Luonnonkukanpäivä

’Kesä on edennyt siihen pisteeseen, että edessä siintää luonnonkukkien päivän retkeily. Retkiä järjestetään eri puolilla Suomea noin sadalla paikkakunnalla. Suomen luonnonsuojeluliiton retkikalenterista löydät retkipaikat, niiden aikataulut ja vetäjien nimet, joista voit valita itsellesi sopivan kohteen.

Itse vedän retken perinteisesti Padankosken kyläyhdistyksen nimissä Pälkäneellä (Luopioinen) Padankosken kylällä ensi sunnuntaina 17. kesäkuuta kello 12.00 alkaen. Retkemme suuntautuu tällä kertaa oman kylän ulkopuolelle Kuohijoelle, jossa kierrämme vanhan Kalkkikaivoksen ympäristössä tutustuen alueen kasvillisuuteen ja historiaan. Retki kestää noin kaksi tuntia. Lopuksi palaamme omalle kylälle ja nautimme kahvia ja virvokkeita Padankodalla.

Tämän vuoden teemalaji on metsätähti (Lycimachia europaea). Aikaisen kesän vuoksi lajimme saattaa olla jo kukkinut niin kuin monet muutkin alkukesän kasvit, mutta katsellaan
kaikkea muuta. Kalkkilehdossa riittää lajeja, onhan se yksi edustavimmista lehdoista laajalla alueella. Tasavallan presidentin sanoin ”Toivon, että Luonnonkukkien päivänä mahdollisimman moni tarttuu tilaisuuteen lähteä tutustumaan kesäisen luonnon ihmeisiin ja väriloistoon.”  

TERVETULOA!

Mennyt vuosi

’Monesti menneen vuoden pohdinnasta tulee töiden luettelo, tehtyjen ja tekemättömien. Niin varmaan tästäkin. Luen paraikaa kirjaa Puiden salattu elämä. Varmaan kirjoitan arvion siitä jossain välissä. Kirja on vahvistanut entisiä käsityksiä, mutta myös avannut silmiä. Vuoden aikana on tullut liikuttua paljon metsissä ja tarkkailtua niiden kuntoa. Teollisuus ilmoittaa tunnuslukujaan, joista käy ilmi, kuinka tuottoisa vuosi oli heidän kannaltaan. Metsässä liikkuja näkee jäljen ja suree. Viime vuonna kaadettiin puuta enemmän kuin edellisenä ja tehtiin päätöksiä yhä suuremmista hakkuista ja mahdollisuuksista käyttää puuta hyödyksi. Turhaan ei ole pohdittu puun riittävyyttä. Varmaan parempiin tuloksiin päästäisiin, jos metsiä hoidettaisiin paremmin. Pusikkoa kasvavat taimikot, pensoittuneet hakkuuaukeat ja laiminlyödyt ympäristöt eivät ole maallemme hyödyksi eikä kaunistukseksi.

Matkailu on lisääntynyt ja maailman lehdistössä on useaan otteeseen mainostettu maatamme hienona matkailumaana. Yksi Suomen matkailuvaltti on puhdas luonto. Täältä haetaan hiljaisuutta, puhdasta luontoa ja elämyksiä, muttta myös toimivaa järjestelmää. Kun viime vuonna kiertelin eri puolilla maata suojelualueilla, näin enemmän kulkijoita kuin vuosiin. Tämä todettiin myös uutisissa muutama päivä sitten. Erikoista oli, että yhä useampi vastaantuljia puhui jotain muuta kuin kotimaisia kieliä. Kun liikuin alueilla, jotka olivat luonnontilassa, mutta eivät suojeltuja eikä opastettuja, puuttuivat vastaantulijat lähes kokonaan, puhumattakaan alueista, jotka sananmukaisesti oli raiskattu ja sitten unohdettu. Ehkä kotimaanmatkailuunkin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota ja laajennettava kunnostettujen retkeilyalueiden suuruutta.

Viime vuoden aikana sain päätökseen Luopioisten kasvikartoituksen ruutuosuuden. Tämä blogi alkoi aikoinaan kasvisivuston tukitoimena, mutta ryöstäytyi heti alussa kaikkeen muuhunkin luontoon ja kirjallisuuteen liittyvään. Alkava vuosi näyttää, mihin suuntaan nyt mennään. Sammalet kiinnostavat yhä enemmän ja niiden sivustokin on paisunut lähes tavallisten kasvien luokkaan. Palvellakseen paremmin niin opiskelijoita kuin muitakin ihmisiä tulisi sitä jatkuvasti kehittää. Siinä on tulevalle vuodelle suuri haaste, niin kuin edellisessä postauksessa kerroin. Vuoden lopulla saa sitten nähdä, olenko onnistunut. Hyviä neuvoja ja apua otan vastaan asian eteenpäin viemisessä.’

Saaressa

rajalansaari1

’Kävin tänään Luopioisten uusimmalla suojelualueella. Kunnan omistuksessa olevasta Rajalansaaresta on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla saaren pohjoispää. Rauhoituksen kritteerinä olivat runkomaiset lehmukset, joita lehtomainen metsä on väärällään. Tämä on hieno asia, sillä saari on toiminut pitkään kunnan ja seurakunnan virkistysalueena, leiripaikkana lapsille sekä kokoontumispaikkana. Rauhoitetun alueen kasvillisuus on upeaa lehtokasvillisuutta, josta löytyy niin imikät kuin konnanmarjatkin, pensaista näsiä, lehtokuusama ja erilaiset herukat. Alueen hienoista sammalista kerroin jo viime syksynä, kun vierailin siellä edellisen kerran. Nyt löydettiin soikkokaksikkokin, joka syksyllä jäi huomaamatta.

Rajalansaari

Olin saaressa tutustumassa sinne suunnitteilla olevaan luontopolkuun. Yhdessä toimijoiden kanssa kiersimme uudella suojelualueella luikertelevan polun ja katselimme mielenkiintoisia paikkoja, joille on suunniteltu polun rasteja. Löysimme Tobleronekivet, Lehmusmajan, Runoilijan puun, Näköalapaikan, Mäyränpesän, valtavan Peikonkiven ja salaperäisen Louhikon. Niiden luo rakennetaan aikanaan levähdyspaikkoja tai opastauluja. Retkeilijät voivat siten tutustua saaren luontoon lähemmin.

Rajalansaari

Saareen pääsee vain veneellä, joten mikään massaturismin paikkaa siitä ei muodostu. Kuitenkin toivottavaa olisi, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan Kukkian kauneudesta saaren luontopolun näköalapaikoilta tai samoamaan hiljaisessa lehmusmetsässä keväistä linnunlaulua kuunnellen. Veneen voi laskea saaren pohjoisrannassa olevaan poukamaan, josta opastetaan polulle, jahka se valmistuu. Tässä opastuskeskuksessa voi myös nauttia eväitään tai pulahtaa uimaan lämpimänä päivänä. Kesäisin rannalla lämpiää savusauna, jonka löylyistä pääsee nauttimaan keskiviikkoisin klo 18.00 alkaen. Parhaastaan saunalla on vieraillut illan aikana useita kymmeniä pehmeästä löylystä nauttivaa. Paikkaan kannattaa siis tutustua! Lämmin kiitos niille kaikille, jotka ovat edesauttaneet tämän paikan valmistelussa.’

Rajalansaari

Hiidenportti

hiidenportti1

’Nuorena suosikkilukemistoni oli Martti Linkolan kirjoittama kirja Viimeiset erämaat. Se ilmestyi vuonna 1966 ja esitteli kaikki kansallis- ja luonnonpuistomme. Niitä oli silloin 24 kpl, 15 luonnonpuistoa ja 9 kansallispuistoa. Muistan kuinka haaveilin käyväni niissä kaikissa. Käymättähän se jäi, enkä vieläkään ole käynyt edes niissä kirjan esittelemissä, puhumattakaan kaikista nykyisistä puistoista, joita on 38 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.

hiidenportti21960-luvulla oltiin heräämässä metsien ja kauniiden paikkojen suojeluun ja siksi tuo Linkolan kirja oli tärkeä kannustin uusien puistojen perustamiseen ja myös retkeilyyn niissä. Muistan kuinka silloin puistot olivat vailla mitään palveluita, kartat olivat epämääräisiä ja polut alkoivat ja loppuivat sattumanvaraisesti. Puistovierailussa oli seikkailun tuntua. Toisin on nyt. Jokainen voi turvallisin mielin mennä kansallispuistoon retkeilemään. Metsähallitus on esimerkillisesti opastanut reitit, varustanut nuotiopaikat, rakentanut laavut ja autiotuvat retkeilijöiden käyttöön. Vaan onko kulkijoita? 60-luvulla puistoissa ei tavannut juurikaan ketään, nyt jonkin verran enemmän. Käyttö voisi silti olla suurempaa.

Kävin viikolla Hiidenportin kansallispuistossa kävelemässä vajaan kymmenen kilometrin lenkin. En tavannut oman seurueen lisäksi ketään muita, mutta polun kuluneisuudesta saattoi päätellä, että siellä oli käynyt runsaasti retkeilijöitä. Hiidenporttia ei ollut Linkolan kirjassa, koska puisto perustettiin vasta vuonna 1982, jolloin samalla kertaa rauhoitettiin toistakymmentä uutta aluetta kansallispuistoiksi. 44 km2 aarnimetsää, ojittamatonta suota, pieniä järviä ja lampareita odottavat kulkijaa hyvien yhteyksien päässä Kainuussa Sotkamon kunnassa. 

hiidenportti3Puisto antaa hyvän kuvan kainuulaisesta luonnonmetsästä, sellaisesta mikä se oli ennen tervanpolttoa ja nykytaloutta. Ensinmainittu tuhosi petäjiköt vähitellen kokonaan ja jälkimmäinen muutti laajat alueet hakkuuaukeiksi ja rääseiköiksi. Tällaisia näkee aivan liikaa ajaessaan pohjoiseen tai oikeastaan missäpäin tahansa maassamme. Aikanaan metsät toipuvat ihmisestä huolimatta, jos niiden annetaan toipua, nyt lehtipuupusikko valtaa hakkuut ja tukahduttaa istutetut taimikot ilman hoitoa.

Linkolan kirja oli aikoinaan hätähuuto viimeisten erämaiden puolesta. Se tepsi samalla tavalla kuin Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen, nyt meillä on paljon enemmän näitä erämaita suojelun piirissä, kunhan vain huolehdimme siitä, että ne säilyvät erämaina. Vaaranahan edelleen on metsäalueiden pirstoutuminen tai kaivostoiminnan leviäminen niiden liepeille tai päälle. Talvivaaraan Hiidenportista ei ole kuin 40 km.

hiidenportti4Kun aikoinaan ajattelin käydä kaikissa puistoissa, ajattelen nyt ehkä vain käväisemistä. Lapin laajat puistot ovat mahdottomia kaikkinensa kiertää. Talvella suksilla olen kiertänyt niin Saariselkää, Kevoa kuin Lemmenjokeakin, mutta silloinkin näkee vain pienen osan puistosta. Kun istuu Muorravarrakan tuvan rappusilla on erämaan sydämessä, kun keittää pannukahvit Porttilammen laavulla tuntuu aivan samalta. Matka tien päähän ei siis tätä tunnetta ratkaise. Tosin, jos on ponnistellut monta päivää tavoitteen savuttaakseen, se tuntuu paremmalta kuin pieni pistäytyminen puiston sisällä. Tunnelma on kuitenkin sama. 

hiidenportti6Kaikella tapaa voisi suositella puistoissa piipahtamista, se kannattaa. Jos aikaa on vähän, niin kuin nykyihmisellä tuntuu olevan, pääsee hyvin tunnelmaan vain kymmenen kilometrinkin lenkillä. Tällaiseen retkeilyyn meillä on monia puistoja Lapin eteläpuolellakin ja matka sinne on paljon lyhyempi täältä Ruuhka-Suomesta. Suosittelen vaikka näin ruska-aikaan ennen liukkaita kelejä. Toisaalta nämä puistot ovat hyviä retkikohteita kaikkina vuodenaikoina, kunhan varustautuu sillä mielellä, että polku voi olla liukas tai räntäsade yllättävä.’

hiidenportti5

Levää?

levää

’Melontaretkellä törmäsin Luopioisten kirkonkylän Mikkolanlahdella veden pinnalla ajelehtivaan levään. Se oli kuvan mukaista pyöreää litteää kasvustoa, joka kiinnittyi vesikasveihin ja kerääntyi niiden ympärille ryhmiksi. Ensin luulin sitä surullisenkuuluisaksi sinileväksi ja sillä tonnalla otin siitä myös kuvia. Kun kuitenkin tarkemmin sitä katselin ja googlasin netistäkin, päädyin epämääräisyyteen. Ei se taidakaan olla sinilevää!

levää2

Muistan nähneeni vastaavia möykkyjä aikaisemminkin, mutta silloin on ollut mukana myös juuri sinileväksi ajattelemaani kelmumaista voimakkaasti haisevaa ja limaista kasvustoa. Nämä otukset kelluivat veden pinnalla ja näyttivät hakevan mahdollisimman pyöreää muotoa aivan kuin vesipisara rasvaisella pinnalla. Sinilevät kasvavat ravinnekuorimituksen alaisessa vedessä, joissa on runsaasti fosfaatteja ja nitraatteja. Mikkolanlahden vesi näytti päällisin puolin kirkkaalta ja puhtaalta, mutta voimakas kuvissakin näkyvä ärviäkasvusto kyllä kielii muustakin. Suojaisat lahdet olivat täynnä paitsi ärviöitä myös isoa vesihernettä, uistin– ja heinävitaa, kaita– ja pikkupalpakkoa sekä jonkin verran vesiruttoa ja karvalehteä. Viimeksimainittu saattaa joissain oloissa röyhähtää massaesiintymäksi, mutta ainakaan nyt sitä ei löytynyt muutamaa versoa enempää, ehkä olivat jopa tulleet kauempaa kellumalla. Mutta tuo pallomainen kasvusto jäi arvoitukseksi. Jos joku lukija siitä jotain osaa sanoa tai arvailla, niin otan mielihyvällä kommentteja vastaan.’ 

Suomen luonnon päivä

Haltia

’Ensi lauantaina 31.8. vietetään historian ensimmäistä Suomen luonnon päivää. Jo on aikakin, vaikka toisaalta ainakin minulle jokainen päivä vuodesta on luonnon päivä. Ehkä tällainen selkeä tapahtuman järjestäminen nostaa päivän arvoa ja samalla Suomen luonnon arvoa. Tapahtuman esitteissä kerrotaan, että tuona päivänä voi juhlia kaikkea sitä, mitä luonto edustaa. Silloin voi nauttia luonnosta ja todeta kaikki se hyvä, mitä sieltä saamme.

Suomen luonnon päivänä voimme koota ystävät, perheen tai naapurit ja viedä heidät retkelle luontoon, ehkä sinne mielipaikkaan, johon itsekin aina kaipaa. Siellä sitten voidaan kukin tavallamme sopivasti juhlistaa päivää, tehdä siitä jotain muuta kuin harmaa arkipäivä on. Suomen luonnon päivä on omistettu suomalaiselle luonnolle, sen metsille, rannoille, soille, kulttuurimaisemalle. Siellä on meidän monen henkireikä kiireisen elämän keskellä. Eihän täällä muuten olisi tällaista määrää mökkejä, joihin kaupungin asukkaat pakenevat lomiksi ja viikonlopuiksi.

Tänään meloin Haltianselällä, nautin kauniista päivästä, kuuntelin kuikkien kuoroa ja seurasin nuolihaukan saalistusta lahden päällä. En nähnyt ketään muuta ihmistä. Toivottavasti lauantaina ei ole yhtä tyhjää. Tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio, joka on päivän suojelija, toivoo puheenvuorossaan mahdollisimman monen keksivän itselleen läheisen ja mieluisan tavan juhlistaa Suomen upeaa luontoa. Tälläinen tapa voisi olla vaikkapa melontaretki tai marjastus tai sienestys tai nuotiomakkarat tai olla vain… Tapoja on monia, kunhan vain valitaan ja lähdetään.’

Maisema

maisema1

’Olen eilen ja tänään kierrellyt kanootilla Kukkia-järven rantamaisemissa. Päivät ovat olleet lämpimiä ja aurinkoisia niin kuin monet tämän komean kesän päivät. Kanootti on hiljainen ja helppo kulkuväline. Sillä pääsee lähelle ja sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei soutuveneellä tulisi lähdettyä. Lisäksi se on helppo siirtää auton katolla paikasta toiseen. Ylläoleva maisema oikeastaan kertoo kesästä kaiken. Maamme on kuuluisa tunasista järvistään, mutta vasta kun ulkomaalainen on sen itse kokenut, hän voi sen todella tietää. Monet ulkomaaliset ovatkin ihastuneet juuri tähän: järvimaiseman kauneuteen, raikkauteen ja hiljaisuuteen. Onhan se ylellisyyttä.

Kiersin tekemässä vesikasvien kartoitusta saarien sokkeloissa. Mitään erikoisen komeaa en löytänyt, mutta Kukkian erikoisuus ormio tuli vastaan useassakin kohtaa. Myös parin vuoden takainen keskustelunaihe karvalehti löytyi massaesiintymänä yhdestä pienestä lahdesta. Sen sijaan toinen järven erikoisuus raani ei esittäytynyt. En ole sitä nähnyt Kukkiassa kuin kerran ja nykyään silläkin paikalla on kesämökki. Tuossa kuvassa ei näy yhtään mökkiä. Jos kuvassa olisi ääni, niin naulaaminen ja sahaaminen kuuluisi, sillä mökkejä rakennetaan edelleen. Kuitenkin usean mökin käyttöaste on kovin pieni. Kun mökki on kerran rakennettu, paikkaa ei enää saa entiselleen eikä siihen rantaan voi kanootillaan laskea. Tällaisia rantautumispaikkoja on yhä harvemmassa. Järvemme olisivat matkailuvaltti, jos osaisimme niitä hyödyntää. Silloin kuitenkin pitää jättää rantoja vapaiksi retkeilijöiden rantautua.

Suomalainen maisema samaistetaan hyvin usein järvinäkymään. Meille pitäisi olla kunnia-asia, että pidämme maisemamme kunnossa.’ 

Lappi kutsuu

lappi kutsuu

’Mikä se on se Lapin kutsu? Mikä on hulluus, joka iskee muutaman kerran vuodessa? Mikä on Lapin kuuluisa vetovoima? En osaa vastata. Näin vain on. Niinpä suuntaan sinne viikoksi taas kerran. Poropolku vie eteenpäin ja määränpää on aina seuraavan tievan takana. Tällä kertaa ehkä ei ihan niin. Tarkoitus on viipyä parin tunturin alueella, tehdä muutama kasviruutu, katsastaan alueen sammalet, ottaa valokuvia ja nauttia. Siinäpä on sitten muistoja ja katseltavaa talvi-illoiksi. Blogi on myös kesätauolla sen aikaa. Hyvä onkin, sillä palvelimella on ollut jotain ongelmia liian runsaan liikenteen vuoksi.’

Lumi suli

nukkuva kissa’Kolmessa päivässä lumi sai kyytiä. Kun talven aikaan ei ollut oikein kunnon suojaa kertaakaan, niin lumi Hämeessä oli köhöistä ja höttöistä ilman kovettavia kerroksia. Niinpä viime viikonlopun sade pudotti hangen alas eikä jäljelle jäänyt muuta kuin valtavia lätäköitä. Samalla hangen alta paljastuivat talven töryt ja liat. Niitä en käynyt kuvaamaan, vaan valitsin kallionkyljen ja siinä lepäävän kissan. Pitkin talvea seurasin ilvesten jälkien risteilyä hangella näkemättä kuitenkaan jälkien jättäjää. Nyt se löytyi hangen alta ja oikein hyväkuntoisena, mitä nyt pää on kääntynyt hieman kohti kalliota. 

Todellisuudessa kyseessä on viime perjantain ensimmäisen kunnollisen sammalretken antia Kuhmoisten Sarviniemestä. Siellä kallionkolon täytti kuvan  kalkkikiertosammal (Tortella tortuosa). Muitakin mielenkiintoisia sammalia tuolta kalliolta löytyi, kuten riippusammalia (Neckera complanata ja N. besseri) ja viuhkasammalta (Homalia trichomanoides). Myös Vasikkasalon Huuhkainvuorella käytiin ja tavattiin monia mukavia lajeja, mm. taljaruostesammalta (Anomodon attenuatus). Näin on tämän vuoden retkeilykausi virallisesti avattu.’ 

Erämaa

Timna Park

’Kuva on otettu huhtikuun alussa Timnan kansallispuistosta Negevin erämaa-alueen etelälaidalla kuumana ja kuivana päivänä erämaatuulen suhistessa korvissa.’

Kiilopää

’Tämä kuva on otettu pari viikkoa myöhemmin Saariselällä Kiilopää-tunturin takana nollakelissä, hien tippuessa ja tuulen suhistessa tunturikoivikossa.’

Erämaa lienee vanha eränkäyntialuetta kuvaava sana kielessämme. Itse miellän sen kuuluvan johonkin syrjäiseen kolkkaan maassamme, Lappiin tai Kainuuseen, ainakin sellaiseen paikkaan, missä on vähän ihmisiä ja luonto on vielä mahdollisimman koskematonta. Koko maapalloa koskien erämaa sanana saa laajemman merkityksen, kuten kuvistakin näkyy. Samaan aikaan kun meillä paksu lumi peittää Lapin erämaita, etelän erämaa-alueilla hikoillaan kuumuudessa ja kuivuudessa.

Vaikka nämä kaksi aluetta ovat helposti ajateltuna täysin toistensa vastakohtia, niin niistä löytyy paljon yhteistäkin, ehkä juuri sitä, minkä itse annan erämaalle tunnusmerkiksi. Molemmissa oli hyvin avaraa. Katse ei kohtaa estettä heti muutaman metrin päässä, vaan sai rauhassa harhailla horisontissa, etsiä luonnonmuotoja maan pinnasta, kivistä, vuorista. Yhteistä oli myös hiljaisuus ja toisaalta äänet. Kun pinnisteli kuuloaan niin että korviin pisteli, kuuli erämaan hiljaisen kohinan. Turhaan ei puhuta erämaan hengistä, jotka varsinkin öiseen aikaan pelästyttelevät ihmisiä. Keskittymällä hiljaisuuteen kuulee erämaan hiljaisuuden. Timnassa se oli tuulen suhina onkaloissa, rapina kuivuneiden pensaiden alla, kaijut liikkeistä kalliopahtojen takana. Lapissa äänet kulkivat risauksina pensaisssa, lumen pinnan rahinana ja rinkanputken ulinana.

Monesti kerrotaan, että erämaa on autio ja tyhjä, mitä se ei suinkaan ole. Timnan hiekka pitää sisällään kuivuuteen sopeutunutta elämää, liskoja, hyönteisiä, kukkasipuleita. Lintuja on monenlaisia ja lähes jokaisen nimen eteen on kirjattu liite aavikko. Näin aavikkotaskun, -kiurun, -pyyn, -tulkun, -juoksijan jne., erämaaolosuhteisiin sopeutuneita eläimiä. Lapissa elämä oikein pursuaa erämaan hiljaisuudessa. Sen voi jokainen kulkija todeta verenhimoisina inisiöinä kesäkuun lopun räkkäaikaan. Nyt näitä itikoita ei vielä näkynyt, mutta erämaan kätlöistä löytyivät kyllä sinne kuuluvat eläimet, riekko, korppi, kuukkeli, jopa ahman jäljetkin kertoen hyvästä vuodesta. Kasvillisuus vielä nukkui molemmissa erämaissa: Timnassa se odotti vettä, Lapissa lämpöä.

Vaikka siis nämä kaksi ovat täysin erilaisia, ovat ne myös monessa suhteessa samanlaisia. Itse oikein hämmästyin, kun pistin silmäni kiinni Luiro-järven jäällä. Olisin voinut hyvin kuvitella olevani Timnan hiekkaerämaassa: sama tuuli, sama hiljaisuus, sama autius, sama rauha, vain lämpötila oli erona. Koska matkat sattuivat näin lähelle toisiaan en ole ehtinyt niitä kovin tarkkaan vielä analysoida. Ehkä kevään edetessä saan senkin tehtyä ja kirjattua jotain tänne blogiinkin joitain huomioita. Tällä kertaa tämä riittänee.