’Uunituore kirja, jonka arvio oli Hesarissa viime perjantaina, johdattaa meidät lukijat ikuisuuskysymysten äärelle. Vaikka asiaan ei sotkisi ollenkaan mukaan uskontoja ja uskomuksia, niin aihe ei jätä kylmäksi tutkijoitakaan. Aina ilmestyy maailmanlopun ennustajia, pelottelijoita, hyssyttelijöitä. Nyt on menossa ilmastonmuutos, muutama kymmenen vuotta sitten metsien happamoituminen ja sitä ennen hyönteismyrkkysota. Hyvät asiat näistä, toivottavasti, on otettu kehitykseen mukaan, huonot saavat jäädäkin unholaan. Maailmanlaajuisesti tiedetään ilmaston lämpenevän, mutta vastahan se jäähtyi neogeenikaudella ennen jääkausia ja siitä on kulunut todella vähän aikaa maapallon tai maailmankaikkeuden ikään verrattuna. Hyvä kirja herättää ajatuksia!’
Harva asia on nostattanut paineita ja tunteita samalla tavalla kuin elämän historia. Siihen on ollut tietenkin syynä niin uskomukset kuin todentamisen vaikeuskin. Kun asiat pohjataan fossiileihin ja sedimenttien ajanmäärityksiin, voi tulla tietenkin virheitä, mutta myös onnistumisia. Uuden asian tuominen keskusteluun herättää aina myös vastustusta. Vielä 1700-luvulla fossiileista ei tietdetty mitään, löydökset selitettiin muulla tavalla. Tiedemiehet kinasivat asioista, joita tänään pidetään totuuksina, mutta huomenna voidaan heittää romukoppaan. 1980-luvulla kirjoitettu kirja on auttamatta vanhentunut.
Kun toimittaja tarttuu mielenkiinnosta ja etsimisen halusta aiheeseen, joka herättää tutkijoissakin erimielisyyttä, liikutaan pehmeällä pohjalla. Itse tartun popularisoivaan tiedekirjaan arvellen. Kun kirja on kuitenkin saanut arvostetun amerikkalaisen Pulitzer-palkinnon, ei se voi olla pelkkää huuhaata. Kuitenkin tällaista kirjaa pitää aina lukea kriittisesti, vaikka kirjan lopussa olisikin kymmenien sivujen liite- ja kirjallisuuskokoelmat.
Ajanjaksot, joissa elämän selvittelyssä liikutaan, ovat valtavat, käsittämättömät. Tunnettu vertaus on kello, jossa ihminen saapuu vasta viimeisellä minuutilla ja kuitenkin täällä ollaan taaperrettu jo parisataatuhatta vuotta. Kun kirja puhuu kuudennesta sukupuutosta, se tarkoittaa massasukupuuttoja, joissa eliöstöstä valtaosa on tuhoutunut joko äkillisesti tai maailman historian mittakaavassa lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin tällainen massasukupuutto tapahtui liitukauden lopulla, kun suuret matelijat hävisivät maapallolta. Se oli viides sukupuutto. Edelliset tapahtuivat 200 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella, 250 miljoonaa vuotta sitten permikaudella, n. 400 miljoonaan vuotta sitten devonikaudella ja 450 miljoonaa vuotta sitten ordoviikkikaudella. Kirjassa pohditaan näiden tuhojen syitä vain pintapuolisesti ja keskitytään nykyiseen tuhoon, joka alkoi suurten eläinten (esim. mammutti) häviämisellä heti viimeisimmän jääkauden jälkeen. Tällä hetkellä kiistellään kovin siitä, ensinnäkin onko tällainen tuho meneillään vai ei ja toiseksi jos on niin onko sen aiheuttaja ilmastonmuutos vai ihminen.
Toimittaja tapaa tutkijoita ja ajattelijoita, vertaa tietojaan jo edesmenneitten tutkijoiden saavutuksiin ja tekee myös omia päätelmiään niin kuin me kaikki teemme. Niillä ei välttämättä ole tieteellistä pohjaa. Hänet herätti tutkimaan aihetta sammakkoeläinten katoaminen ja muuttuminen uhanalaisimmaksi ryhmäksi eliöitä. Yhdeksi syyksi katoamiseen paljastui siimamainen sieni, jota ihminen kuljetti mukanaa mantereelta toiselle. Etsimisensä kautta hän päätyi pian tutkimaan kuolevia koralleja, katoavaa sademetsää, happanevaa merta, viimeisiä suuria eläimiämme, sukupuuttojen historiaa, tulokaslajeja, jotka tappoivat jouduttuaan uuteen ympäristöön ja ihmisen leviämistä ahneesti kaikkialle. Nämä aiheet ovat saaneet kirjassa omat lukunsa ja valottavat sitä tosiasiaa, mikä hänellä varmaan on hypoteesina ollutkin, että ihminen on kaiken takana. Kadunmies olisi tämän voinut sanoa suoraankin, tosin tutkimatta ja joku tiedemies voisi sanoa kaiken olevan pötyä tutkittuaan asiaa koko ikänsä.
Kirja on mielenkiintoinen, vaikka suuri osa sen esimerkeistä ja tiedoista olivatkin osittain tuttuja. Onhan hauska huomata, että vielä muistaa itsekin jotain. Jäin itse kaipaamaan kambrikauden murrosta ensimmäisenä tiedossa olevana suurena mullistuksena elämän kehityksessä, mutta se lienee enemmänkin lajeja synnyttävä prosessi kuin niitä hävittävä, vaikka tiedetään, että kambrikauden lopulla (yli 500 miljoonaa vuotta sitten) suuri määrä kokonaisia pääjaksoja tuhoutui yllättäen.
Oman mielenkiintonsa lukemiseen toi vuosi sitten tekemäni matka Costa Ricaan. Siellä tutustuimme paikallisiin sammakoihin ja saimme kuulla niiden olevan häviämässä. Samoin monet kirjassa mainitut lintulajit tulivat tutuiksi matkan aikana. Sademetsän rakenne ja toiminta täydentyivät myös kirjaa lukiessa. Kirjan myötä heräsi halu päästä uudelleen tutkimaan vaikka Amatsonin sademetsää, niin kauan kuin se on vielä olemassa. Kirjasta huokui jonkinlainen apatia, vaikka kirjoittaja olikin hieman kyseenalaisin keinoin yrittänyt keventää kerrontaa. En aina ymmärtänyt kaikkia vertauksia nykyajan toimijoihin, mutta se suotakoon, vohan niiden yli hypätä. Tämä kuitenkin teki kirjasta erilaisen kuin pelkkä kuiva tietokirja, toisaalta kevensi myös sen totuudellisuutta lukijan mielessä.
Jos historiassa jokaisesta asiasta oltiin ensin eri mieltä ja niistä kiisteltiin, niin kuka sanoo, että nyt tämän kirjan asiat ovat oikeita. Jos maailmaa on kohdannut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, joista aina kourallinen eliöitä on jäänyt jäljelle jatkamaan kehitystä, niin onko kuudes sen kummallisempi. Ihminen, jos on syyllinen, tuhoaa todennäköisesti itsensä muiden mukana, mutta jokunen eliö jää jatkamaan, aivan varmasti ja muutaman miljoonan vuoden kuluttua kaivetaan esiin fossiileja, joilla on kummalliset piirteet ja jotka liikkuivat kovin epätasapainoisella tavalla. Mistä lähtisi uusi linja – hyönteisistä, rotista vai merestä, niin kuin ennenkin? Kannattaa tutustua.
Kolbert, Elizabeth: Kuudes sukupuutto, Luonnoton historia. Atena, 2016, suom. Pirkko Vesterinen. 367 s.