Outoja otuksia

lehmuspikari

’Kun eilen kiertelin lehtoa ja etsin jotain mielenkiintoista, löysin sitä myös roppakaupalla. Syksy on siitä mukavaa aikaa, etteä silloin valon vähäisyydestä huolimatta kohtaa monenlaisia muotoja, jotka kesän runsaudessa ja ylenpalttisuudessa jäävät huomaamatta. Nämäkin kaksi pientä mutta valloittavaa olisin kesällä ohittanut, mutta syksyllä, kun muuta on vähän, ne pomppaavat havaintomaailmaan. Mitä ne sitten lienevät, siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta?’

outo2

Ensimmäisen kuvan töppöjälkainen veijari oli vajaan sentin korkuinen ja hyvin runsas puolilahonneen kaltevan lehtipuun rungolla kuoren päällä. Puu taisi olla haapa tai lehmus. Se oli sen verran jo lahonnut, ettei lajista ihan päässyt varmuuteen. Koko vaihteli muutamasta millistä senttiin, mutta missään valkoinen nuppi ei ollut auennut sienen lakiksi tai sammalen itiöpesäkkeeksi. Jotenkin se tuntuu sieneltä, mutta ainakaan minun kirjoistani ei tuollaista löytynyt. Kertokoon, ken tietää!

Toinen kuva on otettu ravinteiselta kalliolta, jossa nuo paperinohuet maljamaiset eliöt kasvoivat lähinnä kerrossammaleen kiinnittyneinä. Mieleeni tuli maljakas, mutta jotain outoa niissä kuitenkin oli: ei mitään sienimäistä rakennetta, ei kuitumaisia verkostoja eikä itiöitä. Oikein mikroskoopilla näitä ’paperihattuja’ katselin, mutten päässyt selvyyteen. Ohutta ja hentoa, kuultavaa, läpimitaltaan parista millistä senttiin. Taas olisi mukava tietää, mitä on löytänyt?

Tällä kerttaa siis kaksi arvoitusta. Otan vastaan arvauksia, tietoa tai luuloa. Minun tehtäväni on sitten miettiä, uskoako vai ei. Tällä hetkellä pidän molempia sieninä, kunnes toisin todistetaan.

Vino päivä

sammalvinokas

’Eilisen syksyn ensimmäisen kylmän päivän piriste oli pieni vino sieni, joka pilkisteli sammalten seasta Kuhmalahden kirkkoaidan tolpan päässä. Ensin ajattelin sienen menneen rikki ja jääneen sen vuoksi kyljelleen kuin resuisena, mutta lähempi tarkastelu paljasti, ettei siinä mitään vikkaa ollut. Vika oli katsojan silmissä. Sieni oli vinossa ja sen kuuluikin olla, sillä se on sammalvinokas (Arrhenia spathulata). Nythän senkin sitten tunnen.’

Sammalvinokas ei ole kovin yleinen sieni, ei ainakaan näin kaukana sisämaassa. Sitä tavataan yleisimmin Ahvenanmaalta ja Uudeltamaalta ja harvinaisempana Etelä-Hämeestä ja yllätys yllätys Kuusamosta. Se viihtyy kedoilla, kuivilla niityillä, pihakivillä, kiviaidoilla ja -rakenteissa. Sen seurana on lähes aina pieni hauskannäköinen sammal, ketopartasammal (Syntrichia ruralis), jolla se usein loisii. Kuvastakin erottuvat sammalen tylpät lehdet, joissa on hauska karvakärki. Sammal on sekin monin paikoin harvinainen, mutta kasvaa juuri samanlaisilla paikoilla kuin sienikin. Lisäksi sitä tavataan emäksisiltä lehtokallioita liki koko Suomesta. Molemmat ovat kalkinsuosijoita eli tarvitsevat elääkseen runsasravinteisen kasvualustan.

En ole aikaisemmin kiinnittänyt tähän sieneen huomiota sammalia katsellessani. Vinokas ei ole aivan pieni, onhan sillä korkeutta yli sentin ja leveyttäkin melkein saman verran. Lisäksi se on sammalmatolta hyvinkin helposti havaittavissa vaalean värinsä vuoksi. Lajina se kuuluu vinokkaisiin ja samassa suvussa on kuusi muuta lajia. Kaikki ovat pieniä ja vaikeasti löydettäviä tai puutteellisesti tunnettuja. Niinpä tämän löytyminen olikin iloinen yllätys. Ruokasieneksi siitä ei ole eikä sillä taida muutenkaan olla mitään hyötykäyttöä, mutta se on taas yksi osoitus luonnon monimuotoisuudesta ja rikkaudesta. Pitäisiköhän vielä paneutua noihin sieniinkin oikein kunnolla?

Pikkukuppia kalliolla

maljakas

’Syksy on mukavaa aikaa, kun saa tonkia kaikkea kesällä unohduksiin jäävää housunpolvet savisina ja märkinä kuin pikkukakarana ukkoiästä huolimatta. Kun vielä höpisee puoliääneen ihastuksiaan, niin ei sille voi mitään, että saa hullun maineen. Pienet pikarit löytyivät tihkupintaiselta kalliolta. Koolla ne eivät olleet pilattuja sillä kupin halkaisija oli muutaman millin eikä korkeuskaan ylittänyt senttiä. En ole moisia sieniä ennen nähnyt ja nytkin ne olisivat jääneet huomaamatta, jos en olisi siirrellyt syksyn lehtiä pois lehtokinnassammalen (Scapania nemorea) päältä.’

Maljakkaat ja pikarisienet kuuluvat kotelosieniin ja ovat varmaankin niitä vaatimattomia, joita kukaan ei vaivaudu koriinsa keräämään. Eihän niistä kunnon kastiketta saa, eivät taida olla maukkaitakaan, liekö myrkyllisiä. Koristeellisia ne kuitenkin ovat. Tiellä näkee usein suuria ruskeita maksamaljakkaita tai pieniä oransseja tiemaljakkaita. Keväällä olen ihaillut usein lehdossa kauniita päältä oransseja ja alta kermanvärisiä punakevätmaljakkaita. Hirvenpapanat tai virtsapaikat ovat taas joskus kattavasti kuorutettu parvimaljakkailla.

Näin syksyllä, kun muutenkin kiertää sienimetsällä, voisi enemmänkin katsella myös noita kotelosieniä. Toissapäivänä näin kymmensenttisen piispanhiipan, mutten ottanut, kun oli ainoa. Se muuten taitaa olla laji, jota ei oikein koskaan näe kerättäväksi asti vai enkö vain ole sattunut oikealle paikalle. Korvasienen luokkaa maultaan sanovat viisaammat.

Mutta jos joku osaa sanoa tuolle suoraan kalliopinnalla kasvavalle aika nahkealle ja jopa kovalle sienelle nimen tai edes osviitan, mistä sen tietoja pitäisi etsiä, niin olisin kiitollinen.

Valetta

valekanttarelli

’Voi kuinka monta kertaa vesi on jo herahtanut suuhun ja sitten onkin huomannut, että valetta se vain on, ei ole sitä herkkua, jota ajatteli. Valekanttarelli voi joskus olla niin aidon näköinen, että vaikka sen poimii maasta, saa katsoa parikin kertaa ennen kuin tajuaa virheensä.’

Valekanttarelli (Hygrophoropsis aurantiaca) on meillä yleinen sieni, joskus jopa yleisempi kuin oikea kanttarelli. Sen tapaa kuivemmilta ja karummilta paikoilta ja usein se kasvaa teiden varsilla, kuorikasoissa tai kangasmetsien maatuvilla risuilla. Valekanttarellin sotkee oikeaan, jos se on mehevä ja tuore, kuivuneena ja vanhana sitä ei enää sotke yhtä helposti. Väriltään se ei ole niin tasaisen keltainen eikä myöskään niin säännöllisen suppilomainen kuin oikea kanttarelli. Myös sen malto on sitkeää ja tummemmanväristä. Paras tuntomerkki on kuitenkin maku. Valekanttarelli on tympeänmakuinen. Se ei ole myrkyllinen, mutta ei myöskään syötävä. Niinpä se kannattaa jättää metsään.

Monella ruokasienellä on myrkyllinen tai syötäväksikelpaamaton rinnakkaissienensä: sappitatti muistuttaa lehmäntattia, lakristsirousku kangasrouskua, valkokärpässieni herkkusientä. Niinpä sieniä kerätessään kannattaa ottaa vain niitä, joita varmasti tuntee, ettei tule vahinkoja. Jos epäilee myrkytystä, sen kanssa ei kannata viivytellä. Myrkyllinen sieni vaikuttaa joko keskushermostoon (kärpässienet) tai sisäelimiin aiheuttaen solivaurioita (valkokärpässieni, korvasieni, seitikit). Ensiapuna suositellaan lääkehiilen antamista. Myrkytyskeskus auttaa myös, jos epäilee saaneensa sienimyrkytyksen.

Metsissä on tähän aikaan paljon syötäviä sieniä. En aina ymmärrä sitä viettiä, mikä joillakin ihmisillä on, kerätä tuntemattomia sieniä,. Minuun otti taannoin yhteyttä oikein kuvien kanssa innokas sienestäjä ja kyseli sienen lajia. Hän kertoi syöneensä niitä ja olevansa edelleen hengissä. Eihän lajia pysty aina kuvasta sanomaan, mutta siitä kuvasta erotti kyllä pulkkosienen kaarevat muodot ja kuivan pinnan. Lievästi myrkyllinen pulkkosieni on ennen ollut ruokasieni, tiettävästi sitä edelleenkin syödään Venäjällä, mutta meillä se luokitellaan nykyään myrkkysieniin, jonka myrkky kerääntyy kehoon ja saattaa lopulta johtaa jopa kuolemaan. Niinpä en suositellut kuvien lähettäjälle sienen syömistä.

Nyt ovat suppilo- ja kosteikkovahverot parhaimmillaan. Ne ovat maultaan ihan kanttarellin luokkaa eikä niillä ole myrkyllisiä rinnakkaislajeja. Niiden ainoa haitta on sienen pienuus ja mallon ohuus. Onneksi näitä vahveroita on yleensä runsaasti sopivilla paikoilla. Talveksi ne on helppo säilöä kuivaamalla.

Vastakkaisvärit

sieni

’Viikonvaihteessa olin sammalretkellä Lohjan seudulla. Kalkkipitoisuus näkyi lajistossa ja niinpä eliksiä ropisi tukuittain. Pistelen niitä aikoinaan, kunhan ehdin, myös kasvisivuille ja ehkä tänne blogiinkin. Nyt kuitenkin syksyn kiireet vievät mennessään. Sipulit on saatava maasta ja peruna odottaa sekin jo vuoroaan. Kurpitsat työntävät viimeisiä pallukoitaan ja kurkut muodostuvat jättisuuriksi keltaisiksi pötköiksi syksyn sateissa. Puolukkaakin on kivasti, joten sekin on syytä korjata talteen ja pitää samalla silmät tarkkoina sarjatalvikkien (Chimaphila umbellata) kanssa. Ne kun ovat niin samannäköisiä tähän aikaan. Kuvan sieni on jokin maljakas, lajia en tiedä enkä siitä paljon muutakaan. Se kasvoi Lohjalla röyhelösammalen (Blasia pusilla) keskellä savensekaisella  joutomaalla. Kooltaan sieni on noin sentin, mutta en huomannut katsoa, oliko sillä jalkaa vai ei. Tunnistaja voisi kommentoida.’

Kuin pesiä

leipakorisieni

’Kun siivoaa puutarhaa, voi tehdä hienojakin löytöjä. Aikanaan kun ensi kerran kohtasin pesäsieniä, en ollut uskoa silmiäni, niin kummallisista eliöistä oli kyse. Nyt kun löysin harvinaisen uurteisen pesäsienen, olin taas hetken mietteissäni: kyllä luonto on antelias.’

Leipäkorisieni (Crucibulum laeve) on yläkuvassa kiinnittynyt lahonneeseen puuhun. Tällaiselta paikalta sen usein löytääkin karikkeen seasta puutarhasta tai pensaikoista. Kirjallisuuden mukaan se on yleinen, mutta ei sitä joka vuosi näe, ellei sitten varta vasten lähde sitä etsimään tutuilta paikoilta. Sieni on kooltaan sentin korkuinen ja vajaan sentin levyinen. Sen kori on sisältä sileä ja ulkopintaa peittää hieno nukka. Leipäset korin sisällä ovat oikeastaan sienen leviämiä, sillä ne sisältävät itiöitä, joista sitten kasvaa uusi itiöemä eli sieni. Leviäminen tapahtuu aika luonnollisella tavalla: kun vesipisara putoaa pesään, se ponnahuttaa leipäset ilmaan joskus kauaksikin kotipesästä. Mikä lienee alunperin kehitellyt tämänlaisen elämänmuodon? Hauska se ainakin on, vaikkei siitä ihmiselle taida muuta hyötyä ollakaan.

uurrepesäsieni

Tämä toinen onkin sitten todellinen kaunotar, se on uurtanut korinsa sisäpinnan täyteen kiharoita. Uurrepesäsienen (Cyathus striatus) voi löytää samanlaisilta paikoilta kuin leipäkorisienenkin, mutta se on paljon tätä harvinaisempi eikä kasva juurikaan Jyväskylää pohjoisempana. Itse olen sitä nähnyt paitsi Etelä-Hämeessä, niin myös Jyväskylän Rauhaniemessä monta vuotta sitten. Sieni on hieman kookkaampi kuin edellinen. Sen leipäset leviävät samalla tavalla vesipisaroiden avulla ja sen kasvupaikat ovat lahoavan karikkeen seassa. Pesän ulkopinta on karkeakarvainen ja ruskea.

Nämä kaksi sientä jäävät monesti huomaamatta pienen kokonsa vuoksi tai siksi, ettei aina tule katselleeksi tarpeeksi tarkkaan lahoavien kasvinosien joukkoon. Helposti luulee, ettei siellä voi olla mitään mielenkiintoista, mutta senhän nämäkin kaksi osoittavat, kuinka erehtyväisiä me olemme. Suomessa on kolmaskin pesäsienilaji (Crucibulum olla), mutta sitä en ole koskaan nähnyt. Kirjojen mukaan sekin on aikamoinen harvinaisuus. Sen kori on trumpettimainen ja sisäpinta hopeanharmaa. Olisipa hauska löytää tämäkin ’totinen torvensoittaja’. Ei muuta kuin etsimään!

Sieneen!

koralliorakas

’Syksyn tulon huomasi ennen sienistä. Liekö tarkempaa havainnointia vai ilmaston lämpenemistä, mutta nykyään tahtoo sieniäkin nähdä aina vain varhemmin. Kiertelin tässä muutama hetki sitten Kyynäröjärven rantoja ja rantaluhtia etsiessäni uhanalaista raania kuvattavaksi ja vastaan tuli tällainen kummajainen.’

Koralliorakas (Hericium coralloides) on maassamme harvinainen sieni. Sen itiöemä on korallimaisesti haaroittunut ja voi kasvaa usean kymmenen senttimetrin suuruiseksi pallomaiseksi kasvustoksi. Väriltään se on tuollainen kermanvaalea, mutta muuttuu vanhemmiten ruskehtavaksi. Orakkaaksi sen tunnistaa korallimaisten haarojen alapinnalla olevista piikkimäisistä heltoista, joissa valmistuvat sienen itiöt.

Tämä yksilö kasvoi vanhalla kaatuneella lahopuulla tervaleppäluhdassa Kyynäröjärven eteläpäässä. Se oli yksinäinen elelijä, sillä lähialueilta ei toista kasvustoa etsiskelystä huolimatta löytynyt. Sopivia lahonneita lehtipuita kyllä olisi ollut tarjolla. Kirjatietojen mukaan se suosii haapaa ja koivua, etenkin pakurisienen vioittamia runkoja. Tämä laho oli lehtipuuta, mutta jo sen verran pitkälle edennyt, että puulaji jäi määrittämättä. Ne muutamat kerrat, kun tämän sienen olen tavannut, se on kasvanut koivulla.

Sieni siis ei ole yleinen. Kirjoissa sanotaan sen ilmentävän jopa vanhaa metsää. Ehkä näin on, vaikka tämä löytämäni yksilö esiintyikin aika avoimella paikalla kosteassa notkelmassa, jossa kasvoi runsaasti nuorta lehtipuuta. Ehkä lahopuun osuus oli suurempi kuin muissa vastaavissa paikoissa ja sitähän sieni suosii. Oikeastaan, kun muistelen, olen tavannut sen hyvinkin samanlaisesta biotoopista muulloinkin. Ehkä se Etelä-Hämeessä tarvitsee tällaisen kostean luhtaisen runsaasti lahopuuta sisältävän kasvupaikan.

Ei koralliorakas ole metsän kummallisin sieni, mutta ehkä se on kaunein. Sen näkeminen saa hyvälle mielelle. Mielellään sen noukkisi sienikoriinsa, mutta enpä ole sitä tehnyt. Luultavasti se ei ole edes hyvänmakuinen, liekö peräti syömäkelvoton. En tiedä. Harvinaisuutensakin vuoksi se kannattaa jättää paikoilleen, jospa se yleistyisi ajan myötä.

Kaiku

kaiku1

’Keväinen metsä on avara. Lehdettömät puut antavat kuulaan läpinäkyvän vaikutelman kuin kulkisi veden sisällä. Äänet kantavat keväisessä metsässä aivan eri tavalla kuin keskikesän tukkoisessa maisemassa. Kiersin jäkälien perässä jyrkkärinteisen Ruokovuoren rinteitä ja törmäsin… niin mihin? Mikä tuo on? Mielikuvitusta sen kohtaaminen ainakin lisäsi.’

Pienenä usein tehty kysymys kuuluu: Kuka metsässä huutaa? Itsekin olen niin ihmetellyt. Tuntui jännältä huutaa ja kuunnella vastausta. Aikuiset kertoivat Kaiusta ehkä jopa isolla alkukirjaimella ja pieni mietti Kaiun ulkonäköä ja äänen syntyä. Taiteilijat ovat Kaiun ikuistaneet: säveltäjät säveltäneet sen äänen musiikkiinsa, maalarit antaneet sen hahmon kankaalle. Itselleni Kaiku oli ja on metsän olento; samalla tavalla kuin näkki kuuluu veteen ja hiisi vuorten synkimpiin onkaloihin, Kaiku kuuluu metsään ja asuu siellä, vaikka sitä ei koskaan näykään, kuuluu vain.

Aikuisena arvoitus on ratkennut. Mutta siitä huolimatta, kun keväisessä metsässä kaikuu tikan pärryytys tai oma kutsuhuuto kantautuu takaisin, ajattelee, kuka kumma siellä huutaa. Silloin elää kuin lapsuuden satua uudelleen.

Siksipä kohdatessani koivun kyljen rosoisen pakurisienen runteleman haavan en voinut olla näkemättä siinä suuta, Kaiun suuta, varsinkin kun käänsi päänsä vinoon ja antoi mielikuvituksen laukata. Täällä se asuu, täältä se vastaa, kun sille huutaa. Vai mitä? Voi oikein nähdä, kuinka ääni kumpuaa sen raollaan olevien kasteen kostuttamien huulten välistä.

kaiku2

Lapsuuden ongelma on ratkennut. Puhukoot aikuiset mitä haluavat, minä tiedän, mistä ääni tulee metsässä, olen nähnyt sen, olen kokeillut sitä. Ruokovuori antaa sille oivallisen näyttämön, keväinen metsä tunnelman … ja satu on valmis.