Rahkasammal

’Rahkasammalet saattavat olla hyvin vaikeita määrittää. Sen huomaa aina kun raahaa pusilllisen sammalia suolta. Onhan siellä helppojakin, mutta sitten on myös aivan mahdottomia. Kun on aikansa tuijottanut skoopin läpi varsilehtien muotoa ja sen pään risaisuutta, selannut kirjoista haaralehtien solukkorakenteita, miettinyt onko kasvin pää apilankukkamainen tai haarat viisisärmäisiä, saattaa ykskaks todeta lajin ilman sen kummempia tutkimuksia. Aikoinaan rahkasammalet määritettiinkin ilman mikroskooppia. Taisi osua yhtä hyvin oikeaan.

Varsinkin Cuspidata-ryhmä on tuottanut minulle ongelmia ja taitaa tuottaa muillekin. Ovat ne niin samannäköisiä toisinaan, mutta tyypillisinä kasvaessaan huomaa niissäkin omat hienot tuntomerkkinsä. Olen pitkään kulkenut soilla ja yrittänyt löytää paria vielä Luopioisten sammalkasvistosta puuttuvaa tämän ryhmän lajia, nimittäin hentorahkaa ja viherrahkaa, mutta ohi olen kävellyt. Nyt löytyi toinen eli viherrahka (Sphagnum viride), tosin ei suolta vaan hiekkarannalta.

Sammal on helakanvihreä ja muistuttaa tuntomerkeiltään hyvin paljon kuljurahkaa, johon se usein vielä yhdistetään, mutta kasvaessaan erilaisessa ympäristössä, se on aivan omannäköisensä, vaikka tuntomerkit käyvätkin hyvin paljon yksiin. Sitä kannattaa pitää silmällä, vaikka se edelleen puuttuu virallisista luetteloista. Lisäsin sen kuitenkin kasviooni, kun se kerran kirjoissa lajina esitellään.

Tänään sai Luopioisten kartoitukseni huomiota, kun valtakunnan päälehti teki siitä Kotimaa-osastolle lähes koko aukeaman jutun. Käykääpä katsomassa.

Häyläsuon lähteikkö

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Aitoon Häyläsuo on ollut aikoinaan yksi eteläisen Suomen parhaista lähdesoista. Sitten se sodan jälkeen tuhottiin, niin kuin valitettavan moni muukin vastaava kohde. Suon arvokkaat kasvit, lettosarasta alkaen katosivat. Itselläni oli onni vielä 80-luvun alussa tavata suo edes jonkinlaisessa kunnossa ja nähdä siellä punakämmekkä ja hentosuolake kukassa. Myös monet ravinteisen suon sammalet ovat sittemmin hävinneet.

Niinpä olikin iloinen yllätys, kun löysin suon kulmauksesta aidon lähdeleton, jonka tihkupinnoilta saattaisi vielä löytää jo kadonneita aarteita. Pikainenkin silmäys tähän järviruo’on valtaamaan paikkaan antoi iloisen mielen. Lettolehväsammal löytyi välittömästi, nyt toiselta paikalta Luopioisista, nauhasammal kiemurteli rahkojen välissä ja teki jopa periantteja. Mutta mikäs se luikersi sammalen päällä, liekö vain jotain kasvunsa alussa olevaa tai levää. Työpöydän ääressä tämäkin pienen pieni eliö sai lopulta nimensä ja huomasin Luopioisten saaneen taas uuden sammalen, haaraliuskasammalen (Riccardia multifida). Tätä olin viimeksi nähnyt Etelä-Suomen parhailla lähteiköillä Lohjan seudulla.

liuskasammal2 Haaraliuskasammal on hyvin pieni maksasammal, millin levyinen ja reilun sentin pituinen, haaroittuva ja läpikuultava. Sen liuskat ovat tasaleveät ja mikroskooppituntomerkkinä voi yläkuvasta huomata, että tummia öljykappaleita ei ole ollenkaan liuskan reunasoluissa. Tämä seikka minut johdattikin oikeille jäljille. Sammal on silmälläpidettävä (NT) ja Pirkanmaalla alueellisesti uhanalainen (RT) laji. Uhanalaisuus johtuu lähteikköjen tuhoutumisesta ja kosteikkojen katoamisesta.

Näin Häyläsuo osoitti, että se sittenkin on edelleen varteenotettava retkikohde ja uusien löytöjen aarreaitta. Kukapa sen sanoisi, vaikka nuo jo kadonneiksi luokitellut lajitkin sieltä vielä löytyisivät. Tarkkana vaan saa olla, jos kaikki ovat haaraliuskasammalen kokoluokkaa.’

Kurkisuo yllättää

marrassammal

Kurkisoita Suomessa on monia, mutta minulle tärkein sijaitsee Padasjoen ja Pälkäneen (ent. Luopioisten) rajalla. Tämä Natura-alue on ollut tutkimusteni kohteena 80-luvulta lähtien. Silloin kartoitin sen kasvillisuuden ruutu kerrallaan Luonnovarainhoitotoimiston hankkeena. Suo oli juuri otettu mukaan valtakunnalliseen soidensuojeluohjelmaan ja haluttiin tietää, mitä sieltä voi löytää. Sammalet jäivät silloin tutkimatta. Tätä puutetta olen paikkaillut aina kun olen suolla liikkunut.

Eilen kuljin suon läntistä mesotrofista laidetta katsellen paitsi punakämmeköiden kukkineita varsia niin myös rahkasammalia. Suojelualueen ulkopuolella jo osittain metsäksi muuntuneessa osassa oli tehty muutama vuosi sitten raivaus- ja harvennustöitä. Maassa oli runsaasti maatuvia koivunoksia ja isoja lehtipuiden kantoja. Niillä kasvoi tummaa sammalta, jota ensin pidin jonakin lehväsammallajina, mutta tarkempi tutkiminen osoittikin sen olevan aivan muuta. Mikroskoopin ääressä laji varmistui haisumarrassammaleksi (Tayloria tenuis). Aikaisemmin olen tätä löytänyt Luopioisista vain kaksi kertaa eikä se muuallakaan ole ollut kovin yleinen. Valtakunnallisesti se on silmälläpidettävä (NT) laji ja alueellisesti uhanalainen (RT). Sammalta kasvoi runsaasti kannoilla ja karikkeen päällä, oikeastaan mattomaisena kasvustona. Hieno löytö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAMutta eivät hienoudet vielä siihen loppuneet. Kurkisuolta laskevan puron laidasta löytyi toinen yllätys. Katselin puron penkkoja puoli huolimattomasti, kun huomasin sen toisella puolella oudon vaalean läikän. Keplottelin kaatunutta puuta pitkin itseni toiselle rannalle ja kumarruin tutkimaan kellertävää, tiheää, patjamaista kasvustoa. Enpä tuntenut lajia. Pesäkkeet olivat vasta muotoutumassa ja lehtiä kummajaisella ei näyttänyt olevan ollenkaan. Tiheä levämatto peitti pesäkekasvuston tyveä. Lopulta löysin pari kehittynyttä pesäkettä ja sydämessä jysähti: ei kait vaan. Mikroskooppi osoitti epäilyn oikeaksi, olin löytänyt rutakaulasammalen (Trematodon ambiguus). Enpä ole sitä aikaisemmin missään tavannut eikä moni muukaan. Sammalta on koko maassa harvakseltaan. Yleisin se lienee Etelä-Lapissa, mutta esimerkiksi täältä Pirkanmaalta sitä on hyvin harvoin tavattu. Statukseltaan se on tavallinen (LC), mutta voisi ihan yhtä hyvin olla uhanalainen. Tämä johtunee siitä, että laji kuuluu ns. pioneerisammaliin, eli se ilmestyy sopiville paikoille hetkeksi ja häviää taas sen jälkeen. Kurkisuon laidalla metsäkone oli kuluttanut puronpenkan savimaalle sille sopivan kasvupaikan. Hieno löytö tämäkin ja uusi Luopioisiin! Lajeja on nyt 366 kpl.

Joulukuun sammal

rahka1

’Näin enimmäisenä talvikuukautena luulisi kaikkien sammalten olevan joko lumen alla tai uinumassa talviunta. Ehkä näin onkin osan sammalten kanssa, jotka ovat lyhytikäisiä ns. pioneerisammalia. Ne ovat verrattavissa yksivuotisiin siemenkasveihin, jotka talvetivat siemenen avulla, sammalet itiöidensä tai alkeisvarsikoiden avulla. Yksi suuri sammalryhmä on jäänyt esittelemättä (toki paljon muutakin) näissä kuukauden sammalissa – rahkat eli rahkasammalet. Siis aivan oikein, sana on monikossa, sillä rahkasammalia on paljon eikä vain määrällisesti vaan myös lajillisesti. Tässä joulukuun sammalena yksi yleisimmistä.’

Korpirahka (Sphagnum girgensohnii) olkoon esimerkkinä rahkasammalista, joita Suomesta on tavattu 40 lajia ja maailmanlaajuisesti jopa 279 lajia. Luopioisista olen tähän mennessä löytänyt 25 lajia, mutta etsintä on vielä pahasti kesken. Nopeasti katsottuna kaikki rahkat näyttävät samanlaisilta. Helppoja määritettäviä ne eivät ole, mutta eivät myöskään aivan mahdottomia. Siihen tarvitaan hyvä luppi tai preparointimikroskooppi ja paljon näytteitä sekä kärsivällisyyttä. Kasvupaikka antaa hyvän viitteen lajin löytymiselle, mutta siihen ei voi aina luottaa, siksi on katseltava muutakin. Itse olen kiinnittänyt huomiota maastossa kasvupaikan lisäksi seuraaviin seikkoihin: Kasvin väri, kasvin latvan muoto ja mahdollinen silmu, verson varren väri ja kovuus, haarojen määrä varrella. Kuitenkin, jotta laji tulisi varmuudella määritettyä, on syytä tarkastella myös varrella olevien pienten varsilehtien kokoa, muotoa ja kärjen rakennetta. Siihen usein tarvitaan mikroskooppia. Solutason määritys tuo sitten varmimmin oikean lajin, mutta se ei ole ihan helppoa, kun kyseessä on näin suuri ryhmä hyvinkin samanlaisia sammalia.

En ryhdy tässä luettelemaan kaikkia löytämiäni rahkasammalia. Jos haluaa tutustua niihin ja niiden ominaisuuksiin, voi katsoa sivultani kutakin lajia erikseen tai taulukkoa löytämieni rahkojen tuntomerkeistä. Taulukko ei ole ihan ajan tasalla, koska tämän vuoden päivitys on vielä tekemättä.

Korpirahka on hyvin yleinen rahkasammal soiden laitakorvissa, soistuvissa metsissä ja tuoreissa kangasmetsissä. Helpoiten sen erottaa jo maastossa tummanvihreästä väristä ja tähtimäisestä verson latvasta. Ne näkyvät tämän sivun kuvissakin selvästi. Oikeastaan mikään muu maassamme kasvava rahkasammal ei omaa noita kahta tuntomerkkiä. Muutamia muitakin tähtipäisiä rahkoja on, mutta ne eivät ole tasaisesti vihreitä.

Koko ryhmälle on tyypillistä ns. rahkasolut lehdissä. Niihin sammal pystyy keräämään uskomattoman määrän vettä (jopa 20 kertaa painonsa verran) ja sillä tavalla se turvaa suon vesitasapainoa. Kun turvevoimalat polttavat soita taivaan tuuliin, ne polttavat juuri rahkasammalia lajiin katsomatta. Sammal maatuu alaosastaan turpeeksi ja kasvaa noin sentin vuodessa yläpäästään. Se on siksi aikalailla ikuinen, jos suota ei kuivata ja kuljeteta pois. Nyt kun soidensuojelun täydennysohjelma pistettiin jäihin epämääräiseksi ajaksi, ovat etelän rahasammaletkin taas vaarassa. Harvinaisemmat lajit kasvavat nimittäin juuri näillä nyt suojeltaviksi kaavailluilla suorippeillä.

Jos lunta ei ennen joulua tule, niin rahkasammalia voi vielä käydä keräilemässä ja yrittää päästä perille niiden lajeista. Löytyisikö joulukuusta sellaista aikaa? Sadinlampi

15: tupasvilla

Rytisuo

’Kuva on kovin kesäinen. Miksi siis viikon kasviksi huhtikuussa on valittu tällainen laji? Sen ymmärtää vasta, kun ajattelee, että yläkuvassa näkyvät ”kukat” ovatkin todellisuudessa hedelmystöjä ja varsinaiset kukat löytyvät tämän postauksen alaosassa olevasta kuvasta. Näitä kukintoja löytyy juuri nyt, kun menee kävelemään suolle, mikä on muutenkin suositeltavaa. Nyt kun suo on vielä jäässä, on siellä helppo kulkea ja ihailla suon keväistä kauneutta.’

Tupasvillalla (Eriophorum vaginatum) on tämän nimen lisäksi myös nimet suovilla ja yksitähkävilla. Kasvi viihtyy koko maassa karuilla soilla, lähinnä rämeillä. Todellakin jo huhtikuussa se työntää kukkavartensa esiin usein vielä routaisesta turpeesta lumen keskeltä. Sarakasveihin kuuluva tupasvilla on tuulipölytteinen, eihän suolla vielä tähän aikaan pörriäisiä liikkuisikaan. Sen siemenet kehittyvät kesään mennessä villaisen hedelmystön kätköissä ja tuuli toimii myös niiden levittäjänä sitten, kun ne ovat kypsyneet.

Tupasvillan erottaa helposti muista villoista. Etelä-Suomessa toinen yleinen villa on luhtavilla (Eriophorum angustifolium), jolla on aina verson latvassa useampia villatupsuja. Lapin villoista tupasvillan erottaa mätästävästä kasvutavasta ja puhtaanvalkeasta villatupsusta.

tupasvilla3

Villoja on aikoinaan käytetty tyynyntäytteenä, samoin kuin rehuna muun suokasvillisuuden joukossa. Vieläkin luonnontilaisina säilyneiltä soilta saattaa löytää lahoavia heinälatoja, joihin suoheinää säilöttiin eläimille rehuksi.

Nykyään tupasvillaa käytetään jonkin verran tekstiiliteollisuudessa. Tällöin otetaan talteen ei suinkaan villamaisia höytyjä vaan lehtituppia. Sadasta kilosta kasvuturpeesta seulottua ylijäämäjätettä saadaa noin kymmenen kiloa tupasvillakuitua. Tätä sitten sekoitetaan sidoskuituun (pellava, villa, silkki) 50/50 suhteessa. Saatua tuotetta voidaan sitten käyttää eristeinä, suodattimina, täytteinä, neuleina, huopana, hoitoalustoina, työvaatteina, pohjallisina yms. Tupasvillakuitu on antibakteerista ja sen on todettu sitovan hajuja ja likaa. Lisäksi turvekylvyissä kuidulla on todettu olevan vaikutuksia ihoallergioihin ja reumaan.

Tämänkin viikon kasvi on siis hyödyllinen. Sen käyttö unohtui keinokuitujen yleistyessä toisen maailmansodan jälkeen. Nykykäyttö on vähäistä varmaankin tuotteen erikoisuuden ja kalleuden vuoksi. Joka tapauksessa nyt kannattaa mennä suolle seuraamaan tupasvillan kasvua, se ainakin on ilmaista ja lisäksi saa raitista ilmaa ja unohtumattomia kokemuksia.

4: vaivero

vaivero1’Talvella kasvit ovat levossa, ainakin lähes kaikki. Suurin osa niistä lepää hangen alla joko juurakkonsa tai siemensä avulla. Puut, pensaat ja varvut sinnittelevät pystyssä, mutta monet niistäkin karistavat kesäistä taakkaa syksyllä pudottamalla lehtensä. Havupuut ja kataja ovat asia erikseen, mutta suuri osa muista viettää talven lehdettömänä. Poikkeuksen tekevät muutamat kanervakasvit ja talvikit. Puolukka, suopursu ja vaivero säilyttävät lehtensä talven yli ja jatkavat kasvua heti keväällä lumen sulettua. Tämän viikon kasvi on tässä.’

Vaivero (Chamaedaphne calyculata) on kanervakasvi, jonka voi löytää rämeiltä tai järvien rannoilta lähinnä Itä- ja Keski-Suomesta. Kooltaan se on alle puolimetrinen varpu, jonka puumaiset varret ovat muutaman millimetrin paksuiset. Kasvin lehdet  talvehtivat, ovat 3 – 4 cm pitkät, alta suopursumaiseti ruosteenruskeat ja päältä puolukkamaisesti kiiltävät. Vaivero kukkii aikaisin keväällä usein lumen ollessa vielä maassa. Sen valkoiset kellomaiset kukat muistuttavat puolukan kukkia. vaivero4Harva sitä on kuitenkaan kukkivana nähnyt, koska siihen aikaa ei yleensä rannnoilla ja soilla liikuta. Marjoja tämä kasvi ei tee, joten hyödyksi sitä on vaikea käyttää.

Kävelin pari päivää sitten pienen keskisuomalaisen lammen rantaa ja etsin kuvattavaa. Vaivero oli kerännyt kuuraa ja lumihöytyä päälleen ja oli hyvin kuvauksellinen. Kun sen latvan lehtiterttua katsoi tarkemmin, näki siinä kukkien aiheet. Kukat ovat toispuoleisesti varren latvassa kielon kukkien tapaan, joita ne myös muistuttavat. Keväthankien aikaan on tultava uudelleen kasvia tervehtimään. Nyt se vielä nukkui talviunta.

vaivero2Luopioisissa vaivero on hyvin harvinainen, vain Laipassa Iso-Laippa-järvellä ja Aitoossa pienellä suppasuolla. Täällä Keski-Suomessa olen nähnyt sitä useankin pienen lammen rantatöyräässä. Läntisimmät esiintymät taitavat löytyä Urjalasta. Itäisessä Suomessa se onkin sitten jo hyvin yleinen.

Usein mietin, mistä nuo kasvien nimet tulevat. Luin hiljattain Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen kirjaa kasvinnimistä ja niiden synnystä (Aaloesta öljypuuhun). Siinä käytiin läpi varhaisissa suomenkielisissä kirjoituksissa käytettyjä kasvinnimiä ja pohdittiin niiden syntyhistoriaa. Lähinnä kasvit olivat Raamatun kasveja, joille Agricola oli antanut suomalisen nimen. Hyvin mielenkiintoinen kirja. Vaiveroa siellä ei kuitenkaan mainittu. Itse olen pohtinut sanan äänneasun mukaan, että se kuvaa tämän kasvin vaatimatonta kasvupaikkaa tai sen vaikerrusta talvipakkasessa. Jostain luin, että sanaa on väännetty myös balttilaiseen sanaan, joka merkitsisi varhaista. Tarkoittaneeko kasvin varhaista kukintaa? Kukapa senkin tietää, tutkijat tutkii ja sitten väittelee.

Kuitenkin, nyt kannattaa merkitä muistiin hyvä vaiveropaikka ja mennä huhti- toukokuussa katsomaan sen kukkia. Takaan, että kannattaa.

Letto

rahka4

’Suot tyypiteltiin aikoinaan samalla tavalla kuin metsätkin maaperän laadun ja sitä kautta kasvillisuuden mukaan. Soilla tyypitykseen vaikuttavat lisäksi myös veden määrä ja liike, paikan etäisyys suon reunasta ja maantieteellinen asema. Suot jaetaan yleensä viiteen pääryhmään: korvet, rämeet, nevat, letot, luhdat ja yhdistelmät. Lisäksi tulevat käsitellyt suot, muuntumat ja turvemaat. Aikojen kuluessa parhaat eli ravinteiset suot ojitettiin ja niistä tehtiin peltoa. Osasta soita haluttiin metsämaata. Vain karut nevat ja rämeet jäivät jäljelle. Tosin niitäkin ojitusvimmassa 1960- ja 1970-luvulla tuhottiin, vaikka nyt tiedetäänkin, ettei niistä tule peltoa eikä metsää.

Etelä-Suomessa ravinteiset suot ovat tänä päivänä suuria harvinaisuuksia, uhanalaisia. Kartoittaessani Luopioista olen niitä etsinyt, turhaan. Ravinnon saannin mukaan suot jaetaan karuihin (ombrotrofisiin) ja ravinteisiin (oligotrofisiin) soihin. Jälkimmäiset jaetaan vielä ravinnon määrän mukaan minerotrofisiin, mesotrofisiin ja eutrofisiin soihin. Kaikkein ravinteisimmat suot ovat lettoja. Olen päätellyt, että esim. Aitoon Häyläsuo on aikoinaan ollut jonkinasteinen letto. Nykyään vedenlaskun ja ojitusten jälkeen se on pelkkä pusikko, jonka yhdellä kulmalla on lähteisyyden mukanaan tuomaa ravinteisuutta, mesotrofiaa.

Niinpä hämmästykseni oli suuri, kun sattumalta löysin Luopioisista leton tai ainakin itse pidän sitä sellaisena. Lettoisuuden indikaattoreina ovat sammalet. Tuolta pieneltä suoalueelta olen tänä kesänä löytänyt useampia eutrofian indikaattoreita. Ilman muuta on selvää, ettei näitä ole löytynyt muualta Luopioisten alueelta. Keväällä jo löysin sieltä lettokuirisammalen (Calliergon richardsonii) ja hetekuirisammalen (C. giganthenum) sekä useita Mniaceae-heimon lehväsammalia. Myös ravinteisilla soilla elävä kivilaakasamamlen muoto lehtolaakasammal (Plagiotechium denticulatum var. undulatum) viihtyy tuolla suolla.

rahka5Nyt syksyllä löytyi sitten taas uusi eutrofiaa ilmentävä laji, joka on vielä varmistuskierroksella, mutta uskallan sen jo tähänkin pistää, käyrälehtirahkasammal (Sphagnum contortum). Tämä sammal komeilee kuvissa, vaikka toden totta ei se nyt niin kovin komealta näytä: likaisen ruskeanpunertava, pötkömäinen ja hyvin vetinen. Katselin sitä jo keväällä, mutta silloin jäi näyte keräämättä. Nyt sen otin ja työpöydän ääressä selasin useiden oppaiden määrityskaavoja ja kaikkien mukaan päädyin samaan lajiin. Sammal on yksi neljästäkymmenestä rahkasammallajistamme ja erottuu muista paitsi värinsä myös käyrien lehtiensä avulla. Se on silmälläpidettävä (NT) sammal ja alueellisesti uhanalainen (RT) suuressa osassa maata.

Useat Luopioisista ilmoitetut letot ovat osoittautuneet reheviksi korviksi tai luhdiksi. Niinpä ensi kesänä on syytä tarkistaa vastaavia paikkoja ja penkoa ne perusteellisesti, jospa niiden uumenissa lymyää vielä uusia yllätyksiä.’ 

Pihtisammalet

pihtisammal3’Sunnuntai oli hyvä päivä vierailla taas kerran Laipan ulkoilualueella Hämeessä. Maastoon on merkitty pikospuin varustettuja polkuja, joita on hyvä kulkea. Metsät ovat pääosin talousmetsää, mutta joukkoon mahtuu myös vanhaa metsää. Sieltä löytyy pieniä järviä ja lampia, puroja ja soita, joten alue on hyvinkin monipuolinen kokonaisuus retkeiltäväksi. Eilen keskityin pieniin sammaliin. Eihän niitä maastossa juurikaan erota ainakaan lajilleen, mutta kun keräsi paakun sieltä toisen täältä mielenkiintoisesta paikasta, niin pääsi ihan mukavaan lopputulokseen, varsinkin pihtisammalten osalta. Tässä muutama niistä kuvien kera. Kuvat on otettu mikroskoopin läpi n. 40 – 80- kertaisella suurennoksella, joten kyse on todella pienistä sammalista, Värit kuvissa eivät ole oikeita, sillä kuvaus vääristää niitä. Lajit ovat pääasiassa vihertäviä.’

Pihtisammalet (Cephalozia) ovat maksasammalia ja niitä on Suomessa 11 lajia, kaikki yhtä pieniä ja vaatimattomia. Ne ovat rihmamaisia muiden sammalten seassa eläviä kosteiden paikkojen kasveja, joiden pituus jää yleensä alla parin sentin ja paksuus vain milliin tai sen alle. Siksi ne onkin aina määritettävä hyvällä lupilla tai mikroskoopilla.

Yläkuvassa on lajeista yleisin, saksipihtisammal (C. bicuspidata). Sen löytää helposti lahopuulta, suopoluilta, valuvetisiltä kallioilta ja karikkeen seasta. Se on monimuotoinen, mutta yleensä kuvan näköinen terävin lehtiliuskoin ja siksi helppo tuntea. Lisäksi lehdet ovat poikittain kiinni varressa. pihtisammal4

Toinen yleinen laji on rahkapihtisammal (C. lunulifolia). Sekin löytyi eilen nimensä mukaisesti rahkasuolta. Tämän lisäksi sen voi löytää myös kosteilta kallioilta ja lahopuulta, siis samanlaisilta paikoilta kuin edellisenkin. Ulkonäöltään se on erilainen. Tämän sammalen lehdet kiinnittyvät varteen vinottain ja ovat pyöreitä, lyhytliuskaisia. Melko helppoa vielä, kun vain on tarkkana.

Rahkapihtisammalen lähilaji onkin sitten uutena Luopioisiin löytynyt pohjanpihtisammal (C. pleniceps). Kuvistakin näkee jo, että lajit ovat hyvin samannäköiset.pihtisammal1 Nyt joudutaan jo mikroskooppityöhön sillä ainoa selvä ero näiden kahden välillä on lehtiliuskan uloimmassa solussa. Kun sitten katselee lajeja rinnakkain, niin eroja löytyy muitakin, mutta kaikki yhtä vähäisiä. Tämä laji löytyi Sadinlammen suolta rahkamättästä. Ei se mikään suuri harvinaisuus ole, vaikea vain löytää. Rahkasuot, rannat ja kalliot ovat tämän lajin kasvupaikkoja.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi, löytyy vielä pari melko yleistä pihtisammallajia. Rämepihtisammal (C. loitlesbergeri) näyttää nopeasti katsottuna edellisten lajien muuntelulta, mutta on siinä omatkin tuntomerkkinsä.pihtisammal2 Ovathan nuo lehtiliuskat selvästi pidemmät ja terävämmät. Siellä onkin 2-3 yksittäistä solua jonona kärkeä muodostamassa. Hyvä tuntomerkki, kunhan ensi löytää tämän äärimmäisen pienen sammalen. Se saattaa olla niitä kaikkien pienimpiä vastaantulleita. Sekin löytyi Sadinlammen suolta aivan edellisen vierestä. Laji on puhtaammin suolaji kuin edelliset, mutta saattaa löytyä myös rannoilta.

Eipä lopeteta vielä, sillä suolta löytyi vielä yksi Hämeessä yleinen laji, kynsipihtisammal (C. connivens). Se on oikeastaan edelliselle rinnakkainen, mutta nyt lehtiliuskan päässä on vain 1-2 yksittäistä solua. Tämäkin sammal elelee soilla tai lahpuulla rahkasammalten seassa ja näyttää juuri samanlaiselta kuin edellisetkin.

pihtisammal5

Lisäksi Laipasta löytyi vielä hapsipihtisammal (C. leucantha), yleinen sekin, mutta niin onnettoman rihmamainen ja pienilehtinen, ettei siitä tahdo millään saada kunnollista kuvaa. Siksi sitä ei nyt ole tässäkään. Yritän vielä jossain välissä ottaa paremman kuvan kuin sammalsivuilla tällä hetkellä on. Tämä laji kasvaa samanlaisilla paikoilla ja on kyllä ihan omannäköisensä. Sen voi sekoittaa suuriin harvinaisuuksiin tai sitten pienikokoiseen saksipihtisammaleen.

Miksi näin pitkään kerroin yhdestä sammalsuvusta? Tämä ehkä kuvaa hyvin luonnon monimuotoisuutta. Suuri osa meistä ei tiedä näiden olemassaolosta yhtään mitään, ymmärrettävää jo pienen koonkin puolesta ja kasvupaikan. Kuitenkin jokainen näistä on oma lajinsa, kuten ihminenkin, ja ansaitsee siksi tulla huomioiduksi ja säilytetyksi. Suo on uhanalainen Etelä-Suomessa. Nämä eivät paljon tilaa vaadi, mutta luonnontilaisen elinympäristön kuitenkin. Hienoa, että ne ovat olemassa.

Jos joku haluaa lisätietoa, niin linkkien kautta pääsee sammalsivuille katsomaan ja lisäksi Suomen ympäristökeskus on julkaissut tänä vuonna erinomaisen oppaan näistä lajeista (Riitta Ryömä, Anna Oldén, Xiaolan He, Sanna Laaka-Lindberg: Suomen puutteellisesti tunnetut maksasammalsuvut. Suomen Ympäristö 7/ 2013). Sitä saa tilaamalla tai lataamalla verkosta.

 

Rahkaa

rahka2 (1)

Rahkasta tulee helposti mieleen maitotuote, mutta on se muutakin. En tiedä kuitenkaan, mitä yhteistä rahkalla ja rahkasammalella on. Tällä kertaa kyse on kuitenkin sammalesta. Muutama päivä sitten yllä oleva laji löytyi ja sain siitä kuvia. Monien mielestä kaikki rahkat ovat samannäköisiä ja nopeasti katsottuna niin onkin. Kuitenkin tämä laji, pallopäärahkasammal, on Luopioisten 25. rahkasammallaji. Itse en ole sitä täällä nähnyt, sillä kuvatkin on Salamanperän luonnonpuistosta otettu, mutta vanhoissa selostuksissa alueen sammalista se mainitaan. Silloin löytöpaikkana on ollut Hirvijärven maasto Laipassa. Kun katselin karttaa, saatoin sen jo lähes paikallistaakin. Nyt vain on mentävä katsomaan, vieläkö se siellä kasvaa.’

Suot ovat rahkasammalten valtakuntaa ja siksi erilaisilla soilla on myös erilaiset sammallajit. Korpisoilla kasvavat muut lajit kuin nevoilla tai rämeillä. Soistuvilta kankailta löytyvät omat lajinsa, lähteiden ympäristöstä omansa. Rahkasammalet viihtyvät happamessa maassa ja niinpä niiden muodostama turvekin on hapanta. Muista sammalista nämä eroavat solujensa puolesta. Sammal koostuu rahkasoluista, jotka pystyvät imemään jopa 20 kertaa solujensa painon verran vettä. Niinpä rahkasuot ovatkin erinomaisia vesivarastoja. Kun aikoinaan suuret määrät soita kuivattiin Sisä-Suomesta, saatiin aikaan tulvavaara alaville maille kuten Pohjanmaalle. Suo varastoi valtavasti vettä ja estää täten tehokkaasti tulvien muodostumisen jokien alajuoksulle.

Suomessa tavataan 39 rahkasammallajia. Niitä esiintyy koko maassa, mutta ne ovat erikoistuneet kasvamaan erilaisissa paikoissa. Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) ei ole kaikkein yleisimpiä lajeja, mutta ei harvinaisimpiakaan. Sitä tavataan harvakseltaan koko maasta lähinnä keskiravinteisista korvista ja soistuvien kangasmetsien mätäspinnoilta. Se on nimensä mukaisesti paksupäinen, sillä sillä on varrella kimpussa runsaasti (6 – 12 kpl) haaroja. Näin se muistuttaa jäykkää pötkylää, jolla on apilankukkaa muistuttava pää. Sammal on helppo tunnistaa maastossa, jos on vähänkin tottunut vertailemaan rahkasammalia toisiinsa. Yläkuvassa näkyy sen rakenne ja kun sen ottaa käteensä, se tuntuu kovalta ja jäykältä, eri yksilöt ovat irrallisia ja koko tupas hajoaa yksittäisiksi pötköiksi. Alakuva on yhden sammalen yläosa. Siitä näkee, että sammal on itse asiassa melko kaunis väreiltään. Rahkasammalista onkin löydettävissä monia hienoja sävyjä. Niitä kannattaa tutkailla tuoreina, sillä kuivina ne näyttävät kaikki vähän kulahtaneilta ja monet kauniit värit ovat silloin kadonneet.

rahka1 (1) Rahkasammalia on joskus käytetty imemässä vettä ikkunanväleistä, mutta se ei ole suositeltavaa kuten ei myöskään niiden käyttäminen seinän tilkitsemiseen, sillä ne pysyvät pitkään kosteina tai märkinä. Tällöin ne mädättävät puupintoja ja aiheuttavat täten vahinkoa. Vanhastaan rahkaa on käytetty maanparannusaineena, kuivikkeena eläimille ja jopa lasten vaipoissa, lisäksi niillä on antiseptisiä vaikutuksia esimerkiksi haavojen hoidossa. Tänä päivänä rahkasammalesta muodostunutta turvetta poltetaan surutta lämmöksi. Tämä uusiutumaton luonnovara olisi toki paljon hyödyllisempi muussa käytössä. Suot ovat esimerkiksi maamme ylivoimaisesti suurin hiilivarasto ja sitä varastoa voitaisiin mieluummin lisätä kuin tuprutella taivaalle.

Pari vuotta sitten kirjoitin edellisen kerran rahkasammalista. Silloin Luopioisista oli löytynyt 20 lajia. Uusia on siis tullut viisi, hitaasti mutta varmasti. Vieläkin on muutama melko todennäköinen löytymättä. Taitaa olla tältä vuodelta vähän myöhäistä, mutta ehkäpä ensi vuonna taas löytyy.

Kohtaaminen suolla

sinijäärä

’Retkeilin tänään, helteestä huolimatta, pienen suolammen reunamilla. Etsin sammalia ja niitähän löytyi. Jos oikein määritin, niin saatoin löytää parikin uutta lajia Luopioisiin. Niihin kannattaa palata myöhemmin. Täytyy kuitenkin ne vielä varmentaa ylemmällä taholla. Suo oli kaunis aamukuudelta. Sudenkorennot pörräsivät ympärilläni, naurulokit olivat vallanneet lammen keskustan luodon ja joutsen hautoi saramättäikössä juuri niin kuin ei mitään kummallista tänä aamuna tapahtuisikaan. Odotin ruskosuohaukkaa tai nuolihaukkaa, mutta kumpainenkin pysytteli näkymättömissä.

Terttualpin lehdellä nökötti kovakuoriainen. Katselin sitä kummissani, kun se ei pelännyt ollenkaan. Oliko se vioittunut? Jostain kaukaa menneisyydestä palasi muistoihin samanlainen kohtaaminen. Lapsena keräsin kovakuoriaisia ja muistin nähneeni tuon silloin. Nimeä sille en silloin löytänyt, koska kirjallisuus oli lähinnä Renkosen Pienen kovakuoriaiskirjan varassa. Siihenhän se harrastuskin loppui, tiedon puutteeseen. Nyt on kirjoja monen moisia ja on nettiä, joten harrastustakin voisi viritellä uudelleen. Hento luontoni ei vain enää anna periksi tappaa kauniita olentoja.

Kuoriainen on sinijäärä (Gaurotes virginea) eikä se muistuta minusta ollenkaan jäärää. Se elelee toukkana männyissä kaarnan alla ja viihtyy aikuisena kukissa. Jäärän voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta eikä se ole mikään suuri harvinaisuus. Sentin pituisen kovakuoriaisen siivet ovat hohtavan siniset ja sen takaruumis oranssinpunainen. Näillä tuntomerkeillä sen erottaa muista kuoriaisista. 

En tiedä, mitä kuoriainen teki suolla. Minä otin siitä kuvan ja ikuistin sen nyt vielä bittiavaruuteenkin. Harva otus päätyy niin laajaan levikkiin. Eipä se itse sille mitään voinut. Missä lienee tällä hetkellä? Sinne sen jätin suon laitaan ihmettelemään, itse palailin kotiin yhtä muistoa rikkaampana.’