Näyttely

ailakki’Olen pitkään haaveillut ja miettinyt valokuvanäyttelyn pystyttämistä johonkin julkiseen tilaan. Tänä keväänä otin itseäni niskasta kiinni ja valitsin 25 valokuvaa, joista teetin vedokset näyttelyä varten. Kokoelmalle annoin nimeksi Muotokuvia, koska nelikulmaisissa tauluissa on jokaisessa yhden kukkakasvin kukka kuvattuna, siis kuin muotokuva kukasta. Kuvat ovat toistaiseksi nähtävillä Luopioisten kirkolla Mikkolan navetan tiloissa Pytingin kahviossa. Niihin voi käydä tutustumassa vanhan kunnantalon ollessa auki tai ainakin kahvion aukioloaikoina eli näin keväällä lauantaisin ja torstaisin klo 10 – 14 välisenä aikana ja kesällä sitten vähän useammin. Paikalle löydät tämän linkin kautta.’

Tervetuloa!

Pilkahdus syksyyn

oravanmarja

’Syksy on edennyt jo yli puolivälin. Ainakin täällä Etelä-Hämeessä se on ollut valokuvaamisen kannalta kiusallinen. Useasti olen lähtenyt ottamaan kuvia ja katselemaan kiinnostavia ilmiöitä, mutta koska en ole halunnut turmella kalustoa vesisateessa, olen palannut pikimmiten takaisin. Yritinpä kerran sateenvarjonkin kanssa, mutta se ei oikein istunut omaan mielenrauhaan. Niinpä ole lueskellut, parantanut maailmaa; omaani ja muiden. Tänään, vihdoin tänään, poutainen päivä ja vielä aurinkoakin. Tämä pieni punainen marjaterttu ilahdutti maisemassa.’

Miksikähän niin monet lehtokasvit ovat myrkyllisiä? Oravanmarjan (Maianthemum bifolium) marjat ovat sieltä lievemmästä päästä, pieniä kun ovat, mutta saa niistäkin mahanväänteitä, jos ryhtyy kourakaupalla ahmimaan. En ole koettanut. Serkkunsa kielon (Convallaria majalis) marjat ovatkin sittn jo astetta vaativampia. Onpa joku ehtinyt tuomita koko kasvin talojen läheisyydestä, vaikka kansalliskukka onkin. On kuulema vaarallinen pikkulapsille. Saattaa olla, mutta sehän on koulutuskysymys. Ainakaan itse en tiedä yhtään lasta, joka sen jälkeen, kun on varoitettu, olisi mennyt niitä popsimaan. Ovat kaiken lisäksi aika pahan makuisia, sen verran olen marjan reunasta nyrhenyt, ihan koemielessä.

Liljakasvit ovat muutkin myrkyllisiä. Sudenmarja (Paris quadrifolia) lienee enimmin erehdyttävä. Tuskin kukaan pitää kielonmarjoja puolukkana, mutta sudenmarja menee mustikasta milloin vain, jos ei ole tarkkana. Sen suhteen varoittelisinkin lapsia oikein kunnolla. Sanotaan, ettei tarvitse montaakaan marjaa syödä, saadakseen mahanväänteitä. Myös kalliokielon (Polygonatum odoratum) marjat ovat myrkyllisiä, mutta tämä kasvi on ainakin täällä kovin harvalukuinen, niin ettei sen marjoja ainakaan jatkuvasti pääse popsimaan.

Lehtokasveista kuusama (Lonicera xylosteum) kypsyttää loppukesästä myös myrkyllisiä marjoja, nekin aika lieviä, mutta pikkulapselle saattavat olla vaarallisiakin. Sitä ei siis pidä sotkea viinimarjoihin eikä taikinanmarjaan, joka usein kasvaa sen seurassa. Paatsama (Rhamnus frangula) lienee sekin lievästi myrkyllinen eikä terttyseljankaan (Sambucus racemosa) marjoja enää suosiella edes seljanmarjaliköörin valmistamiseen.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden: näsiä (Daphne mezereum). Sen myrkky on tappavaa eikä sitä ole pelkästään marjoissa, vaan koko kasvi on myrkyllinen. Joskus olen hämmästellyt näsiän koristepensasarvoa, sillä olen nähnyt sen kasvavan hoidettuna puutarhassa. Sinällään kasvi on kaunis ja sen kukat kevään hieno airut, mutta ainakaan sellaiseen pihaan, missä on leikki-ikäisiä lapsia, en sitä istuttaisi. Jo kourallinen marjoja on lapselle tappava annos. Toisaalta senkin kohdalla taitaa paha maku estää pahemmat vauriot. Itse olen käyttänyt sitä rotanmyrkkynä ja sehän tehosi. Toisaalta olen ennenkin ihmetellyt ja ihmettelen taas, miksi linnut voivat rauhassa popsia sen marjoja, saamatta sen kummepia oireita.

Tällaisia ajatuksia nosti syksyn aurinkoinen hetki, siis aika myrkyllisiä. Olisivathan ne ajatukset voineet olla toisenlaisiakin. Tuo valonsäteen osuminen pienen oravanmarjan pallomaiseen hedelmään oli kuitenkin tämän päivän valon hetki.

Saarenmaa

saarenmaank.1

’Vietin muutaman juhannuksen jälkeisen päivän Viron Saarenmaalla kasvi- ja kuvausretkellä. Kohteena oli kuvan Saarenmaankämmekkä (Dactylorhiza osiliensis). Samalla tuli kuvailtua ja katsastettua saaren muitakin kämmeköitä. Kaiken kaikkiaan taisi löytyä pitkälti toistakymmen lajia ja lisäksi vielä variaatiot päälle. Länsi-Saarenmaa on kämmekkäseutua, paratiisia. Sieltä löytyy Viron monipuolisin valikoima.’

Dactylorhiza-suku on vaikea lajittaa. Lajit risteytyvät keskenään ja muodostavat sitten vähitellen kasvustoja, jotka näyttävät joka suolla erilaisilta. Punakämmekästä (D. incarnata) löytyy luunvärinen vahapunakämmekkä (var. ochroleuca) ja tummanpunainen verikämmekkä (var. cruenta). Kaitakämmeköistä (D. traunsteineri) löytyy sirppimäistä kämmekkää (D. russowii) ja rahkamättäiden rahkakämmekkää. Tavallisesta maariankämmekästä (D. maculata) erotetaan korpimuoto ja kalkkimuoto (ssp. fuchsii). Kun kaikki nämä sekoitetaan keskenään, on soppa valmis. Neljän päivän ajan tuijottelin kukkien alahuulen leveyttä ja liuskaisuutta, väriä ja tukilehtien muotoa, lehden täplien asemaa lehden ala- tai yläpinnalla. Kun sekaan sotketaan vielä nämä uutuudet, jotka edustavat toukokämmeköitä (D. majalis) ei voi kuin ihailla niitä, jotka pitävät nämä vielä järjestyksessä.

Saarenmaankämmekkä (D. osiliensis) erotettiin äskettäin toukokämmeköistä omaksi lajikseen. Sen seurana kasvoi Virossa omaksi lajikseen nimetty balttiantoukokämmekkä (D. baltica). Paikan päällä meille selvisi, että sitäkin oli jo edetty variaatiotasolle ja saatu oma paikallinen rotunsa Kuusniemenkämmekkä. Sen tieteellistä nimeä en vielä oppinut. Kun niitä kaikkia katseli tarkkaan, niin erot löytyivät, mutta olivat monesti hyvin pieniä. Hyväksyin ne, koska olen tottunut sammalmaailmassa erottelemaan lajeja solutasolla. Nyt riittivät sentään omat silmät ja joskus suurennuslasi.

saarenmaank.2Sille en kuitenkaan voinut mitään, että kun näitä minulle uusia kämmeköitä katseli, niin tuli taas mieleen muutaman vuoden takaiset katselmukset kotimaan kaitakämmeköistä. Silloin tuntui, että joka suolla oli oma rotunsa, joka erosi viereisen suon rodusta enemmän tai vähemmän selvästi. Silloin niitä nimettiin sirppikämmeköiksi ja rahkakämmeköiksi ja taisi olla vielä muitakin. Vanha Retkeilykasvio tuntee kuitenkin vain kaitakämmekän. Oppaamme kertoi meille, että nämä uudet lajit on tutkittu DNA-analyysillä ja todettu erilaisiksi. Voidaan siis nimetä lajeiksi, vai voidaanko?

Mikä on laji? Kirjoissa se selitetään eliöksi, joka pystyy lisääntymään ja saamaan itsensäkaltaisia jälkeläisiä. Kämmeköissä ensimmäinen pitää paikkansa, mutta jälkimmäinen ei aina. Risteymätkin muuttuvat usein lisääntymiskykyisiksi. Luulin, että DNA-tutkimukset selvittäisivät nämäkin ongelmat, mutta niin ei ole tainut käydä.

Kämmekät, hienosti sanottuna orkideat, ovat kauniita katsella ja etsiä. Niiden parissa vierähtää hetki jos toinenkin, eikä se aika mene hukkaan. Joka vuosi käyn tarkastamassa Luopioisten Kurkisuon kämmekät ja toteamassa, että sielläkin on muuntelua. Kaikki senkään suon kämmekät eivät sovi tiukkoihin lajiraameihin.

Syylälinnunherne

syylalinnunherne

Luonnonkukanpäivää vietettiin Hämeessä sateen merkeissä. Kolmen kilometrin lenkillä oli mukana parikymmentä innokasta kulkijaa. Sade sotki loppumatkan aika pahasti, mutta alkumatkasta ihailimme luonnon kukkaloistoa parhaimmillaan. Se vain todettiin, kuinka paljon kasvimaailma on muuttunut monenkin osanottajan lapsuudesta. Kissankäpälät ja kohokit, neilikat ja kuminat ovat kadonneet, tilalle ovat tulleet voimakkaat putkikasvit ja heinät. Kuvan linnunhernettä emme tällä retkellä nähneet. Sen löysin jo viikolla, vihdoinkin.’

Keväinen linnunherne (Lathyrus vernus) on hämäläisten lehtojen keväinen kaunistus. Sitä käyn katsomassa joka kevät parhaissa lehdoissa ja yritän poistaa puunoksia sen tieltä, jotta se saisi rauhassa levitä. Vanhastaan on tiedossa ollut suusanallinen ilmoitus, että täällä jossakin kasvaa myös toinen keväinen hernekasvi, syylälinnunherne (Lathyrus linifolius). Alueella pitkään vaikuttanut Urho Mäkirinta aikoinaan löysi kasvin ja tieto siitä kertoi, että kasvi löydettiin metsäalueelta Holjan ja Koivulahden väliltä. Tämä tapahtui joskus 1950-luvulla. Monet kasviharrastajat ovat vuosikymmenien kuluessa yrittäneet paikantaa uudelleen tuota löytöä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun ystäväni kanssa viime torstaina olimme menossa etsimään uhanalaista korpikaltiosammalta, sanoin, että täällä on pidettävä silmät auki linnunherneen vuoksi. Sammalta emme löytäneet, linnunherneen löysimme.

Syylälinnunherne on hieman pienempi sukulaistaan ja sen kaksilehdykkäiset lehdet ovat pyöreäkärkiset. Siinä parhaat tuntiomerkit, kun tätä kasvia etsitään. Se kasvaa harvinaisena Lounais-Suomessa ja on täällä Hämeessä jo hyvin harvinainen. Niinpä sen kasvualue nytkin pienen puron varrella lehdossa oli vain parin neliön suuruinen. Siinä sitä kasvoi kukkivana puolentusinaa vartta. Kun metsä on saanut olla koskematon ja olosuhteet ovat pysyneet vakaina, kasvaa kasvi ja kukkiikin vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun se ensi kerran on löydetty. Hyttysten vuoksi ja retken jo käännyttyä lopuilleen emme tutkineet aluetta laajemmalti, joten kasvi saattaa kasvaa runsaanpanakin, se pitää vain tutkia paremmalla ajalla tarkemmin.

Näin on kasvikausi avattu uuden lajin myötä. Viime vuonna löytyi suuri joukko uusia lajeja, joten tältäkin vuodelta on vara odottaa samaa. Sammalpuolella niin on jo tapahtunutkin: kolme uutta lajia (rikkanokkasammal, lehtopalmikkosammal ja poronraatosammal) on päivitetty sammalsivuille.

Kylmänkukkia

kangas-kylmankukka

’Nyt on se aika, nyt kannattaa etsiä vuokkoja. Itse viivähdin eilen tovin kylmänkukkien äärellä Tuuloksen Syrjäntakana. Kukat olivat parhaassa mahdollisessa vedossa, vaikka sää ei ollutkaan valojen osalta kaikkein otollisin. Kukat loistivat männikössä kuin parhaassakin puutarhassa. Upeaa!’

Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) on Etelä-Karjalan maakuntakukka ja on siellä Salpausselän rinteillä suhteellisen yleinen. Täällä Hämeessä ovat sen läntisimmät esiintymät eikä sitä pääse usein ihmettelemään. Yläkuvassa ei ole puhdas kangasvuokko, vaan sen ja kylmänkukan risteymä (Pulsatilla vernalis x patens), joka on monella kasvupaikalla yleisempi kuin hyvin harvinainen ja pienialainen hämeen kylmänkukka (Pulsatilla patens). Näitä kaikkia kolmea tapasin eilen. Risteymä oli parhaassa vedossa ja runsain. Sen violetit kukat olivat auenneet pari päivää sitten eikä niissä vielä näkynyt juuri ollenkaan nuutumisen merkkejä. Kylmänkukka oli vasta auennut ja löysin sitä vain muutaman ruusukkeen. Kangasvuokko oli nupulla, vain kahdessa kohtaa oli yksi kukka auennut.

kangasvuokko

Tähän valitsin kuvan kangasvuokosta viime vuodelta. Ehkäpä muutaman päivän päästä Syrjäntaankin vuokot ovat samassa vaiheessa. Kaikki nämä kasvit ovat rauhoitettuja eikä niitä saa vahingoittaa. Siitä huolimatta vuosittain jotkut vastuuttomat eivät tätä kunnioita. Eilenkin katselin tuoretta kuoppaa, joka saattoi olla poiskaivetun kasvin menetetty kasvupaikka. Varmaksi en osaa sitä sanoa, mutta pahalta näytti. Taannoin se oli enemmän kuin poikkeus, että näitä kuoppia löytyi kasvupaikoilta. Kuitenkaan tunnettua on, että näin poisviety kasvi ei menesty siirrettynä, vaan se kuolee. Tuntuu käsittämättömältä tällainen vastuuttomuus, varsinkin kun kaupasta saa rinnakkaisia lajeja taimina suhteellisen halvalla ja ne sopeutuvat hyvin puutarhaan.

kylmankukkaLajilleen nämä kolme on helppo määrittää. Kankasvuokon kukka on yleensä vaalea kuten kuvassa ja sillä on runsaasti aluslehtiä, jotka talvehtivat. Kylmänkukka tässä vieressä on violettikukkainen ja sillä ei ole aluslehtiä ollenkaan sen kukkiessa. Risteymä on näiden väliltä eli vaalean violettikukkainen ja tyveltä löytyy aina muutama talvehtinut aluslehti. Kukkimisen jälkeen ne onkin sitten jo vaikeampi määrittää, mutta sekin onnistuu lehtituntomerkkien ja simenten avulla.

Kevät on Hämeessä hienoa aikaa valon, kuulauden ja kauniiden kukkien vuoksi. Tähän aikaan vuodesta tuntuu kuin nukkuessa aika menisi hukkaan. Koko ajan tekee mieli lähteä uudelle retkelle, kulkea metsän hämyssä ja etsiä heräävää eliöstöä. Nytkin kameran muistissa odottaa monta kummallista otosta tutkimistaan. Ehkäpä ne joskus tulee julkaistuakin.

Henkiinherätetty


heratetty
’Mikä uusi ulottuvuus avautuukaan vanhoista siemenpankeista. Kuvan kasvia ei enää ole tai ollut, kunnes se herätettiin uudelleen henkiin. Kuva on kaapattu Tiede-lehden verkkosivulta, jossa siihen voi tutustua tarkemmin ja se esittää muinaista kohokkikasvia Silene stenophyllaa. Sama kasvi on edelleenkin olemassa, mutta on aikojen kuluessa muuttanut jonkin verran muotoaan.’

Aikoinaan herätti suurta hämmästystä, kun Siperian ikiroudasta löydettiin hyvinsäilynyt syväjäädytetty mammutin poikanen. Se rekonstruoitiin ja on nykyään nähtävillä Pietarin luonnontieteellisessä museossa. Kävin sitä itsekin muutama vuosi sitten katsomassa ja ihan se näytti mammutilta, vaikka olikin kovin pieni. Tämä mammutti ei kuitenkaan koskaan herännyt henkiin. Se kuoli jäätyään jään sisään n. 40 000 vuotta sitten. Myöhemmin Siperiasta Jamalin niemimaalta on löydetty pari muutakin mammutinpoikasta, joista toivotaan apua selvityksiin mammutin polveutumisesta ja sukulaisuuksista.

Kohokki löydettiin reilu vuosi sitten ikiroudan pakastamana siemenenä Koillis-Siperiasta Kolyma-joen rantatörmästä. Moskovassa siemenet onnistuttiin herättämään henkiin kudosviljelyn avulla ja näin saatiin aikaan kuvan kasvi. Siemenet olivat säilyneet n. 30 000 vuotta vanhassa maaoravan pesässä, jonne eläin oli ne aikoinaan kuljettenut joko ravinnokseen tai pesänsä pehmikkeeksi. Hämmästyttävintä tapahtumassa on se, että näin saatu kasvi on lisääntymiskykyinen. Ruukuissa kasvatetut kasvit kukkivat näyttävästi, pölyttyivät ja tuottivat itämiskykyistä siementä.

Tämä kohokki muistuttaa jonkin verran meillä vanhan kulttuurin seuralaisena esiintyvää puolittaista koristekasvia valkoailakkia (Silene alba), mutta sen terälehdet ovat kapeammat ja koko kasvi huomattavasti pienempi. Nykyistä Silene stenophyllaa ei kasva Suomessa enkä onnistunut löytämään siitä oikein mitään tietoakaan, sillä netti on täynnä tätä sensaatiomaista uutuutta.

Muistan kauan sitten 80-luvulla kuulleeni historiallisbotanistisen esitelmän Turussa tehdyistä tutkimuksista, jossa vanhan keskiaikaisen kaatopaikan kaivauksissa löydettiin myös kasvien siemeniä. Nykyisen Tuomiokirkon läheisyydessä olevasta Mätäjärvestä löydetyt siemenet kylvettiin ruukkuihin ja jäätiin odottamaan, mitä tapahtuu. Aikaa niiden hautautumisesta kaatopaikan hapettomaan tilaan oli ehtinyt kulua muistaakseni viitisen sataa vuotta. Siemenet pystyttiin tunnistamaan ja muutamista saatiin aikaan myös versoja, ainakin vesiheinästä. En tiedä, oliko näillä mitään tulevaisuutta pölytyksen ja lisääntymisen muodossa.

Luonnon siemenpankki on mielenkiintoinen juttu. Ehkä tulevaisuudessa pystytään muitakin jo ammoin kuolleita kasveja herättämään uudelleen henkiin. Ainakin tällainen ikiroudan maasedimentti on otollinen paikka siementen etsimiseen. Mitä niillä kasveilla sitten tehdään? Osa varmaan jäisi vain biodiversiteetin piiriin kuuluvaksi kummajaiseksi, mutta saattaahan sieltä löytyä myös hyötykasveja ravinnoksi, lääkkeisiin, koristeeksi. Aika näyttää. Toisaalta näissäkin jutuissa on omat vaaransa. Kun kasvin luontaiset viholliset ovat jo kauan sitten hävinneet, voi tällaisesta kasvista kehkeytyä myös paha rikkakasvi.

Joulu on ohi – puu on päällään!


kaapiokasvain
’Noin se vuosi taas vaihtui ja voi alkaa katsella kohti kevättä. Nuuttina viimeistään joulunaika loppuu ja kuusi kannetaan ulos. Mutta kas vain, kuvan kuusihan on nurinniskoin. Ei siinä ole mitään manipulaatiota, vaan todellakin siinä on metsästä kuvattu kuusi, jonka runko on ylöspäin ja latva alaspäin, puuttuu vain tähti latvasta, niin joulupuu olisi valmis. Kuvan rajauksella saa tietenkin mukavaa aikaan ja niinpä voin kertoa, että isompi runko löytyy kuvan ulkopuolelta vasemmalta ja todellisuudessa kyseessä on kuusen oksa, mutta millainen oksa. Tarkkaan katsottuna tuo nurinkurinen pikkukuusi muodostuu hyvin tiheästä sokkelosta pieni oksia, jotka ovat kietoutuneet toistensa päälle muodostaen kääpiökasvua. Neulasetkin ovat vain puolet normaalista. Kyseessä on kuusen erikoismuoto, tuulenpesäkuusi (Picea abies f. globosa).’

Kuusen tuulenpesä tai pallolatva ei ole kovin harvinainen erikoismuoto. Usein sellaisen näkee puun latvassa, jonne se nimensä mukaan muodostaa pallomaisen tiheän latvuksen. Sen näkee jo kauas. Pitkään ihailin sellaista aina ohikulkiessani Lahden moottoritiellä Helsinkiin mennessä. En tiedä, onko puu enää pystyssä. Tuulenpesäkuusen synty ei ole samanlainen kuin koivuilla, jossa pesämäisen kasvaimen aiheuttaja on mikrosieni. Kuusella tuulenpesän aiheuttaa oksien epätavallisen voimakas haaroittuminen. Tällöin varsinaista runkoa ei oikeastaan synny ollenkaan, vaan koko kasvannainen on pelkkää oksatiheikköä. Tämän taas aiheuttaa puun latvasilmussa tapahtunut somaattinen kromosomimutaatio.

Yleensä tihentymä syntyy puun latvaan ja aiheuttaa pallomaisen muodostuman, mutta samanlaisia muodostumia voi syntyä myös oksiin kuten yllä olevassa kuvassa. Tämänkaltainen kasvuominaisuus yleensä periytyy. Usein kuitenkin käy niin, ettei kääpiökasvannainen tee itämiskykyistä siementä. Tutkimuksissa tällaisista mutaation sisältämistä siemenistä on saatu kasvattamalla tuulenpesäkuusia suhteessa puolet tavallisia puolet tihentyneitä (Jouni Mikola, METLA). Nykyinen metsänhoito ei suosi mitään erikoisuuksia, vaikka monissa hienoissa korulauseissa ja sertifikaateissa toisin väitetäänkin. Niinpä ainoastaan selvästi näkyvät pallolatvakuuset säästetään, vaikka nekin yksin jäädessään helposti joutuvat tuulten riepoteltavaksi ja kaatuvat. Pienenmmät puut ja pensasmaiset kuuset päätyvät liian usein raivauksen tai harveisterin uhreiksi. Luonnontilaisesta metsästä näitä ’epämuodostumia’ löytääkin useammin.

Kuusella on muitakin hienoja erikoismuotoja. Kirjallisuudesta poimin mm. seuraavia: kultakuusi (P.a.f. aurea), purppurakuusi (P.a.f. cruenta), surukuusi (P.a.f. pendula), pylväskuusi (P.a.f. columnaris), käärmekuusi (P.a.f. virgata), kääpiökuusi (P.a.f. nana), pöytäkuusi (P.a.f. tabulaeformis) ja nisäkuusi (P.a.f. mammillosa). Näistä itse olen nähnyt retkilläni ainakin kulta- ja purppurakuusen, käärmekuusen ja pöytäkuusen jota myös tapionpöydäksi kutsutaan sekä nisäkuusen. Monia näitä muotoja näkee puutarhoissa, sillä erikoismuotoja jalostetaan helposti eteenpäin kaupalliseen tarkoitukseen puutarhakasveiksi.

Kuvan tuulenpesäkuusen löysin vuoden ensimmäisellä retkellä Jyväskylän kaupungin läheisyydestä Väärämäeltä. Varmaan se on ihmetyttänyt useita ohikulkijoita vuosien varrella, sillä sen vieritse kulkee suosittu ulkoilureitti.

Yhteenveto 2011


punatorvijkl

’Vuosi on lopuillaan – on yhteenvedon aika!

Kun profiilissani kerron harrastavani luonnon ihmeiden taltiointia sanoin kuvin ja näyttein, niin sitä on tänä vuonna tullut tehtyä aivan loputtomiin. Kausi alkoi jo maaliskuun lopulla heti lumien annettua periksi ja viimeiset näytteet keräsin vielä joulun jälkeen, kun maa oli edelleen paljas. Niinpä kaikkea on ylen määrin. Talvi menee löytöjen sulattelussa ja paikalleen asettelussa, jos sitten riittääkään, sillä uusi tarkkailukausi alkaa oikeastaan jo tammikuun ensimmäisenä päivänä, varsinkin jos lumi pysyttelee poissa ihmeitä peittämästä.’

Yläkuva esittää punatorvijäkälää (Cladonia coccifera), joka ei sinällään ole mikään harvinaisuus, mutta kuvaa ehkä vuotta kokonaisuutena. Maaliskuussa ilmestyi Tieto-Finlandian voittanut teos Suomen jäkäläopas. Se innotti paneutumaan kesän aikana tähän ryhmään ja etsimään lajeja, joihin ei aikaisemmin ole kiinnittänyt juurikaan huomiota. Niinpä digikuvasin kesän aikana 150 jäkälälajia ja kirjoitin niistä myös omat sivunsa, jotka ehkä aikanaan liitän Luopioisten kasvisto-sivuille. Tästä huomaa, kuinka kunnon määritysopas antaa aivan oman panoksensa harrastamiselle. Jäkälänäytteitä en ole vielä ehtinyt lajilleen määrittää, sillä niitä tuli kerättyä pitkälle toista sataa kappaletta.

itujyväsiä

Viime vuoden sammalprojekti sai tänä vuonna vauhtia vasta loppukesästä, kun kosteat kelit saivat sammalet näyttämään omiltaan. Viimevuotisten lajien lisäksi löytyi tänä vuonna Luopioisiin 61 uutta sammallajia. Tai eiväthän ne mitään uusia ole, mutta ensi kerran täältä kuitenkin rekisteröityjä. Monet niistä olivat pieniä maksasammalia, joiden määritys tapahtui mikroskoopin avulla. Kuvassa on vielä määrittämättömän kinnassammalen (Scapania sp.) gemmoja eli itujyväsiä. Sammalia keräsin yli kolmesataa, joista osa on vielä käsittelemättä näytteeksi. Sammalten maailma on uskomattoman rikas niin erilaisten muotojen kuin värienkin osalta. Minulle läheinen on aarnisamma (Schistostega pennata). Se on paitsi harvinainen niin myös vaikeasti löydettävä sammal. Niinpä sen huomaaminen on aina iloinen asia.

aarnisammalPutkilokasveja en kesän aikana kerännyt enkä kuvannutkaan kovin paljon, mutta siitä huolimatta uusia lajeja Luopioisiin tuli varmaan enemmän kuin moneen vuoteen. Varsinkin heinät olivat vauhdissa. Varmuudella uusia lajeja löytyi yhdeksän kappaletta: litulaukka (Alliaaria petiolata), pehmytmesiheinä (Holcus mollis), heinäkaura (Arrhenatherum elatius), nurmimailanen (Medicago lupulina), ukonpalko (Bunias orientalis), mongolianmaksaruoho (Sedum hybridum), hirvenkello (Campanula cervicaria), idänkeulankärki (Oxytropis campestris) ja keltanokitkerö (Picris hieracioides). Pari yllätystä saattaa vielä lymytä kasviprässissä, kunhan ehdin purkaa sen annin papereille.

Elokuu on parasta kasvikartoitusaikaa. Silloin tein parikymmentä uutta kasviruutua Luopioisten alueelta. Näin koko entisen pitäjän kasvimaailman kartoitus astui taas askelen koti päätöstä. Vielä taitaa olla viitisenkymmentä ruutua käymättä läpi. Monen ruudun kohdalla tapasin taas mukavia ihmisiä ja sain heiltä paljon hyviä neuvoja etsintöihin. Heille kaikille nimeltä mainitsematta kiitos avunannosta. Erityisen hienoja ja monilajisia ruutuja löytyi Haltialta ja Käenniemestä. Viimeksimainittu ruutu taisi nousta alueen toiseksi runsaimmaksi ruuduksi, josta eri kasvilajeja löytyi peräti 349 kpl.

Uhanalaisselvitykset ovat vielä tekemättä, joten niihinkin on varattava muutama talvi-ilta. Uhanalaisista löytyi vain vaarantuneita lajeja niin putkilokasvien kuin sammaltenkin joukosta. Kalliokeuhkojäkälä (Pulmonaria scrobiculata) lienee ainoa jäkälälaji ja lehmuspikari (Holwaya mucida) ainoa löytämäni sienilaji, jotka kuuluvat tähän ryhmään. Silmälläpidettäviä lajeja onkin sitten huomattavasti enemmän kaikissa ryhmissä. Niiden kanssa menee aikaa aivan eri tavalla, kun etsii kaikkien merkinnät muistivihosta. Vuosi sitten uusittu uhanalaisselvitys teettää töitä.

Vuosi oli antoisa kasvien maailmassa monella tavalla. Ninpä kirjojen lukeminen jäi vähemmälle. Kirjapäiväkirjassani on merkintä ainoastaan neljästäkymmenestä luetusta kirjasta. Oikein hämmästyin, kun ne laskin. Yleensä lukumäärä on lähennellyt sataa. Kuitenkin olen tunnollisesti merkinnyt kaikki lukemani kirjat muistiin pienen arvioinnin myötä. Toisaalta olen itselleni aina tähdentänyt, ettei asiaa ratkaise kirjojen määrä vaan laatu; ei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Tuskin tuo kuitenkaan toteutuu, kun katsoo viittä Agatha Christie-kirjaa, joita ahmin välipalana kesällä, kun oli oikein kuuma eikä jaksanut muuta tehdä.

Uusi vuosi tuo uudet haasteet. Mitä ne luonnontarkkailun osalta ovat, en vielä tiedä? Paljon on ruutuja tekemattä, paljon sammalia löytämättä, jäkälät odottavat vuoroaan, niin ja onhan niitä muitakin ryhmiä. Joko olisi lapsuuteni kiinnostuksen kohde, kovakuoriaiset, vuorossa? Vuoden päästä ollaan tässäkin asiassa tietäväisempiä.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Tulee se talvi kasvimaailmaankin

leppis

’Alkuviikon pakkasjakso hyydytti vihdoin kukkaloiston Hämeestäkin, ainakin meidän mäeltä. Tein tänään syksyn viimeisen kukkakävelyn ja totesin sekä laji- että yksilömäärien romahtaneen. Eilen maassa oli jäinen kohva ja paikoin lunta useampi sentti. Niinpä hennommat kasvit saivat tarpeekseen ja lähtivät talvilepoon tai autuaammille apajille. Raatoja näkyi, mutta kukkia ei. Kuvan leppis on muistutus siitä, että elämä jatkuu. Kuvasin sen noin kuukausi sitten edellisen kukkakävelyn aikaan. Nyt kuoriainenkin on painunut koloonsa värjöttelemään talven yli. Yritin katsella sitä samalta paikalta, mutta turhaan, on tainnut lentää turvaan tai sitten ison kiven juureen, kuten lorussa sanotaan.’

Toisen syyskukkakävelyn tein samalla reitillä kuin ensimmäisenkin ja merkitsin muistiin vain selvästi kukassa olevat kasvit. Niitä kertyi 21 lajia. Romahdusta edellisestä on siis tapahtunut. Tosin nyt löytyi kaksi uuttakin kasvia: timotei sinnitteli rehupellon laidassa aivan vihreäkukkaisena ja heteen pää pilkisti vielä suomujen takaa, toinen olikin sitten puutarhasta pientareelle karannut keltasauramo, jonka kukat olivat vasta puoliavoimet ja tuskin se täyteen kukkaan ehtiikään. Monet kukat olivat vain yhden kukkivan verson varassa, kuten syysmaitiainen ja voikukka. Eivät myöskään siankärsämö ja puna-apila olleet enää kovin hyvissä voimin. Sen sijaan rikat eivät oleet moksiskaan pakkasista: peipit kukkivat, kylänurmikka taitaa vielä kasvaakin, orvokit pudottelevat lehtiä mutteivät kukkia.

Seuraava lista on koottu Luopioisista (EH) 30.11. 2011 klo 10 – 11 tehdyn kävelyn aikana:

tarhaorvokki, pelto-orvokki, pihatähtimö, heinätähtimö, kylänurmikka, peltovillakko, saunakukka, ajuruoho (siirretty puutarhaa), voikukka, syysmaitiainen, lutukka, puna-apila, pihasaunio, timotei, raiheinä-risteymä, punapeippi, liuskapeippi, keltasauramo, peltohatikka, saksanhanhikki, siankärsämö

Huomasin, että edellisellä kerralla olen raiheinän pistänyt englanninraiheinäksi, mutta nyt tarkempi katsominen määritti sen kyllä rehupelloissa yleisenä kasvavaksi ristymäksi. Sen kasvun ymmärtää, koska se ei tee siementä eikä siksi sen kukassakaan ole toimivia sisuksia. Se voisi kasvaa talvellakin. Muutenkin nuo kukkivat kasvit saattaisivat kukkia pitkäänkin, koska pölyttävät hyönteiset puuttuvat. Ei käy enää leppäkerttu kirvajahdissa niiden lehdillä. Tuskin se muutenkaan niitä pölyttäisi, mutta kun pölyttäjät puuttuvat, jatkavat kasvit kukkimista. Muistan, kuinka aina amarylliksen kukasta poistettiin heteet ja saatiin kukka säilymään sillä tavalla kauniina pidempään. En tosin ole tutkinut, kuinka moni noista nyt kukkivista kasveista voisi turvautua itsepölytykseen. Sehän ajaa saman asian.

Tuskin teen enää seuraavaa kävelyä kuukauden kuluttua. Silloin on uuden vuoden aatto ja toivon mukaan maa valkoinen. Jos ennustajaa tarvittaisiin, niin lumettomissa olosuhteissa silloin voisivat kukkia vielä pelto-orvokki ja kylänurmikka. Muista en mene takuuseen.

Uusien lajien kesä!


litulaukka’Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin kannatti lähteä retkelle. Sain sähköpostia pari päivää sitten ja houkuttelevan kutsun tulla tutustumaan erään talon kasvimaailmaan. Kunpa tällaisia kutsuja tulisi enemmän!’

Vieressä on kuva kasvista, joka on taas uusi laji jo muutenkin uskomattomaan kesään. Litulaukka (Alliaria petiolata) on sellainen kasvi, jota en osannut ollenkaan odottaa löytyvän Luopioisista, onhan se oikeastaan aivan rannikkoseutujen kevätkukkija. Niinpä sen kotiutuminen hämäläiskylään Nokelan talon pihapiiriin Käenniemellä onkin hämmästyttävää. Talonväen mukaan se on kasvanut siellä jo kymmenkunta vuotta leviten vähitellen aina uusille kasvupaikoille. Kuva on jo syksyisestä versosta, jossa kukkien paikalla kohoavat pitkät harmaat lidut. Mutta minulle tämä kasvi on kuitenkin tuttu pääkaupunkiseudulta, missä sitä kasvaa pensasaidoissa ja puistoissa suurin määrin. On varmaankin syytä mennä kuvaamaan kasvi uudelleen ensi keväänä, kun se on vihreä ja kauniisti kukkiva. Hieno uusi kasvi jälleen kerran Luopioisten kasvistoon.

Mutta litulaukka ei ollutkaan se kasvi, miksi minut taloon kutsuttiin. Tien pientareella kasvoi nimittäin yksi jo loppuunkukkinut ja siemenvaiheessa oleva hirvenkello (Campanula cervicaria).

hirvenkello

Tästä kookkaasta kellokasvista on vanhoja suusanallisia tietoja entuudestaan samalta alueelta, mutta tarkempi paikka ja määrä on ollut tähän asti piilossa. Nyt se sitten löytyi, tosin vain yksi kappale, mutta uusi laji silti. Hirvenkello kuuluu maamme vaarantuneisiin lajeihin ja ei ole missään kovin yleinen. Lisäksi sen kasvu on kovin oikullista, tänä vuonna sitä on mutta ensi vuonna ei, tai se kasvaa ihan eri paikassa. Niinpä nyt löytynyt kasvi saattaa kuulua siihen jo aikaisemmin löydettyyn kasvustoon, mutta on noussut vasta nyt esiin. Kuva on todellakin jo ohikukkineesta versosta eikä siitä näe se heleän vaaleansinistä väriä. Kuva ei kerro myöskään, että kasvin varsi on karvainen, paksu ja liki metrin korkuinen. Kyllä sen yleensä huomaa, jos se jossain kasvaa eikä sitä voi sekoittaa kuin vaaleakukkaiseen peurankelloon. Suikeat lehdet varressa kuitenkin erottavat sen peurankellosta, jolla on ruodilliset alalehdet.

Eivätkä yllätykset loppuneet vielä tähänkään. Koska talon emäntä on kasveista kiinnostunut, hän saattoi esitellä minulle monia harvinaisuuksia kotinsa läheisyydestä, niitä joita hän on hoitanut ja suojellut. Niinpä kävimme kauniilla kedolla, jossa kissankellot ja ketoneilikat värjäsivät ruohostoa. Keväällä siellä kukkivat keväthanhikit (Potentilla cranzii). Tämä kasvi on löydetty Luopioisista vain kahdesta paikasta aikaisemmin: Vanhalta hautausmaalta ja Rautajärven kartanon perinneniityltä, joten hieno kasvi tämäkin. Hanhikin kasvupaikka on vanha. Se on jo iät ja ajat siellä kasvanut ja tämä paikka on varmasti Luopioisten näyttävin ja suurin esiintymä. Laskimme pihasta puolen tusinaa ruusuketta ja kedolta toista kymmentä. Lisää hienouksia löytyi sitten Isännänsaaresta, josta laskimme kymmeniä lehtoneidonvaippoja (Epipactis helleborine). Tämä orkidea on viime vuosina yleistynyt ilahduttavasti ja jos pusikoituminen saadaan pysymään aisoissa peltojen ja lehtojen laidoilla, kasvi lisää edelleen kasvualuettaan.

Vaikka ehdin kiertää vasta osan Käenniemen neliökilometriruutua, löytyi sieltä kolmisen sataa kasvilajia, mikä on selvästi keskivertoruutua suurempi määrä. Kaunis kiitos Nokelan talon asukkaille ystävällisestä kutsusta ja vieraanvaraisuudesta. Ilman heitä nämäkin kasvit olisivat todennäköisesti jääneet muistiinmerkitsemättä.