Avainsana-arkisto: sota

Amuletti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Alkukesän mittaan on tullut luettua useita kirjoja, joista en ole kirjannut blogiin mitään. Enpä tiedä, onko tämäkään niin kovin kummoinen tänne päästäkseen, mutta ehkä siinä on mielenkiintoa jollekin historian ystävälle. Olen lukenut Matthew Shardlaken tutkimuksia nyt kolmen kirjan verran ja verrannut niitä nykydekkareihin ja tykästynyt oikeastaan näihin sen vuoksi, etten pidä nykydekkareista ja niiden raakuudesta. Eivät nämäkään ole puhtoisia, vaan juonittelua, murhia ja sotaa täynnä, mutta se on erilaista. Kannattaa kokeilla. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Sarjan viides osa vie taas kerran mukaan 1500-luvun puolivälin juonitteluihin Tudorien Englantiin. Henrik VIII elää viimeisiä aikojaan ja sotii verisesti edelleen Ranskaa vastaan. Hänen kuudes vaimonsa Katariina Parr yrittää olla viisas, jotta saisi pitää henkensä eikä kokea edellisten vaimojen kohtaloa. Matthew Shardlake saa tutkittavakseen kunigattaren pyynnöstä holhottiasian eteläisessä Englannissa alueella, johon ranskalaiset suunnittelevat hyökkäystä. Niinpä kirjassa edetään paitsi oikeusneuvoksen tutkimusten niin myös sodan lähestymisen tunnelmissa. Jotta juoni ei olisi liian yksitoikkoinen yli 700-sivuiseen kirjaan, jotuu Shardlake samalla tutkimaan myös toista tapausta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Lopulta, kuten odottaa saattaa, nämä tutkimukset liittyvät toisiinsa ja kyttyräselkäinen sankari saa ne ratkaistua. Samalla hän saa hankittua itselleen myös joukon uusia vihamiehiä. Elämä ei ollut helppoa muinaisessa Englannissa, jossa välimatkat kuljettiin ratsain ja joka puskassa saattoi piillä vihollinen jousen kanssa lähettämässä nuolen tarkasti oikeaan kohteeseen. Kun tutkinta on jo loppusuoralla ja syylliset nimetty, on Shardlake menettää vielä henkensä kuninkaan ylpeyden purjelaiva Mary Rosen kaatuessa kiivaassa taistelussa ransakalaisia vastaan. Tässä onkin kirjan epäuskottavimmat kohdat, mutta ne annettakoon anteeksi muuten vetävän kirjan kohdalla.

Totuuden nimissä on sanottava, että kirjasta olisi voinut pyyhkiä pois parisataa sivua juonen yhtään kärsimättä. Toisaalta ne sivut olisivat varmaankin olleet sen ajan aikalaisten kuvaamista, matkojen pieniä tapahtumia ja sodan rekvisiitan esittelyä. Loppujen lopuksi aika vähän tiedämme tuosta ajasta, jos emme muista historiantunnilla kerrottua. Henrik on tuttu, mutta ei sodat Ranskaa vastaan, kuudesta vaimosta puhumattakaan.

Ehkä viehättävintä näissä kirjoissa on päähenkilön jääräpäisyys ja peräti erilainen elämänasenne kuin muilla henkilöillä. Hän on kuin pelastava enkeli valkoisessa kaavussa liehuessaan kuoleman kentillä. Nykydekkareihin verrattuna ero on selvä ja positiiviseen suuntaan. Toinen asia on sitten, kuinka uskottavaa tämä kaikki on. Oikeusneuvoksella pitää olla satumainen onni ja suojelus matkoillaan, että hän selviää kaikista juonista ja väijytyksistä. Onneksi hänellä on myös apulaisia niin kirjurina kuin sotaväenkin joukossa, kuningataresta puhumattakaan.

Kirja saa onnellisen lopun päähenkilöiden osalta, mutta tietenkin surettaa ne kertomuksessa tutuiksi tulleet sotilaat, jotka kuolivat laivan kaatuessa. Tämähän on historiallinen tosiasia niin kuin monet muutkin kirjan tapahtumat ja henkilöt. Kirjailija selvittää lopussa totuuden ja keksityn rajaa. Hyvin hän on osannut nivoa nämä yhteen ja luoda milenkiintoisen tarinan, joskin aivan liian pitkän.

C.J. Sansom: Amuletti (Heartstone). Otava 2017 (2010), suom. Ilkka Rekiaro. 752 s.

Lempi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lempi’Syksyn yksi kirjasensaatio blogistien ja median mielestä on Minna Rytisalon Lempi. Luin sen tuoreeltaan pari viikkoa sitten ja ihmettelin. Tähänkö nykykirjallisuus on mennyt? Haukottelin kirjaa lukiessani, pyöritin päätäni epäuskoisena, elin muissa maailmoissa ja sain pakottaa itseni takaisin kirjan pariin. Tosin taidan olla väärä ihminen lukemaan tällaista kirjaa, ehkä se on suunnattu nuoremmille, ehkä toiselle sukupuolelle, ehkä avoimemmalle mielelle. En kuitenkaan viitsi lukea sitä uudelleen ymmärtääkseni, aika saattaisi mennä hukkaan.’

Lempi on Siskon sisar. He ovat kaksosia. Viljami asuu Pursuojalla ja piikana heillä on Elli. Tässä tarinan henkilöt ja draaman kaari. Kaksoset lyövät vetoa ja seuraukset ovat arvaamattomat. Toinen katoaa, toinen päätyy saksalaisen heilaksi toisen maailmansodan riehuessa Lapissa. Sodassa on Viljamikin, mutta ei sodan loputtua uskalla palata kotiin, sillä sieltä puuttuu jotain, Lempi. Kaiken keskellä häärii Elli, kasvattaa lapset evakossa Ruotsissa, palaa Pursuojalle heidän kanssaan, yrittää elää ja yrittää unohtaa, mutta ei voi ja sitten saapuu se, jota hän pelkää ja kaikki romahtaa.

Oikeastaan tuo kirjan juoni on hyvin yksinkertainen, vaikkakin monivivahteinen. Voiko elämä mennä noin, sitä kirjaa lukiessa kyselee itseltään? Ehkä se sodan myllerryksessä voi. Kirjailija laukkaa monet mielenkiintoiset asiat vauhdilla pysähtymättä, hän ei jää pohtimaan saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteita pidempään, koska se ei ole kirjan tarkoitus. Hän ei pohdi kaksosuutta, sillä sekin on vain sivujuoni. Hän ei pohdi rikosta eikä rangaistusta, ne eivät varmaankaan ole tärkeitä. Hän pohtii unenomaisesti vuoroon kolmen kertojan avulla ihmissuhdetta, elämää toisen ihmisen kanssa, oikeutta omistaa joku.

Lempin kadottua sodan aikana Viljami kuolee sisäisesti. Hän ei toivu siitä, vaikka elämä Lempin kanssa kesti vain vajaan vuoden. Kun Elli palaa evakosta Pursuojalle lasten kanssa, hän vaanii paikkaansa Viljamin rinnalla, hän unohtaa kaiken muun saadakseen olla siinä lähellä hyväksyttynä. Sisko kaipaa sisartaan läpi pitkän matkan Narvikin kautta Hampuriin ja takaisin. Hän vaalii muistoa siskostaan, heidän leikeistään, heidän yhteydestään, johon ei muita kaivattu. Hän palaa, jotta oikeus toteutuisi, hän haluaa olla oikeudenmukainen. Hän menee niin pitkälle, että ottaa siskonsa itseensä, nahkansa sisään, siskonsa paikan nimeä myöten.

Kirjan rakenne on hyvä, mutta henkilöiden käsittely huono. Miksi kaikki kolme ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Toisenlainen pohdinta ja äänenpaino olisi tuonut jäntevyyttä ja ilmettä tekstiin. Viljamin osuuden aikana olin nukahtaa ja nukahdinkin monena iltana, Ellin kohdalla sama jatkui, mutta nyt Ellin viha kuitenkin herätti ja Siskon kohdalla alkoi koko touhu jo kyllästyä. Erilaiset äänet olisivat auttaneet lukijaa eläytymään paremmin tarinaan. Tämä on monen kirjan ongelma ja saattaa olla jopa tarkoituksellinen, koska jos sotkee monia hyvin erilaisia äänenpainoja samaan tekstiin, siitä voi tulla sekava. Ehkä tällä torjuttiin tällainen sirpalemaisuus.

Hyvä siis näin, mutta ei se tee kirjasta kuitenkaan kovin kummallista. Lukija unohtaa tarinan nopeasti. Miksi saksalaisten osuus oli kuin tietokirjasta repäisty, miksi evakkoretkestä Ruotsiin ei kerrottu enempää, miksi Viljami oli uuvelo? En tiedä! Esikoiskirjana mieleen tulee Tommi Kinnusen Neljän tien risteys. Samanlaista löysää tekstiä.

Rytisalo, Minna: Lempi. Gummerus, 2016. 324 s.

Kaikki se valo jota emme näe

Julkaistu , kirjoittanut
1

kaikki se valo’Syksyn pimeät illat ovat minulle lukemisen aikaa. Silloin kehtaa tarttua paksumpaankin opukseen, kun ei enää jaksa hakata puita eikä nyhvertää mikroskoopin ääressä. Olen käynyt Lapista keräämiäni sammalnäytteitä läpi ja se on tuskaisen hidasta puurtamista, kun edessä saattaa olla sammal, josta ei voi sanoa juurikaan mitään tai ehkä sen, onko kyseessä maksa- vai lehtisammal. Kirjat tuovat silloin tarpeellisen rentoutuksen. Anthony Doerr on tämän hetken menestyjä Amerikassa, Kaikki se valo, jota emme näe on bestseller parhaasta päästä. Se on myyntilukujen kärjessä kautta maailman, arvostelu- ja lukijamenestys. Siitähän saa hyvän syyskokemuksen, ja näin on!’

Kaksi erikoista lasta, kaksi maailmaa, sota ja radioaallot. Voisiko jotenkin noin luonnehtia tätä lukuromaania, joka voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon tänä vuonna. Kirja alkaa 1930-luvulta, kun Pariisissa asuva Marie-Laure on lapsi ja sokeutuu ja kun orpo Werner korjaa lähialueiden radioita Saksassa ja kuuntelee ranskalaisia ohjelmia radionsa kautta. Sota muuttaa kummankin lapsen elämän. Marie-Laure pakenee isänsä, Pariisin museoiden lukkosepän, kanssa Bretagneen mittaamattoman arvokas timantti mukanaan ja Werner joutuu saksalaiseen eliittikoulutukseen päätyäkseen sotilaaksi.

Kuinka sokea tyttö selviää, kun ensin isä häviää, sitten setä ja taloudenhoitaja ja timanttia metsästävä vääpeli kolisuttelee talon ovia? Kuinka Werner selviää, kun hän joutuu etsimään luvattomia radioasemia ja tuhoamaan ne ympäri natsien valloittaman Euroopan? Päivä kerrallaan edetään kohti Normandian maihinnousua ja sodan päättymistä. Sodan lopulla Werner paikallistaa laitteillaan Marie-Lauren isosedän ylläpitämän vastarintaliikkeen aseman ja kuulee hennon tytönäänen lukevan Vernen kirjaa kapteeni Nemosta ja pyytävän apua. Nuorten tiet risteävät, he tapaavat ja joutuvat taas erilleen. Sota on lopuillaan, mutta se kuljettelee ihmisiä kuin virta lastuja. Kirja jatkuu aina nykyaikaan saakka, jolloin Marie-Laure on vanha ja saa – erikoisen paketin.

Tarina etenee pieninä sivun parin katkelmina kummankin päähenkilön elämästä. Lisänsä kerrontaan tuovat mm. erikoinen isosetä Etienne, jalokivimetsästäjä von Rumbel ja Wernerin sisko Jutta. Kun kirjailija on lisäksi sotkenut ajanjaksot sopivasti sekaisin, niin jännitys säilyy ja tiivistyy loppua kohti. Taitavasti hän saattaa nuoriksi varttuneet lapset kohtaamaan toisensa. Kirjan ehkä kaunein kohtaus on, kun Werner löytää Marie-Lauren sodan hävittämästä Saint Malon kaupungista. Hän on pelastanut tytön kolmeen kertaan, hän on rakastunut tämän kauniisti soljuvaan ranskaan, mutta he ovat eri puolilla, eri maailmoista.

Kokonaan oma tarinansa on timantilla, joka on peräisin kaukaa menneisyydestä ja jolla on mystinen tausta: se suojelee omistajaansa, mutta tuhoaa tämän ympäristöä. Sodan julmuus ei riitä, timantinmetsästys luo lisää jännitettä ja oikeastaan sellaisenaan on kirjassa turha elementti. Maailmansodan kauhut, keskitysleireineen ja pakkosiirtoineen, ovat jo kyllin riistäviä. Marie-Lauren isä joutuu pakkotyöhön ja katoaa, isosetä vangitaan ja viedään pois, mutta selviää, Werner näkee junien kulkevan itään ja länteen täynnä kuolleita ja kuolevia, leiriltä toiselle. Näistä on kirjoitettu valtavasti ja tässä kirjassa ne sivuutetaan viittauksilla, hyvä niin. Keskeiseksi nousee timantti ja sen piilottaminen. Kuinka sille lopussa käy? Ehkä timanttikaan ei ole häviämätön.

Kirja antaa ajatusta vielä moneksi hetkeksi, pohdintaa ihmisen mielen liikkeistä, julmuudesta ja sydämellisyydestä. Se sopii hyvin nykyisen kuohuvan Euroopan tilanteen pohdintaan. Sokea ei näe edes valoa, ehkä me näkevät kuitenkin näemme. Marie-Laure on loistava esimerkki ihmisestä, joka selviää, kun haluaa, kaikista puutteista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Palkintonsa ansainnut kirja, hyvä ja hallittu.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY, 2015, suom. Hanna Tarkka. 544 s.

Karhunpesä

Julkaistu , kirjoittanut
2

karhunpesä’Uusia lukemisenarvoisia kirjoja lojuu pöydänkulmalla läjäpäin eikä niihin ehdi paneutua kuin iltauutisten jälkeen. Usein sitten käy niin, että aamulla löytää kirjan peittojenvälistä ilman, että on päässyt sivuakaan eteenpäin. Nyt kun ulkona viileni ja kylmänarkana viihdyin paremmin sisätiloissa, tartuin päälimmäiseen ja löysin taas yhden sukutarinan, kuinkahan mones jo tänä vuonna. Eihän siinä mitään, niitä on mukava lukea, mutta odotin jotain muuta, nimen vuoksi. Venla Hiidensalon esikoisteos Mediahuora on saanut aivan erityyppisen seuraajan. Sehän osoittaa nuoren kirjailijan muuntumiskykyä – hyvä.’

Kirjan sukudraama etenee 1900-luvun alusta nykypäivään. Valokuvaaja Matalena palaa kotimaahan Kolumbiasta kuultuaan, että Alma-mummo on kuolemaisillaan. Vanhus kuiskaa hänelle pyynnon: Etsi isä, ja siitä alkaa suvun tarinan metsästys. Matalena saa avun Ilmarilta, jonka lehtijutun hän sattumalta lukee. Ilmari tutkii sisällissodan pyörteissä kadonneitten punaisten kohtaloita. Alman isä, Voitto, on paennut Venäjälle sodan lopulla ja kadonnut sinne. Matalenan tutkimus rönsyilee milloin äidin puolen suvun tarinassa Aleksandra-mummon kertomana, milloin tämän äidin Senjan kohtalossa ja Senjan siskon Olgan traagisessa elämässä, joka päättyy Hennalan leirille. Loppupuolella kirjaa myös isän puolen suku saa puheenvuoron ja Voitto alkaa nousta esiin historian hämärästä Matalenan ja Ilmarin matkattua Venäjälle tietoja etsimään. Samalla kun kirjassa pengotaan mennyttä sukulaisten kautta, valoitetaan myös Matalenan omaa elämää ja pakoa avioliitostaan. Johannes on väkivaltainen eikä sellainen voi jatkua loputtomiin. Ilmari tulee yhä läheisemmäksi ja Alma-mummon kuoltua tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

Kirja pursuaa historiaa, tutkittua sukutietoa ilmeisesti kirjailijan omasta suvusta. Tällaisia kirjoja tänä vuonna on ilmestynyt hämmästyttävän paljon, esim. Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen), Ikkunat yöhön (Laura Lähteenmäki), Kultarinta (Anni Kytömäki). Sukudaamaa kaikissa, jotain salaperäistä, raskaita kohtaloita, vaikeita ihmissuhteita. Kaikille on tyypillistä se, että ne on kerrottu pitkälti vain naisten kautta. Tuntuu kuin niissä ei miehiä olisi ollutkaan. Kultarinta ja Karhunpesä voisivat olla sisarteokset, molemmissa liikutaan sisällissodan tragedioissa, jälkimainingeissa, sairauksissa jne. Kun sotien jälkeen miehet kirjoittivat sodista, kokemuksistaan ja sankariteoista, ovat nyt naiset tarttuneet sisällissotaan ja kuvanneet sen raakuuksia naisten näkökulmasta. Onkohan tämä sattumaa?

Kirjan keskeinen teema on vaikeneminen. Sukupolvesta toiseen ihmiset vaikenevat hävettävistä ja vaikeista asioista, jopa niin, että päätyvät pyssyjen eteen ja ammuttaviksi mieluummin kuin kertovat totuuden. Sama vaikeneminen jatkuu Matalenan kohdalla ja vasta kirjan edettyä loppupuolelle myös hänen oma äänensä alkaa kuulua ja hänen elämänsä avautua. Paettuaan Kolumbiaan sissisotien keskelle hän pakeni paitsi miestään myös itseään. Nyt sukunsa tarinoiden kautta myös hän pääsee eroon raskaista vuosista ja vapautuu salaisuuksien painolastista.

Karhunpesä on hyvä kirja, vaikka se tahtoo hajota monien etenemissuuntiensa vuoksi. Aina ei muista, mitä tässä sukuhaarassa oli ennen tapahtunut tai mihin sukuhaaraan tämä henkilö liittyy. Vähitellen henkilöt asettuvat paikoilleen ja tarina saa kiinteämmän muodon. Siitä huolimatta kirjan loppupuolella olisi ollut tiivistämisen varaa, nyt se rönsyili viimeiset sata sivua ihan liikaa ja sen sanoma oli hukkua sanojen sekaan. Sirpalemaisuutta kirjassa lisäsivät lyhyet luvut, jotka oli otsikoitu luvun päähenkilön nimen mukaan. Toisaalta ne pitivät lukijan jyvällä kenestä kulloinkin oli kyse. Miehen kirjoittamana tämä kirja tuskin olisi luonut Matalenan ja Ilmarin välille suhdetta. Se tuntui jotenkin teennäiseltä, koska he olivat tutustuneet oikeastaan sattuman kautta. Niinhän usein käy, mutta tässä se ei minusta toiminut ja kirja olisi ollut parempi ilman tätä käännettä, oikeastaan ilman koko Ilmaria, muutkin kirjan miehet Voittoa lukuunottamatta sivuutettiin. Muuten teskti oli ilmeikästä, helposti luettavaa ja mielenkiintoista.

Hiidensalo, Venla: Karhunpesä. Otava, 2014. 479 s.

Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista

Julkaistu , kirjoittanut
2

Auschwitz’Pimeinä iltoina, kun ei jaksa tuijottaa mikroskooppiin, on syytä tuijotella hyvään kirjaan. Göran Rosenbergin kirja on huonoa iltalukemista, sillä se aiheuttaa painajaisia, mutta hyvää hämärälukemista, koska se on hyvin kirjoitettu. Auschwitzin kuvauksia on ilmestynyt useita, mutta yleensä ne päättyvät tuhoon, niin kuin kuuden miljoonan ihmisen kohdalla tapahtui. Tämä kirja kertookin tarinan siitä, kuinka sieltä on päästy pois ja mitä se on kokijalleen aiheuttanut.’

On vuosi 1947 Ruotsissa. Yksinäinen mies astuu junasta asemalaiturille voidakseen aloittaa uuden elämän uudessa maassa. Hän saapuu Auschwitzista. Hän on selvinnyt hengissä helvetistä ja Ruotsi on ottanut hänet vastaan, sijoittanut pieneen kaupunkiin ja auttanut elämän alkuun. Sinne saapuu myös Hala ja he avioiutuvat. Sinne syntyy myös Göran, kirjailija, joka kertoo tässä kirjassa isänsä tarinan. Heidän piti vain pysähtyä matkallaan, mutta pysähdys venyy elämäksi.

Dokumenttiromaani kertoo yhden tarinan siitä kuinka päästiin pois Auschwitzista. Sinne pääsyhän on kaikille selvä: juna vei lastauslaiturin viereen ja härkävaunut purkivat sisältönsä valittavaksi. Osa meni suoraan kaasukammioihin, osa valittiin työhön. Göranin isä pääsee töihin kuorma-autojen akseleita valmistavalle orjatyömaalle. Sota lähenee loppuaan, natsit ovat hävinneet, mutta yrittävät vielä kaikin keinoin hävittää jälkiään. Göranin isä pistetään täpötäyteen junaan, joka kulkee tuhoamisleiriltä toiselle, kunnes heidät hylätään piikkilankojen sisään Pohjois-Saksaan sairaina, nälkäisinä, kuolleina. Sieltä hänet pelastetaan. Elämä uudessa maassa uusien töiden, ihmisten, olosuhteiden kanssa ei ole helppoa. Se ei ole helppoa muillekaan, mutta keskitysleirien runtelema mies ei ole kyllin vahva kestämään tällaisia muutoksia. Menneisyys ja sen varjot ajavat hänet masennukseen ja tuhoon.

Göran Rosenberg sai kirjastaan August-palkinnon vuonna 2012, se vastaa meidän Finlandia-palkintoamme. Kirjaa kehuttiin naapurimaassa kristallinkirkkaaksi proosaksi, hyvin henkilökohtaiseksi dokumentiksi ja lämminsydämiseksi mestarilliseksi lapsuudenkuvaukseksi. Kaikkea tätä kirja onkin, mutta se on paljon muutakin. Natsien keskitysleirikuvauksena se on hieman erilainen kuin edeltäjänsä, sillä se kuvaa niitä muistojen, dokumenttien ja takaumien kautta, joita pieni poika löytää. Hirveyksillä ei mässäillä mutta julmuuksia ei myöskään vähätellä.

Kun kertoo oman isänsä tarinaa, tulee kerrontaan pakostakin hyvin henkilökohtaista. Tarina suodattuu pienen pojan ajatusten kautta, pojan joka ei vielä tiedä eikä tajua kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa. Miksi isä on sitä ja miksi isä on tätä? Hän kyselee, hän ihmettelee, hän yrittää löytää isän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Isä on pahasti vaurioitunut eikä löydä itsekään itseään ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kirjassa jää sivurooliin kirjailijan äiti, joka myös matkasi pois Auschwitzista samantapaisten ja yhtä kauheiden kohtaloiden kautta. Hän on vahvempi ja kestää.

Kirjan dokumenttimaisuus tulee ilmi tilastoissa, lehtiartikkeleissa, haastatteluissa, valokuvissa. Kirjailija etsii tietoja isästään, etsii sen ajan elämää. Hän tekee löytöjä pieninä palasina ja niistä lopulta muotoutuu kuva isästä kuin palapeli, taitavasti koottu palapeli. Kirja on hyvin henkilökohtainen, se on hyvin kirjoitettu ja se ei jätä kylmäksi. Ehkä joitain kohtia olisi voinut tiivistää, mutta hyvä näin. Taas on koettu ihmisen julmuus ihmistä kohtaan, vallan luoma häikäilemättömyys ja käskyvallan sokeus. Ei koskaan enää – miksi se sitten jatkuu?

Rosenberg, Göran: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. Ulla Lempinen). Atena, 2013. 337 s.

Rauta-antura

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rauta-antura-tuuri_antti-18794894-frntl’Kun vihdoin tämän kesän sateet tulivat, jäi aikaa lueskella. Niinpä olen tutustunut joihinkin väliin jääneisiin kirjoihin, vanhempiinkin. Valitsin niistä tähän Antti Tuurin viime vuoden teoksen Rauta-antura. Kaverilta kuulin, että se on lukemisen arvoinen eikä vaadi paljon aikaa. Näin olikin. Kun siihen tarttui, ei tahtonut päästä eroon ja vaikka en sotakirjoista pidäkään, tämä jysähti ja jäi moneksi päivää mietityttämään. Kannattaa tutustua. Ihmettelen vain, etteivät mitkään kisat ole noteeranneet Tuurin kirjoja. Ne olisivat kyllä jonkin selvän tunnustuksen arvoisia.’

Tuuri jatkaa Äidin suku-sarjaa nyt Lapin sodan ajalta. Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyy Kannaksella ja joukot siirretään joko siviliin tai pohjoisrintamalle ajamaan saksalaisia pois maasta: syttyy Lapin sota. Romaanin kertoja on Heikki Ojala, kirjailijan eno, joka yhdessä Pauli ja Arvo Ketolan, Ikitien päähenkilön poikien, kanssa etsii paikkaansa sodan keskellä. Heidät viedään joukko-osastona laivalla Oulusta Tornioon ja he osallistuvat Tornion taisteluihin. Sen jälkeen he harhailevat läpi Lapin Muonioon saaden välillä myös kosketuksen viholliseen. Suuren osan aikaa he kuitenkin etsivät osastoaan, majoitusta tai ruokaa eli kirjasta saa selkeän kuvan tavallisen sotilaan elämästä taistelujen keskellä. Saksalaiset polttavat Lappia perässään ja miinoittavat reittinsä. Suomalaiset seuraavat perässä, yrittävät motittaa vihollista ja purkavat miinoituksia.

Käännekohta on Muoniossa. Saksalaisten annetaan peräytyä kohti Käsivartta ja osa sotilaista kotiutetaan. Heikki Ojalan kuvaama joukkue saa tehtäväkseen kuljettaa saksalaisten hylkäämät suomalaismorsiammet Ouluun tuomittaviksi. Alkaa loputon marssi etelään. Sotilaat saavat kokea saman kohtelun kuin saatettavansakin: halveksuntaa, huorittelua, syrjintää jopa vihaa. He joutuvat syksyn koleudessa ja pakkasessa kävelemään pitkät matkat, nukkumaan lämmittämättömissä parakeissa tai taivasalla, syömään teetä ja näkkileipää. Harvassa on ymmärtäjiä vielä harvemmassa auttajia. Oulussa naiset toimitetaan viranomaisten huostaan ja sotilaat alkavat odottaa kotiutusta. Viimein Heikkikin saapuu kotiin ja lämmittää saunan Kauhavalla.

Hämmentävä Suomen sotien historiassa on se kohta kun yhdessä hetkessä vihollisesta tulee aseveli ja aseveljestä vihollinen. Saksalaisia ylistettiin ja heidän apuunsa luotettiin, mutta seuraavassa hetkessä aseet käänettiin heitä vastaan ja monet saivat surmansa niin saksalaisten puolelta kuin omienkin. Katkeruus aseveljiä kohtaan lisääntyi saksalaisten mukaan lähteneiden naisten myötä ja edelleen Lapin polttamisen vuoksi. Ymmärtäjiä ei enää löytynyt puolin eikä toisin.

Kirjan sanoma löytyy tuurimaisesta kerronnasta: sotamiehet ajelehtivat paikasta toiseen etsien milloin mitäkin, tietämättä kokonaisuudesta yhtään mitään, tuskin omista joukoistakaan. Koko ajan he ovat kuitenkin sodassa, vaarassa tulla ammutuiksi. Useat saavat surmansa eivätkä enää palaa monen mielestä neuvostoliittolaisten vuoksi käydystä turhasta sodasta.

Ihmisen raadollisuus kuvataan kirjassa hyvin. Naiset eivät saa sivileiltä minkäänlaista inhimillistä kohtelua, eivät ruokaa, suojaa eikä kyytiä. He kävelevät loppumatkan Torniosta Ouluun. Ensin saattajatkin ovat tylyjä ja pyrkivät hyötymään naisista sotilaan tavalla, mutta loppua kohti he huomaavat inhimillisyyden ja saattajien suhde saatettaviin muuttuu, he auttavat ja puolustavat näitä ympäristön vihamielisyydestä huolimatta. He olisivat jopa päästäneet naiset vapaaksi ennen Oulua.

Erikoinen henkilö kirjassa on kenttäpappi, joka kulkee joukon mukana. Hänen vaimonsa on lähtenyt saksalaisten mukaan ja on nyt saatettavien joukossa. Pappi on kuin suojelusenkeli niin sotilaille kuin naisillekin. Hän ei tee paljon, mutta jo pelkkä mukanaolo pelastaa monta tilannetta. Tällaisia epämääräisiä tyyppejä esiintyy muissakin Tuurin kirjoissa. Tässä se toimii hyvin.

Muutenkin kirja on hyvä lukea. Sen taustatiedot on tarkkaan tutkittu, vaikka itse tarina olisikin fiktiota. Itse olen lukenut hyvin vähän Lapin sodasta ja tämä antoi siitäkin selkeän kuvan. Sota on sotaa sanotaan, mutta tällaisena se on pirullista ja sen tekee ihminen, joka on toiselle peto. Inhimillisyys ei kanna katkeruuden yli.

Tuuri, Antti: Rauta-antura. Otava, 2012. 336. s.