Syksyä

’Niin se meni tämäkin kesä, jota odotettiin loppuun saakka. Syyskuun viimeinen viikko oli täällä Hämeessä kullan arvoinen viljelijöiden suhteen. Pouta kuivatti peltoja ja mahdollisti puinnin. Tosin pitkään riippuva aamusumu esti aamupäiväpuinnin, mutta iltapäivästä sää kuivui ja kun venytti päivää pimeään saakka, sai sentään jonkin verran satoa koottua.

Puutarhassa huomasi myös kesän laadun. Kun nostin juurikasveja, oli moni porkkana jäänyt keskenkasvuiseksi, pavut odottavat edelleen pulskistumista, kurkut mätänivät varsiinsa eikä tomaatteihin avomaalla tahtonut millään tulla punaväriä. Perunan varret menivät kosteudessa vaanineen ruton saaliiksi jo heinäkuun lopulla, joten satokin jäi vaatimattomaksi. Toisaalta ne pienet peukalonpään kokoiset nappulat ovat erinomaisia keitettynä ja sellaisenaan syötyinä. Säilöttäväksi niistä ei ole, mutta suoraan maasta pataan ne kelpaavat.

Tein taas syyskuun alkupäivinä perinteisen kukkaseurannan samalla reitillä kuin monena edellisenäkin syksynä. Laskin kaikki kukkivat lajit tien reunoilta, puutarhasta, pihasta ja metsänreunasta. Ajattelin verrata edellisiin ja katsoa, näkyykö tuloksessa se, että koko kesän ajan kasvu oli pari viikkoa myöhässä. Ainakin viime vuoteen verrattuna kukkivia näkyi enemmän (2016/63, 2017/73). Mielenkiintoista on katsoa lokakuun tilastoa, kun sen tällä viikolla teen. Yöpakkasia ei täällä Hämeessä ole vielä ollut, joten monet herkätkin lajit kukkivat sen vuoksi, mutta niin oli viime vuonnakin.

Marjojen puolesta kesä oli oikukas ja paikkakohtaiset erot suuret. Mustikat kypsyivät vasta elokuun puolivälin jälkeen ja puolukkaan kannatti mennä vasta kuukautta myöhemmin. Mustikkaa tuli soiden reunuksilta ja toisaalta mäkien lakialueilta, puolukka teki marjaa parhaiten kuivilla mäillä ja taimikkoalueilla. Vadelman vei sade ja karpalo vasta kypsyy, tosin sitä on tulossa runsaasti. Näin marjatkin olivat sen pari viikkoa myöhässä tavanomaisesta.

Niinpä taas voi sanoa, etteivät vuodet ole veljeksiä. Toivoa vain sopii, ettei tällaisesta kesästä tule pysyvä ilmiö ilmastonmuutoksen ennusteiden mukaisesti. Toisaalta, minkä sitä säille voi, on otettava nautinto siitä mitä saa.’

’Ensilumi’

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Alkaako jo talvi? Niin ajattelin, kun katsoin aamulla ulos. Maa oli valkoinen ja maisema harmaa, sataa tihuutti jotain kiinteää. Enpä oikein tiedä, voiko tuota ensilumeksi nimittää, koska suurin osa siitä oli sumusta tiivistynyttä kuuraa, mutta rännäntapaista tiputteli taivaalta ainakin.

Nyt on lokakuun 13. päivä eli kuu alkaa olla puolessa. Jossain 80-luvun syksyssä lumen satoi lokakuun alussa ja se viipyi maassa toukokuulle. Muistan silloisen tuskastumisen, kun talvi vain jatkui ja jatkui. Nykyään sellaisia talvia ei enää ole ollut eikä ehkä kaipaakaan. Kohtuus kaikessa, mutta tämä kohtuus on usein ollut hukassa viime aikoina. Ääri-ilmiöt ovat olleet vallitsevia: kovia tuulia, pitkiä kuivuusjaksoja, helteitä ja kovia pakkasia. Monesti sanotaan, että tämä on poikkeuksellista. Onkohan niin, vai syynätäänkö sää nykyään niin tarkkaan, että tavallisetkin ilmat muuttuvat poikkeussäiksi.

Joka tapauksessa vielä ei soisi talven tulevan, on monia mukavia hommia vielä tekemättä tältä vuodelta, kuten Luopioisten sammalkartoitus, jonka aloitin elokuulla. Sitä tekisi mielellään vielä muutaman viikon. Katselin myös kukkia. Nyt ne ovat saaneet siipeensä oikein kunnolla. Saattaa olla, ettei marraskuussa ole enää mitään laskettavaa. Syyskuun alussa oli liki 70 lajia kukassa ja tämän kuun alussakin vielä 55 lajia. Se on ennätys siltä ajalta, kun olen syksyisin kukkia laskenut, kuten viime postauksessa kerroin.

Aika näyttää, mihin mennään! Ennustaminen on vaikeaa ja saattaahan sitä tulla vielä oikein hyväkin ajanjakso ennen lumia. Odotellaan sitä!’

Setä pitkäsääri

Kaukkala

’Lumi tuli, lumi suli, taas on metsäretkien aika! Samalla kun koluaa kallioita hienojen sammalten toivossa, saattaa kohdata sananmukaisesti silmästä silmään muunkinlaista lajistoa. Itse törmäsin lukkiin. Ne liikkuvat vielä, tosin hitaasti ja jalkojaan kankeasti ojennellen, mutta silloinhan niitä voi rauhassa katsella ja valokuvata. Pimeän sään vuoksi kuvan ottaminen ei kyllä ole helppoa. Itse käytän voimakasta otsalamppua. Sen valossa pääsee tutustumaan ahtaisiinkin koloihin. Kuvatessa se kuitenkin luo liian voimakkaita varjoja, joten silloin se on syytä sammuttaa ja luottaa tukevaan jalustaan.

Kuvassa esiintyvä lukki on mitä ilmeisimmin rauniolukki (Leiobunum tisciae) yksi maamme paristakymmenestä lukkilajista. Maailmaltahan näitä otuksia on löydetty tähän mennessä liki kaksi tuhatta lajia. Lukit ovat vaarattomia, myrkyttömiä, oikeastaan jopa hyödyllisiä hämähäkkieläimiä. Niillä on neljä paria pitkiä jalkoja, joista osasta ne voivat vaaran uhatessa luopua ja hämätä vihollista sisiliskon tapaan. Ruumis on kaksiosainen möykky, jonka väritys on ruskehtava ja suomumaisen epätasainen. Ihmisen tapaan lukilla on vain kaksi silmää, jotka aistivat valoa, mutteivät muodosta kuvaa. Ympäristön havainnoiminen tapahtuu jalkojen tuntoaistin avulla. Ravintonsa ne pyydystävät väijymällä muita selkärangattomia. Ne syövät myös raatoja, lahoavia kasvinosia tai ulosteita.

Rauniolukki on ilmeisen tavallinen suuressa osassa maata talojen seinillä ja kosteissa koloissa. Itse tapasin sen kyllä kaukaa rakennuksista Luopioisten Kaukkalasta Kuohujärven kalliolta sammalten seasta. Kuvamateriaalin mukaan vertaamalla ei välttämättä pääse oikeaan lajiin, mutta tämä lukkilaji on aivan itsensä näköinen eikä meillä tavata muita saman suvun lukkeja. Yleisin laji lienee seinälukki (Phalangium opilio), joka viihtyy myös rakennusten sisällä. Sen voi tavata hitaasti vaeltamassa huoneen seinältä keskitalvellakin.

Vaikka talvi lähenee, niin vieläkin kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Uusia tuttavuuksia voi kävellä vastaan yllättävissäkin paikoissa.’

Pientä savelta

sykerösammal

’Nyt on taas se aika vuodesta, kun löytää kaikkea pientä kivaa vastapuiduilta pelloilta. Tällöin tarkoitan sammalia. Meillä on melkoinen joukko pienen pieniä pioneerisammalia, jotka ovat löytäneet kasvupaikkansa viljapeltojen savipaakuilta. Kun nostaa maasta kokkareen katsottavakseen, ei heti huomaa siinä mitään, sitten vähitellen jotain vihreää rähmää ja kun tirkistää lupilla paakkua avautuu kokonainen armeija muutaman millin mittaisia sammalia. Nyt on otollinen aika lähteä niitä metsästämään. Mukaan tarvitaan jokin pussi ja hyvä luppi. Helppoa niiden määrittäminen ei ole, mutta ei kai se pääasia olekaan.

Tässä muutamia lajeja:

Lehtisammalia:
savikkolapiosammal (Tortula truncata), hyvin yleinen
savikkosiipisammal (Fissidens viridulus), yleinen
kääpiösiipisammal (Fissidens, exilis), harvinainen
ojasykerösammal (Weissia controversa), harvinainen, kuvassa yllä
peltonukkasammal (Dicranella staphylina), harvinainen
hopeahiirensammal (Bryum argenteum), hyvin yleinen
rusohiirensammal (Bryum pallens), yleinen
sinipunahiirensammal (Bryum violaceum), harvinainen
rusovarstasammal (Pohlia melanodon), harvinainen

Maksasammalia:
etelänresusammal (Fossombronia wondraczekii), harvinainen
röyhelösammal (Blasia pusilla), yleinen
ojahankasammal (Riccia glauca), yleinen
ruusukehankasammal (Riccia sorocarpa), harvinainen

Sarvisammalia:
sarvisammal (Anthoceros agrestis), harvinainen

Vaikka monen perään olen kirjoittanut harvinainen, niin viime vuosina nämä sammalet ovat tulleet yhä useammin vastaan juuri sänkipelloilta Etelä-Suomesta. Pohjoisesta ne todennäköisesti edelleen puuttuvat, mutta ilmastonmuutoksen seurauksena on syytä tarkkailla näitä sielläkin. Ainakin Keski-Suomesta on löydetty viime vuosina sellaisia sammalia, joita parikymmentä vuotta sitten ei tavattu kuin etelärannikolta. Siis silmät auki ja kumartelemaan. Sammalet on yllä linkitetty sivuilleni, joten sieltä voi nähdä, miltä nämä pienet näyttävät.’

Lintuja

varis

’Innostuin kasvikatsauksen jälkeen katsomaan myös lintujen tilanteen. Suuri osa muuttavista on jo kaikonnut maisemista, mutta jotain sentään vielä liikkuu, ainakin kuvan variksia. En ole koskaan oikein osannut ottaa lintukuvia. Kai se johtuu osaksi siitä, etten jaksa kytätä niitä tarpeeksi kauan ja toisaalta en omista mitään pitkää putkea, joka toisi linnun lähietäisyydelle. Nämä lintuhavainnot on tehty muiden töiden ohessa, joten ne eivät ole mitenkään kattavia.

keltasirkkuTiistai oli todellinen lintupäivä. En ole eläissäni nähnyt niin paljon hanhia, kuin sinä päivänä ylitti asuinpaikkani täällä Hämeessä. Samaan aikaan taivaalla kaakatti useampikin aura matkatessaan vakaasti etelään. Yhdessä aurassa laskin olevan useita satoja lintuja, joten sen iltapäivän aikana peltojen yli lensi tuhansia hanhia. Havahduin valokuvaukseen vasta siinä vaiheessa, kun olin seurannut näytelmää parin tunnin ajan. Sen jälkeen tietenkin lintujen reitti muuttui idemmäksi ja sain vain kaukaisen kuvan linnuista. Pääasiassa auroissa oli valkoposkihanhia, mutta joissakin oli myös tummempia lintuja. Kaukoputkea en ryhtynyt virittelemään, joten tarkempi lajinmääritys jäi tekemättä. Jyväskylän Säynätsalossa  laskivat samana päivänä yli 18 000 hanhea, joten silloin oli todellinen muuttopäivä. Syy tähän selveni ilmavirtauksista. Tuuli kääntyi yöllä pohjoiseen ja se pukkasi Vienanmerellä odottavat linnut liikkeeseen.

Kaikkiaan viikon aikana havainnoin seuraavat 32 lintua täällä Hämeen sydämessä:

varis, naakka, harakka, närhi, korppi, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, metso, pyy, teeri, laulujoutsen, hanhi (valkoposki), heinäsorsa, telkkä, lehtokurppa, punarinta, västäräkki, pajulintu, niittykirvinen, vihervarpunen, viherpeippo, keltasirkku, punatulkku, peippo, mustarastas, räkättirastas, talitiainen, sinitiainen, hömötiainen, töyhtötiainen, pikkuvarpunen

Varmaan muitakin muuttajia piipahti pelloilla, en vain tarkistanut niitä kiikareilla. Kovin hiljaiseksi maisema on mennyt. Punarinnan tikutus kuuluu pensaista, jotsenen huuto järveltä, palokärki on usein äänessä samoin harmaapäätikka. Siinäpä ne äänet sitten ovatkin. Kun tästä kuukausi mennään eteenpäin, alkaa olla vielä hiljaisempaa. Yritetään kestää.’

hanhia

36: kannusruoho

kannusruoho2’Hämmästyin, kun kiersin koiran kanssa aamulenkillä Länsi-Suomessa ja näin kuinka keltaisten valvattien ja keltanoiden joukossa kukki muutakin keltaista. Niinpä päätin tämän viikon kasviksi valita vielä yhden keltaisen kauden kasvin. Yleensä kannusruohoa pidetään sydänkesän kukkijana, mutta nykyään, kun tienreunat niitetään heinäkuussa, nousevat kesäkukkijat usein uudelleen loistoon vielä syyskuullakin. Yksi tällainen kasvi on kannusruoho, joka kannattaa nyt bongata, jos se on kesällä jäänyt huomaamatta.’

Kannusruoho (Linaria vulgaris) kuuluu naamakukkaisten laajaan heimoon, mutta on sukunsa ainoa vakituinen kasvi Suomessa. Satunnaisena tavataan paria muutakin, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Sen sijaan kannusruoho on yleinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomessa sekä tavallinen satunnaisena pohjoisempanakin, Lapista se puuttuu lähes kokonaan. Alkuperäinen se on vain rannikoilla ja onkin merenrantaniittyjen vakiolajistoa. Muualla se on asettunut kasvamaan asutuksen piiriin pihoille, pientareille, mutta myös rikkakasviksi viljapeltoihin. Yleensä sen kasvupaikan tulisi olla hiekkainen ja kuivahko.

Kasvin näyttävä kukkaterttu on houkutellut aikoinaan ihmisiä siirtämään sen kotipuutarhaan koristeeksi. Niinpä sitä vielä nykyäänkin tapaa talojen seinustoilta ja jopa kukkapenkeistä. Mikäs sen hienompaa, sillä onhan kyseessä kaunis kasvi, joka hoidettuna kukkii pitkään keskikesästä syyskuun lopulle saakka. Sisämaasta tavattavat kannusruohoesiintymät ovat paljolti näiden kukkapenkkikasvustojen peruja. Sitkeänä kasvina se on jatkanut olemassaoloaan, vaikka hoito onkin unohtunut tai loppunut kokonaan.

Monella luonnonkasvilla on aivan omat pölyttäjänsä, niin kannusruohollakin. Sen kukka on rakenteeltaan kannusmainen ja mesivarasto sijaitsee syvällä kukan sisällä. Niinpä meteen pääsee käsiksi tai kärsiksi vain sellainen hyönteinen, jonka imukärsä ylettyy kannuksen pohjaan saakka. Kimalaiset ovat tarpeeksi painavia painaakseen kukan saranan tavoin kääntyvän alahuulen alas, jolloin kyhmymäiset huulet avautuvat ja tie mesivarastolle on avoin. Löytämistä helpottavat paitsi mieto tuoksu niin myös oranssinkeltaiset alahuulen kyhmyt ja kannukseen johtavat mesiviivat. Samalla näin touhutessaan kimalainen saa selkäänsä kasvin siitepölyä ja vie sen mennessään seuraavaan kukkaan pölyttääkseen se. Myös kiitäjäperhosilla on tarpeeksi pitkä imukärsä, jonka se työntää kukan sisään. Se ei kuitenkaan laskeudu kukalle imiessään eikä siten saa siitepölyä selkäänsä. Sen vierailu kukassa ei aina ole kukan kannalta hyödyllistä.

Kannusruoho on nyt parhaimmillaan syyskukassa ja nähtävillä. Sen kukintaa voi seurata pakkasiin saakka. Samalla voi miettiä sen kansanomaisia nimityksiä, joita on kerätty ympäri Suomen. Mistä lie tulevatkaan, mutta ainakin seuraavia nimiä se on saanut aikojen kuluessa ihmisiltä: keisarinkyntteli, kartanovahti, luuvaloheinä, ahdepellava, saksanpellava.

Irjanne

Syksyn synkkyys?

Pyhänpää

’Näin syksyllä usein synkistellään ja aivan suotta. Podetaan kaamosmasennusta ja valon kaipuuta ja aivan suotta. Olen vähän sitä mieltä, että se on asennekysymys. Kyllähän se täytyy myöntää, että paljon mieluummin katselee maisemaa kesäisen aurinkoisena päivänä tai kuulaana keväisenä aamuna kuin marraskuun pimeydessä. Yllä oleva kuva on otettu muutama päivä sitten, kun ystäväni kanssa olin sammalretkellä Kuhmoisissa. Kuva on otettu Pyhävuorelta, Pyhänpäästä, Päijänteelle ja sen yli. Tämä vuori nimensä mukaan on ollut ihmisille pyhä. Siitä kertovat 1990-luvulla löydetyt kalliomaalauksetkin, joita Pekka Kivikäs löysi sieltä kahdestakin eri paikasta. Muistan olleeni kerran tilaisuudessa, jossa hän esitteli ja kertoi näistä kivikautista maalauksista. Tuo kuva voisi olla kesäkuvakin miksei myös syyskuva. Alhaalla selällä troolattiin kalaa ja harmaalokit kärkkyivät saalista verkonperältä. Aurinko paistoi, oli lämmin, hyvä olo. Emme me mitään erikoisia sammalia löytäneet, karuilta kallioilta, emme edes noita maalauksia, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin synkkä ja pimeä.

Saana2

Tämä toinen kuva on otettu seuraavana päivän metsäautotieltä aamulenkillä. Koira juoksi innoissaan edestakaisin myyrän tai hiiren perässä, hävisi sitten sumuun ja putkahti vettävaluvana takaisin tielle. Tämä on enemmänkin kuva oikeasta syksystä, voisi sanoa ankeasta syksystä. Kuitenkin  pidän myös tämänlaisesta säästä ja maisemasta. Kuinka paljon siinä loppujen lopuksi on värejä, tunnelmaa, elämääkin. Sumu kietoo sisäänsä ja estää näkemästä Päijänteen toiselle puolelle. Kuusimetsä ääntelee tippuvan veden äänellä ja viirupöllö liitää äänettömästi puusta puuhun vierellämme. Koira sen ensin huomasikin ja näytti minulle. Kuljin ja nautin.

Molemmat kuvat kuuluvat syksyyn. Molemmista tilanteista voi todellakin nauttia. Joskus tuntuu, että syksyn hämäryys ja tihkusade virkistävät samalla tavalla kuin keväinen sadekuuro. Liekö elämä koskaan sitä parasta mahdollista. Olemme varmaan rakentuneet sen varaan, että aina pitää miettiä parempaa. Miettiä voi ja kaivatakin, mutta myös nauttia olevasta.’

Marraskuu

marraskuu1

’Sana marras tarkoittaa kuollutta, eli marraskuu on kuollut kuukausi. Tänään on pyhäinpäivä, vanhalta nimeltään pyhäinmiestenpäivä. Se on ikivanha kirkollinen juhla, lienee juhlista vanhin ihan ajanlaskun alkuajoilta. Silloin muisteltiin pyhiä, jotka olivat tehneet jotain merkittävää toisten hyväksi tai puolesta. Monesti heistä tuli lopulta pyhimyksiä katolisen kirkon hierarkiaan. Nykyään pyhäinpäivä on juhla muiden seassa ja on sekin kaupallistettu Halloween-touhun kautta. Tuo nimihän tulee sanoista kaikkien pyhien ilta (all hallows eve).

Yllä oleva kuva kertoo paljon marraskuusta, on pimeää, märkää, synkkää. Ei yhtään ihme, että tähän aikaan liitettiin kaikkea salaperäistä, pahaa ja mystistä. Haamut ja noidat liikkuivat pimeän suojissa ja niitä piti olla hätistelemässä pois. Karjaa suojeltiin pahalta, ihmisiä peloteltiin ja elämää asetettiin vähitellen talvilepoon. Karhut ovat menneet jo talvipesiinsä, lepakot riippuvat pää alaspäin kattoparrussa ja siili on löytänyt, toivottavasti, turvallisen pesäkolon sekin. Ihminen käpertyy tulen ääreen, ottaa jotain luettavaa, tai käsityön käteensä ja viettää rauhaisaa hiljaiseloa. Vai onko tänään näin? Monessa kohdin on, mutta ihmisen kohdalla ei. Meille ei tahdo tuota lepohetkeä siunaantua, vaan puskemme eteenpäin pysähtymättä. Näin ei saisi olla, vaan kuitenkin on.

Kuvan pimeä metsä on myös turvallinen paikka. Kukaan ei näe sinne ja siellä saa olla rauhassa. Hyvin usein lähden kävelemään tuttua tietä pimeään metsään vain sen vuoksi, että saan olla pimeän sisällä rauhassa. Loppujen lopuksi tutulla tiellä jalat löytävät sokkonakin reittinsä ja katse kantaa juuri siihen saakka, mihin pitääkin. Metsä on hiljainen, kuin kuollut, mutta sitä se ei ole. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi kohdata näinkin synkällä ajalla metsän elämän, pöllön huuto, linnun räpistely, kettu tai hiiri on liikkeessä. Kaikki ei nuku maraskuunkaan yössä. Elämä jatkuu ja synkän metsänkin takaa löytyy valoa. Reilun kuukauden päästä käännytään kohti kesää!’

marraskuu2

Kruunu

kruunu2

’Näin syksyllä, kun ruskan värit alkavat hiipua ja ankea ruskea eri vivahteissaan hiipii kaiken ylle, huomaa helpoimmin kääpämäisten sienten väriloiston. Monesti myös kosteus korostaa niiden värejä. Helposti ajattelee, että kaikki puissa kasvavat sienet ovat kääpiä, mutta ainakin itse vasta muutama vuosi sitten tajusin, että siellä elää paljon muitakin sieniryhmiä, kuten orvakat, nahakat ja vuotikat. Lajeja näissä ryhmissä on satoja ja niiden toisistaan erottaminen vaatii asiantuntemusta. Yhteistä näille kantasienille kääpiin verrattuna on se, ettei lakin alla ole pillejä, ei myöspään helttoja tai piikkejä. Alapinta on usein nahkamaisen sitkeä ja sileä. Värityskin muistuttaa nahkaa. Monet niistä ovat lisäksi kokonaan tai puoliksi resupinaattisia eli puun pinnanmyötäisesti kasvavia sieniä.

Yläkuvan kääväkäs lienee karvanahakka (Stereum hirsutum), joka on hyvin yleinen lehtipuun valkolahottaja. Se ilmaantuu nopeasti ulos varastoituun puutavaraan ja aloittaa välittömästi työnsä eli puun selluloosan hajoittamisen. Näissä sieniryhmissä on myös vahingollisia sieniä, jotka saattavat lahottaa eläviäkin puita. Sienihän on oikeastaan rihmaa ja lisääntyäkseen suvullisesti se muodostaa rihmasta itiöemiä eli niitä lakkimaisia tai koukeroisia palleroita, joita me kutsumme sieniksi. Näissä itiöemissä sitten muodostuvat itiöt, jotka toimivat sienen suvullisina leviämiseliminä. Harvoilla sienillä itiöemät ovat monivuotisia kuten suurella osalla kääväkkäistä.

kruunu1Kun olin ottanut ylläolevan kuvan, käänsin raitapölkyn pystyyn ja huomasin sienen valloittaneen koko pölkynpään. Karvanahakka oli muodostanut pölkylle kruunun. Monesti kääväkäs levittäytyykin koko puulle ja muuttaa sen nopeassa tahdissa puruksi ja maaksi jälleen. Oikeastaan sienet ovat hyödyllisiä eliöitä, sillä ilman niitä metsät olisivat täynnä lahoamatonta puuta ja jätettä. Valtaosan tuosta hajottamistyöstä tekevät juuri lahottajasienet. Samalla niiden luoma alusta pitää yllä uskomattoman monimuotoista elämää: matoja, hyönteisiä, alkueläimiä yms.

Täytyypä jatkossa kuvata muitakin kääväkkäitä, vaikka vain niiden kauniin syysvärin vuoksi, niin ja miksei niiden hauskojen nimienkin vuoksi. Kirjasta löysin nimittäin nahakoiden, orvakoiden ja vuotikoiden lisäksi myös kesiköitä, pehmiköitä, punakoita, nahkoja, kuorikoita, kelmukoita, torvakoita, rypyköitä, vanukoita, rosokan, silokoita, härmäköitä ja niin – tietenkään ei saa unohtaa myöskään kääpiä.’

Ei hassumpi pöllö

hiiripöllö2

’Tuo sama paju taisi olla jo pari päivää sitten kuvissa mukana, kun esittelin myöhäissyksyn maisemaa ja vertasin sitä eri vuodenaikoihin. No, nyt se saa toimia jalustana linnulle, joka on pyörinyt nurkissa jo viikon verran. Kun tarkaan kuvaa katsoo, niin onhan siellä pensaan latvassa jokin musta piste. Yleensä näin on minun lintukuvissani, kun en omista pitkiä putkia, makroja vain. Tai ainakaan ne pitkät eivät ole silloin saatavilla, kun niitä tarvittaisiin. Usein lintu on jo kadonnut ennen kuin saan putken vaihdettua.

Tämä lintu kuitenkin poseerasi aloillaan hyvinkin uskollisena, vaikka sekä koira että pieni kaksivuotias ja minä rahjustimme sitä kohti. Lopulta seisoimme pajupensaan edessä ja lintu kökötti meidän yläpuolellamme pyöritellen päätään aina siihen suuntaan, minne koira sattui menemään. Silloin oli helppo tunnistaa se hiiripöllöksi, jota olimme jo epäilleetkin, varsinkin kaksivuotias, joka hoki joka toisella askeleella: pöllö … pöllö … pöllö. Sain minä linnusta sitten kuvan vähän lähempääkin, mutta miltäs mustavalkoinen lintu näyttää mustavalkoisessa maisemassa, no tietenkin mustavalkoiselta. Tässä kuitenkin on tarjolla  viikon aluksi hiiripöllö, olkaat hyvät! Niillä näyttää olevan tänä syksynä taas oikein kunnon vaellusbuumi päällä, sen verran runsaasti niistä on kirjattu havaintoja muistiin.’

hiiripöllö1