään saattaa saada jotain uutta aikaan, mutta mitä – sitäpä kirjailija ei kerro.

Kirjailija itse kutsuu teostaan pessimistiseksi komediaksi, kriitikot satiiriksi. Molemmat ovat vaikeita alueita eikä niissä yleensä onnistuta tai se riippuu niin paljon lukijan ajatusmaailmasta. Kuka ymmärtää satiiria? Tässäkin kirjassa on kirjailijan tapaan sattuma, joka muuttaa kirjan suunnan ja päähenkilön kohtalon: se on matka Huippuvuorille ja sen jälkeinen kotiinpaluu. Siihen asti lukija miettii, mikä tarkoitus kirjalla on, sillä se jakautuu niin selkeästi tieteen maailmaan ja ihmissuhdepohdintaan, ettei lukija oikein pääse siihen sisälle, molempia on liikaa. Itsekin mietin koko kirjan lukemisen keskeyttämistä siinä vaiheessa ja se on harvinaista. En oikein perusta monista ihmissuhdekuvioista päällekkäin ja toisaalta tieteen kovin syvälle menevä luotaus tuntui liikaa korostetulta. Kun sitten käänne tapahtuu, lukija huomaa sen myös juonen käsittelyssä. Kaksinaisuus jatkuu edelleen, mutta nyt se saa enemmän koomisia tai satiirisia piirteitä, joita kuitenkin verhoaa mystisyys, pessimismi. Tahti kiihtyy loppua kohti ja kun sitten h-hetki koittaa, onkin kaikki osaset koossa ja draaman kaari kohtaa päätepisteensä. Loistavasti kirjailija jättää sen siihen ja antaa lukijalle vuoron pohtia, mitä sen jälkeen tapahtuu. Tässä se ei tunnu pahalta, sillä asetelma on enemmän kuin herkullinen.

Jos sitten pohtii kirjan kaunokirjallisuutta, niin jostain syystä se ei nouse McEwanin edellisten teosten tasolle. Sovitus oli loistava historiallinen kuvaus ja se saavuttikin valtaisan huomion. Sementtipuutarha jäi vieraaksi ja ainakaan itse en sitä oikein ymmärtänyt. Rannalla ja Ikuinen rakkaus ovat pieniä helmiä kirjallisuuden joukossa, muista puhumattakaan. Olen lukenut häneltä yhdeksän kirjaa, joiden juonia en enää muista. Tämä ehkä yrittää enemmän kuin mihin se pääsee ja jää siksi aika sekavaksi. Satiiri on vaikea asia!

Moni asia kirjan ihmissuhteissa jää mietityttämään. ’Naiset rakastuvat renttuihin’ on usein kuultu lausahdus, mutta että näin usein saman miehen kohdalla. Mikä tässä rentussa viehättää? ’Tilaisuus tekee varkaan’ on toinen lausahdus ja sekin toteutuu tässä, mutta että hän pääsee näin pitkälle, ihmetyttää. Ehkä näitä ei pitäisi ajatella, eihän tämä ole totta. Mutta sen verran todentuntuinen tämä oli, että löin Googleen päähenkilön nimen ja sain pitkän rivin linkkejä juuri tähän kirjaan, mutta en yhtäkään todelliseen Nobel-fyysikkoon. Tämä siitä huolimatta, vaikka kirjan lopussa on Nobel-komitean puhe Michael Beardille hänen saavutuksistaan tieteen alalla palkinnon luovutustilaisuudessa. Sekin on siis fiktiota.

McEwan, Ian: Polte. Otava 2010. Suom. Juhani Lindholm. 377 s.

Taivaan ja maan väliltä

taivaanjamaanvalilta’Kun joulurauha on peruutettu Nuutinpäivänä, pitäisi joululahjakirjakin olla varmaan luettu. No, sain tämän jo reilu viikko sitten kahlattua läpi, mutta halusin tehdä siihen jotakin rakoa ennen kuin kehun tai haukun sen pystyyn. Minulle täysin tuntematon kirjailija Italiasta, jota on hehkutettu maailman lehdistössä yhtenä suuruutena. Noita suuruuksia vain tahtoo olla liikaa, pitäisikö siirtyä super-luokkaan.’

Tarina alkaa pidennetyllä viikonlopulla ja päättyy seuraavan viikon puoliväliin. Sillä aikaa tapahtuu paljon: kuolemaa, sairautta, nälkää, viinaa ja roundia. Mennään ja tullaan, mutta ei pysähdytä ottamaan yhteyttä ja harkitsemaan. Tulos on sen mukainen kaaos, josta kukaan ei selviä entiselleen.

Christiano on 13-vuotias poika, joka elää kahdestaan alkoholisti-isänsä Rinon kanssa ja tarina kerrotaan suurelta osin hänen kauttaan, vaikka muutkin kyllä pääsevät ääneen. Isällä on kaksi kaveria: Quattro Formaggi ja Danilo Aprea. He ovat työttömiä ja syrjäytyneitä. Quattro on lisäksi ollut vammainen syntymästään saakka. He saavat päähänsä älyttömyyden, ryöstää kaupungin pankkiautomaatti, mutta kuvioihin tulee matkan varrella jatkuvasti muutoksia. Christiano joutuu riitoihin koulutovereittensa takia ja kanssa. Tytöt Esmeralda ja Fabiana kiusaavat häntä ja hän kostaa rikkomalla Tekkenin moottoripyörän. Sen jälkeen traaginen tapahtuma seuraa toistaan kuin dekkarissa, ainoana poikkeuksena on se, että tässä tiedetään murhaaja ja hänen motiivinsa sekä tekotapansa hyvin tarkkaan. Tapahtumat sotkeutuvat salailuun ja toisten pelastamiseen eikä tarinan lopussa anneta selvää kuvaa siitä, kuinka hyvin siinä onnistutaan. Oikeus voittaa, mutta liian paljon kärsimystä ja turhaa väkivaltaa siihen liittyy ennen sen selviämistä. Eikä vähiten niistä joudu kärsimään Christiano, joka ottaa kaiken kantaakseen pelastaakseen isänsä.

Traaginen ihmiskuvaus vie lukijan Italian pohjoisosiin. Kirjan takakannessa tarinaa kuvataan hillittömällä huumorilla rakennetuksi yhteiskunnalliseksi freskoksi. Huumoria en kirjasta löydä, ellei huumoriksi lueta sitä ahdistunutta koheltamista, jossa päähenkilöt tempoilevat. En edes näe kirjailijan tyylissä huumoria, sillä se on enemmänkin realistista kuvausta ajautumisesta tilasta toiseen. Ehkä nykyajan kriitikot ja takaliepeitten näpertäjät näkevät sellaisen huumorina, missä ennen ei ollut mitään naurettavaa. Tosin nauretaanhan edelleenkin, jos joku toikkaroi humalassa tai tekee köyhyydessään jotain laitonta turvatakseen elämänsä. Olisiko aika päästä tällaisesta huumorista eroon, vai olenko vain tosikko?

Kirjan miljöö on suomaliselle outo, mutta on siinä tuttuakin; eivät kaikki humalaiset luuserit ole Suomessa. Talvi, pimeys ja sade luovat kuvaukseen surkeutta ja henkilöiden erilaisuus tarinaan särmää. Kun se kaikki on vielä kuvattu todellisella kielellä, kaunistelematta ja höystetty hyvillä leikkauksilla, niin tästä voisi jopa pitää. Ainakaan se ei päästä otteestaan ennen viimeistä sivua. Alkua olisi voinut nopeuttaa eli tiivistää, sillä nyt tarina hieman laahaa ennen kuin ryöpsähtää kohti kliimaksia. Monet hieman kliseiset ratkaisut kyllä harmittivat, mutta eihän aina voi keksiä uutta. Miksi kuitenkin moinen nimi, eikö tylsempää löytynyt?

En pistä tätä kirjaa parhaiden joukkoon, en huonoimpienkaan, ehkä se on keskinkertainen. Takalieve hehkuttaa, että lahjakkuus on italiaksi Ammaniti. Pidän edelleen Italo Calvinon, Umberto Econ ja jopa Alberto Moravian kirjoista enemmän, mutta he taitavat painia aivan eri sarjassa.

Kirja vei väkisin mennessään, mutta varmaan unohtuu yhtä nopeasti.

Niccolo Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä (Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Otava, 2008. 513 s.

Kärpäsenkesyttäjä

kärpäsenkesyttäjä’Joulunajan lukemiskokemus ei jättänyt kylmäksi, se lämmitti kuin kuuma toti, mutta jätti kohmeloisen olon sijasta närästyksen. Wahlström jatkaa linjaansa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti ja kansa ostaa. Missä me menemme?’

Jarmo Papinniemi, Parnasson päätoimittaja, ennustaa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2010) että keksittyjen juttujen valtakausi kirjallisuudessa on ohi. Nyt kirjailijat kirjoittavat tekstiin sisälle itsensä tai kirjan synnyn. Enää ei pelkkä kuvitelma riitä, rinnalle halutaan kosketus tosielämään. Tämän olen minäkin huomannut (esim. Mäkelä: Kivi ja Mestari, Simon: Koneen ruhtinas), mutta myös paljon sitä miettinyt ja hieman empien odotan Donnerin subjektiivista dokumenttia Mannerheimistä.

Jos ajatellaan tätä kirjaa, niin onko oikein kirjoittaa juttuja jo kuolleesta henkilöstä, joka ei voi enää puolustautua, ja mustamaalata häntä ja hänen kunniaansa fiktiivisillä tarinoilla, jotka lähestyvät keltaisen lehdistön tyyliä? Tokihan tutkimus on esittänyt tällaisiakin olettamuksia Runebergin elämästä, mutta aikaisemmat elämäkerturit ovat ne hienotunteisesti sivuuttaneet ja luoneet Runebergille ehkä ansaitsemattoman laajan sädekehän päänsä ympärille. Kyllähän hän oli sen ajan kotityranni ja kiusaajakin, mutta nyt nämä olettamukset ryöpsäytetään 1800-luvun henkilöiden sanomina kirjan lehdille ja taataan sillä kirjan myynti iltapäivälehtien tapaan. Ja niinpä jokainen arvonsa tunteva kulttuurihenkilö haluaa tällaista lukea ja tästä tietää! Ei minua totta vie kiinnosta, oliko Runeberg äpärä tai kuinka monta flammaa hänellä yhtäaikaa oli, tai harjoittiko hän kaveripiirissä lapsena onaniaa. Minua kiinnostaa tietää, minkälaisissa runoja hän kirjoitti, ketkä olivat niissä esikuvina ja miten hän ne kirjoitti. Jos ihminen nousee kansallisrunoilijaksi, niin ei hän sinne nouse pelkän Maamme-laulun perusteella.

Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen elämäkertakuvaus kansallisrunoilijamme Runebergin elämästä. Liikkelle lähdetään hänen vanhuudestaan, kun hän tarkkailee ympäristöään katupeilin avulla pyörätuolista, johon halvaus on hänet sitonut. Kirja etenee vanhuudesta lapsuuteen, niin että lopussa ollaan pietarsaarelaisen kapteeni Runebergin asunossa, jossa köyhyys ja puute vallitsevat. Kirjassa puheenvuoron saavat kansallisrunoilijan lisäksi myös Fredrika-rouva, Cygnaeus, Stenbäck, Nervander, kirjailijan sukulaiset ja tuttavat, flammat ja palvelijat. Lisäksi kertojina toimivat monet hänen pyytämänsä ja rääkkäämänsä eläimet. Näistä pienistä fiktiivisistä katkelmista muodostuu kirjailijan elämäkerta, joka ei kaikin osin ole kaunista luettavaa. Runeberg paljastuu kertojien kautta despootiksi, ilkimykseksi, sadistiseksi eläinten rääkkääjäksi, luonnehäiriöiseksi alistajaksi. Hänen elämänsä ja tuotantonsa kuvataan vain pääpiirteissään ikään kuin se olisi jo lukijalle tuttu ja aivan kuin nämä pienet katkelmat vain värittäisivät jo tunnettua tarinaa. Tarinat antavat täten uuden vivahteen hänen runoilleen, flammoille sepitetyille rakkausruonoille, Maamme-laululle, Vänrikki Stoolin tarinoille, jotka olivat osaltaan luomassa Suomen kansallistunnetta. Runeberg perustaa ystävineen Lauantaiseuran ja tuhoaa sen, perustaa Suomen Kirjallisuuden Seuran, vaikka itse kirjoittaakin ruotsiksi. Elämäkerta huipentuu lapsuuteen, jossa häneltä riisutaan jopa isä ja hänet alistetaan äpäräksi synnistä syntyneeksi.

Toki kirjassa on hyvääkin, valtaosin. Esimerkiksi 1800-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus Venäjän-vallan alla on avartava, samoin sen ajan julkisuuden henkilöiden toimet. Myös kuvaus suomalaisuudesta, kansasta ja sen toimista, joita Runeberg tarkkailee, antavat taustaa hänen teoksilleen. Wahlströmin kirja on hyvin kirjoitettu, ilmeikäs ja eläytyvä, hyvin käännetty, niin kuin Runebergin runotkin. Kuitenkin sitä on vaikea lukea, kun ei aina tiedä kertojaa, ei aikaa, ei taustoja tai saa arvata ne todellisten henkilöiden fiktiivisistä vuoropuheluista. Papinniemen kanssa olen samaa mieltä, että täysin keksitty aikuisten satukirjallisuus on aikansa elänyt, sillä nyt netin aikakaudella voidaan hyvin helposti etsiä historian tai teoksen aihealueen yksityiskohdat paikoilleen, mutta en näe kirjallisuuden tulevaisuutta myöskään tämän kirjan kaltaisena. Tietenkin saatan olla vain se vähäinen promille, joka ajattelee tällä tavalla.

Toinen tänä syksynä ilmestynyt vastaava teos on Hannu Mäkelän Kivi (arvio aikaisemmin myös tässä blogissa), mutta se eroaa tästä kirjasta siinä, että Mäkelä kertoo tarinan vain yhdestä näkökulmasta, Aleksis Kiven pään sisällä olevasta hulluuden houreesta ja on siksi kirja helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä, vaikka raskas luettava onkin.

Kärpäsenkesyttäjä kannattaa kuitenkin lukea jo senkin vuoksi, että voi ottaa kantaa siihen, missä tällä hetkellä kirjallisuudessa mennään.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010). Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Schildts. 315 s.

Maailmanlopun sota


maailmanlopunsota’Kun näin syksyllä illat pimenevät ja tekee mieli käpertyä lukemaan hyvää kirjaa, löytyy sellainen yleensä palkittujen teosten joukosta.
Maailmanlopun sota on 80-luvun tuote, mutta aina yhtä ajankohtainen pienen ihmisen toiveiden puolustaja. Vaikka olen kirjan lukenut ennenkin ja vaikka se on valtaisa tiiliskivi, niin se vie mennessään ja sen traaginen loppu saa herkistymään paatuneimmankin lukijan. Yleensä en kovin suosi sotakirjoja, mutta tämä lienee poikkeus. Suosittelen, jos haluaa tutustua uusimpaan Nobel-kirjailijaan.’

Vihdoinkin Vargas Llosa siis sai palkintonsa ja kirjailijan suurimman kunnianosoituksen. Tätä hänelle oli ennustettu jo ainakin 80-luvulta lähtien. Silloin Maailmanlopun sota oli hänen pääteoksensa ja muistan kuinka suuren vaikutuksen se teki minuun, kun luin se silloin ensimmäisen kerran. Hänen esikoisteoksensa Kaupungin rotat (1962) oli aikoinaan myös suuri tapaus. Se sai Euroopassa suuren suosion, mutta kirja poltettiin julkisesti kirjailijan kotimaassa Perussa. Tämän jälkeen hänet oli pakoitettu ryhtymään päätoimiseksi kirjailijaksi ja muuttamaan Eurooppaan.

Vargas Llosa on kirjoittanut ahkerasti myös näytelmiä ja kolumneja. Hänen kynänsä jälkeä saa lukea edelleenkin monesta tunnetusta sanomalehdestä, mm. El País-lehdestä. Kirjailija itse on toiminut lisäksi maailmanlaajuisen Pen-klubin puheenjohtajana 1970-luvulla ja saanut lukuisia palkintoja ympäri maailman. Ruotsin akatemia perusteli päätöstään mm. kirjailjan taidolla kartoittaa vallan rakenteita, kapinaa ja tappiota. Näitä kaikkia on ylenmäärin juuri tässä teoksessa.

Koillis-Brasiliasta, Bahiasta, kuivuuden ja nälänhädän keskeltä nousee hurmoksellinen liike Hyvän Jeesus Neuvonantajan ympärille 1800-luvun lopulla. Brasiliaan on juuri saatu tasavaltainen hallitusmuoto ja sen tarkoitus on saattaa kaikki maan asukkaat tasavertaisiksi toisiinsa nähden. Tasavalta luo uuden rahan, verot, henkikirjoituksen, sivilivihkimisen ja hämmentää näin tavallisten monimutkaisia asioita ymmärtämättömien köyhien ihmisten elämää. Sitten aletaan huhuta vuosisadan vaihteesta ja maailmanlopusta. Köyhät nälkäänäkevät ihmiset etsivät turvaa karismaattisesta Neuvonantajasta, joka julistaa tasavallan Antikristukseksi ja sivilivihkimisen protestanttiseksi salaliitoksi. Ihmiset kerääntyvät hänen ympärilleen Cadunosin maatilalle ja alkavat rakentaa sinne kirkkoaan ja tulevaisuuttaan, mutta se johtaa loputtomalta tuntuvaan sotaan tasavaltaa vastaan. Neuvonantajan ympärille kokoontuvat niin rosvot, kuin maatyöläisetkin, köyhät naiset, rikolliset, entiset orjat ja vammautuneet. Kaikki otetaan tasavertaisina vastaan ja heille jokaiselle löytyy tehtävä uudessa yhteisössä. Naisista muodostuu hurskaiden äitien kuoro Neuvonantajan ympärille, rosvoista turvallisuuskaartin johtajia ja yhteisön puolustajia, nelinkontin kulkevasta Natuban Leijonasta kirjuri, joka kirjaa ylös Hyvän Neuvonantajan puheet. Entisestä erakosta tulee Äiti Maria ja kauppiasveljeksistä Antonio ja Honorio Villanovasta tulee koko sosiaalihuollon organisoijat. Pikkupyhimys huolehtii Neuvonantajasta ja kantaa uumallaan tämän määräämää rautalankakieppiä elämänsä loppuun saakka. Kaikki toimivat yhtenä suurena yhteisönä ja rakastavat Hyvää Jeesus Neuvonantajaa.

Näinhän ei voi pitkään jatkua. Maa kuuluu rikkaalle maanomistajelle ja yhteisön toiminta tulkitaan kapinaksi tasavaltaa vastaan. Lisäksi asiaan sotkeutuvat poliitikot ja heidän kamppailussaan toisiaan vastaan uskonnollinen toiminta luokitellaan yhteiseksi viholliseksi, vallankumoukseksi, jota ulkomaat tukevat. Näin alkaa sota tasavallan ja kapinallisen yhteisön välille. Neuvonantajan ennustuksen mukaan sotajoukot lyödään kolme kertaa ja neljännelläkin kerralla armeijan tuho on hyvin lähellä, kunnes lopulta vastarinta saadaan nujerrettua ja yhteisö tuhotaan viimeiseen jäseneen asti, vain seitsemän Neuvonantajan määräämää henkilöä jää kertomaan jälkipolville tapahtumasta.

Maailmanlopun sota on eeppisempi teos kuin edeltäjänsä ja se pohtii paitsi jo tutuksi tullutta eteläamerikkalaista poliittista liikehdintää niin myös uskonnollisen yhteisön dynamiikkaa. Kirjan seikkailullisuus ei poista sen ansioita yhteisöjen kuvaajana. Tarina perustuu samoihin aikoihin eläneen lehtimiehen muistiinpanoihin, joita kirjailija on fiktiivisesti laajentanut. Tarinassa likinäköinen toimittaja seuraa ensin sotajoukon toimia ja sitten kapinallisten puolustautumista yrittäen ymmärtää kumpaakin osapuolta. Lopulta hänenkin on valittava puolensa.

Maailmanlopun sota on mielenkiintoinen monestakin syystä. Yleensä nämä Etelä-Amerikasta 70- ja 80-luvulla tulleet kirjat määriteltiinn vasemmistolaisiksi. Sitähän tämäkin on, mutta tässä vallankumous on kääntynyt päälaelleen, kansan kapinoinniksi demokratiaa ja tasavaltaa vastaan. Uskonnollinen kiihko ja sitoutuminen luovat yhteiskunnan pohjalla oleville köyhille ja rikollisille kiinnekohdan, toivon jostain paremmasta ja se tuntuu olevan monin kerroin suurempi kuin poliittisen vallan ja demokraattisen lainsäädännön tuoma toivo. Jos Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa piirrettiin kiihkossa viiva paremman elämän puolesta, niin se ei antanut toivoa kovinkaan pitkäksi aikaa. Tässä toivo paratiisista Hyvän Neuvonantajan kanssa johtaa lopulliseen sitoutumiseen ja taisteluun aina kuolemaan saakka. Tämän karisman kuvaamisessa kirjailija on onnistunut erinomaisesti ja vaikka valtion kannalta yhteisö olikin kapinallinen, niin lukijan kannalta sen jäsenet olivat sankareita.

Upea teos ja kannatti lukea uudelleen. Akatemia on onnistunut valinnassaan.

Vargas Llosa, Mario: Maailmanlopun sota (1983 / 1981). Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. Otava. 711 s.

Alä kysy yöltä

amos_oz’Ulkona lumi tuiskuaa, kaamos pimentää maiseman ja Lapin hiljaisuus täyttää mielen. Voisi olla kuin erämaassa. Sinällään olotila on kuin Oz:n kirjassa, jossa aavikon laidan kaupunki elää hiekan, pimeyden ja erämaan hiljaisuuden keskellä. Upea kirjallinen kokemus kontrastina paikalliset olosuhteet!’

Kirjan tarina on sijoitettu pieneen kaupunkiin Tel Kedariin Negevin autiomaan laidalle Israelissa. Kaupunki elää ilmaston ehdoilla, kuumuudessa, hiekassa, äänissä, hiljaisuudessa. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti kaupungin elämää, tarkasti ja moneen kertaa, kerroksittain. Tarinan keskiöön nousevat liki kuusikymppinen arkkitehti Theo ja hänen naisystävänsä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuudenopettaja Noa. Heidän kertomanaan vuoroin hän- vuoroin minä-muodossa tarina etenee. Mukana kulkevat kaupungin muut asukkaat, paikat ja tavat: nuori kiinteistövälittäjä Muki Peleg ja Linda, sokea puhelinvälittäjä, kampaajat, kenkäkauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa pommi-iskussa, pormestari ja hänen dementoitunut äitinsä, koulunuoret, siirtolaiset monelta suunnalta maailmaa ja kanta-asukkaat, tulijat ja menijät, kadut, kahvilat ja toimistot.

Nuori Immanuel Orvieto kuolee huumeisiin tai tapaturmaisesti, mutta se käynnistää tapahtumat, jotka saavat koko kaupungin liikkeelle. Pojan isä haluaa perustaa kaupunkiin narkomaaneille tarkoitetun hoitolaitoksen ja Noa astetaan sen komitean johtoon, joka tätä alkaa suunnitella. Theo on ensin asiaa vastaan, mutta kirjan loppua kohti huomataan, että se onkin hän, joka sitä eniten kannattaa. Kirja kuvaa Theon ja Noan suhdetta, tapoja, tottumuksia myös takaumien avulla valottaen heidän elämänsä kulkua ensin Israelissa, sitten Etelä-Amerikassa ja lopulta vihdoin taas Israelissa, Tel Kedarissa. Kummallakin on oma taustansa, oma mennyt elämänsä eikä niitä ole helppo sulattaa yhteen. Kun klinikkaa ei lopulta tule, on heillä hallussaan tyhjä suuri raunioasumus, josta voisi rakentaa uuden elämän, yhteisen, mutta onko heillä siihen halua, voimaa, ajatuksia, siitä tarina ei enää kerro.

Ja kaiken takana puhaltaa loppumaton autiomaan tuuli, kiiluvat syvän avaruuden tähdet ja hiipii hieno aavikon hiekka, joka tunkeutuu kaikkialle.

Kirja on kaunis kuvaus siitä, kuinka erilaiset ihmiset hakevat tukea toisistaan ja kuinka he eroistaan huolimatta saattavat löytää yhteisen sävelen vaikkakin vaikeuksien kautta. Kirjassa on valtava määrä erilaisia henkilöitä, yksilöitä, joilla jokaisella on omat taustansa, tarpeensa, toiveensa ja kuinka he kuitenkin muodostavat yhteisen kudelman, kaupungin, joka puutteistaan huolimatta elää ja nousee autiomaan hiekasta. Kirjan lopussa on luettelo näistä elämän sankareista ja kun sen lukee vasta tarinan jälkeen, huomaa kuinka osuvia nämä henkilöt tarinaan ovat ja kuinka kauniisti Oz on heidät siihen sitonut. Sieltä löytyy pormestarin dementoitunut äiti, joka on ainutlaatuinen omassa pienessä roolissaan yhden keskustelun aikana. Sielä löytyy poliisi, joka antoi suustasuuhun tekohengitystä auto-onnettomuudessa ja johti sen jälkeen taas liikennettä, mutta teki suuren vaikutuksen Noaan. Oikeastaan kirja on täynnä pieniä tarinoita, jotka kumpuavat itse suuresta tarinasta ja eivät ensin tunnu edes kuuluvan siihen, mutta muodostavat lopulta suuren kokonaisuuden.

Oz on aikamme suuria kertojia ja en ollenkaan ihmettelisi, ellei hän jossakin vaiheessa vielä pokkaisi Nobelin palkintoa itselleen. Ainakin hänellä on hyvät edellytykset siihen.

Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt hyvää työtä. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin kuin pyörre erämaassa. Ainoa ongelma siinä on se, ettei kirjaa ole käännetty suoraan alkuperäiskielestä. Se näkyy kirjan nimessäkin. Suomalainen nimi ei oikeastaan kuvaa mitään. Englantilainen nimi kertoo osan yhtä pientä tarinaa, mutta mitä se olisi hebreaksi. En tiedä.

Amos Oz: Älä kysy yöltä (2010/ 1994). Suom. (englannista) Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. 282 s.

Seitsemäntoista

itkonen’Syksyn uutuus, kauan odottamani, edellisten innoittama, syysiltojen ilo. Niinkö tässä kävi? Tuliko lunta tupaan, menikö teksti kesän myötä? Enkö vain ymmärtänyt sanomaa?’

Kirja on kaksiosainen. Ensimmäinen puoli kertoo tarinan nuoresta Henrikistä ja hänen elämästään 17-vuotiaana kotikaupungissaan ja toinen osa kertoo kirjailija Julius Ilosen vaikeuksista sen jälkeen, kun hän on julkaissut kyseisen kirjan.

Kirjan teksti liikkuu monella tasolla eikä aina tiedä, millä niistä ollaan. Varsinainen romaani kertoo siis Henrikistä ja hänen kesätyöstään suuren tavaratalon varastossa. Hän tutustuu siellä Veskuun, joka on häntä kymmenkunta vuotta vanhempi, mutta haluaa olla hänen ystävänsä. Henrik ei oikein tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua, kokemusta kun ei tällaisista asioista ole. Vesku kuitenkin hoitaa tarjoamiset, pääsyt ravintolaan, matkoille, jopa ulkomaille. Henrikiltä ei vaadita mitään, hän vain on ystävänä ja niinpä hän joutuukin usein pelastamaan sammuneen Veskun takaisin asunnolle. Taustalla vilahtelee myös muita kaupan työntekijöitä, mutta keskiössä on Henrikin ja Veskun suhde. Se kestää Henrikin ylioppilasjuhliin saakka. Sinne Vesku tulee kutsumatta ja tuo kalliin lahjan. Sen Henrik palauttaa.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Päivistä 20 vuotta myöhemmin, keski-ikäisestä eronneesta naisesta, joka ei tule toimeen poikansa Santun kanssa. Hän käy kirjoittajakurssia, jonka vetäjänä on Matti Nielikäinen. Tämä antaa Päiville luettavaksi Ilosen kirjan Seitsemäntoistavuotias. Päivi sattuu olemaan samassa kaupassa töissä, missä kirjan Henrik eli Julius Ilonen itse aikoinaan oli ja hän tuntee Harrin, joka kirjassa on nimeltään Vesku. Siitä alkaa soppa eli kuka on oikeassa, kuka valehtelee, kenellä on oikeus kertoa ja mitä. Tätä polemiikkia sitten käydään läpi kirjan toinen osa ja siihen osallistuvat niin Julius Ilonen kuin Päivi kuin Matti Nielikäinenkin.

Olen lukenut kaikki Itkosen romaanit ja nauttinut hänen kielenkäytöstään, tekstin sujuvuudesta ja siitä näennäisestä helppoudesta, jolla juoni etenee. Varsinkin kaksi ensimmäistä olivat minunlaiselleni lukijalle suoranaisia helmiä. Myöhempien aikojen pyhiä puhutteli loistavana esikoisena, josta aikoinaan kirjapäiväkirjaani kirjoittelin ylistäviä sanoja. Anna minun rakastaa enemmän iski sitten syvälle ja vaikka en pitänyt lukijan harhauttamisesta kirjan lopussa, niin pidin tätä kirjaa silloin yhtenä parhaimmista lukemistani teoksista. Kohti oli minulle pettymys, vaikka sitä sanotaan Itkosen parhaaksi, samoin novellikokoelma Huolimattomia unelmia. Jotenkin minulle tuli tunne, että tässä viimeisessä puristettiin kynää liikaa.

Nyt tämänsyksyinen teos on minusta keskeneräinen. Jokin saa sen tuntumaan huolimattomalta, vaikka virheitä sieltä ei löydykään. Siinä on hyvä idea ja se on tuotu esiin hienosti. Itse olen tuntenut samanlaisia kysymyksiä mielessäni, kun olen kirjoittanut: Kuka saa kirjoittaa, kenestä saa kirjoittaa, mitä jos joku tunnistaa? Useinhan kirjoittaja ottaa avukseen jo tapahtuneet ja yleensä hänelle itselleen tapahtuneet asiat. Niiden kertominen uudelleen onkin taito, jota miettii. Saanko tehdä tuosta roiston ja ottaa tuon henkilön luonteen tuolle henkilölle? Tunnistavatko oikeat itsensä tuosta henkilöstä, ja mitä sitten tapahtuu? Itkonen peilaa tässä varmasti omaa elämäänsä ja kun kirjassakin kirjailija peilaa omaansa ja Päivi taas omaansa ja mieleistään totuutta, alkaa lukijaparka mennä vähemmästäkin sekaisin. Niinpä voin todeta, etten pitänyt tästä kirjasta, vaikka yritän kaikella tapaa löytää sen jyvän ja sen sanoman, joka tässä varmaan on. Olisiko ollut tarvetta tehdä tästä yksinkertaisempi ja ymmärrettävämpi eli kirjoittaa teksti kokonaan uudelleen ja selkeämmäksi, vai onko tässä tehty vain pöytälaatikon siivous, kuten joku kriitikko kirjasta on huomauttanut. Tällaisenaan se tietenkin antaa haasteita, mutta kun väsyneenä iltalampun ääressä ottaa kirjan käteensä, ei ole kovin valmis pohtimaan liian monimutkaisia rakenteita eikä lauseita.

Kaipaan ensikirjojen Itkosta!

Itkonen, Juha: Seitsemäntoista. 2010. Otava. 383 s.

Poikakirja

olli_jalonen’Tartuinpa syksyn uutuuteen ihan tuoreeltaan enkä pettynyt. Tätä kirjaa ei voinut päästää kädestään ennen loppua, sellaisia on nykyään harvassa. Jalosen uutuus vangitsee ainakin tällaisen lähes samanikäisen, mutta varmaan muitakin. Hänen kielensä on valloittavaa ja asiat soljuvat kuin kymi eteenpäin. Elämän haikeus, nuoruuden katoavaisuus, lapsuuden elämä henkivät kirjan jokaiselta sivuilta.’

Kirja on 60-luvulle sijoitettu nuoren murrosikää lähestyvän pojan kasvutarina. Tarina kerrotaan minä-muodossa historiallisessa preesenssissä ja lienee ainakin osittain omaelämäkerrallinen kertomus kirjailijan omasta lapsuudesta. Tapahtumapaikkana on Hämeenlinna. Tarinan kertojalla Ollilla on kolme vanhempaa sisarta ja yksi nuorempi. Anna-Liisa on jo lähes aikuinen ja kirjan lopussa hän muuttaakin pois kotoa. Kaksoset Outi ja Eini kasvavat rippikouluiässä naisiksi ja Pieni on Ollia vuotta nuorempi autistinen tyttö. Isä on pääkaupunkiseudulta kaupunkiin muuttanut kauppias ja äiti tekee satunnaisesti töitä munien pakkaajana. Perheellä on ystäväperhe, Kalliot, joiden kanssa seurustellaan ja käydään retkillä 60-luvun tyyliin. Heillä on Ollin ikäinen tyttö Eeva-Leena.

Ollin elämän täyttää suurelta osin koulu. Opettaja on sodan runtelema mies, joka haluaa tehdä 42 pojasta miehiä armeijamaisilla tavoilla. ”Mies on selkärankainen eikä lapamato.” Hän vaatii täydellisen hiljaisuuden ja tottelemisen, ei hyväksy kantelemista eikä vastaansanomista. Niistä seuraa rangaistus, joka ei ole aina ihan tavanomainen, yleensä se päättyy itkuun ja sitä kautta yleiseen nolaamiseen ja haukkumiseen. Oppilaat kuitenkin kunnioittavat opettajaansa, haluavat totella tätä vaikka hammasta purren ja kasvaa miehiksi.

Luokan kiusattu poika on Elefantti, jonka sairaalloinen lihavuus on kaikkien pilkan ja kiusan kohde, myös opettajan. Olli potee migreeniä ja kohtaus seuraa usein Elefantin kiusaamista. Hän ei sitä mielessään hyväksy. Lopulta kiusa saa katastrofimaisia piirteitä ja kun Elefantti ei enää pysty jaloillaan tulemaan kouluun, alkavat kiusan vaikutukset näkyä. Lopulta Olli näkee lehdestä, kuinka siinä kävi, mutta se on vasta myöhemmin, kun kaikki on jo ohi.

Lukuvuoden lopulla opettajan hermot pettävät ja hänet määrätään lomalle. Sijaiseksi tulee Putte-Possu, joka on täysin eri maata kuin opettaja. Kuri on olematon, asiat opetetaan toisin, lopulta ei ollenkaan. Pojat ottavat vallan luokassa. Joulun jälkeen opettaja palaa ja samalla kuri ja järjestys, mutta myös mielivaltainen kohtelu. Jälleen opetellaan asiat suomeksi, Olli tekee listojaan puruvintin kirjoituskoneella ja opettelee ulkoa asioita, joista joskus voi olla hyötyä: maita ja lippuja, eläinluokkia, historian tapahtumia, sanomalehtien uutisia.

Pojat kulkevat kaupungilla, kokevat seikkailuja keskenään ja tyttöjen kanssa, kokeilevat räjähteitä, tekevät kepposia. Samanaikaisesti Pieni muuttuu yhä sulkeutuneemmaksi, äiti suree, Olli miettii pääsyä sisarensa maailmaan. Mutta opettaja, hän ei selviä seuraavasta keväästä ja niin Olli saa taas selata lehtiä. Opettajan kuolema on hänelle askel aikuisuuteen. Siinä apuna on ystävyys Eeva-Leenan kanssa. Se ja koulun loppuminen tuovat asioihin jotain uutta pohdittavaa ja opettaja unohtuu.

Oli todella mielenkiintoista ja inspiroivaa lukea Jalosen uutta kirjaa. Koska olen itse käynyt kouluni Hämeenlinnassa 60-luvulla, niin tunnistin kirjasta monta tapahtumaa, jotka herättivät silloin minunkin, maalaispojan, mielenkiinnon. Muistan Kuivansillan urheilukentän, jossa seurasin HPK-Lukko-ottelua, kaskelotin, eläinnäyttelyn, Rengon hyppyritien ja Ahveniston uimalan. Kirjan tapahtumat olisivat voineet sattua minullekin. Jokaisessa luokassa oli poika, joka oli menttänyt sormiaan omatekoisissa pommeissa, oli myös lihavia kiusattavia ja kauniita tyttöjä, joista oltiin kiinnostuneita. Kirjan pojan ikä vain jäi minulle epämääräiseksi. Opettaja oli kansakoulun opettaja, mutta poika vaikutti oppikouluikäiseltä. Tällaisia opettajia siihen aikaan oli muutamia, mutta olen niihin törmännyt myöhemminkin. Kuvaavaa on se, että näistä opettajista pidettiin kaikesta huolimatta, vaikka ulkopuolisesta se tuntuu täysin mahdottomalta. Sota ei ole ainoa syyllinen näiden miesten tunnevaurioon, kyllä kasvatuksellakin on oma taakkansa. Muistan myös keräilyt. Minäkin tutkin maita ja kaupunkeja, tein listoja ja keräsin rekkareita. Oliko se siihen aikaan yleinen tapa? Nykyään ei poikia tahdo saada enää kiinnostumaan samoista asioista.

Ehkä näistä syistä kirja tuli aivan iholle, kuten sanotaan ja sen hengen löysi itsestään. Tämä on tyypillinen sellainen kirja, jossa juoni jää lopulta sivurooliin tunnelman kustannuksella ja tunnelmaa tässä kirjassa on. Se aivan pursuaa 60-lukua ja sen aikaista elämää. Mitään omiin muistikuviini poikkeavaa en löytänyt ja kirja nostatti lukemattomia jo lähes unohtuneita muistoja pintaan. Niinpä minusta tämä kirja on onnistunut, se täyttää tehtävänsä laajemmassakin mielessä. Eivätkä ne vanhan opettajan lausahdukset kaikki olleet huonoja, sillä elämä on usein otettava sellaisena vastaan kuin sen saa.

”Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 256 s.