Kafka rannalla

kafka rannalla’Tosiasia on, että toiset kirjailijat tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset, vaikka saattavat kirjoitta ihan kummallisia juttuja. En ymmärrä, miksi pidän Haruki Murakamin kirjoista. Ainoa lohtu siihen on, etten ole yksin, vaan meitä on miljoonia. Hän on tiettävästi Japanin suosituin kirjailija ja veikattu usein Nobel-voittajaksi. Itse olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat ja pitänyt niistä. Japanilainen surrealismi sekoittuu niissä eurooppalaiseen realismiin, tuloksena on mielikuvituksen suihkulähde, joka jaksaa hämmästyttä, vaikka kirjojen rakenne onkin kaavamainen ja perinteinen. Suosittelen tätäkin paksuudestaan huolimatta.’

Jostakin kumman syystä tämä kirja on odottanut hyllyssä lukemista jo monta vuotta. Syynä varmaankin on kirjan nimi. Olen ajatellut sitä ehkä liian kafkamaiseksi ja turhan vaikeaksi paksuutensa lisäksi. Pelko on turha, kirja on Murakamia parhaimmillaan. Hän palaa tässä samanlaiseen rakenteeseen kuin aikaisemmin kirjoittamassaan juuri suomennetussa Maailmanloppu ja ihmemaa. Tarina etenee kahdesta suunnasta aivan erillään toisistaan ja lopulta sitten päädytään kiinnekohtaan, jossa henkilöt ja heidän toimintansa nivoutuvat toisiinsa.

Minäkertoja Kafka Tamura karkaa kotoaan 15-vuotiaana ja matkustaa Tokiosta Shikokun saarelle pieneen Takamatsun kaupunkiin. Hän hakeutuu paikalliseen yksityiskirjastoon lukemaan ja kohtaa siellä sekä salaperäisen Oshiman että vielä salaperäisemmän neiti Saekin. Näistä muodostuu hänen elämänsä kiinnekohdat kaupungissa, toinen auttaa häntä pysymään piilossa, toiseen hän rakastuu silmittömästi, vaikka pitääkin tätä yli viisikymppistä naista äitinään. Kirjan loppua kohti fantasia lisääntyy ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla päälle saaden lukijan vain hämmästelemään sitä mielikuvituksen rikkautta, mikä kirjailijalla on.

Toinen tarina on vielä kummallisempi. Nakata on vanha mies, joka ei osaa lukea. Hän on lapsena sodan aikaan kokenut jotain, joka vei tältä lahjakkaalta lapselta muistin ja tulevaisuuden. Hänestä tulee kummajainen, joka puhuu kissojen kanssa ja päätyy tappamaan tunnetun taiteilijan. Sen jälkeen juonet alkavat lähetä toisiaan. Nakata pakenee ja hänet johdatetaan Shikokuun Kafkan kanssa samoille seuduille ja hänellä on siellä tärkeä tehtävä avata ja sulkea rinnakkaistodellisuus. Eli nyt ollaan 1Q84:n maisemissa. Kirja päättyy traagisiin tapahtumiin, mutta myös onnellisiin tulevaisuuden näkymiin.

Kafka rannalla on paitsi laulu niin myös taulu, jossa on poika katsomassa merelle. Kafka Tamura on ottanut salanimensä tunnetulta kirjailijalta, koska hän pitää itseään variksena (Kafka on tsekkiä ja tarkoittaa varista). Poika nimeltä Varis esiintyy kirjassa vähän väliä ikään kuin hänen toisena persoonanaan ja neuvoo Kafkaa hänen valinnoissaan. Symboliikkaa esiintyy myös muissa kirjalisissa valinnoissa. Kirjallisuus onkin tässä teoksessa keskeisessä roolissa tapahtuuhan se suurelta osin kirjastossa ja lukukokemuksissa. Rekkakuskikin saattaessaan liftaaja Nakataa eteenpäin lukee kirjoja ja oppii kuuntelemaan Beethovenin musiikkia. Musikkilla on myös keskeinen merkitys, Kafka kuuntelee esim. Princeä ja neiti Saekin nuoruudessaan säveltämää ja sanoittamaa suureen maineeseen noussutta laulua Kafka rannalla.

Jotta kaikki olisi runsasta ja myös sekavaa, mielikuvituksen kyllästämää, sekoittuu tarinaan myös antiikin mytologia. Kafkan isä ennustaa Oidipuksen kohtaloa pojalleen, jonka äiti on hylännyt tämän ollessa nelivuotias. Toteutuuko ennuste, se jää lukijan ratkottavaksi, mutta selvät vinkin kirjailija siitä antaa? Tapahtuuko se mielikuvituksen maailmassa vai kokonaan toisessa todellisuudessa, kuka tekee mitä ja mikä on totta, mikä mielikuvitusta, unta, mytologiaa?

Kirja on taattua Murakamia, mukaansatempaava, joidenkin mielestä parasta koskaan, Nobel-kamaa, mestarillista. Ainakin se on hyvin kirjoitettu ja käännetty (vaikkakin englannin kautta). Kirja vie mennessään, mutta… jos et pidä reaalifantasiasta, niin eihän se silloin tunnu hyvältä, korkeintaan sekavalta hössötykseltä.

Murakami, Haruki: Kafka rannalla. Tammi, 2009 (2002), suom. Juhani Lindholm. 639 s.

Sielut kulkevat sateessa

sielut’Kun vuoden alun olen liikkunut kovin paljon sienten ja niiden aiheuttamien tautien parissa, on tällainen puolimahdoton lueskelut ollut puurtamiselle sopivaa vastapainoa. Sahlbergin Herodes vei suuren palan ajasta, Laura Lähteenmäen uutuus Ikkunat yöhön otti oman aikansa (se kyllä kannatti, suosittelen) ja sitten tämä Jääskeläisen realifantasia kumosi kaikki todellisuuden rajat. Kummallinen maailma, mutta onko se mahdoton?’

Todellakin realifantasia leiskuu tässä Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuudessa niin kuin edellisissäkin. Nyt liikutaan Helsingissä, Pariisissa, Budapestissa ja sateessa. Fantasia suorastaan pursuaa esiin, varsinkin kirjan loppupuolella. Aiheena kirjassa ovat uskonnot ja jännite kirjaan tulee taistelusta, jota ateistit käyvät uskontoja vastaan.

Kirjan päähenkilö Judit jättää entisen elämänsä ja pestautuu parhaan ystävättärensä alaiseksi sieluja hoitavaa hoivayhtiöön. Hän tekee omaa sairaanhoitajan työtään, mutta huikean palkkansa korvikkeksi hän joutuu hoitamaan myös asiakkaan sielua. Tämä tuntuu ensin vaikealta, mutta kun hän saa asiakkaaksi ateistien kuninkaan Leo Moreaun, työ muuttuu kokonaan. Nyt hän on keskellä ryhmien välistä taistelua ja hengenvaarassa. Mukanaan Juditilla on ystävättärensä Martan kuolemaa tekevä kahdeksanvuotias Mauri-poika, jota hän yrittää johdattaa uskon alueelle äitinsä pyynnöstä.

Hoivayhtiössä potilaita hoidetaan laitteella, josta potilas saa hyvänolontunteen, mutta samalla menettää osan minuuttaan. Myös henkilökunta käyttää laitetta ja he muuttuvat vähitellen sieluiksi, jotka pääsevät irti ruumiistaan sulautuakseen sateeseen ja jumaluuteen. Tällaiset sielut sitten lopulta vapautuvat kaikesta materiasta  ja vaeltavat uudessa hahmossaan sateen piiskatessa maisemaa.

Moreau palkkaa Juditin omaksi hoitajakseen ja niin tämä joutuu mukaan miehen puhematkoille niin Pariisiin kuin Budapestiinkin. Ateismiluentojen seurauksena he joutuvat kiihkeiden hyökkäysten kohteensi fundamentaalisten uskovien ja hoivayhtiön taholta. He joutuvat pakenemaan takaisin Helsinkiin, mutta sade nostattaa tulvan ja heidän talonsa joutuu veden saartamaksi. Sitten saapuvat sielut. Loppu on pelkkää fantasiaa noususta Taivaaseen, jumalasta ja pelastuksesta.

Ensin kirja eteni kuin jokin uskonnollinen käännytyskirja ja minulta oli unohtua kokonaan, että kirja kuuluu omaan tyylisuuntaansa, realifantasiaan. Uskonnosta kirjoittaminen on hankalaa, koska siihen usein suhtaudutaan tunteella, tyystin eri lailla kuin tavalliseen fiktiiviseen kirjoittamiseen. Uskonto on monelle arka paikka, enkä ihmettelisi, vaikka joku heittäisi tämän kirjan nurkkaan sen vuoksi, miten siinä käsitellään uskontoja. Mutta tätä kirjaa ei pidä ottaa uskonnollisena kirjana, sitä se ei ole. Eikä sitä pidä ottaa milläänlailla totuutena, sitäkään se ei ole. Se leikittelee niin uskonnoilla kuin kirjallisuudellakin, pohtii olemassaoloa, kuolemaa ja sen jälkeistä aikaa, sielujen olomuotoa ja jumaluutta.

Kirjalla on niin uskonnollisiin kuin maallisiinkin asioihin omanlaisensa lähestymistapa eikä niitä voi samaistaa perinteisiin käsityksiin. Kirjassa on paljon Raamatusta otettuja kohtia ja monet sopivatkin kirjan rakenteeseen hyvin. Toisaalta mieleen tuli vanha sanonta, lukee kuin piru Raamattua, sillä lainaukset on tyystin irroitettu alkuperäiseltä paikaltaan ja merkityksestään.

Kirjan alku on realistinen kuvaus Juditin elämästä uudessa paikassa ja uudessa työssä. Tässä kirjalilija on parhaimmillaan. Valitettavasti kirjan loppupuoli latistuu, kun fantasia korostuu, vaikka luulisi, että kävisi päinvastoin. Lukija ei enää pysy mukana ja kuitenkaan tarinassa ei saavuteta sananmukaisesti uusia sfäärejä, kun liikutaan unen ja ajan rajoilla, jotka eivät liity mihinkään luonnonlakeihin. Kirjan lopussa luvut on puolitettu ja tuntuvat junnaavan paikallaan eli siinä kohtaa tarinassa ei ole aikaa, vaan kaikki voidaan selittää ajan pysähtymisellä. Tämä olisi voinut olla kirjan huipennus. Kirja on jo nyt järkälemäinen eikä sitä olisi voinut enää kasvattaa. Niinpä kirjan lopussa tulee tunne, että tarina lässähtää vähän kuin koululaisen aine, jossa hän toteaa: kaikki olikin unta ja kerroin sen aamulla äidille.

Kaikkine puutteineen kirja on kuitenkin mielenkiintoinen ja ajatuksia antava eli lukemisen arvoinen teos, kunhan muistaa jättää tilaa mielikuvitukselle ja unohtaa liiallisen pohtimisen.

Jääskeläinen, P. I.: Sielut kulkevat sateessa. Atena, 2013. 550 s.

Toiset


toiset
’Olen talvipakkasten lomassa kahlannut läpi useampiakin kirjoja, lähinnä jäkälämääritysoppaita ja luontokirjoja. Siksi tällainen perin erilainen teos lienee myös paikallaan. China Miéville on Englannissa asuva uudemman sukupolven mestari. Hän on julkaissut kymmenkunta teosta ja niitä on käännetty kymmenille kielille. Toiset on ensimmäinen suomeksi käännetty teos häneltä. Kirjailijaa on verrattu tietenkin menneisiin mestareihin, mutta teksti on sen verran omaperäistä, ettei vertaaminen ehkä anna oikeaa kuvaa kenestäkään. Hänen teoksiaan on palkittu tyylisuunnan parhailla palkinnoilla, kuten Arthus C. Clarke-palkinnolla ja World Fantasy Awardin.’

Jossakin kaakkoisessa Euroopassa on kahden kaupungin yhteenliittymä, lomittuminen. Kaupungit ovat erillisiä mutta samalla limittäisiä. Beszeli vaikuttaa vanhahtavalta ja kehittymättämältä, kun taas Ul Qoma on moderni ja elinvoimainen. Kaupunkien rajaa ei saa ylittää, vaikka sitä ei ole oikeastaan olemassa. Kaikkea valvoo kummallinen salainen poliisi Rikko.

Kirjan alussa tapahtuu rikos, nuori nainen löydetään tapettuna puistosta. Beszelin poliisi Tyador Borly alkaa tutkia tapausta ensin Rikkona, sitten tavallisena maiden välisenä rikoksena. Tutkimukset johtavat Ul Qoman alueelle arkeologisille kaivauksille, jossa murhattu oli työskennellyt. Kaivausten salaperäisyyteen liittyvät historiaa tutkinut Bowden ja murhatun kanadalaisen arkeologin Mahalian ystävä Jolanda. Lisäksi tutkimuksissa törmätään jatkuvasti salaperäiseen Orsinaan, joka on selitetty menneisyyden myytiksi tai kaupunkien välissä olevaksi kolmanneksi kaupungiksi.

Kuten hyvässä dekkarissa niin tässäkin pieneltä tuntuva tapaus saa kohtuuttoman suuret mittasuhteet, joissa niin kaupungit kuin niiden asukkaatkin ovat vaarassa tuhoutua ja koko valtarakennelma sortua. Lopussa, kun lähes kaikki selviää, jää jäljelle oikeastaan aika tavallinen rikos, joka pohjaa tuiki tavalliseen motiiviin, rahaan.

Kirja kuuluu tekijänsä mukaan ’uuskumma’-tyylilajiin. Ehkä se on jonkinlaista modernia fantasiaa, jonka hengenheimolaisia taitavat olla englanninkielinen Orwell ja venäläinen Bulgakov. Suomessa samaan tyyliin voisi sovittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen. Tarina on siis fantasiaa ja hetkittäin sitä lukiessa ajatteli sen saduksi, joka ei ole mahdollinen. Kuinka kaksi sisäkkäin olevaa kaupunkia voi elää ja niiden asukkaat häivyttää havainnoistaan toisen kaupungin asukkaat ja liikenteen, vaikka he käyttävät samoja katuja ja rakennuksia. Tämä tuli mieleen aina silloin tällöin, mutta taitavasti kirjailija silti tarinaansa johdattaa. Kirjassa annetaan ymmärtää, että asukkaat itse luovat rajat ja heidät on kasvatettu toimimaan näin, olemaan näkemättä. Rikon pelossa he myös toimivat mahdollisimman tarkasti oman kaupunkinsa tapojen ja eleiden varassa. Tämä näkyy vaatteissa, liikkumistavassa, tervehtimisessä, kaikessa. Kolmantena liikkujana kaupungilla on Rikko, jonka ihmiset liikkuvat niin, että he voisivat kuulua kumpaan kaupunkiin tahansa ja siksi molemmat häivyttävät Rikon ihmiset silmistään. Heitä ei siis ole olemassakaan kaupunkien asukkaille, mutta he toimivat silti koko ajan taustalla.

Tarnaa viedään läpi poliisi Borlyn silmin minä-kerrontana. Hän näkee vain beszeliläisen kaupungin ja varoo näkemästä muuta. Vähitellen hänen näköpiirinsä laajenee ja jouduttuaan Rikon pidättämäksi, hän tajuaa paljon, mutta menettääkin paljon. Hänestä tulee väkisin mieleen Orwelin maailma, tekninen kaupunki, jossa ei pehmeydelle ole sijaa, jossa ei ole muuta kuin kova maailma vastaan kova maailma, jota Isoveli valvoo. Sinällään hyvin hätkähdyttävä kuva nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Kirjailija ei anna ymmärtää, kummasta on kyse, ehkä molemmista.

Tämä ei tietenkään ole pelkkä aikuisten satu. Kirjalla on vankka symbolinen merkitys. Me itse luomme ympärillemme oman kaupunkimme ja näkymätönnämme sellaiset, joita emme halua nähdä. Maailmassa on paljon toisen kaupungin asukkaita, on romaaneja, tummia, köyhiä, narkkareita, vanhuksia, kodittomia, joita me yksinkertaisesti emme näe. Erona on vain se, että tässä kertomuksessa näkemisestä on tehty rikos, meillä ei sentään, ainkaan vielä. Ehkä tässä kirjassa viitataan myös jaettuihin kaupunkeihin (entinen Berliini, Jerusalem), vaikka se taitaa olla liian silmiinpistävää. Siellä voi kuitenkin olla tarinan lähtökohta.

Joka tapauksessa ihan mielenkiintoinen kirja, urbaani ja tekninen, mutta luo hyvän kontrastin kaikelle sille, mitä itse arvostaa.

China Miéville: Toiset (The City and the City), 2011 (2009). Suom. J. Pekka Mäkelä. Karisto. 365 s.

Harjukaupungin salakäytävät

harjukaupunkiNyt on kulunut reilu viikko siitä, kun sain kahlattua tämän kirjan läpi. Olen miettinyt, mitä siitä sanoisin, sillä realifantasia ei jätä kylmäksi. En ehkä ole sen tyylisuunnan fanittaja, mutta sen voin vapaalla mielellä sanoa, että tämä kirja jää mieleen, ei varmaankaan sen juonen takia, mutta ehkä sen moni-ilmeisyyden vuoksi. Nautinnollisia lukuhetkiä muillekin, olkaa kuitenkin varuillanne, sillä ette tiedä, kumman version kirjasta luette.’

Olli Suominen toimii arvostettuna kustantajana ja kirkkovaltuutettuna harjukaupungissa, Jyväskylässä. Hänellä on vaimo Aino, pieni poika ja koti Mäki-Matissa. Elämä on raiteillaan aina siihen saakka, kunnes menneisyydestä nousee esiin nuoruudenrakastettu Kerttu Kara. Tämä on saavuttanut maailmanmainetta kirjallaan Elokuvallinen elämänopas. Ollin ajatukset alkavat etsiytyä vähän väliä lapsuuden Tourulaan, jossa hän vietti kesiään isovanhempiensa luona ja tutustui Blomrooseihin, Anneen, Rikuun ja Leoon sekä heidän serkkuunsa Karriin. Nämä viettävät kesäänsä Anna-tädin hoivissa Tourulan puutalossa. Yhdessä he muodostivat Tourulan Viisikon, joka ratkoi pieniä rikoksia, mutta tutki myös kaupungin mystisiä salakäytäviä. Olli Suomisen muistiin palaa lapsuus pala palalta varsinkin sen jälkeen, kun hän tapaa Kertun, päärynämekkoisen tytön. Kerttu on kirjoittamassa uutta kirjaa ja tarjoaa sitä Ollin kustannettavaksi. Kirja, Maaginen kaupunkiopas, on jonkinlainen jatko edelliselle ja kertoo Jyväskylän maagisista pisteistä ja merkityksellisyyshiukkasista sekä salakäytävistä ’cinemaattisesti’. Vähitellen menneisyys paljastuu lukijalle, Ollin ja Kertun yhden kesän rakkaustarina ja sen traaginen loppu, salakäytävien kummallisuus ja Blomroosien kohtalot. Keskeisenä yhteysvälineenä toimii Facebook.

Tähän saakka kirjan juoni tuntuu varsin tavalliselta tarinalta. Sitten Aino ja poika katoavat ja Olli Suomisen elämä heittää kuperkeikkaa. Facebookin kautta Anne Blomroos käskyttää Ollia toimimaan tarkoituksena saada Kerttu onnelliseksi ja vain tätä kautta Olli saisi perheensä takaisin ja päästäkseen tähän Olli toimii. Lopulta hän rakastuu uudelleen Kerttuun ja tekee tämän onnelliseksi. Miten tarina sitten päättyy. Minun versiossani on erilainen loppu kuin toisessa, jota en ole vielä lukenut. Se löytyy netistä, sillä kirjaan on todellakin tehty kaksi erilaista loppua eikä lukija tiedä etukäteen, kumman hän saa käsiinsä. Tässä versiossa näyttää ainakin olevan arvoituksellinen mutta onnellinen loppu. Enpä paljasta siitä kuitenkaan enempää.

Mitenkähän tähän kirjaan sitten pitäisi suhtautua? Se on hienosti kirjoitettu, se on ainakin totta, oikeaa kaunista suomea, hienoja lauseita, sanoja ja oivalluksia. Mutta mihin genreen sen sijoittaisi? Jääskeläisen kirjoissa ennenkin on ollut tämä sama tyylisuunta, realifantasia, mutta tässä se korostuu. Kirja alkaa kuin mikä tahansa lukuromaani, jossa on päähenkilöt ja heillä hyvin sujuva elämä, johon sitten tulee ongelmia ratkottavaksi. Sitten kirja kääntyy elämäkertakirjaksi muisteluihin lapsuudesta ja sen ihanista seikkailukesistä. Tuosta voisi sanoa, että se on jo lähellä nuortenromaania, sitä Viisikkoa, josta kirjassa puhutaan. Mutta ei tässä kaikki, sitten tulevat salakäytävät ja niiden epämääräiset valot, sulkeutumiset, katoamiset, jolloin kirja menee puhtaan fantasiakirjallisuuden alueelle. Tarinaan liittyy rikos ja sen ratkaisu eli siinä liikutaan selvästi dekkarikirjallisuudessa, eikä Ollin ja Kertun traaginen suhde ole mitään muuta kuin selkeä rakkausromaani. Miten sitten on selitettävissä Blomroosien kuolema ja Annen pelottelu ellei kauhukirjallisuudella? Lopulta Karrin ja Kertun salaisuus lähentelee jotain nykykirjallisuudelle tyypillistä avointa genreä. Jos luettelosta jokin genre unohtui, saattaa sekin kirjasta löytyä, ehkä myös avainromaani ja uniromaani ja romaani romaaneista kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Entä sitten kaksi loppua? Onko tulevaisuuden kirjojen ratkaisu netissä olevat vaihtoehtoiset loput, joista lukija saa valita oman mielensä mukaan? Tässä kirjassa tämä ratkaisu on ymmärrettävissä elokuvallisuuden valossa, joka pursuaa kirjan sivuilta. Monet kohtaukset on rakennettu kuin elokuvan käsikirjoitukseen, lavasteineen, vuorosanoineen, puvustuksineen. Kirjan loppu on kuin suoraan elokuvasta. Joskus voisi ollakin ihan hauskaa pukeutua jonkin vanhan filmin tyyliin. Elämään tulisi sitä kirjassa esiintyvää ’cinemaattisuutta’.

Sekavuudestaan ja yllätyksellisyydestään, skitsofreenisuudestaan, huolimatta tämä kirja oli mielenkiintoinen, ehkä jyväskyläläisyyden vuoksi, ehkä nopeiden käännöstensä vuoksi, ehkä imevän tyylinsä vuoksi. En tiedä, mutta jotenkin siitä jäi kaikesta huolimatta mietityttävä olo, juuri se on minusta hyvän kirjan merkki. Ainakaan kirja ei jätä sellaista tyhjänaikaista oloa, niin kuin valitettavan moni kirja tänä aikana on minulle jättänyt.

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät (2010). Atena. 372 s.