Orkideojen saari 2


pahtaomena

’Olin taas kanootilla Kukkialla. Kaunis ja aurinkoinen päivä muuttui vieläkin aurinkoisemmaksi, kun sai taas löytää jotain uutta. Kuvan pahtaomenasammal on Luopioisissa suuri harvinaisuus eikä sitä muuallakaan Pirkanmaalla joka päivä vastaan tule. Luopioisista tätä sammalta on löydetty vain Iso-Vekunan saaresta ja Ämmätsän Kulovuoresta.’

Aikaisemmin nimesin Kukkian suurimman saaren Iso-Vekunan Orkideojen saareksi ja sitä samaa siitä voi sanoa edelleenkin. Viime torstaina lähdin etsimään metsänemää saaren sopukoista, mutta valitettavasti retki ei tuottanut toivottua tulosta. Tämä orkidea on löydetty saaresta vuosikymmeniä sitten ja sen jälkeen sitä on etsitty sieltä useita kertoja kasvia kuitenkaan löytämättä. Metsänemä on oikukas kukkija, toisina vuosina se nousee pintaan ja avaa upeat kukkansa, toisina vuosina se piilottelee maan alla ja sitä saa turhaan etsiä. Näin kävi minulle nyt, mutta olin siihen kyllä henkisesti varautunut.

Sen sijaan löysin toisen kasvuston pesäjuurta! Tällä kertaa kasvia löytyi liki kaksikymmentä jo kuivunutta vartta muutaman neliömetrin alueelta saaren pohjoisosista. Orkidea kasvoi avoimessa koivikossa etelään viettävällä rinteellä. Osa versoista oli aivan pieniä alle kymmenen sentin korkuisia, mutta joukossa oli myös yli kaksikymmensenttisiä ja runsaskukkaisia kasveja. Seuralaisina tällä paikalla oli samoja lehtokasveja kuin edelliselläkin, mm. sinivuokko, lehto-orvokki, ketunleipä, ahomansikka, taikinamarja ja lehtokuusama.

Olen samalla, kun kiertelen tavallisten kasvien perässä, tarkannut myös tutkimusalueen sammallajistoa. En vielä tunne sammalia kovinkaan hyvin, mutta erikoisemmat pistävät kyllä silmään. Niinpä nytkin katselin saaren sammalia sillä silmällä, että voisin löytää jotain mielenkiintoista. Kuukausi sitten kävin saaressa Ari Parnelan ja Harri Arkkion kanssa ja he näyttivät silloin monta minulle uutta sammalta saaren jyrkänteistä. Silloin löytyivät mm. pahtaomenasammal ja isoruostesammal, viuhkasammal ja aarnisammal. Nyt tarkastelin vähän toisenlaista kalliota ja sieltäkin löytyi hienoja lajeja, mm. taljaruostesammal ja hiirenhäntäsammal. Nämä eivät näyttävyydessään ole orkideojen luokkaa, mutta kuitenkin omassa pienuudessaan kauniita.

Molemmat pesäjuurikasvustot ovat luonnonsuojelualueen rajauksen ulkopuolella, mutta ne säilynevät paikalla, jos maata ei käsitellä voimaperäisesti. Yleensä saarissa harvinaiset kasvit saavat olla rauhassa. Metsäkoneet on vietävä sinne talvella kovien jäiden aikaan eikä saarista useinkaan saada niin suuria puumääriä, että kustannukset peittyisivät. Toivottavasti tässäkin tapauksessa käy näin.

Kalliojyrkänne harvinaisine sammalineen on luonnonsuojelualueen sisäpuolella ja saanee siksi olla rauhassa. Samoin lehtoneidonvaipat kasvavat suojelualueen sisäpuolella. Näitä löysin tällä retkelläni taas lisää ja laajemmalta alueelta kuin edellisellä kerralla,. Nousipa saaren orkideojen lukumääräkin taas yhdellä, kun äkkäsin Pirkanmaan yleisimmän kämmekän yövilkan kuusten alta lehdosta.

Vaikka retkellä ei metsänemä löytynytkään, niin upea sää ja Kukkian saariston komeus korvasivat olemattoman pettymyksen. Ainahan sitä toivoo, jospa… jospa sittenkin, mutta tässä tapauksessa se olisi ollut lottovoiton luokkaa.

Orkideojen saari

pesäjuuri1

Pari viikkoa siten vihdoinkin pääsin kanootilla liikkeelle ja suuntasin nokan kohti yhtä Kukkian suurimmista saarista, Iso-Vekunaa. Ennestään tiesin saaren hyväksi kasvipaikaksi onhan suuri osa sen sisäosista rauhoitettu lehtojensuojeluohjelman turvin ja saaren vieressä pienet karit ja luodot kuuluvat rantojensuojeluohjelmaan. Saari on kuitenkin yllätyksiä täynnä, vai mitä tuumaatte ylläolevasta kuvasta.’

Saaret ovat aina kiehtoneet minua, sillä niihin kätkeytyy usein salaisuuksia. Muutama vuosi sitten piipahdin Kuohijärven Nurmisaaressa enkä ole koskaan nähnyt niin runsaasti mustatorvisieniä kuin tässä saaressa tapasin, eivät tahtoneet muovikassin sangat kantaa. Toinen yllätys silloin oli lehtoneidonvaippa, orkidea, jota en ollut aikaisemmin nähnyt luonnossa kuin muutaman kerran. Viime kesänä Kukkiasaari tuotti myös iloisia yllätyksiä, joten osasin odottaa jotain uutta myös Iso-Vekunasta. Vanhoista raporteista olin lukenut, että ainakin soikkokaksikkoa ja lehtoneidonvaippaa voisi olla tarjolla. Saaresta on myös 1980-luvulla löydetty pesäjuurta ja vielä aikaisemmin metsänemää. Näitä kaunottaria en uskaltanut edes toivoa. Niinpä koin onnellisen hetken, kun katselin kuvan kasvia silmästä silmään. Pesäjuuren tapaa varmimmin Ahvenanmaalta tai Turun saaristosta ja silloin pähkinälehdoista tai kalkkipitoiselta maalta. Sisämaassa se on hyvin harvinainen ja on tavattu nykyään aina vain harvemmin. Pirkanmaalla vaarantuneeksi luokitellun kasvin voi löytää muutamalta muultakin paikalta, mutta aina saaresta.

Pesäjuuri kasvoi oksakasassa saaren keskiosissa parhaassa lehdossa. Yksitöitä löysin vain kolme, mutta ne kuitenkin kolmeen kertaan, sillä ensi kerralla riemun tauottua huomasin kameran jääneen kanoottiin ja jätin muistiinpanot kasvin kasvupaikalle ja lähdin noutamaan kameraa. Sitten huomasin, että näin menetellen saattaisin kadottaa tärkeät muistiinpanoni ja palasin niitä hakemaan. Pitkän kierron jälkeen ne löytyivät orkidean vieresta ja sitten taas kameraa hakemaan ja sen jälkeen taas uusi etsintä. Ei ole helppoa, kun oikein koheltaa. Mutta se suotaneen, kun näkee ensi kerran täällä jotain tällaista. Ehkäpä se metsänemäkin vielä saaresta löytyy, kunhan aika kuluu ja retkiä tulee tehtyä sinne useampia.

Iso-Vekunan parhaat löydöt olivat siis orkideoja: pesäjuuri, lehtoneidonvaippa, soikkokaksikko ja valkolehdokki. Mutta myös hienoja sammalia löysin kalliojyrkänteistä, pahtaomenasammal etunenässä. Sitä en ole muualta Luopioisista löytänytkään, joten sekin tulee mainita hienoutena, joka ei ihan joka päivä kävele vastaan. Eikä sammalessa muutenkaan mitään vikaa ollut, komea kasvusto pahdan alaosassa.

Uusi kasvi Luopioisiin

masmalo

’ Olin eilen palaamassa Tampereelta kasviyhdistyksen suoretkeltä ja ajellessani illan lähestyessä kohti Padankoskea sattui silmiini Aitoossa tienpenkalla outo kasvi. Auto ympäri seuraavassa risteyksessä ja takaisin. Taas ympäri ja pysähdyin kasvin kohdalle. Pari kunnon tuuletusta kuin jalkapallomaalin jälkeen ja päälle tasajalkatanssia. Masmalo oli löytynyt!’

Tätä hernekasvia olin osannut jo odottaa Luopioisiin, mutta silti sen löytyminen oli iloinen yllätys. Kasvi kasvaa harvinaisena Hämeen harjuilla, mutta leviää melko helposti soran mukana tien- ja radanvarsiin. Viime tai oliko se jo toissa kesänä Aitoon ja Silmon risteysten välillä tehtiin tietöitä, asfalttia kuorittiin pois ja routavaurioita korjattiin. Uusi sora tuotiin varmaankin Pälkäneen Kollolanharjusta ja samalla tuotiin soran mukana monta hienoa kasvia. Tällä samalla paikalla, mistä masmalo nyt löytyi, kasvaa harvakseltaan myös parin viime vuoden aikana Luopioisiin levinneet keltamaite ja tunturikurjenherne. Molemmat ovat samalla tavalla soratulokkaita ja niitä tavataan vanhan Pälkäneen puolella melko yleisenä tienvarsista.

Ketomasmalo (Anthyllis vulneraria) jaetaan useaan alalajiin, joiden erottaminen toisistaan ei aina ole helppoa, sillä kasvi muuntelee voimakkaasti. Suomessa alkuperäisiä alalajeja ovat idänmasmalo (ssp. polyphylla) ja lapinmasmalo (ssp. lapponica). Tulokkaita ovat ketomasmalo (ssp. vulneraria) ja isomasmalo (ssp. carpatica). Aitoosta tienvarresta löydetty kasvi on nimirotua eli ketomasmalo. Kasvi on alalajista riippumatta rauhoitettu.

Masmalo on aina ollut meillä harvinaisuus eikä sille ole siksi kehittynyt kansanomaisia nimityksiä. Ämmänhampaaksi sitä on kutsuttu, mutta samaa nimeä on käytetty myös keltamaitteesta. Kirjallisuuden mukaan masmalo on vanha lajina, mutta hyvin muuntumiskykyinen ja siksi sen taksonomia on vaikea. Tutkijat ovat erotelleet milloin minkinlaisia muotoja lajista sen esiintymisalueiden mukaan. Lapinmasmalo lienee selvinnyt jääkaudesta Lapissa korkeilla jään yläpuolelle ulottuvilla nunatakeilla ja levinnyt sitten jääkauden jälkeen paljastuneille soraharjuille, joista sitä edelleen tavataan harvakseltaan koko maasta. Keski-Euroopassa nimirotu ketomasmalo on hyvin yleinen ja myös monimuotoinen. Etelä-Suomen ketomasmalot ovat todennäköisesti saapuneet siltä suunnalta.

Luopioisten kasvistosivuilla ei vielä ole masmalon sivua, mutta se ilmestyy sinne seuraavan päivityksen yhteydessä ensi syksynä. Kasvi on löydettävissä tienpenkereeltä, kun sitä lähtee etsimään, mutta toivon sen saavan kasvaa siellä rauhassa, onhan se luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kasvi. Sen tulevaisuus on sitten eri asia. Nyt se kasvaa äärimmäisen uhanalaisessa paikassa asfaltin viereisellä soralla. Toisaalta se leviää helposti siemenestä ja niinpä tämä yksi kasvi voi levittää kasvustoa laajallekin tienvarteen. Toivotaan sitä, sillä masmalo on loppujen lopuksi hyvin kaunis hernekasvi.

Imikkä

imikkä1

’Kevät on jo pitkällä, kun imikän kukka on sininen. Tämän kuvasin Myllyojan puronotkosta helatorstaina kosken kohistessa taustalla ja auringon lämmittäessä mukavasti selkää.’

Imikkä on sinivuokon tapaan Etelä-Suomen sisämaan tyypillisiä lehtokasveja. Luopioisissa olen havainnut sen olevan melko yleinen ja runsas. Kasvin löytää parhaiten tuoreista lehdoista, sellaisista jossa kasvaa myös vuokkoja, lehto-orvokkia ja keväistä linnunhernettä. Imikkä kukkii aikaisin muiden lehtokukkijoiden tapaan ja sen kukat lakastuvat jo ennen varsinaista kesää, jolloin vasta kasvin kasvulehdet pääsevät vauhtiin. Imikän kasvualue on rajoittunut pääasiassa Uudellemaalle ja Hämeeseen. Niinpä sitä saa turhaan etsiä Keski-Suomesta ja pohjoisempaa, myös rannikkoalueita se kaihtaa.

Imikän kukat vaihtavat muiden lemmikkikasvien mukaan kukan kehittyessä väriä punaisesta violetin kautta siniseen. Siksipä sen kukinta näyttää täällä Hämeen sydänmailla olevankin jo ohi tältä keväältä. Nyt jäämme odottelemaan sen leveitä herttatyvisiä kesälehtiä, joista kasvi on myös helppo tunnistaa. Linné antoi sille aikoinaan nimen Pulmonaria officinalis eli rohtoimikkä, mutta myöhemmin tämä nimi meni Keski-Euroopasta kotoisin olevalle lajille, jolla on laikukkaat kesälehdet. Meidän imikkämme erotettiin omaksi lajikseen ja se sai nimen P. obscura, vaikka kyllä siltäkin joskus löytyy laikukkaita lehtiä, olen löytänyt sellaisia Luopioisistakin. Nimitys rohto viittaa lääkinnälliseen käyttöön. Näin onkin, sillä laikukkaiden lehtien on ajateltu kuvaavan keuhkoja ja lehdistä keitetyn teen auttavan keuhkotautiin. Siis samanlainen ajatusrakenne kuin sinivuokon lehdilläkin maksasairauksien hoidossa.

Kun helatorstaina kuljin Myllyojan laaksossa kuvaamassa sammalia (löysin muuten upeita lajeja), kukkivat imikät valtoimenaan ympärilläni enkä ollut saada silmiäni irti niistä. Jokainen olisi pitänyt kuvata ja jokaista kumartua tarkastelemaan läheltä. Tuo viehko kasvi on ollut ennen kaupustelulta kielletty, mutta sinivuokon tapaan se on nykyään vapautettu tästä määräyksestä. En kuitenkaan lähtisi niitä noukkimaan suuria määriä, sillä kauniimpana se on luonnossa kuin nuutuneena maljakossa. Nykytekniikalla siitä saa ihan kelvollisia kuvia vaikka pyörimään tietsikan ruudunsäästäjäksi, joten annetaan kasvin kukkia rauhassa hämäläisissä lehdoissa.

Sinivuokko

sinivuokko1

’Äitienpäiväkukkanen, kirsikukka, suvenihanainen, siniorvokki, vilukukka, ristinlehti! Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin sinivuokollakin. Olen tämän viikon etsinyt Hämeen lehdoista erilaisia kukkamuotoja sinivuokolle. Tähän mennessä vastaan ovat tulleet eriväriset kukat, kerrottuteriöistä vielä etsitään.’

Sinivuokko on ollut meille suomalaisille perinteisesti kevään ensiairut vähän samaan tapaan kuin västäräkki pihamaalla. Sitä on menty etsimään metsistä ja ihmetelty sen kukkien määrää, lehtien vihreyttä ja sitä voimaa, millä se tunkee itsensä esiin karikkeen alta jo varhain keväällä. Nuo monet kansanomaiset nimet kertovat, että kukasta on pidetty ja se on haluttu tuntea. Kasvin lehdet ovat myös herättäneet paljon pohdintaa, siihenhän viittaa jo nimi ristinlehtikin. Ristiähän ne muistuttavat, mutta myös maksaa. Niinpä kasville on annettu tieteelliseksi nimeksi Hepatica, joka viittaa maksaan, lajinimi nobilis taas kertoo kasvin jaloudesta. Ennen vanhaan oli tapana parantaa sairauksia kasvien avulla ja jos jokin kasvinosa muistutti jotain elintä, niin sehän myös paransi sen elimen. Näin uskottiin ja kun uskottiin tarpeeksi voimakkaasti, niin asiahan toteutui. Joissakin kodeissa sinivuokon lehtiä murskattiin menneinä vuosina sappi- ja maksavaivoihin mutta myös hengityselintulehduksiin. Mihin se sitten perustui, siitä ei ole tietoa?

Parhaiten sinivuokon löytää lehdoista ja tuoreista kangasmetsistä Etelä-Suomessa. Pohjoisempana se on yleensä koristekasvi tai puutarhakarkulainen. Jyväskylän korkeudella tapasin sinivuokkoa mm. Ainolan lehdosta ennen kuin se rakennettiin asuntoja täyteen. Siellä niin kuin muuallakin Keski-Suomessa kaikki sinivuokot ovat viljelykarkulaisia. Täällä Hämeen sydänmailla vuokon voi nähdä parhaiten lehtorinteillä juuri nyt kun haavat ja muut lehtipuut eivät vielä varjosta sen kasvua. Täällä se kukkii kuvan kaltaisesti huppusenaan kukkia. Täältä olen löytänyt myös violetteja kukkia, liloja, vaaleita ja jopa valkoisia kukkia. Kaikki tämä kertoo kasvin suuresta muuntelusta.

Sinivuokko on jonkin verran kärsinyt asutuskeskusten läheisyydessä poiminnasta ja siirroista puutarhoihin. Se lisääntyy hitaasti ja poissiirretylle paikalle harvoin ehtii tulla uutta sinivuokkoa ennen kuin muut kasvit ovat vallanneet paikan. Kasvi vaatii jopa kymmenen vuoden siementaimivaiheen ennen kukkimista. Vielä muutama vuosi sitten sinivuokko oli joidenkin muiden kevätkasvien tapaan rauhoitettu kaupustelulta, mutta koska EU-lainsäädäntö ei tunne sellaista rauhoitustapaa, niin nykyään kasvia saa vapaasti poimia. Täydellistä rauhoitustakin kyllä silloin harkittiin. Myös sinivuokon tapauksessa on syytä muistaa, että paras ja kaunein kukka on luonnossa vapaasti kasvava kukka. Siellä sitä voi käydä ihailemassa vuodesta toiseen ja sinne voi viedä äidinkin sitä katselemaan, mieluummin niin, kuin että tuo sinivuokon äidin eteen kuihtumaan.

Hyvää äitienpäivää!

Leskenlehti

leskenlehti

Kevät tulee leskenlehden myötä. Tämä iloinen kukkija on kuvattu tänä aamuna Laukaan Vuonteelta lintutornin juurelta. Kukan lisäksi tuli nähnytä hanhia, metsävikloja, kiuruja, töyhtöhyyppiä, kuoveja ja niittykirvisiä.

”Sekä lehtiä että juuria on jo muinaisista ajoista kiitetty yskässä ja muissa rintataudeissa, ja pitkittyvässä vatsurissa. Lehdistä varsinensa ja juurista saadaan erinomaista taulaa, jos niitä kuivattuna muokataan ja vatkataan vähän ruutin kanssa. Tätä kasvia pidetään hyvänä kaivopaikan osoittajana.”

Näin Elias Lönnrot kuvaa leskenlehden käyttöä kasviossaan jo 1800-luvulla. Nykyään kasvin hyötykäyttö on olematonta ja sitä taidetaan pitää enemmänkin kiusallisena rikkakasvina puutarhoissa ja pelloilla kuin hyödyllisenä rohtona. Leskenlehti lisääntyy nopeasti paitsi siemenistä niin myös kasvullisesti maavarsiensa avulla. Maavarsiin kehittyvät kukkasilmut jo syksyllä ja heti kevään auringon sulatettua hanget, alkavat silmut turvota ja kasvi kukkii ensimmäisissä pälvipaikoissa jo huhtikuulla. Muutenkin leskenlehti on turvannut huolellisesti lisääntymisensä. Harva kasvi panostaa kahdenlaiseen lisääntymiseen näin voimakkaasti. Maavarret suikertavat varsinkin savensekaisessa puutarhamaassa laajalle ja ristipölytyksen kasvi varmistaa eriaikaisilla hede- ja emikukilla. Viimeinen keino on myös itsepölytys, joten lenninhaivenellisia siemeniä syntyy joka kukinnosta runsaasti.

Leskenlehden nimi viittaa elämän kaksijakoisuuteen: kukat ensin nuorena keväällä ja lehdet sitten vanhempana kesällä, kun lisääntymisasiat on jo hoidettu kuntoon. Kasvilla on monia kansanomaisia nimiä johtuen sen ulkonäöstä, käytöstä ja elintavoista. Viluruoho se on siksi, että sen lehtiä on aikoinaan käytetty yskäntroppina. Tämä juontaa juurensa jo kreikkalaisilta, jotka käyttivät kuivattua leskenlehden lehteä hengityselinsairauksien parantamiseen ja torjuntaan. Varsankavioksi kasvia on kutsuttu suurten lahtiensä vuoksi, jotka kieltämättä hyvää mielikuvitusta käyttäen hieman muistuttavat hevosen jalanjälkeä soratiellä. Kasvin latinalainen suvun nimi Tussilago viittaa sekin yskänrohtoon.

Luontaisena leskenlehti on vaatelias kasvi. Sen voi löytää silloin rannoilta, lähteiköistä, ravinteisilta soilta tai puronvarsilta. Luopioisista voisi kuvitella tällaisia kasvupaikkoja löytyvän runsaasti, mutta kasvi on silti täällä hyvinkin harvinainen näillä luontaisilla paikoilla. Oikeastaan olen löytänyt sen vain muutaman kerran sellaiselta paikalta, jonka voisin kuvitella olevan todella luontainen: Kuohijoen kalkkialueen kosteikolta ja Kyynärön Saarijärven lähteiköstä. Rikkakasvina ja uustulokkaana se on kuitenkin Luopioisissa hyvin yleinen pelloilla, puutarhoissa, pientareilla ja pihoilla. Ensimmäisenä kukkijana se yleensä myös huomataan ja sen esiintymistä ihastellaan. Myöhemmin kesällä harva huomaa sen suuria kulmikkaita lehtiä samoilla paikoilla ja myöhemmin kesällä sitä jo vihataan, kun se kiusallisena rikkana tukahduttaa alleen juurikasvit ja kukkaistutukset.

Silloin kun ruoka oli vähissä ja me suomalaiset etsimme luonnosta jatketta niukkuuteen, käytettiin leskenlehden lehtiä salaatteihin ja kääryleisiin ihan kaalin ja salaatin tapaan. Tässäpä kokeilemisen arvoinen resepti Toivo Rautavaaran kirjasta Mihin kasvimme kelpaavat:

Leskenlehtikääryleet: Puhtaat lehdet kiehautetaan pehmeiksi. Täyte valimistetaan ryyneistä (riisi, ohra tai kaura), sipulista, nokkosesta ja tillistä. Ne silputaan ja käristetään kevyesti pannulla. Käriste keitetään puuromaiseksi maidossa, joka suurustetaan korppu- tai perunajauholla ja munalla. Mukaan voidaan pistää soijarouhetta tai jauhelihaa, mieltymysten mukaan. Täyte kääritään leskenlehtiin kaalikääryleen tapaan ja paistetaan uunipannulla kypsiksi. Mausteita lisätään maun mukaan.