26: kurjenmiekka

Pirttilahti

’Nyt on kesän kaunein aika, jos malttaa vain lähteä ulos ja katsella ympärilleen. Kiersin juuri koiran kanssa aamuisen metsälenkin kylmässä vesisateessa. Jalat olivat märät, vesi valui sadetakin helmasta reisille, kasvot kastuivat, mutta kurjenpolvet, koiranputket, ojakellukat kukoistivat ja rannassa kukki suurin keltaisin kukin viikon kasvi.’

Keltakurjenmiekka (Iris pseudacorus) on ainoa luonnonvarainen Iris-suvun kasvi maassamme. Koristekasveina viljellään monia muitakin, kuten kuvassa oleva saksankurjenmiekan (Iris germanica) jokin sinikukkainen risteymälajike. Kurjenmiekan voi siirtää puutarhaan, jos on perustanut sinne lammikon tai vesialtaan vesikasveja varten. Kuivalla maalla kukkapenkeissä se ei sukulaistensa gladiolusten tapaan viihdy. Kurjenmiekka on lähes vesikasvi. kurjenmiekka3Sen löytää rannoilta, mutahaudoista, tervaleppäluhdista, vesijätöiltä ja ojanvarsista. Kulleron tapaan sitä on siirretty koristeeksi lähemmäs taloja rannan koristeeksi ja sieltä se on levinnyt taas uusille kasvupaikoille. Kurjenmiekkoja tapaa melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta Etelä-Lappiin saakka, mutta se puuttuu karuilta alueilta kokonaan, esim. Suomenselältä. Lehtomaisilla aluelilla se on levittäytynyt vesien rehevöityessä hyvinkin laajalle ja runsaiksi kasvustoiksi.Pirttilahti

Kurjenmiekan lituskaiset leveät lehdet voi sekoittaa osmankäämien lehtiin, mutta ne kiinnittyvät juurakkoon eri tavalla. Kukkivana sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun luonnonkasviimme siksi erikoinen ja näyttävä sen keltainen kukka on. Hedelmävaiheessa se on myös helppo tunnistaa pulleista kotahedelmistään.

Suuria ja reheviä kasveja on usein käytetty hätäravinnoksi. Ihmiset ovat syöneet niin lumpeen kuin suovehkankin juuria. Osmankäämin juurikin on kelvannut ainakin eläimille. Kurjenmiekkaakin on hyödynnetty, lähinnä rohdoksena. Iridiini-niminen glykosidi on ollut yhtenä osana hammassärkyyn vaikuttavissa hammaspulvereissa. Toisaalta tiedetään kurjenmiekan rohdoksen olleen voimakas ulostuslääke, joten sen nauttiminen ei liene ollut tästä syystä kovin yleistä.

Nyt kannattaa etsiskellä tämän viikon kasvia. Sen kauniit kukat kestävät vertailussa minkä tahansa koristekasvin kanssa. Onnea etsinnöille!

11: järviruoko eli ryti

ruoko1

’Kevään ensimmäinen kuukausi on yleensä täällä Keski-Suomessa parasta hiihtoaikaa: hanget hohtavat lisääntyvää valoa, auringon lämpö kuumottaa kasvoja ja leuto kevättuuli vilvottaa hiestynyttä ihoa. Utopiaako – ei ennen – ehkä nykyään? Yläkuva on otettu reilu viikko sitten helmikuun lopulla Jyväsjärveltä. Retkiluistelijat viilettivät kirkasta jäänpintaa, lumet hupenivät olemattomien suksilatujen alta. Niinpä tämän viikon kasvi löytyikin rannalta. Ryti on yleinen, runsas ja näyttävä heinä, todellinen rantojen talventörröttäjä.’

Järviruoko eli ryti (Phragmites australis) esiintyy edelleen kansan suussa kaislana, vaikka tällöin kyseessä on aivan eri kasvi eli järvikaisla (Schoenoplectus lacustris), joka kuuluu sarakasveihin. Järviruoko on suurimpia heiniämme. Sen monivuotinen juurakko saattaa työntää vartta liki kolme metriä vuodessa. Maanpääliset versot kuihtuvat syksyllä ja uudet kasvavat vauhdilla kevään ja alkukesän aikana. Kasvi kukkii loppukesästä, jolloin sen tiheässä röyhymäisessä kukinnossa saattaa olla satoja siemeniä. Kasvin lehdet ovat kovat, leveät ja litteät.

Ruokoa tavataan koko maassa ja se on paikoin hyvin yleinen kasvi. Niinpä sitä on kautta aikojen käytetty myös hyödyksi. Vaikka sen varsi ja lehdetkin ovat kovat, on sitä syötetty karjalle muunlaisen heinän joukossa. Kesäaikaan karja söi mielellään rantojen kasveja, juuri järviruokoa, saroja ja kortteita. Etelämpänä järviruokoa on käytetty ja käytetään osin edelleenkin talojen kateaineena. Kaislakatto on yleinen esim. Saarenmaalla Virossa. Röyhykukintoja on osattu hyödyntää patjantäytteenä ja tyynyissä, varsista on punottu mattoja. Kadon sattuessa on maasta kaivettu ruo’on juurakoita ja niistä on jauhettu jauhoa, kevään ensiverost on keitetty parsan tapaan ravinnoksi. Tutkimusten mukaan järviruo’on ravintoarvot ovat paremmat kuin monen muun heinän ja siksi sitä onkin niitetty kesäisin karjanrehuksi. Nykyään tuskaillaan, kun järvenlahdet kasvavat umpeen, niitä ruopataan, niitetään ja kunnostetaan. Ennen sen työn teki karja ja mielellään.

Joskus järviruo’on löytää suolta, pellolta tai peräti metsästä. Tällöin se kertoo, että sillä paikalla on saattanut ennen olla järvi tai lampi ja heinä on jäänyt jäänteeksi paikalle kasvamaan. Ruoko ilmentää myös ravinteisuutta, sillä huonolla paikalla se ei kasva. Niinpä, jos suolta löytää järviruokoa, on syytä katsella ympärilleen. Suo ei ole enää pelkkää karua varvikkoa vaan sieltä voi löytää muitakin mesotrofiaa ilmentäviä kasveja. Silmät siis auki tämänkin viikon kasvin kohdalla, varsinkin kun se on helppo huomata ja tuntea.

ruoko2

Maaliskuun sammal

Hämeenlahti

’Kun olen päivittäin koiran kanssa kierrellyt lähialueen rantoja ja metsiä, on yksi sammal noussut ylitse muiden, palmusammal (Climacium dendroides). Olkoon se siis maaliskuun sammal, vaikka monia muitakin oli tarjolla ajatuksissani.

Palmusammal on nimensä mukaisesti kuin pieni palmu. Se kasvattaa suikertavasta varresta pystyjä versoja, jotka muistuttavat pieniä puita tai pensaita. Aina näitä versoja ei muodostu ja silloin sammal onkin jo huomattavan paljon vaikeampi erottaa samanlaisista suikerosammalista tai vaikkapa seinäsammalesta. palmusammal2Sammalen voi löytää kosteilta rannoilta, luhtaniityiltä tai vanhoilta rantapelloilta, mutta toisinaan sen löytää jopa kallioilta ja pientareiltakin. Yläkuvan mukaisesti se kasvaa pieninä kasvustoina tiheässä ja peittää alleen muut pyristelijät. Kookkaana, jopa viisisenttisenä, se on voimakas ja näyttävä sammal, helppo myös tunnistaa.

Tätä sammalta tavataan koko maasta ja se on paikoin hyvinkin yleinen. Lapin tuntureilla se on vähäisempi. Näihin aikoihin se, niin kuin muutkin sammalet, aloittelee yhteyttämistä, kunhan lämpötila nousee nollan yläpuolelle. Tavallisiin kasveihin verrattuna sammalet säilyvät ympäri vuoden vihreinä ja ovat siksi valmiina ravinnontuotantoon heti kun se on mahdollista. Palmusammal tekee harvoin itiöpesäkkeitä, joten sen lisääntyminen jää lähes kokonaan suvuttoman lisääntymisen eli kasvun varaan. Niinpä mietityttää sen geeninvaihto. Kasvustothan ovat todennäköisesti yhtä ja samaa kloonia ja siksi geenistöltäänkin samanlaisia.’

4: vaivero

vaivero1’Talvella kasvit ovat levossa, ainakin lähes kaikki. Suurin osa niistä lepää hangen alla joko juurakkonsa tai siemensä avulla. Puut, pensaat ja varvut sinnittelevät pystyssä, mutta monet niistäkin karistavat kesäistä taakkaa syksyllä pudottamalla lehtensä. Havupuut ja kataja ovat asia erikseen, mutta suuri osa muista viettää talven lehdettömänä. Poikkeuksen tekevät muutamat kanervakasvit ja talvikit. Puolukka, suopursu ja vaivero säilyttävät lehtensä talven yli ja jatkavat kasvua heti keväällä lumen sulettua. Tämän viikon kasvi on tässä.’

Vaivero (Chamaedaphne calyculata) on kanervakasvi, jonka voi löytää rämeiltä tai järvien rannoilta lähinnä Itä- ja Keski-Suomesta. Kooltaan se on alle puolimetrinen varpu, jonka puumaiset varret ovat muutaman millimetrin paksuiset. Kasvin lehdet  talvehtivat, ovat 3 – 4 cm pitkät, alta suopursumaiseti ruosteenruskeat ja päältä puolukkamaisesti kiiltävät. Vaivero kukkii aikaisin keväällä usein lumen ollessa vielä maassa. Sen valkoiset kellomaiset kukat muistuttavat puolukan kukkia. vaivero4Harva sitä on kuitenkaan kukkivana nähnyt, koska siihen aikaa ei yleensä rannnoilla ja soilla liikuta. Marjoja tämä kasvi ei tee, joten hyödyksi sitä on vaikea käyttää.

Kävelin pari päivää sitten pienen keskisuomalaisen lammen rantaa ja etsin kuvattavaa. Vaivero oli kerännyt kuuraa ja lumihöytyä päälleen ja oli hyvin kuvauksellinen. Kun sen latvan lehtiterttua katsoi tarkemmin, näki siinä kukkien aiheet. Kukat ovat toispuoleisesti varren latvassa kielon kukkien tapaan, joita ne myös muistuttavat. Keväthankien aikaan on tultava uudelleen kasvia tervehtimään. Nyt se vielä nukkui talviunta.

vaivero2Luopioisissa vaivero on hyvin harvinainen, vain Laipassa Iso-Laippa-järvellä ja Aitoossa pienellä suppasuolla. Täällä Keski-Suomessa olen nähnyt sitä useankin pienen lammen rantatöyräässä. Läntisimmät esiintymät taitavat löytyä Urjalasta. Itäisessä Suomessa se onkin sitten jo hyvin yleinen.

Usein mietin, mistä nuo kasvien nimet tulevat. Luin hiljattain Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen kirjaa kasvinnimistä ja niiden synnystä (Aaloesta öljypuuhun). Siinä käytiin läpi varhaisissa suomenkielisissä kirjoituksissa käytettyjä kasvinnimiä ja pohdittiin niiden syntyhistoriaa. Lähinnä kasvit olivat Raamatun kasveja, joille Agricola oli antanut suomalisen nimen. Hyvin mielenkiintoinen kirja. Vaiveroa siellä ei kuitenkaan mainittu. Itse olen pohtinut sanan äänneasun mukaan, että se kuvaa tämän kasvin vaatimatonta kasvupaikkaa tai sen vaikerrusta talvipakkasessa. Jostain luin, että sanaa on väännetty myös balttilaiseen sanaan, joka merkitsisi varhaista. Tarkoittaneeko kasvin varhaista kukintaa? Kukapa senkin tietää, tutkijat tutkii ja sitten väittelee.

Kuitenkin, nyt kannattaa merkitä muistiin hyvä vaiveropaikka ja mennä huhti- toukokuussa katsomaan sen kukkia. Takaan, että kannattaa.