Ikuisuusvuonon profeetat

Ikuisuusvuonon profeetat’Rasismi kuohuttaa nykypäivänä. Ennen siitä ei edes puhuttu, koska se oli kytketty yhteiskuntaan sisälle. Olen luullut, ettei Pohjoismailla ole ollut siirtomaavallan kanssa mitään tekemistä, mutta olen erehtynyt. Kim Leinen kirja sijoittuu Grönlantiin, joka oli Tanskan siirtomaa, tai on edelleen, vaikka sillä itsehallinto onkin. Jos mustia pidettiin eläiminä Afrikassa, intiaania Amerikassa, niin myös tanskalaiset pitivät inuiitteja villeinä, alkukantaisina, sivistymättöminä, eläiminä. Samat lait eivät koskeneet heitä ja alkuperäisiä asukkaita ja kun profeetat pitivät vuononperukassa maata omanaan, tanskalaiset hävittivät heidät ruutiasein tappamalla. Muutamat viime aikoina lukemani kirjat (Joseph Conrad: Pimeyden sydän, Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat, Sven Lindquist: Tappakaa ne saatanat) ovat vastenmielistä historiaa.’

Kirjan päähenkilö on Morten Falck, norjalainen pappi. Kirjan alussa hän lähtee pienestä norjalaisesta kylästä opiskelemaan papiksi pääkaupunkiin Kööpenhaminaan. Eletään vuotta 1872. Itse hän olisi halunnut lääkäriksi, mutta koulunpitäjä isä tahtoi näin. Kuitenkin Morten käy myös lääketieteen luennoilla ja kantaa kalmoja tutkimukseen kaupungin kanavista. Elämää hän oppii ymmärtämään kulkemalla sivukaduilla, kapakoissa ja porttiholveissa. Majapaikkansa isännän kauniit tyttäretkin kiinnostavat ja pian hän huomaa olevansa kihloissa Abelonen kanssa. Levottomuus kalvaa nuorta miestä ja kihlaus purkautuu traagisesti hänen valmistuttuaan ja lähdettyä lähetystyöhön Tanskan siirtomaahan Grönlantiin. Täällä maailmojen vastakkaisuus ja pahuus iskevät vasten kasvoja. Kristityt tanskalaiset ovat kuin villipetoja ’villien’ alkuasukkaiden kimpussa. Uskoa siinä ei ole, enemmänkin hyväksikäyttöä ja raakuutta. Tätä Morten ei ymmärrä. Hän tutustuu eskimoihin, heidän outoihin tapoihinsa, rakastuu ja elää heidän kanssaan. Mutta sitä ei hänelle suotaisi. Hänen on pappina mentävä vuonon pohjukkaan vangitsemaan väärät profeetat, vaikka hän näkee siellä oikeaa kristillisyyttä, toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttä toisin kuin tanskalaisten keskuudessa. Yhteentörmäys on väistämätön. Morten painuu pohjille ihmisyydessään, nousee ja eroaa papin työstään. Palattuaan kotiin hän ei vieläkään saa rauhaa, vaan matkustaa tapaamaan tuttujaan Kööpenhaminaan. Lopulta hänen paikkansa ei ole sielläkään. Rauha löytyy aivan muualta.

Tiiliskivikirja olisi tarvinnut siivoamisen. Tarina on kertomisen arvoinen, mutta sivurönsyt eivät. Niistä olisi voinut kehitellä omat kertomuksensa. Kuitenkin ne liittyvät tiiviisti päätarinaan ja selventävät sitä ja Morten Falckin elämää. Kirja on täynnä hajuja, kuottavia näkyjä, irstailua, siivottomuutta ja kuitenkin se kaikki liittyy elämään tänäkin päivänä, sitä ei vain kerrota näin suoraan. Ulostaminen, virtsakylvyt, turhien tappaminen, väkisinmakaamiset, sikiönlähdettämiset, hermoheikkous jne. kaikki ne ovat olleet olemassa silloin ja nytkin. Eskimoiden alastomuus ja hurmos eivät olleet mitään tanskalaisten alistamiseen ja väkisinmakaamiseen verrattuna. Lähetyssihteeri Oxbøl siitti eskimoille lapsia liukuhihnalta ja Mortenia vastaan kävelee yhtenään vaaleita pisamaisia olentoja kahdessakin sukupolvessa. Tällainen on myös leski, hänen rakastettunsa, joka ei jätä Mortenia rauhaan kuoltuaankaan.

Kirjan kieli on vaihtelevaa, joustavaa ja mukaansatempaavaa. Se muuntuu sen mukaan, miten tiiviistä tunnelmasta on kyse. Silloin lause lyhenee, rikkoutuu, muuttuu kuin elokuvakäsikirjoitukseksi tai näytelmän tapahtumaviitteiksi. Siinä on hyvä edetä. Toisaalta kirjoilija sortuu hitaammissa kohdin selittelemään ja kuvaamaan loputtomasti yksityiskohtia, kuten Kööpenhaminan palossa aivan kirjan lopussa. Enemmän olisi voinut kuvata eskimoiden elämää ja tapoja, profeettojen hurmosta ja yhteistalon elämää. Se varmaankin on liian vaikeaa, koska nytkin kirjailija lopussa kertoo tarinan olevan täysin fiktiivisen, vaikka mukana on toki tutkittua tietoa ja todellisiakin henkilöitä.

Lukemisen arvoinen, sitä tämä kirja tietenkin on, vaikka se ei ehkä ole ihan sitä, mitä minä kirjalta odotan. Sitä vain jäi ihmettelemään, kuinka paljon ihminen kestää ja kuinka säälimätön ja itsekäs kristittynä itseään pitävä ihminen voi olla. Tästä oivina esimerkkeinä ovat kirjassa siirtokunnan kauppias ja lähetyssihteeri, joista jälkimmäistä eskimot kuvaavasti nimittivät Luciferiksi.

Leine, Kim: Ikuisuusvuonon profeetat. Tammi, 2014, suom. Katriina Huttunen. 631 s.

Rasismin juuret

tn_tappakaa_ne_saatanat_1439888931’Olen lukenut viime aikoina kaksi rotuja ja rasismia käsittelevää kirjaa. Sven Lindquistin jo 20 vuotta sitten ilmestyneen Tappakaa ne saatanat, josta nyt on otettu uusintapainos ja afrikkalaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanin Kotiinpalaajat. Molemmat käsittelevät omalla tavallaan rasismia. Kun se on pinnalla tänäkin päivänä ja päivän lehdet siitä jatkuvasti kirjoittavat, voi asiaa miettiä myös näiden kirjojen kautta.’

Tappakaa ne saatanat on jo vanha kirja, mutta se on tänään aivan yhtä ajankohtainen kuin ensi kertaa ilmestyessäänkin. Rasismi ei ole hävinnyt maailmasta, mutta sen alkuperä ja juuret näyttävät hämärtyneen. Tämä kirja valottaa eurooppalaista rasismia Euroopan valtioiden siirtomaapolitiikassa. Jos tänä päivänä jokin valtio käyttäisi rasistista valtaa samalla tavalla kuin vuosisata sitten, se tuomittaisiin yleisesti ja valtio asetettaisiin boikottiin, syrjään, tuomittavaksi ihmisoikeustuomioistuimessa. Kuitenkin silloin niin Englanti, Ranska, Espanja, Belgia kuin Saksakin käyttäytyivät siirtomaidensa kansalaisia kohtaan rikollisesti ja täysin luvallisesti. Vielä 60-luvulla ihannoitiin sen ajan sankareina niin Henry Stanleyä kuin muitakin löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia. Kuitenkin heidän toimensa eivät tämän päivän ajattelun mukaan kestä päivänvaloa.

Lindquist siteeraa sen ajan toisinajattelijoita, jotka kirjallisin keinoin yrittivät avata ihmisten silmiä huomaamaan väkivallan ja terrorin. Joseph Conrad kirjoitti kirjan Pimeyden sydän, jonka ydinlause on päässyt Lindquistin kirjan nimeksi. Tuona aikana rotuoppi rehotti ja tummat luokiteltiin paitsi villeiksi niin myös vähä-älyisiksi, raaoiksi ja vaarallisiksi. Siksi heitä sai surmata ilman rangaistusta ja heidän omaisuutensa ryöstää ilmaan seuraamuksia. Pahimmilleen väkivalta meni Belgian Kongossa, jonka väestön elämällä ja varoilla on kustannettu Brysselin katukuvaa vieläkin hallitsevat monumentit kuningas Leopold II aikaan.

Kirja valottaa monipuolisesti eurooppalaista siirtomaa-ajan rasismia ja sen siirtymistä 1900-luvulle. Kun Hitlerin julmuudet tuomitaan, usein unohdetaan, etteivät muutkaan maat mitään pulmusia olleet. Juutalaisvainot juontavat juurensa ja tarkoitusperänsä siirtomaavallan linnakkeista, joissa Saksa ei suinkaan ollut se pahin toimija. Silloin hävitettiin surutta heimoja jopa kansoja sukupuuttoon pelkästä ahneudesta ja vallanhalusta joko orjuuttamalla tai peräti metsästämällä. Musta ihminen ei ollut ihminen eikä häntä tullut kohdella ihmisenä. Tästä on kulunut vain sata vuotta.

Kun tänä päivänä puhutaan rasismista, se on pientä siihen verrattuna, mitä se oli sata vuotta sitten. Erona on tänään se, että silloin sitä ei pidetty mitenkään vääränä, nyt pidetään. Sen verran ihmiskunta on kehittynyt. Vanhoja tapoja ei poiskytketä nappia painamalla. Hitlerin aikaan Stalin toimi Venäjällä samalla tavalla, se ei vain tullut samalla tavalla julkisuuteen, koska hän hävitti oman maansa rajojen sisäpuolella olevia kansoja. Samaa teki Mao Kiinassa hieman myöhemmin. Kulttuurivallankumouksessa tuhottiin paljon suurempi määrä oman maan kansalaisia kuin Hitlerin aikaan Euroopassa.

Nykyisen rotuvihan ja rasismin juuret ovat siirtomaavallassa, sen ajan hallitsijoiden ’luvallisessa’ toiminnassa. Ihmisessä asuu rasismi kovassa ja kovasti on tehtävä töitä sen poiskitkemisessä. Kun Jugoslavian raunioilla taisteltiin uusien valtioiden synnytyspaineessa 1990-luvulla, syyllistyttiin etnisiin puhdistuksiin samalla tavalla vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Samaa tekee Isis tänä päivänä Syyriassa ja Pohjois-Afrikan maissa. Sama voi nousta esiin eri puolilta maailmaa tulevaisuudessakin. Siksi on tiedettävä menneisyys, jotta voi tajuta nykyisyyttä ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Lindquistin kirja on hyvä lukea, siitä saa pohjaa ymmärtämiselle.

Adichien kirja on kaunokirjallinen romaani, mutta se tuo kiinnostavalla tavalla esiin nigerialaisen ihmisen ajatuksia, elämää ja toimintaa nykymaailmassa, jossa ei enää pitäisi olla rasismia. Hyvä ja luettava romaani sekin, niin kuin hänen edellinenkin teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä palaan Kotiinpalaajiin blogissa myöhemmin uudelleen, kunhan saan sen kokonaan luettua.

Lindquist, Sven: Tappakaa ne saatanat. Into, 2015 (1992), suom. Antero Tiusanen. 250 s.
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat. Otava, 2014, suom. Hanna Tarkka. 523 s.