Joulukuun kukka

Jyskä

’Pihassa kukkii vielä pietaryrtti, kaikista pakkasjaksoista ja lumista huolimatta. Se on oikeastaan kukkinut kesästä saakka. Monestihan vain rikkaruohot, jotka ovat saapuneet meille melko myöhään viljelykasvien mukana, saattavat kukkia vielä joulukuussa, joskus jopa läpi talven, mutta pietaryrtin luulisi olevan erilainen. Rikat, kuten pelto-orvokki, peltovillakko ja peipit, eivät ole vielä sopeutuneet tämän maan ilmastoon. Muistan kuitenkin edellisiltäkin vuosilta, että on se yrttikin jatkanut kukintaansa pitkään, ei kuitenkaan koskaan näin myöhään. Jos säät jatkuvat samanlaisina, lauhoina, niin se voi sinnitellä ensi vuoden puolelle. Täytyy seurata tätä urhoollista.

Laskin oman syysreittini kukat taas itsenäisyyspäivän aikaan ja vielä oli kuusi kasvia jonkinmoisessa kukassa:

pihatähtimö, kylänurmikka, pelto-orvokki, nurmihärkki, peltovillakko ja lutukka.

Keräsin vuonna 1996 itsenäisyyspäivänä näytteet silloin vielä kukkivista kasveista. Niitä oli silloinkin kuusi kappaletta. Lista oli lähes sama, mutta pihatähtimön korvasi saunakukka. Nyt en ole saunakukkaa nähnyt sitten syyskuun. Pihatähtimö sen sijaan kasvoi täysin vihreänä navetan seinän vieressä ja muutaman verson latvasta näkyivät pienet valkeat terälehdet. Pitäisiköhän laskenta suorittaa vielä tammikuunkin alussa?’

47: kylänurmikka

kylänurmikka1’Vielä näinkin myöhään syksyllä pikkuteitä kulkiessaan törmää yllättäen vihreään kukkivaan heinään. Kasvin pienet tupasmaiset kasvustot reunustavat kyläteitä ja pientareita, kulkeutuupa se pihoillekin, kestää jonkin verran tallaamista ja leikkaamista ja säilyy hengissä pikkupakkasistakin. Muutama vuosi sitten löysin sen joulun aikaan hakiessani joulukuusta. Sitkeä kaveri.’

Kylänurmikka (Poa annua) on yleisistä nurmikoista ainoa yksivuotinen kasvi. Siksi sen on tehtävä kesän aikana paljon siemeniä säilyttääkseen asemansa tulevina kesinä. Pihan rikkakasvien tapaan se ei kasva suureksi, korkeutta saattaa olla kymmenen sentin molemmin puolin, jossain varjopaikassa vähän enemmän, mutta varsia juuripaakusta nousee useita ja ne valmistautuvat kukkimaan nopealla aikataululla. Ensimmäiset kukkivat versot voi tavata jo toukokuussa ja vastaavasti viimeiset joulukuussa. En tiedä, tekeekö heinä enää silloin itämiskykyistä siementä, mutta yrittää se ainakin.

Kylänurmikan voi erottaa muista nurmikoista juuri yksivuotisuutensa perusteella, mutta myös seuraavien seikkojen avulla: lehti kapea, korsi 3-nivelinen, maarönsytön, verso pehmeänoloinen. Yleensä jo koko kertoo, mistä nurmikasta on kyse. Toki sen voi sotkea sitten muiden sukujen heiniin, mutta harva heinä on näin pieni ja kärjestä keulamainen lehtihän on nurmikoiden tuntomerkki.

Tämän heinän voi löytää koko maasta ihmisen seuralaisena eli se suosii paikkoja, joita on muokattu tai pidetty avoimina: pihoja, pientareita, metsäteitä, puistoja. Se peittää alleen myös kosteita laitumia ja viljapeltoja. Usein se on hyvin runsas.

Eilen, kun etsin kylänurmikkaa kuvatakseni sen, löysin runsaasti kukkimattomia versoja ja jonkin verran lumihyhmän alle nuutuneita kasveja, mutta myös kuvan kaltaisia yksilöitä, jotka voisivat vaikka heti levittää siitepölyään tuulen kuljetettavaksi. Näin ei kuitenkaan enää tähän aikaan tapahdu, sillä kasvi on lähes kokonaan itsepölytteinen. Englannissa sitä kutsutaan nimellä Six-weeks-grass eli kuuden viikon heinä. Nimi kuvaa sen nopeaa kehitystä ja kasvi pystyykin kasvattamaan vuoden aikana monta sukupolvea.

Kylänurmikka on tähän aikaan ainoa vielä kukkiva heinä, kannattaa siis bongata se tällä viikolla.

44: pelto-orvokki

pelto-orvokki1

’Pakkanen ei kaikkiin kasveihin pure samalla tavalla. On lajeja, jotka jatkavat kasvuaan ja kukintaansa heti, kun sää sen sallii. Näin syksyllä tällaiset karaistuneet kasvit on helpompi huomata kuin kesällä. Näitä viikon kasveja miettiessä väkisinkin mieleen tulevat juuri ne kasvit, jotka vielä kukkivat. Saa nähdä, riittääkö niitä vuodenvaihteeseen saakka. Ainakaan pikkupakkaset eivät tämän viikon sankaria pelota.’

Pelto-orvokki (Viola arvensis) on rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Sen versot ovat yksivuotisia ja siksi se on menestyäkseen kokonaan siementuotannon varassa. Tällaisen kasvin on pystyttävä tuottamaan siemeniä paljon ja kauan, jos mielii seuraavanakin vuonna olla paikalla kukkimassa. Pelto-orvokkia tavataan lähes koko maassa, vasta Napapiirin pohjoispuolella se käy todella harvinaiseksi ja satunnaiseksi. Ihmisen mukana se kulkeutuu kaikkialle ja asettuu kasvamaan, jos vähänkin sopivaa kasvualustaa löytyy. Yleensä muokattu maa tai tien piennar on sellainen paikka, jossa pelto-orvokki pystyy kukkansa avaamaan. Lapin löydetyt pelto-orvokit ovatkin kasvaneet lähes poikkeuksetta perunamaalla. Kasvin alkuperää ei oikein tiedetä. Epäillään se olevan kotoisin viljakasviemme kotiseudulta Vähästä Aasiasta, koska se koko Euroopassa on riippuvainen viljelystä.

pelto-orvokki2Alunperin pelto-orvokki oli keto-orvokin (Viola tricolor) alalaji (ssp. arvensis), mutta erotettiin lopulta omaksi lajikseen, koska se eroaa selvästi keto-orvokista: on yksivuotinen, kukka eri värinen ja kokoinen, selkeitä välimuotoja alalajien välillä ei ole, itsesiittoinen. Kuitenkin nämä kaksi orvokkia ovat hyvin erilaisia kuin muut orvokit ja keskenään hyvinkin pitkälti samantyyppisiä. Onkin epäilty pelto-orvokin olevan melko nuoren lajina eli vasta kehittymässä, tosin se on kuitenkin paljon vanhempi kuin ihminen.

Mistä sitten johtuu sen hyvä kylmänkestävyys? Jos kasvi on kotoisin lämpimistä maista ja kulkeutunut tänne vasta ihmisen myötä muutama tuhat vuotta sitten, se ei ole voinut ehtiä sopeutua täkäläiseen ilmastoon. Niin ja miksi sen levinneisyys päättyy kuin seinään Napapiirille? Eihän sen pohjoispuolella niin selkeästi kylmempää ole. Tähän en osaa vastata, osanneeko joku muu? Rikkakasveissa on muitakin tällaisia lajeja (esim. vesiheinä). Näiden kasvien kukkia olen tavannut kasvimaalla vielä joulukuussa ja toisaalta taas aikaisin keväällä jo huhtikuussa. Tuntuu, että pelto-orvokki ei lepää koskaan, se ikään kuin vaanii lämmintä hetkeä ja työntää heti nuppunsa lämpöön avatakseen kukkansa. Toisaalta, mihin se kukkaansa tarvitsee, kun kuitenkin turvautuu lähes säännönmukaisesti itsepölytykseen? Paljon olisi tässä tuiki tavallisessa kasvissa vielä tutkittavaa ennen kuin sen kaikki salaisuudet on paljastettu.

40: punapeippi

Irjanne

’Syksy tuli kylmänä ja tuulisena jopa räntäisenä. Mutta viikot eivät ole samanlaisia. Nyt taas aurinko paistaa ja lämpötila lähentelee pariakymmentä astetta täällä Hämeessä. Kohta on aika laskea syyskuun kukat ja todeta, että ainakin kuvan kasvi kukoistaa edelleen juuri niin kuin edellisinäkin vuosina. Se ei tunnu välittävän pakkasista, ei tuulesta eikä rännästä. Peipit kukkivat lumentuloon saakka ja nyt ne on helppo huomata puutarhasta tai leikatuilta viljapelloilta.’

Punapeippi (Lamium purpureum) on toinen yleisistä punakukkaisista Lamium-lajeista, toinen on liuskapeippi (L. hybridum). Nämä kaksi erottaa toisistaan lehden hammastuksen avulla. Punapeipillä lehden hampaat ovat kuin piparkakun reunat ja liuskapeipillä nimensä mukaan liuskaiset ja terävähampaiset. Maassamme elää muutama muukin peippilaji, mutta harvinaisena. Eteläosissa maata melko yleinen on valkopeippi (L. album), jonka kukkimattomana voi sotkea jopa pieneen nokkoseen.

Punapeippi on yksivuotinen rikkakasvi puutarhoissa, pelloilla, pientareilla ja kaatopaikoilla. Se kasvaa yleensä parikymmensenttiseksi. Kukat ovat punaiset ja huulikukkaisille kasveille tyypilliset kaksihuuliset, jolloin ylähuuli on kypärämäinen ja alahuuli liuskainen. Kasvi kukkii koko kesän ja tekee runsaasti siemeniä yksivuotisten tapaan. Rikkakasvina se ei myöskään säiky kylmiä ilmoja eikä sateisia kesiä. Kuitenkin kasvupaikkojen umpeenkasvu ja suurten kasvien varjostus hävittävät sen kasvupaikaltaan. Jos kasvualuetta raivataan, esimerkiksi vilja leikataan, nousee kasvi nopeasti kukkimaan ja ehtii tehdä siemeniä melko lyhyellä aikataululla.

peippi3Punapeipin kasvualue ulottuu napapiirille saakka. Pohjoisessa se on selvästi harvinaisempi kuin etelässä ja aivan maamme pohjoisimmissa osissa se muuttuu satunnaiskasviksi, jonka voi löytää vain kaikkein suotuisimmilta kasvupaikoilta, lähinnä kaatopaikoilta, joilla riittää ravinteita ja myllättyä kasvualustaa peipin kasvaa. Tällaisella paikalla etelässä se saattaa ryöhähtää vallitsevaksi kasviksi ja sen koko lähentelee silloin puolta metriä.

Ennen kuin viljapellot kynnetään kannattaa käydä ihailemassa peippejä. Kesällä kartoituksessa niitä huomaa huonosti, mutta nyt ne ovat selvästi näkyvissä. Pelloilta voi silloin löytää myös kaksi harvinaisempaa peippiä: sepiväpeipin (L. amplexicaule) tai välipeipin (L. confertum). Jostakin syystä nämä lajit puuttuvat vielä Luopioisten kasvistosta. Olen niitä kyllä etsinyt, mutta toistaiseksi turhaan. Parempaa onnea lukijoille.

Irjanne

35: peltovalvatti

peltovalvatti2

’Viimeviikkoinen sarjakeltano saa nyt jatkoksi toisen keltakukkaisen piennarkasvin. Kun ajelin viime viikolla läpi Suomen Kuusamoon sammalseminaariin, näin sateen lomassa myös näitä keltakukkaisia tienvierillä. Horsma punasi laajat hakkuuaukeat yrittäen torjua sitä apatiaa, jota ne aiheuttivat, valvatti väritti enemmänkin pientareita ja hylättyjä peltoja. Tämä on jo syksyn kukka.’

Peltovalvatti (Sonchus arvensis) on oikeastaan aika paha rikkakasvi. Siihen on suhtauduttu pelloilla samaan tapaan kuin juolavehnään eli se on saatava kitkettyä viimeiseen versoon pois ja siinä on myös onnistuttu. Ojista ja myrkyttämättömiltä pientareilta se kuitenkin aina loppukesästä tunkee viljapeltojen laitaosiin värjäten jo tuleentuneet pellot vihertäviksi. Kukkimaankin se saattaa ehtiä ennen kuin leikkuupuimuri sen niittää poikki. Peltovalvatti ei ole ollut mikään lempparikasvi maaseudulla, mutta sitkeästi se edelleen kasvupaikoillaan sinnittelee, on jopa minun mielestäni lisääntynyt 2000-luvulla.

Peltovalvatti kuuluu sikurikasveihin ja sillä on kaksi samaan sukuun kuuluvaa lajitoveria: otavalvatti (S. asper) ja kaalivalvatti (S. oleraceus). Edellinen on täällä Hämeessä hyvin yleinen rikkakasvi puutarhoissa, kasvimailla ja perunapenkeissä. Jälkimmäinen on enemmänkin taajempaa asutusta suosiva eikä sitä täältä maaseudulta juurikaan löydä. Peltovalvatti sen sijaan on yleinen ja runsas. Sen kasvupaikkojen valikoima on moninainen, mutta lähes aina se vaatii jonkinlaista ihmistoimintaa kasvupaikaltaan. Se on siis selvä tulokas, joka on saapunut ihmisen mukana ja pesiytynyt sinne minne ihminenkin. Luonnonkasvupaikkoja en ole löytänyt. Kun sen tapaa metsästä, on paikalla joko metsäautotie tai hakkuuaukea, molemmilla paikoilla se viihtyy.

peltovalvatti1Peltovalvatista on kaksi variaatiota, joista toinen kasvaa vain merenrannoilla. Lisäksi osalla kasveista on verhiössä nuppimaisia karvoja ja osalta ne puuttuvat. Tämä ilmiö on noteerattu ainoastaan muodon arvoiseksi. Joillakin kasveilla karvoitus on jakanut lajin jopa kahdeksi eri lajiksi, mutta valvatilla sillä ei tunnu olevan suurtakaan merkitystä. Monet kasvit muuntelevat runsaasti ja osoittavat sillä, että lajiutuminen on vasta kesken. Ehkäpä meillä joskus tulevaisuudessa on kaksi peltovalvattia, karvainen ja kalju, aika näyttää. Tosin nämä muutokset ovat hitaita, kestävät paljon meitä kauemmin.

Peltovalvattia ei tietääkseni ole käytetty hyödyksi, ehkä sitä on sen verran paljon vihattu rikkakasvina. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että loppujen lopuksi sekin on ihan kaunis kasvi. Ainakin hyönteiset siitä pitävät, siksi usein siinä näkee kukkakärpäsiä ja perhosia.

Vanhaa – kadonnutta

aurankukka’Kun viljanviljely tuli Suomeen, tuli sen mukana paljon muutakin. Viljansiementä ei millään konstein käsitelty, sitä ei peitattu, ei ruokottu rikkakasvin siemenistä, ei edes aina osattu sanoa pystyikö se itämään vai oliko jokin kasvitauti jo tuhonnut siemenen alkion. Niinpä viljapellot rehottivat muitakin kasveja kuin vain paljon toivottua viljaa. Vasta nykymaatalous on viimeisten vuosikymmenten aikana kemiallisesti tai erilaisin viljelytekniikoin mahdollistanut puhtaan viljan ja puhtaan siemenen. Näistä viljan mukana tulleista rikkakasveista osa on jäänyt pysyviksi, osa on kadonnut satunnaiskasveiksi tai kokonaan.’

Moni viljatulokas on nykyään muinaistulokkaana, arkeofyyttinä, kasvistossamme. Niitä tavataan edelleen viljapelloista ja niiden pientareilta. Ne joko pystyvät kasvamaan myrkytyksistä huolimatta tai ovat löytäneet kasvuympäristönsä sieltä, mihin myrkkyjä ei kylvetä. Muinaistulokkaaksi sanotaan kasvia, joka on saapunut tänne ihmisen mukana ja löytänyt täältä itselleen sopivan kasvuympäristön. Tällaisia on tietenkin valtavasti ja suuri osa on hävinnyt joko luonnonolosuhteiden tai ihmistoiminnan seurauksena. Suomessa arkeofyyttien ja alkuperäisten välinen rajanveto on ollut helppoa eteläisimpiin maihin verrattuna, mutta edelleen pohditaan ´joidenkin lajien kohdalla niiden statusta maamme kasvistossa.

ruiskukkaKun aloitin haasteellisen kasviharrastuksen, yritin tietenkin kasvikirjan mukaan löytää siellä esiteltyjä kasveja. Viljan seuralaiset olivat yksi mielenkiintoinen ryhmä. Pettymys oli suuri, kun ruiskattara, pellavatankio, litutilli tai peltosänkiö eivät heti löytyneetkään. Vanhemmat kasviot kertoivat niiden olevan viljan rikkakasveja, mutta uudemmat eivät selittäneet tarpeeksi tarkkaan, että ne ovat jo siirtyneet joko kokonaan kadonneiksi tai vain kaatopaikoilla viihtyviksi harvinaisuuksiksi. Onhan niitä sitten myölhemmin satunnaisena löytynyt, mutta joka pellon kasveja ne eivät ole olleet enää aikoihin.

ruiskattaraSiksi joskus kun tällaisen kasvin tapaa, se ilahduttaa erityisesti. Viikko sitten bongasin yläkuvassa olevan komean aurankukan (Agrostemma githago) lähitalon kukkapenkistä. Se oli tietenkin koristekasvina viljelty, mutta kertoi kuitenkin siitä ajasta, jolloin sitä vielä tavattiin rikkana ruispelloista. Viime vuosisadalla sitä tavattiin lähestulkoon koko vilajanviljelyalueelta, koska Venäjältä tuleva tuontisiemen sisälsi sen siemeniä. 1960-luvulta alkaen se on hävinnyt sitten lopullisesti maastamme.

Toinen vastaava laji on ruiskukka (Centaurea cyanus). Olen nähnyt sen viimeksi viljapellossa 1990-luvulla. Nykyään senkin saattaa helpoimmin bongata kukkapenkistä. Se on kuitenkin silloin jalostettua kerrottuteriöistä muotoa, jonka värikin vaihtelee valkoisesta sinisen kautta purppuranpunaiseen eli ei siis sitä alkuperäista ruiskaunokkia joka edelleen komeilee erään puolueenkin tunnuksena.

Kolmas esimerkki olkoon myös ruispeltojen erikoisuus ruiskattara (Bromus secalinus). Tämä ikivanha rikkakasvi ei kasva enää missään luontaisesti. Meillä se on ollut niin yleinen rukiin rikka, että sitä alettiin jopa vihata. Siitä kun ei ollut leivän jatkeeksi ja kuitenkin se vei pellosta oman osansa. 1900-luvulla se ensin taantui ja sitten katosi pelloilta kokonaan. Nykyään pelätään sen puolesta tosissaan, sillä sen kasvupaikat ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet niin myllykentiltä kuin kaatopaikoiltakin ja tuho on yleimaailmallinen.

Kukkaa pukkaa

kasvit

’Tänään tuntui taas, että ollaanko ollenkaan loppusyksyssä. Lämpötila huiteli täällä Hämeessä yli kymmenessä asteessa ja vaikka aurinko ei paistanutkaan, niin navetanseinustalla saattoi aistia kesän lämmön palanneen. Kyllä se nurkan takaa kylmäkin hytisytti, mutta sitä ei viitsinyt ajatella. Eikä vain se lämpö, vaan myös kukat. Voiko marraskuun alussa nähdä vielä kesän kukkivia kasveja. Vaikka ylläoleva kuva onkin otettu syyskuussa, niin käydessäni kaupassa näkyi tienvarsilla aivan vastaavia saunakukkakasvustoja vielä tänänkin päivänä.’

Kun havahduin siihen, että kukat avaavan teriöitään kilvan, tein pienen tutkimuksen. Kiersin tunnin ajan omaa pihaa, puutarhaa, pientareita ja lähipeltojen reunoja merkiten muistiin kaikki löytämäni kukassa olevat kasvit. Hämmästyin!

Keväällä luonnontarkkaajat ovat aktiivisia: muuttolintuja bongataan, kirjataan muistiin kevään etenemistä, pidetään sääpäiväkirjaa. Miten on syksyllä? Lintuharrastajat seuraavat lintujen syysmuuttoa, merkitsevät muistiin viivyttelijöitä ja suuria parvia. Kasviharrastajat seuraavat luonnon valmistumista talvilepoon. Muut taitavat unohtaa koko asian. On paljon helpompi merkitä muistiin, milloin näki leskenlehden ensi kerran kukassa kuin milloin sen näki vimeisen kerran. Niinpä ajattelin toimia ja tehdä kierrokseni. Ajatus on myös toistaa kierros kuukauden kuluttua ja katsoa, mitkä kasvit ovat sinnitelleet joulukuuhun asti. Se tietenkin edellyttää, ettei silloin ole metrinen hanki niitä peittämässä. Muistan joskus 90-luvulla pohtineeni samaa ja keräsin itsenäisyyspäivänä näytteen jokaisesta löytämästäni kukkivasta kasvista. Niitä kertyi silloin kymmenkunta. Tosin en varmaankaan ollut silloin kovin tarkka. Nyt päätin olla.

Lintuharrastajien talvilintulaskenta poiki siis minulle syyskukkalaskennan. Suosittelen muillekin. Pistän tähän alle vielä luettelon kaikista löytämistäni putkilokasvilajeista, jotka siis kukkivat vielä 2.11.2011. Niitä löytyi huikeat 39 kpl!

Lajit: siankärsämö, peltohatikka, pihasaunio, peltovillakko, hopeahanhikki, saksanhanhikki, tarhaorvokki, kylänurmikka, kurtturuusu, puna-ailakki, lutukka, saunakukka, otavalvatti, syysmaitiainen, liuskapeippi, punapeippi, peurankello, ojakärsämö, pietaryrtti, lupiini, pukinjuuri, harakankello, ruusuruoho, pihatähtimö, heinätähtimö, englanninraiheinä, nurminata, pelto-orvokki, peltovirvilä, laidunpoimulehti, voikukka, savijäkkärä, alsikeapila, puna-apila, nurmitädyke, päivänkakkara, ajuruoho (puutarhaan siirrettynä), mansikka, peltoemäkki

Listaan pääsivät kaikki ne kasvit, joilla oli erotettavissa sellainen kukka, josta löytyivät kaikki kukan osat, siis vaikka vain yksi kukka, niin kuin peurankellolla oli. Monet kasvit olivat niitä, jotka ovat meillä rikkaruohoja ja taistelevat olemassaolostaan pakkasista huolimatta, mutta oli joukossa arkojakin lajeja. Niillä tosin oli jäljellä vain yksi tai kaksi kukkaa, kuten mansikka, jolla versossaan oli kolme kypsyvää raakiletta ja kaksi kelmeää kukkaa. Listasta puuttuu muutama laji, joita olen ennen nähnyt myöhäissyksyllä, mutta oli myös monta sellaista, joita en enää odottanut näkeväni.

Tehkääpä syyskukkalaskenta ja ilmoittakaa tulos. Se saattaa yllättää laskijankin, kuten minut.

Yleistymässä vai ei?

peltotädyke

’Tänä kesänä olen sattunut useamman kerran kasviruutuja tehdessäni puutarhaan, jossa kasvaa meillä harvinaiseksi luokiteltua peltotädykettä. Miksi sen vasta nyt huomaan? Onko se aina ollut täällä vai onko se jostain syystä yleistynyt? Näitä mietin nyt, kun kasvukausi on kääntymässä lopuilleen.’

Peltotädykettä (Veronica agrestis) on vanhastaan pidetty harvinaisena etelähämäläisissä maaseutukylissä eikä siihen ole tullut törmättyä kovinkaan montaa kertaa vuosikymmenien aikana. Muistan ensimmäisen tapaamisen syyspellolla viljan puimisen jälkeen ja ihmettelin kovasti, mikä kumma ilmestys tämä on, kunnes kasvikirjan avulla sain sen määritettyä peltotädykkeeksi. Tämä tapahtui 80-luvun puolivälissä omilla laitumilla. Sitten kului vuosikymmeniä, kunnes kasvi ilmoitettiin Rautajärveltä Kartanon kasvimaalta ja kävin sitä oikein varta vasten siellä katsomassa. Otin kuviakin ja ihmettelin ystäväni kanssa tädykkeen pientä kokoa ja vaatimatonta kukkaa. Sittemmin hän ilmoitti kasvia kasvavan myös pelloilla harvakseltaan.

Niinpä tämä kesä on ollut kummallinen, koska olen törmännyt peltotädykkeeseen kokonaista neljä kertaa. Jokainen nyt löydetty paikka on tullut yllätyksenä ja on sijainnut kasvimaalla. Kun olen talojen asukkaiden kanssa asiaa pohtinut ja kasvin heille näyttänyt, he ovat poikkeuksetta naurahtaneet tai tuhahtaneet harmista, sillä kasvi on heidän mukaansa ollut siinä aina ja on mitä mahdottomin rikkaruoho, jota ei saa millään häviämään, ei edes jatkuvalla kitkemisellä.

Onko niin, että peltotädyke on kasvanut näillä kasvimailla rikkaruohona iät ja ajat, vai onko se saapunut sinne nyt, kun kesät ovat olleet lämpimämpiä kuin aikaisemmin? Luulisin, että olisin huomannut sen useammin menneinä vuosina, jos sitä olisi ollut, sillä olen kiertänyt vuosien saatossa lukemattomia porkkanapenkkejä ja sipulimaita sitä löytämättä. Kuitenkin talojen asukkaathan sen paremmin tietävät. Jokaisessa löydetyssä paikassa se todellakin näytti pahalta rikkaruoholta, joka vesiheinän tavoin kietoutuu hyötykasvien ympärille ja tukahduttaa ne alleen, jos sitä ei kitke pois.

Kirjatietojen mukaan peltotädyke on yleinen rikkakasvi Keski-Euroopassa, mutta pohjoisempana harvinainen. Suomessa sitä tavataan Ahvenanmaalla ja etelärannikolla sekä jonkin verran Etelä-Hämeessä vanhoissa puutarhoissa. Se suosii hyvin lannoitettuja multavia vähäkalkkisia kasvupaikkoja ja niitä luulisi olevan sille tarjolla pilvin pimein. Kuitenkin aikaisemmin se on ollut kirjojenkin mukaan hyvin harvinainen. Kun olen talojen asukkaille sanonut sitä harvinaiseksi ja pyytänyt vähän katsomaan sen perään, olen saanut vinon katseen ja hymähdyksen osakseni. Luulen, että he mieluummin kitkisivät sen kokonaan pois. Ehkä minäkin tekisin niin, jos se meidän kasvimaalle tulisi. Ainahan on helppo suojella, kun suojeltava on kaukana.

Peltotädykkeen tuntee helposti suikertavasta varresta ja yksittäin lehtihangoista lähtevistä lähes valkoisista kukista. Lisäksi sen hedelmät ovat nystykarvaiset ja sen voi varmistaa helposti lupilla. Muita samanlaisia rikkaruohoina tavattavia tädykkeitä ovat keto- ja kevättädyke sekä persiantädyke, jota kuitenkin toistaiseksi on täältä hyvin harvoin tavattu ja ilmoitettu.

Niin, onko peltotädyke yleistynyt vai ei, se jää arvoitukseksi, mutta jospa pitäisi jatkossa silmänsä auki tämänkin kasvin suhteen esimerkiksi nyt, kun pellot on puitu muttei kynnetty ja katselisi vähän tarkemmin jalkoihinsa millaisessa ruohostossa kahlaa.

Uusien lajien kesä!


litulaukka’Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin kannatti lähteä retkelle. Sain sähköpostia pari päivää sitten ja houkuttelevan kutsun tulla tutustumaan erään talon kasvimaailmaan. Kunpa tällaisia kutsuja tulisi enemmän!’

Vieressä on kuva kasvista, joka on taas uusi laji jo muutenkin uskomattomaan kesään. Litulaukka (Alliaria petiolata) on sellainen kasvi, jota en osannut ollenkaan odottaa löytyvän Luopioisista, onhan se oikeastaan aivan rannikkoseutujen kevätkukkija. Niinpä sen kotiutuminen hämäläiskylään Nokelan talon pihapiiriin Käenniemellä onkin hämmästyttävää. Talonväen mukaan se on kasvanut siellä jo kymmenkunta vuotta leviten vähitellen aina uusille kasvupaikoille. Kuva on jo syksyisestä versosta, jossa kukkien paikalla kohoavat pitkät harmaat lidut. Mutta minulle tämä kasvi on kuitenkin tuttu pääkaupunkiseudulta, missä sitä kasvaa pensasaidoissa ja puistoissa suurin määrin. On varmaankin syytä mennä kuvaamaan kasvi uudelleen ensi keväänä, kun se on vihreä ja kauniisti kukkiva. Hieno uusi kasvi jälleen kerran Luopioisten kasvistoon.

Mutta litulaukka ei ollutkaan se kasvi, miksi minut taloon kutsuttiin. Tien pientareella kasvoi nimittäin yksi jo loppuunkukkinut ja siemenvaiheessa oleva hirvenkello (Campanula cervicaria).

hirvenkello

Tästä kookkaasta kellokasvista on vanhoja suusanallisia tietoja entuudestaan samalta alueelta, mutta tarkempi paikka ja määrä on ollut tähän asti piilossa. Nyt se sitten löytyi, tosin vain yksi kappale, mutta uusi laji silti. Hirvenkello kuuluu maamme vaarantuneisiin lajeihin ja ei ole missään kovin yleinen. Lisäksi sen kasvu on kovin oikullista, tänä vuonna sitä on mutta ensi vuonna ei, tai se kasvaa ihan eri paikassa. Niinpä nyt löytynyt kasvi saattaa kuulua siihen jo aikaisemmin löydettyyn kasvustoon, mutta on noussut vasta nyt esiin. Kuva on todellakin jo ohikukkineesta versosta eikä siitä näe se heleän vaaleansinistä väriä. Kuva ei kerro myöskään, että kasvin varsi on karvainen, paksu ja liki metrin korkuinen. Kyllä sen yleensä huomaa, jos se jossain kasvaa eikä sitä voi sekoittaa kuin vaaleakukkaiseen peurankelloon. Suikeat lehdet varressa kuitenkin erottavat sen peurankellosta, jolla on ruodilliset alalehdet.

Eivätkä yllätykset loppuneet vielä tähänkään. Koska talon emäntä on kasveista kiinnostunut, hän saattoi esitellä minulle monia harvinaisuuksia kotinsa läheisyydestä, niitä joita hän on hoitanut ja suojellut. Niinpä kävimme kauniilla kedolla, jossa kissankellot ja ketoneilikat värjäsivät ruohostoa. Keväällä siellä kukkivat keväthanhikit (Potentilla cranzii). Tämä kasvi on löydetty Luopioisista vain kahdesta paikasta aikaisemmin: Vanhalta hautausmaalta ja Rautajärven kartanon perinneniityltä, joten hieno kasvi tämäkin. Hanhikin kasvupaikka on vanha. Se on jo iät ja ajat siellä kasvanut ja tämä paikka on varmasti Luopioisten näyttävin ja suurin esiintymä. Laskimme pihasta puolen tusinaa ruusuketta ja kedolta toista kymmentä. Lisää hienouksia löytyi sitten Isännänsaaresta, josta laskimme kymmeniä lehtoneidonvaippoja (Epipactis helleborine). Tämä orkidea on viime vuosina yleistynyt ilahduttavasti ja jos pusikoituminen saadaan pysymään aisoissa peltojen ja lehtojen laidoilla, kasvi lisää edelleen kasvualuettaan.

Vaikka ehdin kiertää vasta osan Käenniemen neliökilometriruutua, löytyi sieltä kolmisen sataa kasvilajia, mikä on selvästi keskivertoruutua suurempi määrä. Kaunis kiitos Nokelan talon asukkaille ystävällisestä kutsusta ja vieraanvaraisuudesta. Ilman heitä nämäkin kasvit olisivat todennäköisesti jääneet muistiinmerkitsemättä.

Luomua

lutukka ja horsma

’Kiertelin viikonvaihteessa sammalretkillä syrjäseutuja. Törmäsin näkyyn, joka pysäytti. Kun talo jää autioksi, ei aina kaikkea älytä hoitaa viimeisen päälle kuntoon. Niinpä parvekelaatikko saattaa saada uudet asukkaat. Kuka se päättää, mitä laatikossa pitää kasvaa? Lutukka ja horsma (amerikanhorsma) eivät ehkä ole niitä kaikkein näyttävimpiä lajeja, mutta ainakin ne ovat paikallisia ja hoidossa vähään tyytyviä. Olisiko tässä luomun uusi suunta? Miksi laatikkoon istutetun kukan pitää aina olla kirkkaanvärinen, suuri ja hyvänhajuinen? Eikö lutukka kelpaisi kauniine lituineen aivan yhtä hyvin tai vehreä horsma, miksei jokin hento heinäkin? Kokeilkaapa!’