Urakka on ohi – vai onko?

pelto’Kun aikoinaan aloitin Luopioisten pitäjän kasviston tietojen keräämisen 1980-luvulla käyttäen neliökilometrikartoitusta, en voinut kuvitella, että työ venyisi seuraavalle vuosituhannelle jopa vuoteen 2016 saakka. Näin kuitenkin kävi. Viime viikolla tein viimeisen ruudun 455 ruudun määrästä. Syyt näin pitkään ajanjaksoon löytyvät ajanpuutteesta, yksin puurtamisesta ja omista voimavaroista. Olen kuitenkin pyrkinyt tekemään kartoituksen perusteellisesti hätäilemättä.

Tietenkin on selvää, ettei tällaista kartoitusta voi tehdä täydellisesti. Niinpä monia ruutuja olen joutunut täydentämään myöhemmin. Myös kasvilajit ja -paikat ovat kolmenkymmenen vuoden aikana muuttuneet rakentamisen, metsänhoidon ja liikenteen lisääntymisen kautta. Nyt päätökseen saatettu kartoitus on siis pitkälti jo vanhentunut, mutta edelleen suuntaa-antava alueen kasvillisuuden määrän ja laadun suhteen.

Tällä hetkellä Luopioisista löydettyjen kasvilajien määrä on 751 kpl. Näistä noin kolmannes on satunnaiskasveja, joita on tavattu vain kerran tai muutaman kerran. Nopeasti laskien yleisiä ja runsaita lajeja on toinen kolmannes ja kolmas sellaisia, jota tavataan harvinaisina alueelta tai ainoastaan joltain tietyltä elinympäristöltä, kuten suolta. Uhanalaisia (VU) on yhdeksän lajia ja silmälläpidettäviä (NT) 18 kpl. Näitä seuraan jatkossakin.

Tänä kesänä kerätyt tiedot tulevat näkymään kasvisivuilla viiveellä. Lähetän tiedot Helsingin Kasvimuseolle vuoden lopulla ja saan päivitetyt kartat ensi vuoden puolella. Jatkossa otan toki edelleen vastaan uusia kasvitietoja alueelta ja toimitan niitä eteenpäin. Niiden päätyminen lajikarttoihin on kuitenkin epävarmaa, koska se työ ei ole minun vallassani vaan Kasvimuseon tähänastisenkin hyväntekeväisyyden varassa. Kiitos heille siitä! Uusista lajeista teen edelleenkin sivut kasvioon. Eli työ ei suinkaan lopu kartoituksen loppumiseen. Lisäksi kasviossa on laajat osiot sammalille, jäkälille ja mikrosienille. Näiden kartoitus jatkuu edelleen ja näiltäkin alueilta otan vastaan uusia tietoja.

Eli työ on tehty – harrastus jatkuu!

Haisu kukkii

kurjenpolvi

’Tuntuu, että tästä syksystä tulee kokoelma myöhäiskukkijoita ja niiden esittelyä, mutta mikäs siinä, kauniita kukkia. Tänään kiertelin lehtoa etsien herttaista lovisammalta (Lophozia obtusa), mutta en tainnut sitä löytää, löysinpä monta muuta mielenkiintoista juttua, joista ehkä näytteitä vielä myöhemmin. Mutta se mukavin kohtaaminen tapahtui kuvan kukan kanssa. Tuoreita ja vihreita lehtiä näkyi kyllä kaikkialla, mutta että kukkakin, se oli yllätys. Taitavat nämä kurjenpolvet olla aika karaistunutta porukkaa.’

Haisukurjenpolvi (Geranium robertianum) kasvaa maamme eteläpuoliskolla kivikkoisissa lehdoissa, lehtokallioilla ja puronvarsilla. Missään se ei ole kovin yleinen ja on aina mukava löytää sen uusi kasvupaikka. Minusta se ehkä kurjenpolvista eniten muistuttaa tunnettua sukulaistaan pelargoniaa, joka ainakin ennen vanhaan kukki jokaisella mökin ikkunalla, laulettiinhan siitä laulujakin.

Haisukurjenpolvi on yksivuotinen tai talven yli kaksivuotinen. Se kertoo sen sitkeydestä näin syksyllä. Kasvin on saatava tehtyä paljon siemeniä turvatakseen jatkuvuuden. Viimeiseen asti se kukkii ja sinkoaa siemeniään kivikkoon. Niinpä seuraavana kesänä heinäkuun lopulta kivikko kukkii pienillä violeteilla kukilla pakkasiin asti. Rannikolla aurinkoisilla paikoilla kasvi punastuu ja sen pienet tuppaat kallionraoissa saattavat olla kauttaaltaan kirkkaanpunaisia.

Nimensä kasvi on saanut hajusta, jota se erittää, varsinkin jos sattuu hieraisemaan sormiensa välissä sen lehteä. Haju on epämiellyttävä ja aikoinaan, kun vein porukoita metsiin pelottelinkin sen avulla, muka ihanilla ’odööreilla’. Moni nyrpisti nenäänsä. Samaa hajua on lehtopähkämössäkin. Meillä kasvilla ei ihme ja kumma ole kansanomaisia nimityksiä, vaikka esimerkiksi Lönnrot totesi kasvin olevan kissanpissan hajuinen. Hän osasi kertoa myös, että kasvia on käytetty karkoittamaan luteita rakennuksista ja sen keitinvedellä on parannettu haavoja. Jotkut ovat käyttäneet sitä myös liinavaatteiden välissä, mutta itse kyllä mieluummin käyttäisin siihen tarkoitukseen maarianheinää tai hajuheinää. Ehkä kurjenpolvella on torjuttu koita tällä tavalla.

Joka tapauksessa haisukurjenpolvi on mukava metsän koristus vielä näinkin myöhään syksyllä. Harmi, että se on harvinainen eikä sitä saa ihailla juuri Keski-Suomea kauempana.

Uudet huhdat

huhtakurjenpolvi

’Hakkuuaukeat ovat yleensä vihonviimeisiä tarvottavia ryteiköitä. Kun etsii reittiään mielenkiintoiselle paikalle, yrittää kiertää ne kaukaa. Karttoihin niiden sijainti ei ehdi eikä taida enää nykykartoissa olla hakkuulle merkkiäkään, värillä ilmoittavat, kun kuusi- ja mäntymetsätkin merkitään nykyään samalla merkillä. Tieto vähenee. Näinä päivinä kerätään usein hakkuilta risut pois tien laitaan suuriksi vuoriksi ja se helpottaa aukkojen ylittämistä. Oman uutuutensa aukoille tekee sekin, että sieltä saattaa löytää aivan uusia kasvilajeja. Voisi melkein sanoa, että kuuman kesän jälkeen tällainen paahteinen aukko on kuin entisajan huhta, kaskettu peltomaa. Niinpä sieltä löytää myös sen ajan kasveja, kuten huhtakurjenpolvi (Geranium bohemicum).

Huhtakurjenpolvi kasvaa harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomessa tai ainakin aikaisemmin se on ollut harvinainen. Sen siemen vaatii lämpökäsittelyn eli maaperän on lämmettävä oikein kunnolla. Näin kävi ainakin silloin, kun maata kulotettiin peltomaaksi. Nykyään kulotus on harvinaista eikä kai ihan luvallistakaan, joten siemenen on saatava käsittelynsä muulla tavalla. Kymmenkunta vuotta sitten löysin huhtakurjenpolven vanhan navetan betonilattian raosta kuuman kesän jälkeen. Rakennus oli keväällä purettu päältä pois ja siemenpankista nousi muitakin mielenkiintoisia lajeja, kun lattianraot saivat valoa, kosteutta ja lämpöä. Tämä löytö olikin silloin ensimmäinen havaintoni huhtakurjenpolvesta. Pari vuotta myöhemmin se kasvoi vanhalla roskanpolttopaikalla pellon laidassa kookkaana ja rehevänä. Seuraavana vuonna sitä ei enää löytynyt, mutta siemen säilyy vuosikymmeniä maaperän pankissa odotamassa seuraavaa lämpökäsittelyä.

huhtakurjenpolvi2

Nyt sitten huhtakurjenpolvea tapaa jatkuvasti ja aina uusilta hakkuuaukeilta. Tänäkin kesänä olen löytänyt sen usealta uudelta paikalta. Yksivuotisena kasvina se kukkii runsaasti ja tekee paljon siemeniä. Harvoin sen kuitenkaan löytää samalta paikalta uudelleen seuraavana vuonna. Seuranaan sillä on usein villakoita. Kalliovillakko (Senecio sylvaticus) on yleistynyt samalla tavalla kuin kurjenpolvikin hakkuuaukkojen  myötä. Joskus samalta aukolta löytää kaikki kolme villakkoa (kalliovillakko, peltovillakko (Senecio vulgaris) ja tahmavillakko (Senecia viscosus)) sulassa sovussa keskenään. Niidenkin säilyminen aukolla on lyhyt; heinät ja suuremmat ruohot tukahduttavat ne yleensä jo seuraavana vuonna.

Niinpä, kun nykyään teen kasvikartoitusta tai etsin uusia lajeja, en enää kierrä hakkuuaukkoja kaukaa, vaan rohkeasti tarvon niiden läpi katse tiukasti maassa. Uusia lajeja voi olla muitakin. Eilen (8.11.) huhtakurjenpolvi kukki vielä komeasti ja siementäkin syntyi. Kurjenpolvihan ampuu siemenensä jousen avulla kauas emokasvista. Tuostakin kasvustosta hedelmysten kannet aukeilivat spiraalille ja tummalaikkuiset siemenet sinkoilivat. Samalla paikalla kukki vielä monta rikkakasvia: karheapillike, peltovalvatti, lehtoarho, heinätähtimö ja salokeltano. Syksyn kukkaloisto siis jatkuu.

Lilavuokko

sinivuokko

’ Syksyn ruska alkaa olla jo takanapäin tältä vuodelta. Keltaiset koivut ovat pudottaneet lehtensä, haavat eivät enää havise eikä vaahteranlehdissäkään näy enää tervatäpläsienen koristelemia värikuvioita. Olemme tulleet syksyn tummimpaan aikaan, samalla kun alkoi myös talviaika. Metsä on kuitenkin edelleen täynnä värejä, ne on vain etsittävä, huomattava ja kumarruttava katsomaan. Lila on syksyn väri siinä missä keltainenkin. Lilaksi muuttuuvat monet maahan pudonneet lehdet, kun vesi liottaa niistä loputkin kirkkaat värit pois. Varsinkin useiden pajujen lehdissä on ennen maatumista voimakasta lilaa sävyä. Kuvassa on sinivuokon lehtiä. Uudet saman kesän lehdet ovat pieniä ja heleän vihreitä, uusia ja puhtaita. Vanhemmat lehdet ovat liloja. Tämä ei ole ruskaa. Lilanvärisiä lehtiä sinivuokolla on kaikkina vuodenaikoina, mutta ehkä ne helpoimmin huomaa syksyisin. Olen yrittänyt etsiä syytä tähän ilmiöön, mutta en ole löytänyt. Hämäläisessä metsässä kohtaa liloja sinivuokkoja melko usein eikä väri näytä ajan myötä häviävän tai hävittävän lehteä. Samassa verossa saattaa olla liloja lehtiä vuodesta toiseen. Sitä en ole seurannut, muuttuvatko ne keväällä vihreiksi ja taas syksyllä liloiksi tai kuolevatko lilat lehdet talvella ja menneen kesän uusista lehdistä syntyy uusia liloja lehtiä. Tämä voisi olla mielenkiintoinen tutkimuskohde näin harrastajalle ja luonnon aktiiviselle ihmettelijälle. Ken tietää kertokoon!’