Hybridi

MarRothfels1

’Tämän päivän Hesarin tiedeosiossa lukijoita hämmästytettiin raflaavasti saniaisella, joka löydettiin Ranskan Pyreneiltä. Koska sille ei löydetty lajinimeä, se tutkittiin tarkemmin ja päädyttiin toteamaan, että se on hybridi eli risteymä. Lopputulos oli vielä hämmästyttävämpi, sillä tutkimusten mukaan kantajalit olivat erkaantuneet toisistaan liki 60 miljoonaa vuotta sitten. Ihan tavalliselta saniaiselta tuo näyttää kuvassa, jonka kopioin tutkimuksesta tehdystä julkaisusta. Löydetyn kasvin kantalajeina ovat toimineen meilläkin yleiset kasvisuvut loikot (Cystopteris) ja metsäimarteet (Gymnocarpium). Lajilleen noita kantalajeja ei ole määritetty, joten nämä suomalaiset lajit sinällään eivät niitä ole.

Saniaisille risteytyminen on melko harvinaista. Itse olen törmännyt siihen vain muutaman kerran. Kusamossa harvinaiset metsäimarteet (idänimarre ja kalkki-imarre) risteytyvät yleisesti, samoin kortteissa järvikorte ja peltokorte. Risteymiä on löydetty myös karvayrteiltä, keltalieoilta ja alvejuurilta, mutta niitä en ole itse tavannut. Näissä kaikissa ristteymä on tapahtunut saman suvun sisällä. Tuon Pyreneitten kummajaisen kantalajit ovat huomattavasti kaempana toisistaan. Risteymien tapaan kasvi ei muodosta kelvollista itiöpölyä eikä pysty lisääntymään muuten kuin kasvullisesti.

Tuota kuvaa katsellessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, kuinka paljon vastaavia menee ohi silmien, kun ei katso tarpeeksi tarkkaan. Itselläni on kasvistossani muutama määrittämätön saniainen, joissa tuntomerkit menevät ristiin. Vasta tarkka DNA-tutkimus saattaisi paljastaa onko kyseessä tavallinen hieman erinäköinen saman lajin yksilö vai kokonaan uusi lajitaksoni tai risteymä. Tämä löytö kannustaa harrastajia katsomaan paremmin löytöjään ja lähettämään niitä tarkempiin tutkimuksiin. Kokonaan toinen asia on sitten, ehtiikö kukaan näitä tutkimuksia tänä päivänä tehdä tai löytyykö sellaiseen rahoitusta. Ensi kesän retkillä kuitenkin kannattaa pitää taas silmät auki.’

Kukkamattoa ja sammalharvinaisuutta

kukkamatto’Kävin tässä päivänä muutamana etsiskelemässä vanhoilta koivunkannoilta marrassammalia ja törmäsin suopellon kukkaloistoon. Ensin vain etsin niitä kantoja ja vasta sitten havahduin huomaamaan, missä kuljen. Joskus tuntuu upealta kulkea valkovuokkometsässä, joskus voikukkaniityllä tai loppukesän horsmikossa, harvoin saa kahlata orvokeissa. Tarkemmin kun katsoin kasvin lehtiä, huomasin, ettei se ihan tavallista orvokkia ollutkaan. Lehtien alapinta oli karvainen suonia pitkin ja joillakin jopa suonien väleistäkin. Tämähän kertoi sen, että kukkaketo muodostui pääasiassa viitaorvokista. Kaipa siellä kantalajejakin oli välissä, niin että risteymä pääsi syntymään. Valkoiset kukat kuuluivat sitten ketunleivälle, joka täytti kaikki aukkopaikat. Tällaista kenttää alueella oli niin kauas kuin saattoi nähdä. 

Alkukesä luo tällaisia yllätyksiä. Loppukesästä tämäkin paikka on kuin mikä tahansa muu ryteikkö, jossa nokkoset, horsmat ja vattu valtaavat alaa. Hakkuuaukeat ja suopellot ovat vihonviimeisiä kulkureittejä loppukesästä. Näin kesän alussa niillä viihtyy ja saa oikein kunnolla nauttiakin kauneudesta.

Löytyihän ne kannotkin lopulta ja muutamalla kasvoi myös haisumarrassammalta (Tayloria tenuis). Se on NT-laji, enkä sitä kovin usein ole täältä Etelä-Hämeestä tavannut. Muutama vuosi sitten syntyneiltä koivunkannoilta sen saattaa löytää, jos on hyvä tuuri.’

marrassammal

Halava

halava

’ Hieraisin silmiäni, noin kuvaannollisesti, ajaessani pari päivää sitten Kuhmoisten ja Jämsän väliä. Tien reunassa kukki paju eli siinä oli selvät pajunkissat niin kuin keväällä. Pensas oli pari metriä korkea ja hyvin säännöllisen pensaan muotoinen. Kovassa vaudissa ja liikenteessä en sitä sen kummemmin päässyt katsastamaan, mutta ihan se näytti keväiseltä pajupensaalta kissoineen. Kuvan paju se ei ole, se on halava (Salix pentandra), joka myös tekee kissoja näin syksyllä.’

Pajut on haastava mutta mielenkiintoinen ryhmä kasveja. Lehdettöminä monet niistä ovat aivan mahdottomia määrittää eikä usein kukkatuntomerkeistäkään ole keväällä apua. Pajujen määrittäminen onnistuu parhaiten keskikesällä lehtien perusteella, eikä se silloinkaan ole aina helppoa. Pajut nimittäin risteytyvät keskenään ja joskus vielä uudelleen jonkin kolmannen lajin kanssa muodosten kummallisia kasvustoja, joista ei aina voi sanoa muuta kuin, että se on pajua. Joskus suolla tai Lapin tuntureilla joutuu nostamaan kätensä pystyyn: taito määrittämiseen ei riitä.

Pajujen ryhmässä muhiikin todellinen lajihautomo. Tutkimusten mukaan sieltä voidaan jossain vaiheessa tulevaisuutta määrittää tieteelle uusia pajulajeja. Ne ovat risteymäsyntyisiä, mutta vähitellen irtautuneet kantalajiensa vaikutuspiiristä ja muodostavat itsenäisiä, omin päin lisääntyviä kantoja ja kasvustoja.

Suomessa kasvaa tällä hetkellä n. 20 pajulajia. Sen lisäksi on joukko alalajeja ja koristekasveja. Kaikkihan eivät ole yleisiä eivätkä kasva samoilla paikoilla, mutta jo pelkästään kiilto-, aho-, mustuvapaju ja raita saavat risteytymällä keskenään aikaan pientareille melkoisen sekamelskan. Soilla ja kosteikoilla sitten mukaan tulevat vielä virpa- ja harmaapaju. Joskus pensastoja katsellessaan tulee mieleen, onko siellä ensimmäistäkään puhdasta pajulajia.

Kasvikartoituksessa tämä on enemmän kuin haasteellista. Joskus miettii pitkään, voiko ruutuun pistää lajia ollenkaan, kun löydetty yksilö on selväti risteymä. Yleensä jostain vierestä löytyy kuitenkin puhtaampikin verso, mutta aina ei näin käy ja silloin ruudusta saattaa jäädä jompi kumpi tai kumpikin kantalaji kokonaan merkitsemättä.

Kuvan paju on helppo tuntea jopa näin syksyllä ja lehdettömänä. Halava kukkii alkukesästä vasta lehtien puhjettua, tekee ja varistaa siemenensä syksyllä, mutta jättää tyhjät siemenkodat oksille talven ajaksi. Niinpä nyt maisemassa näkyvät ’pajunkissat’ ovat juuri halavan siemenkotia. Halava risteytyy esteettä vain koristepajujen, hopeapajun ja salavan, kanssa. Näitä risteymiä näkee joskus istutettuna enkä tiedä tekevätkö ne ollenkaan siemeniä. Niinpä halavan voi melkoisella varmuudella määrittää oikein juuri näin syksyllä.

Kämmekän salaisuus


kammekka1’Olen pitkään, ainakin 30 vuotta, kuvannut ja ihmetellyt maariankämmekän monimuotoisuutta. Aikoinaan Luopioisten Kurkisuolla mittasin kukan kokoa, kannuksen pituutta, teriön osien suhdetta niin punakämmekällä kuin maariankämmekälläkin pääsemättä oikein minkäänlaiseen lopputulokseen. Sekavaa, perin sekavaa. Tänä kesänä suo on kasvanut väärällään kämmeköitä ja taas kerran sain todeta, että kukkien muoto, väri ja liuskaisuus vaihtelevat laidasta laitaan. En ole jaksanut uskoa, että täällä Hämeen sydämessä voisi kasvaa kalkkimaariankämmekkää (
Dactylorhiza fuchsii), kunnes katseltuani kirjan kuvia ja omia kuviani oli todettava, että ääripäässä kukan liuskoittuminen muistuttaa kovasti kyseistä lajia. Kai se on uskottava. Olen nyt päivittänyt lajin Luopioisten kasvisto-sivuille ja merkinnyt ne paikat, joissa kuvan kaltaista kämmekkää kasvaa.’

Liuskakämmekät risteytyvät keskenään helposti ja osittain tästä syystä Kurkisuonkin kämmekät ovat niin monimuotoisia. Lisäksi vaihtelua tuntomerkeissä (kukan muoto ja väri) tapahtuu runsaasti lajin sisällä. Kurkisuolta löytyy nyt neljä lajia (puna-, maarian-, kaita- ja kalkkimaariankämmekkä). Luultavasti ne kaikki risteytyvat keskenään ja siksi suon kämmekkävaihtelu on niin monimuotoinen. Varmuudella olen vuosien kuluessa löytänyt ainakin punakämmekän ja maariankämmekän risteymän. Siinä kukan malli on toisen kuvan mukainen, epämääräinen ja jotenkin vääntynyt.

kammekka2-300x298Tämä risteymä on kuvattu tänä kesänä ja se oli kooltaan liki metrin korkuinen, kukkaterttukin oli 20 cm korkea. Osa alakukista oli jo kuihtunut, enkä ruvennut loppujakaan laskemaan, mutta paljon niitä oli, kaikki yhtä vääntyneitä ja vajaakuntoisia. Yhtä suuria risteymiä olen nähnyt suolla lähes joka vuosi.

Kaitakämmekkä (D. traunsteineri) on suolla äärimmäinen harvinaisuus. Tänä vuonna en varmuudella nähnyt sitä ollenkaan, tosin punakämmekätkin käydessäni olivat jo osin lakastuneet. Vuosittain sitä on löytynyt yhdeltä kohdalta alle puolentusinaa versoa, kaikki hyvin epämääräisiä ja muistuttavat nekin enemmän risteymää kuin oikeaa lajia. Koko niillä kuitenkin on pieni, alle 30 cm.

Tämä kesä on ollut hyvä kämmekkäkesä, johtuu varmaankin riittävästä kosteudesta. Kasvit ovat olleet reheviä ja kookkaita. Ne ovat kasvaneet suurina ryhminä ja hyvin elinvoimaisina. Monen kämmekän kukat ovat hehkuneet väriä ja säilyneet pitkään. Tämä viimeinen piirre saattaa kertoa sään viileydestä ja pölyttäjien viipymisestä.

Mikä sitten on maariankämmekän salaisuus? Ainakaan se ei minulle vieläkään vakuuttunut. Ääripäissä kukat ovat erilaisia, kasvit kokonaisuutena myös, mutta välimuodot sekoittavat pakkaa, saavat miettimään edelleen. DNA-testit kertovat totuuden ja niiden avulla lajit on saatu erilleen toisistaan, mutta eihän suolla voi testejä tehdä, siellä on uskottava silmiään. Pidetäänpä ne siis edelleen auki – jatkossakin.

Kylmänkukkia

kangas-kylmankukka

’Nyt on se aika, nyt kannattaa etsiä vuokkoja. Itse viivähdin eilen tovin kylmänkukkien äärellä Tuuloksen Syrjäntakana. Kukat olivat parhaassa mahdollisessa vedossa, vaikka sää ei ollutkaan valojen osalta kaikkein otollisin. Kukat loistivat männikössä kuin parhaassakin puutarhassa. Upeaa!’

Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) on Etelä-Karjalan maakuntakukka ja on siellä Salpausselän rinteillä suhteellisen yleinen. Täällä Hämeessä ovat sen läntisimmät esiintymät eikä sitä pääse usein ihmettelemään. Yläkuvassa ei ole puhdas kangasvuokko, vaan sen ja kylmänkukan risteymä (Pulsatilla vernalis x patens), joka on monella kasvupaikalla yleisempi kuin hyvin harvinainen ja pienialainen hämeen kylmänkukka (Pulsatilla patens). Näitä kaikkia kolmea tapasin eilen. Risteymä oli parhaassa vedossa ja runsain. Sen violetit kukat olivat auenneet pari päivää sitten eikä niissä vielä näkynyt juuri ollenkaan nuutumisen merkkejä. Kylmänkukka oli vasta auennut ja löysin sitä vain muutaman ruusukkeen. Kangasvuokko oli nupulla, vain kahdessa kohtaa oli yksi kukka auennut.

kangasvuokko

Tähän valitsin kuvan kangasvuokosta viime vuodelta. Ehkäpä muutaman päivän päästä Syrjäntaankin vuokot ovat samassa vaiheessa. Kaikki nämä kasvit ovat rauhoitettuja eikä niitä saa vahingoittaa. Siitä huolimatta vuosittain jotkut vastuuttomat eivät tätä kunnioita. Eilenkin katselin tuoretta kuoppaa, joka saattoi olla poiskaivetun kasvin menetetty kasvupaikka. Varmaksi en osaa sitä sanoa, mutta pahalta näytti. Taannoin se oli enemmän kuin poikkeus, että näitä kuoppia löytyi kasvupaikoilta. Kuitenkaan tunnettua on, että näin poisviety kasvi ei menesty siirrettynä, vaan se kuolee. Tuntuu käsittämättömältä tällainen vastuuttomuus, varsinkin kun kaupasta saa rinnakkaisia lajeja taimina suhteellisen halvalla ja ne sopeutuvat hyvin puutarhaan.

kylmankukkaLajilleen nämä kolme on helppo määrittää. Kankasvuokon kukka on yleensä vaalea kuten kuvassa ja sillä on runsaasti aluslehtiä, jotka talvehtivat. Kylmänkukka tässä vieressä on violettikukkainen ja sillä ei ole aluslehtiä ollenkaan sen kukkiessa. Risteymä on näiden väliltä eli vaalean violettikukkainen ja tyveltä löytyy aina muutama talvehtinut aluslehti. Kukkimisen jälkeen ne onkin sitten jo vaikeampi määrittää, mutta sekin onnistuu lehtituntomerkkien ja simenten avulla.

Kevät on Hämeessä hienoa aikaa valon, kuulauden ja kauniiden kukkien vuoksi. Tähän aikaan vuodesta tuntuu kuin nukkuessa aika menisi hukkaan. Koko ajan tekee mieli lähteä uudelle retkelle, kulkea metsän hämyssä ja etsiä heräävää eliöstöä. Nytkin kameran muistissa odottaa monta kummallista otosta tutkimistaan. Ehkäpä ne joskus tulee julkaistuakin.