Hämärien puotien kuja

hämärien_puotien_kujaPatrick Modiano sai Nobel-palkinnon vuonna 2014. Se oli taas yksi Ruotsin akatemian yllätyksistä. Eipä tainnut kirjailija olla veikkauslistojen kärjessä, oliko listoilla ollenkaan. Omassa maassaan Ranskassa suosittu kirjailija julkaisee vähän mutta harkitusti eikä anna kovin helposti haastatteluja. Tällainen luo salaperäisyyden verhon ja nostaa helposti suosiota. Nykyihmiselle hänen kirjansa ovat helposti pitkästyttäviä jaarituksia ellei niistä sitten löydä jotain kipinää. Itselleni tuo kipinä tuli kirjailijan tyylistä käsitellä asioita yksityiskohtaisesti aivan kuin hän muistaisi jokaisen tapahtuman fiktiivisen henkilön elämästä. Jaaritusta vai taidetta, sen saa kukin päätellä itse. Tässä hieman pohdintaa itse kirjasta.’

Tarina rakentuu yhden ihmisen ja yhden asian ympärille. Guy Roland on menettänyt muistinsa ja etsii kirjassa identiteettiään toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa. Hän on toiminut vuosia yksityisetsivänä vanhemman miehen parina, mutta tämän jättäessä työnsä ja siirtyessä eläkkeelle, alkaa Guy tutkia omaa menneisyyttään.

Valokuvien, muistitietojen, satunnaisten havaintojen avulla Guy löytää menneisyydestään useampiakin jälkiä. Onko hän ollut aatelinen ja menettänyt omaisuutensa, vai venäläinen emigrantti, jonka vanhemmat ovat paenneet Venäjän vallankumousta, onko hän englantilainen jockey, joka ansaitsi elantonsa kilparatsastuksella vai amerikkalainen jazzpianisti? Johtolangat piirittävät milloin mitäkin vaihtoehtoa. Joku tuntee hänet ja antaa hänelle nimen Pedro McEvoy, toinen taas Jimmy Stern. Pisimmälle menevät jäljet johtavat lopulta Ranskan Alpeille yhdessä nuoren Denisen kanssa, mutta katoavat sitten taas. Kuka on kaunis venäläinen Gay Orlow, kuka aatelinen Freddie Howard de Luz? Lopulta, liittyvätkö he millään lailla etsivän maailmaan? Onko hän paitsi unohtanut itsensä, niin luonut myös itselleen uuden ja ihan oman menneisyyden? Kaikki johtolangat päättyvät, avainhenkilöt ovat kuolleet, arkistot palaneet, ihmiset unohtaneet. Kuka on on?

Tarina on erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Modiano kuvaa tapahtumia äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaten paikat, henkilöt, kadut ja rakennukset aivan kuin olisi itse elänyt ne ja itse kokenut kaiken. Pariisin kadut ja sodanjälkeiset rakennukset tulevat kirjassa tutuiksi. Ne voisi löytää tänäkin päivänä kulkemalla samoja reittejä kuin Guy Roland. Samalla kirjailija luo henkilöitä valokuvien taakse, herättää heidät lähes henkiin. Kuitenkin kaikki saattaa olla pelkää mielikuvituksen tuotetta päähenkilön aivoissa. Mielikuvitustahan se tietenkin on kirjailijan aivoissa. Olisi toivonut Guyn pääsevän selvyyteen itsestään, mutta toisaalta kirjan loppu on ehkä näin onnellisempi.

Lukiessani en voinut olla muistelematta Aki Kaurimäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, sillä perusajatus kummassakin on sama, vaikka tarinat ovat ihan erilaiset. Onkohan Kaurismäki aikoinaan lukenut Modianon kirjan, sehän on kuitenkin suomennettu jo 1970-luvulla. Toissalta näitä samoja tarinoita on kirjoitettu lukuisia muitakin. Tässä kertomuksessa tunkeudutaan kuitenkin syvemmälle kuin muissa lukemissani ja senkin vuoksi jännite ja mielenkiinto säilyvät kirjan loppusivuille saakka. Modiano ei ainakaan saanut palkintoaan turhaan.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja (Rue des Boutiques Obscures). WSOY, 1979, suom. Jorma Kapari. 224 s.

Villa Triste

villa_triste’Olen pyrkinyt vuosittain lukemaan ainakin yhden Nobel-palkinnon saaneen kirjailijan teoksen. Joskus ruotsalaiset yllättävät niin perusteellisesti, ettei yhtään kirjaa ole saatavilla, ennen kuin sellainen käännetään. Viime vuoden nobelisti lienee suurelle osalle lukevia ihmisä yllätys ja jos ei täysin niin ainakin puoliksi tuntematon. Ainakin minulle. Ranskalainen Patrick Modiano on saanut lukuisia palkintoja teoksistaan, mutta 1970-luvulla. Miksi hänet nostettiin nyt vasta näin korkeaan asemaan, jos hän kerran on niin erinomainen? Onhan Nobel-palkinto kiistatta maailman arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Ansaitseeko hän näin monen vuoden kuluttua moisen arvon? On pahasti sanottu, että hänen kaikki kirjansa ovat variaatioita samasta teemasta. En osaa ottaa kantaa, kun en ole lukenut kuin tämän yhden. Tässä joka tapauksessa muutama täysin subjektiivinen kommentti lukemastani.’

Omalla tavallaan kirja on pieni helmi, vaikka sen maailma, sanoma ja tapahtumat ovat kuin toiselta planeetalta omien ajatusteni kanssa, Sartren ja Camusin luokkaa, ehkä myös Somerset Maughamin. Victor Chmara, kirjan minä-kertoja pakenee Algerian sotavärväyksiä Sveitsin rajalle pieneen kylpyläkaupunkiin. Hän, vaikka onkin kirjan päähenkilö, jää utuiseksi ja salaperäiseksi kuten muutkin kirjan henkilöt. Hän on nuori, ilmeisen rikas ja pelokas. Kylpylässä on kohtaa Yvonnen, kauniin näyttelijättären, jonka kanssa hän pian muuttaa samaan huoneeseen ja suunnittelee pakoa Amerikkaan. Kirjan kolmas henkilö on lääkäri Rene Meinthe, hyvin erikoinen persoona, joka nimittää itseään Belgian kuningattareksi.

Kirjan päähenkilöt lipuvat läpi ajan ja paikan. Oikeastaan kirjan aikana ei tapahdu juurikaan mitään, syödään, kävellään, juhlitaan. Konkreettisempi kohta on, kun Yvonne voittaa erikoisen kilpailun ja pääsee sitä kautta tuttavuuteen entisen huippu-urheilijan Daniel Hendrickxin kanssa. Kirjan vaikuttavin kohta on, kun Yvonne vie Victorin tapaamaan setäänsä, autokorjaamoon. Jotenkin tämä kohtaus sitoo elämän paikoilleen, sillä setä on ainoa kirjan henkilöistä, joka tekee työtä elääkseen, muut ovat onnenonkijoita tai tyhjäntoimittajia, jotka elävät perityillä tai anastetuilla rahoilla.

Kirja lienee tyypillistä Modianoa. Nobel-komitea kehui hänen tarkkaa paikkojen ja ilmiöiden kuvaustaan. Se tuleekin hyvin esiin, jopa pitkästymiseen saakka. Vaikka tapahtumapaikka lienee keksitty, se selostetaan katu ja talo kerrallaan pikkutarkasti, samoin huoneiden kalustus, rakennusten ulkonäkö ja puistot. Oikeastaan vain ihmiset jäävät epämääräisiksi. Luettuani kirjan en oikein tiennyt, mitä siinä loppujen lopuksi tapahtui. Se on kuiin pala elämästä, joka ainakin minulle on hyvin vieras. Ilmeisesti noinkin voi elämänsä kuluttaa.

Kirjan mielenkiintoisin henkilö ei suinkaan ollut päähenkilö Victor, joka oli oikeastaan aika tylsä, eikä kuvankaunis Yvonne, joka leikki Marilyn Monroeta, vaan tohtori Meinthe. Mikä hän oli miehiään, sitä ei kerrottu? Hän tuli ja meni, soitti puheluita, kävi kokouksissa, asui Villa Tristessä kalustamattomassa huoneessa ja jäi kirjan loppuun saakka arvoitukselliseksi, henkilöksi josta lukija saattoi ajatella melkein mitä vaan. Mikä suhde hänellä oli Yvonneen, mikä Victoriin?

Modianolle tyypillisesti kirjassa on kaksi osiota: menneen muistelu ja nykyaika. Victor palaa kylpylään sodan jälkeen kaksitoista vuotta myöhemmin aistimaan sitä ilmapiiriä, joka siellä vallitsi Yvonnen aikaan. Takautuvasti hän muistelee ystäviään ja pohtii asioiden saamia käänteitä, kulkee katu kadulta, hotelli hotellilta, muisto muistolta paikasta toiseen. Hän elää uudelleen tapahtumat kahdentoista vuoden takaa. Niitä ajatuksista syntyy tämä kirja.

Modiano, Patrick: Villa Triste. WSOY, 2014 (1975), suom. Jorma Kapari. 189 s.