Kuin pesiä

leipakorisieni

’Kun siivoaa puutarhaa, voi tehdä hienojakin löytöjä. Aikanaan kun ensi kerran kohtasin pesäsieniä, en ollut uskoa silmiäni, niin kummallisista eliöistä oli kyse. Nyt kun löysin harvinaisen uurteisen pesäsienen, olin taas hetken mietteissäni: kyllä luonto on antelias.’

Leipäkorisieni (Crucibulum laeve) on yläkuvassa kiinnittynyt lahonneeseen puuhun. Tällaiselta paikalta sen usein löytääkin karikkeen seasta puutarhasta tai pensaikoista. Kirjallisuuden mukaan se on yleinen, mutta ei sitä joka vuosi näe, ellei sitten varta vasten lähde sitä etsimään tutuilta paikoilta. Sieni on kooltaan sentin korkuinen ja vajaan sentin levyinen. Sen kori on sisältä sileä ja ulkopintaa peittää hieno nukka. Leipäset korin sisällä ovat oikeastaan sienen leviämiä, sillä ne sisältävät itiöitä, joista sitten kasvaa uusi itiöemä eli sieni. Leviäminen tapahtuu aika luonnollisella tavalla: kun vesipisara putoaa pesään, se ponnahuttaa leipäset ilmaan joskus kauaksikin kotipesästä. Mikä lienee alunperin kehitellyt tämänlaisen elämänmuodon? Hauska se ainakin on, vaikkei siitä ihmiselle taida muuta hyötyä ollakaan.

uurrepesäsieni

Tämä toinen onkin sitten todellinen kaunotar, se on uurtanut korinsa sisäpinnan täyteen kiharoita. Uurrepesäsienen (Cyathus striatus) voi löytää samanlaisilta paikoilta kuin leipäkorisienenkin, mutta se on paljon tätä harvinaisempi eikä kasva juurikaan Jyväskylää pohjoisempana. Itse olen sitä nähnyt paitsi Etelä-Hämeessä, niin myös Jyväskylän Rauhaniemessä monta vuotta sitten. Sieni on hieman kookkaampi kuin edellinen. Sen leipäset leviävät samalla tavalla vesipisaroiden avulla ja sen kasvupaikat ovat lahoavan karikkeen seassa. Pesän ulkopinta on karkeakarvainen ja ruskea.

Nämä kaksi sientä jäävät monesti huomaamatta pienen kokonsa vuoksi tai siksi, ettei aina tule katselleeksi tarpeeksi tarkkaan lahoavien kasvinosien joukkoon. Helposti luulee, ettei siellä voi olla mitään mielenkiintoista, mutta senhän nämäkin kaksi osoittavat, kuinka erehtyväisiä me olemme. Suomessa on kolmaskin pesäsienilaji (Crucibulum olla), mutta sitä en ole koskaan nähnyt. Kirjojen mukaan sekin on aikamoinen harvinaisuus. Sen kori on trumpettimainen ja sisäpinta hopeanharmaa. Olisipa hauska löytää tämäkin ’totinen torvensoittaja’. Ei muuta kuin etsimään!

Uusien lajien kesä!


litulaukka’Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin kannatti lähteä retkelle. Sain sähköpostia pari päivää sitten ja houkuttelevan kutsun tulla tutustumaan erään talon kasvimaailmaan. Kunpa tällaisia kutsuja tulisi enemmän!’

Vieressä on kuva kasvista, joka on taas uusi laji jo muutenkin uskomattomaan kesään. Litulaukka (Alliaria petiolata) on sellainen kasvi, jota en osannut ollenkaan odottaa löytyvän Luopioisista, onhan se oikeastaan aivan rannikkoseutujen kevätkukkija. Niinpä sen kotiutuminen hämäläiskylään Nokelan talon pihapiiriin Käenniemellä onkin hämmästyttävää. Talonväen mukaan se on kasvanut siellä jo kymmenkunta vuotta leviten vähitellen aina uusille kasvupaikoille. Kuva on jo syksyisestä versosta, jossa kukkien paikalla kohoavat pitkät harmaat lidut. Mutta minulle tämä kasvi on kuitenkin tuttu pääkaupunkiseudulta, missä sitä kasvaa pensasaidoissa ja puistoissa suurin määrin. On varmaankin syytä mennä kuvaamaan kasvi uudelleen ensi keväänä, kun se on vihreä ja kauniisti kukkiva. Hieno uusi kasvi jälleen kerran Luopioisten kasvistoon.

Mutta litulaukka ei ollutkaan se kasvi, miksi minut taloon kutsuttiin. Tien pientareella kasvoi nimittäin yksi jo loppuunkukkinut ja siemenvaiheessa oleva hirvenkello (Campanula cervicaria).

hirvenkello

Tästä kookkaasta kellokasvista on vanhoja suusanallisia tietoja entuudestaan samalta alueelta, mutta tarkempi paikka ja määrä on ollut tähän asti piilossa. Nyt se sitten löytyi, tosin vain yksi kappale, mutta uusi laji silti. Hirvenkello kuuluu maamme vaarantuneisiin lajeihin ja ei ole missään kovin yleinen. Lisäksi sen kasvu on kovin oikullista, tänä vuonna sitä on mutta ensi vuonna ei, tai se kasvaa ihan eri paikassa. Niinpä nyt löytynyt kasvi saattaa kuulua siihen jo aikaisemmin löydettyyn kasvustoon, mutta on noussut vasta nyt esiin. Kuva on todellakin jo ohikukkineesta versosta eikä siitä näe se heleän vaaleansinistä väriä. Kuva ei kerro myöskään, että kasvin varsi on karvainen, paksu ja liki metrin korkuinen. Kyllä sen yleensä huomaa, jos se jossain kasvaa eikä sitä voi sekoittaa kuin vaaleakukkaiseen peurankelloon. Suikeat lehdet varressa kuitenkin erottavat sen peurankellosta, jolla on ruodilliset alalehdet.

Eivätkä yllätykset loppuneet vielä tähänkään. Koska talon emäntä on kasveista kiinnostunut, hän saattoi esitellä minulle monia harvinaisuuksia kotinsa läheisyydestä, niitä joita hän on hoitanut ja suojellut. Niinpä kävimme kauniilla kedolla, jossa kissankellot ja ketoneilikat värjäsivät ruohostoa. Keväällä siellä kukkivat keväthanhikit (Potentilla cranzii). Tämä kasvi on löydetty Luopioisista vain kahdesta paikasta aikaisemmin: Vanhalta hautausmaalta ja Rautajärven kartanon perinneniityltä, joten hieno kasvi tämäkin. Hanhikin kasvupaikka on vanha. Se on jo iät ja ajat siellä kasvanut ja tämä paikka on varmasti Luopioisten näyttävin ja suurin esiintymä. Laskimme pihasta puolen tusinaa ruusuketta ja kedolta toista kymmentä. Lisää hienouksia löytyi sitten Isännänsaaresta, josta laskimme kymmeniä lehtoneidonvaippoja (Epipactis helleborine). Tämä orkidea on viime vuosina yleistynyt ilahduttavasti ja jos pusikoituminen saadaan pysymään aisoissa peltojen ja lehtojen laidoilla, kasvi lisää edelleen kasvualuettaan.

Vaikka ehdin kiertää vasta osan Käenniemen neliökilometriruutua, löytyi sieltä kolmisen sataa kasvilajia, mikä on selvästi keskivertoruutua suurempi määrä. Kaunis kiitos Nokelan talon asukkaille ystävällisestä kutsusta ja vieraanvaraisuudesta. Ilman heitä nämäkin kasvit olisivat todennäköisesti jääneet muistiinmerkitsemättä.

Loinen

humalanvieras

’Jospa siirtyisin taas kasvien maailmaan. Linnut suuntaavat kohta etelään, mutta kasveja voi katsella vielä monta kuukautta. Omassa pihassa on kasvanut jo vuosikymmeniä kasvi, joka tuntuu hakevan aina uuden paikan ja ilmaantuvan odottamatta pientareille. Se on humalanvieras (Cuscuta europaea), maamme ainoa täysloinen kasvimaailmassa.’

Humalanvieras ei ole yleinen. Oikeataan se on huomattavasti taantunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Sitä tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa harvakseltaan vanhojen talojen ja kartanoiden läheisyydestä. Sanotaan, että se kuuluu vanhan kulttuurin seuralaislajeihin yhdessä monen muun taantuvan lajin kanssa. Lapsuudesta muistan sen versoja kiertyneen nokkospuskiin ja heinänkorsiin enemmänkin usealla paikalla, mutta nykyään sitä saa hakemalla hakea eikä joka vuosi löydä ollenkaan, ei tutuiltakaan paikoilta. Merenrannoilla elää sen toinen alalaji, joka on ilmeisesti päälajia yleisempi.

Humalanvieras on siis loinen. Se kasvaa siemenestä niin kuin muutkin kasvit. Sen verso luikertaa jo pienenä kohti muita korkeampia kasveja ja alkaa kiertyä niiden ympärille yhä tiiviimmin ja tiiviimmin. Kun se saa tukevan jalansijan kasvin varrelta se työntää imujuurensa isäntäkasvin solukkoon ja alkaa elää loisena. Samalla se katkeaa alhaalta ja yhteys maahan, ravinnon lähteeseen, on poissa. Nyt se elää pelkästään isäntäkasvinsa ravinnolla. Sillä ei ole edes yhteyttävää lehtivihreällistä solukkoa, ei lehtiä eikä siis tavallisia juuriakaan, väriltään se on kellanvalkea. Kirjallisuuden mukaan se loisii nimensä mukaan humalalla, mutta myös nokkosella, apilalla, virnoilla, keltamataralla, maitohorsmalla ja monilla heinillä. Listassa on toista sataa lajia. Kuvan kasvi loisi juolavehnällä, nokkosella ja vuohenputkella.

Luopioisista on tätä kasvia löydetty kuudelta eri paikalta, mutta nykyään se ei enää näillä kaikilla kasva. Vuosittain käyn tarkistamassa omat tuntemani paikat ja saan usein todeta kasvuston hävinneen tai siirtyneen toiseen paikkaan. Oman pihan kasvusto vaihtelee muutaman kymmenen mertin säteellä ensimmäisestä löytöpaikasta. Kasvin siemenet, joita kehttyy runsaasti, itävät kuitenkin hitaasti ja niinpä syntyneessä siemenpankissa saattaa olla kasvuvoimaa useaksi vuodeksi. Huonoina kesinä se ei idä ollenkaan tai kasvusto jää hyvin pieneksi jopa täysin kukkimattomaksi, siksi siemenpankki onkin hyvä turva kasvin säilymiselle. Mikä sen sitten tekee harvinaiseksi ja mikä saa häviämään? Sitä ei tiedetä. Itse luulin, että se viihtyy karjatalouden typpipitoisessa maassa, mutta omalla pihalla karjaa ei ole tallustanut enää yli kolmeenkymmeneen vuoteen eikä maata ole lannoitettu sen jälkeen. Kuitenkin se vielä löytyy. Toisaalta toimivien karjatalouksien läheltä sitä saa turhaan hakea. Sopivia nokkospuskia ja muita isäntäkasveja löytyy pilvin pimein kasvin kasvualustaksi. Outo kasvi, monella tapaa, mutta siinähän luonnon moninaisuus onkin, on monenlaista ja -tapaista kasvajaa ja kulkijaa.

Humalanvieras kukkii paraikaa, joten nyt sen huomaa ja helpoimmin löytää. Silmät auki ja kasvi tarkkailuun, on se sen verran oudon näköinen, että sen kyllä tavallinen kulkijakin huomaa.

Luomua

lutukka ja horsma

’Kiertelin viikonvaihteessa sammalretkillä syrjäseutuja. Törmäsin näkyyn, joka pysäytti. Kun talo jää autioksi, ei aina kaikkea älytä hoitaa viimeisen päälle kuntoon. Niinpä parvekelaatikko saattaa saada uudet asukkaat. Kuka se päättää, mitä laatikossa pitää kasvaa? Lutukka ja horsma (amerikanhorsma) eivät ehkä ole niitä kaikkein näyttävimpiä lajeja, mutta ainakin ne ovat paikallisia ja hoidossa vähään tyytyviä. Olisiko tässä luomun uusi suunta? Miksi laatikkoon istutetun kukan pitää aina olla kirkkaanvärinen, suuri ja hyvänhajuinen? Eikö lutukka kelpaisi kauniine lituineen aivan yhtä hyvin tai vehreä horsma, miksei jokin hento heinäkin? Kokeilkaapa!’