Sömnö

’Helmikuussa Runeberg-palkinto meni täysin tuntemattomalle kirjailijalle tuntemattomasta teoksesta. Tai näin oli minun osaltani. Heikki Kännö on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, joka sekin sai kuulemma hyvän vastaanoton. Hän on taidemaalari ja graafinen suunnittelija sekä nyt siis myös kirjailija. Luettuani kirjan vilkaisin sen saamia arvosteluja ja hämmästyin: olinko lukenut ollenkaan samaa kirjaa. Kriitikko oli löytänyt tästä kirjasta niin syvällisiä ja mystisiä kerrostumia, että se, mitä itse löysin, jäi pintaraapaisuksi. Tämähän osoittaa, että kirjassa on sävyjä ja se kannattaa lukea vaikka toiseenkin kertaan. Uutta voi löytyä enemmänkin.’

Kirjan kertojana toimii elämäkertakirjuri Isak Severin. Hän on saanut toimeksiannon kirjoittaa Werner H. Bergerin elämäkerran, kuunnellen suvun tarinoita ja kokemuksia ja ottaen myös huomioon heidän toiveensa. Koska elämäkerta ei hänen mielestään ole totuudenmukainen, hän päättää kirjoittaa sen uudelleen, nyt niin, että suvun kieltämät asiat tulevat myös mukaan.

Tarina alkaa Samuel Bergeristä, itävaltalaisesta pojasta Wernerin isoisästä, joka elää uskomattomat 127 vuotta ja kuolee vasta vuonna 2004. Tämä mies kokee  pitkän elämänsä aikana väkivaltaisen lapsuuden, seikkailullisen nuoruuden ja menestyvän aikuisiän. Hän lyöttäytyy Jacques-Louis Lenoir-nimisen keksijän ja kokeilijan matkaan ja päätyy Kongoon, jossa miehet rikastuvat timantteja kaivamalla. Sieltä Samuel löytää myös vaimonsa Lucréce Dorén, jonka kanssa hän saa Wernerin Isän Maximilianin lisäksi Adelruden, Fortunion ja Josephin. Samalla he luovat myös menestyvän kauppahuoneen Ranskaan ja tulevaisuuden suvun hyvinvoinnille.

Kirja kertoo yksityiskohtaisesti Samuelin pitkän elämän tapahtumista niin Kongossa kuin sitten Ruotsissa, jonne hän joutuu perheineen pakenemaan Wienistä natsien valloitettua Itävallan. Werneristä tulee kuuluisa taidemaalari ja kirjan loppuosa kertookin sitten hänen elämänsä kohokohdista ja vaikeuksista Mia-vaimon kanssa. Tässä astuu kuvaan myös kirjan nimi. Sömnö on saari Tukholman edustalla ja siellä on suvulla kesäpaikka, jossa Werner maalaa kuuluisimmat maalauksensa. Mutta mitä muuta siellä tapahtuu, siitä elämäkerta ei kerro eikä tämäkään jatkoteos paljasta sitä kokonaan, lukija saa arvata loput rivien välistä. Elämä ei kuitekaan ole helppoa eikä lopputulos välttämättä kaunis.

Pariin kertaan katsoin Googlesta, onko tällaisia ihmisiä ollut olemassa, kun kerran kyseessä oli elämäkerta, mutta fiktiivistä se näyttää olevan kauttaaltaan. Niinpä ei voi kuin ihmetellä, kuinka elävän tarinan kirjajailija on luonut kerronnallaan täysin mielikuvituksensa varassa. Henkilöt ovat kukin persoonia ja vaikka kaikista ei seikkaperäisesti kerrotakaan, niin hekin loistavat omina itsenään kerronnan edetessä. Tuntuu kuin lukisi todellisista henkilöitä. Historiallisten tapahtumien faktat varmaankin on tarkastettu ja ne nousevatkin selvästi kirjasta esiin niin Kongossa kuin Euroopassakin. Myöskään sen aikaisia tapoja ei ole kaunisteltu. Joissain kohdin teksti oli vastenmielistä, mutta varmaankin sen ajan olojen mukaista. Pientä epäuskottavuutta olin havaitsevinani Afrikan vuosissa. Kuinka nuori kaunis vaalea nainen saattoi yksinään liikkua sademetsissä sairastumatta tai joutumatta surmatuksi. Ehkä Lucréce oli ainutlaatuinen.

Kirjassa on myös paljon mystiikkaa ja tiedettä. Lenoir kokeilee mm. röntgeniä, lentämistä, terveysyrttejä ja joutuu usein hengenvaaraan. Hänen avullaa Samuel kuitenkin luo menestyksensä ja hyödyntää ranskalaisen kokeita. Ehkä niissä on myös hänen pitkän ikänsä salaisuus tai sitten telepaattisessa yhteydessä viidakkoon palanneen Lucrécen kanssa.

Kirja sai Runeberg-palkinnon helmikuussa, eikä suotta. Siitä on mahdoton sanoa mitään lyhyesti. Kirja on aarreaitta kokemuksien etsijöille ja sen kerronnasta löytyy jokaisella lukukerralla jotain uutta. Luin kirjan aika nopeasti ja kun pääsin loppuun, aloin heti uudelleen alusta. Silloin vasta alun kerronta aukeni ja moni hämäräksi jäänyt asia sai selityksensä. Kirjasta jäi päähän soimaan Wagner, jota ei voi unohtaa, kun kirjaa lukee. Hänen oopperansa soivat jylhinä taustalla läpi kirjan ja sitä kautta myös wagnerilainen maailma ja mystiikka.

Kännö, Heikki: Sömnö. Sammakko, 2018. 550 s.

Karhunpesä

karhunpesä’Uusia lukemisenarvoisia kirjoja lojuu pöydänkulmalla läjäpäin eikä niihin ehdi paneutua kuin iltauutisten jälkeen. Usein sitten käy niin, että aamulla löytää kirjan peittojenvälistä ilman, että on päässyt sivuakaan eteenpäin. Nyt kun ulkona viileni ja kylmänarkana viihdyin paremmin sisätiloissa, tartuin päälimmäiseen ja löysin taas yhden sukutarinan, kuinkahan mones jo tänä vuonna. Eihän siinä mitään, niitä on mukava lukea, mutta odotin jotain muuta, nimen vuoksi. Venla Hiidensalon esikoisteos Mediahuora on saanut aivan erityyppisen seuraajan. Sehän osoittaa nuoren kirjailijan muuntumiskykyä – hyvä.’

Kirjan sukudraama etenee 1900-luvun alusta nykypäivään. Valokuvaaja Matalena palaa kotimaahan Kolumbiasta kuultuaan, että Alma-mummo on kuolemaisillaan. Vanhus kuiskaa hänelle pyynnon: Etsi isä, ja siitä alkaa suvun tarinan metsästys. Matalena saa avun Ilmarilta, jonka lehtijutun hän sattumalta lukee. Ilmari tutkii sisällissodan pyörteissä kadonneitten punaisten kohtaloita. Alman isä, Voitto, on paennut Venäjälle sodan lopulla ja kadonnut sinne. Matalenan tutkimus rönsyilee milloin äidin puolen suvun tarinassa Aleksandra-mummon kertomana, milloin tämän äidin Senjan kohtalossa ja Senjan siskon Olgan traagisessa elämässä, joka päättyy Hennalan leirille. Loppupuolella kirjaa myös isän puolen suku saa puheenvuoron ja Voitto alkaa nousta esiin historian hämärästä Matalenan ja Ilmarin matkattua Venäjälle tietoja etsimään. Samalla kun kirjassa pengotaan mennyttä sukulaisten kautta, valoitetaan myös Matalenan omaa elämää ja pakoa avioliitostaan. Johannes on väkivaltainen eikä sellainen voi jatkua loputtomiin. Ilmari tulee yhä läheisemmäksi ja Alma-mummon kuoltua tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

Kirja pursuaa historiaa, tutkittua sukutietoa ilmeisesti kirjailijan omasta suvusta. Tällaisia kirjoja tänä vuonna on ilmestynyt hämmästyttävän paljon, esim. Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen), Ikkunat yöhön (Laura Lähteenmäki), Kultarinta (Anni Kytömäki). Sukudaamaa kaikissa, jotain salaperäistä, raskaita kohtaloita, vaikeita ihmissuhteita. Kaikille on tyypillistä se, että ne on kerrottu pitkälti vain naisten kautta. Tuntuu kuin niissä ei miehiä olisi ollutkaan. Kultarinta ja Karhunpesä voisivat olla sisarteokset, molemmissa liikutaan sisällissodan tragedioissa, jälkimainingeissa, sairauksissa jne. Kun sotien jälkeen miehet kirjoittivat sodista, kokemuksistaan ja sankariteoista, ovat nyt naiset tarttuneet sisällissotaan ja kuvanneet sen raakuuksia naisten näkökulmasta. Onkohan tämä sattumaa?

Kirjan keskeinen teema on vaikeneminen. Sukupolvesta toiseen ihmiset vaikenevat hävettävistä ja vaikeista asioista, jopa niin, että päätyvät pyssyjen eteen ja ammuttaviksi mieluummin kuin kertovat totuuden. Sama vaikeneminen jatkuu Matalenan kohdalla ja vasta kirjan edettyä loppupuolelle myös hänen oma äänensä alkaa kuulua ja hänen elämänsä avautua. Paettuaan Kolumbiaan sissisotien keskelle hän pakeni paitsi miestään myös itseään. Nyt sukunsa tarinoiden kautta myös hän pääsee eroon raskaista vuosista ja vapautuu salaisuuksien painolastista.

Karhunpesä on hyvä kirja, vaikka se tahtoo hajota monien etenemissuuntiensa vuoksi. Aina ei muista, mitä tässä sukuhaarassa oli ennen tapahtunut tai mihin sukuhaaraan tämä henkilö liittyy. Vähitellen henkilöt asettuvat paikoilleen ja tarina saa kiinteämmän muodon. Siitä huolimatta kirjan loppupuolella olisi ollut tiivistämisen varaa, nyt se rönsyili viimeiset sata sivua ihan liikaa ja sen sanoma oli hukkua sanojen sekaan. Sirpalemaisuutta kirjassa lisäsivät lyhyet luvut, jotka oli otsikoitu luvun päähenkilön nimen mukaan. Toisaalta ne pitivät lukijan jyvällä kenestä kulloinkin oli kyse. Miehen kirjoittamana tämä kirja tuskin olisi luonut Matalenan ja Ilmarin välille suhdetta. Se tuntui jotenkin teennäiseltä, koska he olivat tutustuneet oikeastaan sattuman kautta. Niinhän usein käy, mutta tässä se ei minusta toiminut ja kirja olisi ollut parempi ilman tätä käännettä, oikeastaan ilman koko Ilmaria, muutkin kirjan miehet Voittoa lukuunottamatta sivuutettiin. Muuten teskti oli ilmeikästä, helposti luettavaa ja mielenkiintoista.

Hiidensalo, Venla: Karhunpesä. Otava, 2014. 479 s.

Neljäntienristeys

NELJ_N_TIEN_RISTEYS’Kevään tapaus, hehkutus yli kaiken. Kuusamolainen esikoiskirjailija Tommi Kinnunen pomppaa heti listojen kärkeen ja niin kriitikot kuin lukijatkin ovat myytyjä, ylistävät jopa vuosituhannen kirjaksi. Niinpä se on luettava ja luettava kriittisesti, jotta voisi ymmärtää, missä mennään, mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Jokainen tietysti muodostaa teoksesta oman mielipiteensä ja se on varmaan yhtä objektiivinen kuin muidenkin tai subjektiivinen, kuinka vain halutaan. Luin kirjan ja jäin ihmettelemään. Lukekaa tekin. Älkääkä antako tämän vuodatuksen häiritä.’

Maria on kunnankätilö pohjoisessa pitäjässä viime vuosisadan alkupuolella. Lahja on hänen avioton tyttärensä, valokuvaaja. Kaarina on Lahjan pojan Johanneksen vaimo ja Onni on Lahjan puoliso. Näiden neljän henkilön kautta kirjassa kerrotaan voimakas sukupolvitarina. Nämä henkilöt antavat kasvot koko 1900-luvulle, sodalle, puutteelle, ilolle ja surulle. Vintiltä löytyy salaisuuksia, pitkässä talossa asutaan milloin missäkin huoneessa lähellä tai kaukana ja katsellaan yli neljäntienristeyksen naapureihin, verrataan, autetaan, torjutaan. Kirja on kuvausta naisten kautta. Se menee hyvin lähelle, tunteisiin, taipumuksiin, haparoiden eteenpäin läpi toiveiden ja tottumusten.

Maria on vahva nainen, joka ei kaipaa rinnalleen miestä. Tyttärensä hän tekee ja kasvattaa itse. Työssään hän on tinkimätön ja niinpä saattamassa viimematkalle on loppumaton jono naisia, jotka ovat saaneet häneltä elämän tai lohdutuksen. Reuman runtelema ruumis raastetaan sodan ajan evakkoon, omin voimin rakennettu talo palaa saksalaisten toimesta. Uudelleen sen rakentaa Onni, tyttären mies. Kun Maria rakensi pituutta, teki Onni korkeutta. Kirkontorni oli ainoa korkeampi. Lahja on äitinsä tytär, mutta koteloituu onnettoman avioliittonsa katkeruuteen. Samalla hän myrkyttää tulevankin. Kaarina yrittää poistaa raja-aitoja, haudata salaisuuksia, suojella Johannesta, mutta kärsii anopin ja talon puristuksessa. Kun vapaus koittaa, osataanko sitä käyttää. Ja sitten on Onni, joka rakentaa ja veistää, tekee huonekalut ja muut tarvikkeet, mutta joka ei pysty elämään tätä elämää taipumustensa kanssa. Sen ajan maailmassa se ei voi estää tuhoa.

Esikoiskirja vaikuttaa valmiilta ja kokonaiselta. Kirjan rakenne kertoo tarinan monessa kerroksessa ja osassa, mikä ei tee siitä aina ihan helppoa juonellisesti. Kielen esiintuomat pienet yksityiskohdat ensin viehättävät, mutta tuntuvat lopulta kikkailulta, kun suuret linjat hukkuvat niiden alle. Kirja on kolmeneljäsosalta kerrottu naisten näkökulmasta ja loppu Onnin, joka on sen ajan maailmassa kummajainen. Eikö tarinaan löytynyt yhtään miehistä mallia, vai onko niin kuin pieni lapsi häissä kysyy: Mihin miehiä tarvitaan? Tässä kirjassa niitä ei ole, vaikka tarvittaisiin.

Kirjan teksti on sujuvaa ja sinällään helppolukuista, mutta monessa kohdin vivahteetonta. Luettelot eivät luo hyvää tunnelmaa. Onnin taipumus ensin nauratti, tähänkin on pitänyt sekoittaa tämän hetken trendi-ilmiöitä, mutta onneksi kirjailija hallitsee tilanteen ja vaikka tekeekin miehestä kliseisesti lähes kaikkivoivan, osaa hän myös nähdä kaiken tuskan ja ahdistuksen, mitä tämä saa kärsiä. Traaginen kirje paljastaa paljon, ehkä liikaakin.

Joku arvioitsija Hesarissa oli kehunut kirjaa vuosituhannen teokseksi. Sitä se ei minusta ole, mutta onhan kuitenkin ihan luettavissa oleva kertomus. Tarina vie mennessään ensi sivulta saakka, mutta lopussa ei jää kaipaamaan sitä yhtään lisää. Pitääkö kaiken olla niin harmaata, niin mahdottoman harmaata? Tarina on kuitenkin hyvä kokonaisuus. Suuresta huomiostaan johtuen teos saattaa hyvinkin olla vahvoilla ensi syksynä, kun valitaan Finlandia-ehdokkaita. Saapa nähdä!

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys. WSOY (2014). 334 s.