Syksyn viime lehti

paatsama’Tunnetusti puiden lehdet putoavat eri aikaan. Syksyinen puhuri saattaa riisua puun kerralla paljaaksi, mutta jos näin ei käy, voi jokin lehti viivytellä hyvinkin sitkeästi puussa kiinni. Tällainen takertuja on usein paatsamanlehti. Metsässä näkee tähän aikaan  paljaita puita runsaasti ja sitten keskellä synkkää korpea sinnitteleekin kaunis kuultava vihertävänkeltainen lehti siippamaisen pensaan latvassa väristen ilmavirtausten mukana.

Paatsama on siisti ja hauska pensas. Se viihtyy ravinteisissa metsissä ja rannoilla. Sen kukat ovat mitättömän kokoiset eikä sitä juurikaan sen kukkiessa edes huomaa. Kesällä sen sileät lehdet kyllä kiinnittävät huomiota, mutta sekottuvat helposti tuomen, raidan tai jonkin muun pajun lehtiin.

Kun olen raivannut metsää, huomaan paatsaman yleensä liian myöhään. Haluaisin säästää tuon kauniin pensaan, mutta siinä se menee nurin muiden lehtipuiden kanssa ja vasta kannon keltaisesta väristä tunnistaa ystävänsä. Paatsama on nimittäin ennen ollut säästettävä hyötykasvi. Sen kuoresta ja marjoista on eritetty ulostuslääkettä ja lehdistä uutettu keltaista väriainetta. Onpa sen vartta hiillettykin ja saatu hienojakoista hiiltä ruudin valmistamiseen. Muistan joskus myös keränneeni sen varsia käyttöpuuksi, mutta keltainen väri puussa ei säily kuivana eikä puuaineskaan ole kovin vahvaa.

Paatsaman mustat marjat ovat lievästi myrkyllisiä niin kuin koko kasvikin, mutta metsän eläimille se kyllä kelpaa. Jostain syystä pensaaseen tulee yleensä kovin vähän marjoja kukintaan nähden. Siinä suhteessa se painii tuomen kanssa samassa sarjassa.

Nyt on metsässä viimeisten paatsamanlehtien aika. Bongataan ne!’

Madoille ruokaa

kasvimaa

’Muutama päivä sitten arvuuttelin syksyisten kuuralehtien alkuperää. Lupasin palata myöhemmin kommenteissa asiaan, mutta teenkin siitä ihan oman jutun.

Kun näkee päivänkakkaran, sen yleensä tuntee ja ilahtuu sen näkemisestä. Mutta kun katsoo päivänkakkaraa, jossa ei ole kukkaa, ohittaa sen helposti rikkaruohona, tavallisena lehtenä tai ei yksinkertaisesti edes huomaa sitä. Sama juttu on hyvin monen muun kasvin kohdalla. Tunnemme siitä yleensä vain yhden piirteen ja määritämme koko kasvin sen pohjalta. Yleensä tämä piirre on kukka. Jotkut kasviotkin perustavat määrityksensä vain kukkaan, usein jopa vain sen väriin. Hyvä näin, mutta rikas luontomme tulee vielä rikkaammaksi, kun yrittää löytää muitakin piirteitä. Joskus kuljen metsässä ja yritän määrittää kasveja lehtien perusteella, en edes vilkaise niiden kukkaa. Näin syksyllä, kun kukkaa ei enää näy, se käy hyvin päinsä, ja koko ajan oppii lisää.

No, sitten niihin lehtiin nurmikolla. Kuvissa olleet kasvit voi määrittää ja oikeastaan on pakkokin määrittää lehdistä. Ylemmän kuvan lehdet muistuttavat raidan tai lepän lehtiä, mutta kun katsoo kuinka vino on lehden kanta eli kiinnittymiskohta ruotiin, pääsee oikeaan ryhmään. Kyseessä on jalava. Kerroin lehtien olevan pihasta, joten oikea laji on vuorijalava. Toisen kuvan lehdet ovat kerrottuja, mutta kun katsoo tarkasti, niin lehdykät eivät ole irrallaan lehden loppuun saakka kuten kotipihlajalla tai saarnella. Ylimmät lehdykät kasvavat kiinni toisissaan ja päättölehdykässä. Kyseessä on aika harvinainen pihapuu, mutta Ahvenanmaalta ja Varsinais-Suomesta luonnonvaraisenakin löydettävä suomenpihlaja. Kun katselee kasvinosia pitkään ja yrittää etsiä niistä sopivia tuntomerkkejä uudelleentunnistusta varten, ovat juuri lehden muoto, hampaisuus, väri ja suonten määrä hyviä muistitukia.

Tämän kirjoituksen yläosassa olevassa kuvassa nuo samat lehdet ovat päätyneet viimeiselle sijoituspaikalleen. Vetelin lehdet pressun avulla kasvimaalle ja aion vielä ennen talvea levitellä ne tasaiseksi kerrokseksi ja ajaa jyrsimellä maan sisään. Siinä on sitten madoille ruokaa talven ajaksi ja samalla tulee kasvimaa lannoitettua luonnonmukaisesti. Eipä ole tarvinnut juurikaan lannoitteita kaupasta ostaa.’

Elämää metsässä

orava

’Muuttolintujen mentyä alkaa metsässä katsella muitakin kuin siivekkäitä. Niiden näkeminen tuntuu olevan vaikeaa. Hirvet ovat metsästyksen alettua aivan säikkyjä, ne harvat, jotka vielä liikkuvat lähimetsissä. Muita eläimiä pääsee näkemään vain sattumalta. Paremmin huomioi niiden jätöksiä ja siitä tietää, että vielä on metsässä elämää. Yläkuvassa näkyy ruokailupaikka. Piikikäs ranka ja kasa suomuja on jäänyt jäljelle, kun kuusenkäpyä on silputtu. Syöjänä lienee itse heiluhäntä orava. Niitä on ilahduttavasti näkynyt tänä syksynä. Talon kulmalla näin yhden ilman häntääkin ja katselin ihmeissäni, miten se aikoo selvitä talvesta saalistajien keskellä. Niin ja kuka siltä oli hännän vienyt? Orava Töpöhännästä en saanut kuin kännykuvan eikä sekään ollut kaksinen, varsinkin kun se häntä puuttui.

polloViereistä kuvaa saakin katsella kunnolla. Itse pelästyin, kun hämärissä sen näin tillittävän puun kyljestä. Pöllökö siinä vai mikä kummajainen? No, joku on joskus rouhinut kuusen kylkeä ja pihkavuoto on sitten täydentänyt siihen pöllön naaman. Joskus näkee kylestymiä, jotka valitettavasti nykyään ovat hyvän metsänhoidon ansiosta harvinaisia metsän aarteita. Niissä näkyy usein pöllön naamakiehkura paremmin, mutta vain toiselta puolen, sillä harvoin kylestymä on kahdella puolella symmetrisesti.

Yksi parhaista löytämistäni metsän elämästä kertovista kummajaisista on alakuvan muumipappa, joka löytyi lähimetsästä hakkuun jäljiltä. Aika vain puree näihinkin hienouksiin. Tänä päivänä muumipappa lienee jo aivan kuoreton ja kääpien syömä. Jos vaikka muumia ei olisikaan, niin tällainen lahokanto sisältää puun kuolemasta huolimatta runsaasti elämää, niin lahottajasieniä kuin muitakin pieneliöitä. Sellaisenaan se on metsässä arvokas ja onhan se hauskan näköinenkin.’

Muumipappa muumi2

Kesän myöhäiskukkijoita

syys1

’Vierailin pari päivää sitten Jyväskylän Halssilassa lumenkaatopaikalla. Sinne oli koko talven kipattu autokuorma toisensa jälkeen lunta, jota oli kerätty kaupungin katujen varsilta. Nyt lumi oli jo sulanut lämpimän kesän ansiosta, mutta koska sen sulamiseen oli mennyt lähes koko kesä, niin monet kasvit olivat tuolla kentällä vielä hyvässä vedossa, kukkivat ja kasvoivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.

Kuvastakin näkyy ja voi erottaa muutaman lajin: leskenlehti kukki heinäkuussa ja työnsi nyt lehtiään kohti syksyn valoa, lupiinin sinisiä kukintoja löytyi runsaana, samoin saunakukkaa. Valvatit olivat saaneet pakkasta, mutta tuhoutuneista versoistakin näki, että ne olivat paleltuessaan olleet täydessä kukassa. Monet ristikukkaiset, kuten kanankaali, ukonnauris, lutukka ja nenätit näyttivät lopettelevan kukintaansa ja kypsyttelivät siemeniään.

Tällaiselta paikalta voi löytää erikoisiakin kasvilajeja. Niinpä löysin siellä joitakin Keski-Suomessa jo harvinaisia kasveja mm. ketohanhikin, punasolmukin, punasänkiön ja kanadankoiransilmän. Alakuvassa on ketohanhikin ruskanvärisiä lehtiä mattomaisena kasvustona, kukkia siinä ei enää kuitenkaan ollut. Kun lumi tuodaan pihoilta ja tienvarsilta, voi mukaan päätyä myös lintulaudalle tarkoitettuja siemeniä. Niinpä kentällä kasvoi myös auringonkukkaa, mesiköitä ja jopa marunatuoksukki, jota aina silloin tällöin löytää kaatopaikoilta tai nykyäänhän niitä kutsutaan jätteenkäsittelylaitoksiksi.

Lumenkaatopaikalla vallitsee erikoinen pienilmasto ja se mahdollistaa syksyisen kukinnan. Paikan ulkopuolella pientareet ammottivat jo tyhjyyttään ja luonto valmistautui kiireellä talvilepoon. Lumihan voi tulla maahan koska tahansa.’

syys2

Rikkautta

ruska1

’Elämän rikkautta – luonnon kauneutta!

Yläkuvassa värikkäät tuomenlehdet ovat sitä rikkautta, jota näin syksyllä saa kohdata retkillään. Kun kasvi siirtää vihreän klorofyllin talteen seuraavaa kasvukautta varten, jää lehtiin jäljelle vähemmän tärkeät aineet ja värit, jotka voi huoletta hukata maatumaan ravinnoksi tuleville kasveille. Vain leppä pudottaa lehtensä vihreinä, koska pystyy valmistamaan ilmakehän typestä juurinystyröidensä avulla ravintoa. Me saamme nauttia ruskan väreistä syksyisin aivan ilmaiseksi. Tänä syksynä luulin, ettei ruskaa tule ollenkaan, kun tuuli ravisteli pihapuiden lehdet maahan ennen aikojaan, mutta se oli vain paikallista. Jo naapurikylällä haavat hehkuivat keltaisina, pihlajat punaisina, koivut hillitymmissä vivahteissa. Erityisesti ihailin pihaan istuttamaani pilvikirsikkaa. Sen syvät punavoittoiset värit sykähdyttivät maisemassa. Silloin en ollenkaan muistellut tämän tulokaskasvin satoja siementaimia keväisellä kasvimaalla enkä metrisiä juurivesoja syksyn puutarhassa. Pysyyhän se kurissa, kun vain jaksaa hoitaa.

korte1Myös metsässä ruska näkyy, me vain usein kuljemme sen ohi. Havupuut pysyvät vihreinä, sammalet myös, heinät ruskettuvat, kukkakasvit kuivettuvat tunnistamattomiksi. Oikeastaan metsästä ruskan näkee parhaiten jo elokuun mustikanlehdissä, mutta ne varisevat aikaisin. Lehtipuut tietenkin kellastuvat ja pensaat saavat aikanaan värinsä, itse olen aina ihaillut kortteiden kauniita syysvärejä korpimetsässä, jossa muuten on hyvinkin tummaa ja väritöntä. Lehtokorte muuttuu valkoiseksi ja on kuin haamu maisemassa, kuvan metsäkorte on kauniin kellertävä ilopilkku pilkistellessään muun kasvillisuuden seasta. Kohta sekin maatuu, mutta vielä nyt sen värin helposti huomaa.

Olen aina pitänyt syksystä, ehkä syynä ovat juuri metsän värit. Vaikka kylmän ja pimeän ajan tulo on väistämätöntä, antavat syksyn värit voimia kestää. Turhaan ei puhuta kaamosmasennuksesta, se on monesti ihan todellinen. Muistelemalla syksyn rikkautta, kaamoksen hämärän ja kuoleman ottaa vastaan helpommin.’

Sitkeyttä

manty1

’Lokakuu on alkanut uskomattoman kauniina täällä Sydän-Hämeessä. Puut ovat nyt parhaassa loistossaan, pihlajat, haavat, koivut. Ensin näytti siltä, ettei ruskaa tule ollenkaan, mutta vihdoin se puhkesi, kuitenkin lyhyeksi aikaa. Lyhyeksi siksi, että lehdet varisevat kiihtyvällä vauhdilla maahan ja koristavat kohta vain myyrän valtakuntaa. Eilen olin ystäväni kanssa sammalretkellä. Kiersimme lähipitäjien kallioita tehden mielenkiintoisia löytöjä. Niitä varmaan löytyikin, mutta näytteet ovat vielä pusseissa eikä niitä ole ehditty määrittää. Sen sijaan kameran kortilta löytyi kaksi mukavaa kuvaa, jotka osoittavat kasvien sitkeyttä. Vieressä pieni männyntaimi yrittää juurtua puhtaaseen kallioon tai siltä se ainakin näyttää. Kai tuossa kohtaa on jokin rako ja siellä ripaus multaa sen juuria varten. Usein näkee käkkyräisen männyn sinnittelevan kallionraossa vuosikymmenestä toiseen. Juuret ovat tunkeutuneet sananmukaisesti kallion sisään kyhmyisinä ja kiemuraisina. Lapsena kerran katkaisin tällaisen männyn saadakseni siitä mukavan käyrävartisen kepin itselleni. Nyt sellaista voisin jo tarvitakin, mutta mitä kymmenvuotias koltiainen sillä teki, se on jäänyt arvoitukseksi. Mutta tarinan juju on siinä, että laskin suurennuslasin kanssa vuosirenkaat ja otin sitten lakin päästäni. Olin kaatanut itseäni kymmenen kertaa vanhemman vanhuksen äkkinäisen päähänpiston seurauksena. Eli nuo kivenkoloissa sinnittelevät puut voivat olla uskomattoman vanhoja.

pihlaja1Toinen kuva on samalta retkeltä. Siinä pihlaja on juurtunut myös kallionrakoon ja murtanut koloa suuremmaksi saadakseen juurilleen kasvutilaa. Onpa tuosta lohjennut oikein palakin pois. Se ei kuvassa näy, mutta lojui maassa pihlajan alla. En tietenkään varmuudella tiedä, onko se pihlajan saavutuksia, mutta hyvällä mielikuvituksella sen voisi niin uskoa. Onhan vanhassa laulussakin tarina samanlaisesta tapauksesta, jossa pihlaja mursi muurin.

Kalliot rapautuvat paitsi kasvien toimesta niin myös veden voimasta. Vesi laajenee jäätyessään ja kun rako täyttyy vedellä, jäätyy, sulaa ja jäätyy uudelleen lukemattomia kertoja, alkaa rako vähitellen laajeta ja lopulta kalliosta irtoaa pala. Aikaa näihin muutoksiin menee, mutta luontohan ei aikaa kysele, sehän on ihmisen luoma mittari menemisille ja tulemisille, ainaiselle kiireelle. Kun puut meidän mielestä kituvat kallionkoloissa, ne todellisuudessa tekevät omaa työtään, uurastavat tietämättään ja elää sinnittelevät paljon pidempään kuin me luomakunnan kruunuiksi kutsutut konsanaan.’

 

Nahkaa

nahkajkl1

’Syksyn tullen alkaa olla aikaa myös jäkälille. Nyt ne ovatkin kosteassa metsässä helposti huomattavissa. Joskus joku kysyy, miten ne jäkälät ja sammalet erottaa toisistaan. Pääsääntö voisi olla väri: sammalet vihreitä tai ruskeita, jäkälät harmaita. Mutta eihän tämä kaikkea kerro, koska on paljon ruskeita ja mustia jäkäliä, on vihreitäkin. Toisaalta on monenvärisiä sammaliakin. Kuvan nahkamaiset jäkälät (Peltigera) on kuitenkin ryhmänä helppo huomata jäkäliksi, vaikka ne lajilleen ovatkin hyvin vaikeita määrittää. Näitä maassa kasvavia jäkäliä on Suomesta löydetty 28 lajia. Yläkuvassa on helposti huomattava polkunahkajäkälä (P. degenii), joka muodostaa kauniita rengasmaisia kasvustoja metsäteille ja poluille. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana harvinainen. Sen harmaiden lehtiliuskojen reunat kääntyvät ylöspäin, josta se on helppo erottaa hyvin yleisestä jokapaikanlajista huopanahkajäkälästä (P. canina), jonka lehtiliuskojen kärjet ovat paitsi huopaiset niin myös kääntyneet kärjestä alaspäin. Metsissä sammalten päällä kasvaa yleisimpänä vihreä pilkkunahkajäkälä (P. aphthosa). Se on myös helppo tunnistaa, koska se on ainoa yleinen vihreä nahkajäkälä. Pistänpä tähän lopuksi vielä sen kuvan. Tarkemmat esittelyt Luopioisista löydetyistä nahkajäkälistä löytyvät kasvisivuilta.

nahkajkl2

Syyskuun alkaessa

heisi1

’Virallisesti kalenterin mukaan kesä on ohi, mutta ainakin täksi viikoksi on vielä luvattu lämpimiä ja aurinkoisia kelejä. Miksi suremaan kesän loppumista, onhan syksy ihan hyvä vuodenaika väreineen, marjoineen ja hämyisine iltoineen? Itse tuskailen usein näkemisen kanssa, kun yrittää tihrustaa pientä sammalta huonossa valossa jossain kallionkupeessa enkä näe, en millään.

Viime lauantaina Suomen luonnon päivä huipensi komean kesän. Säiden puolesta se oli vaihteleva, niin kuin hyvä onkin. Kesään kertyi kuitenkin ennätysmäärä hellepäiviä. Laskin niitä täällä Etelä-Hämeessäkin olleen kolmen kuukauden aikana 24 kpl. Nyt on syksyn vuoro. Olen ottanut jo varaslähdön ja käynyt muutaman kerran puolukassa. Lapsena syyskuun ensimmäinen päivä oli aina se puolukkapäivä. Silloin mentiin lähisuon laitaan eväiden kanssa koko perhe ja noukittiin talven puolukat talteen. Tänä vuonna marjat kypsyivät etuajassa ja niinpä puolukkaa on saanut noukkia jo parin viikon ajan.

Yläkuvan marjat eivät ole syötäviä. Pistin heisipuun marjatertun päivityksen kuvaksi sen vuoksi, että pidän tuosta lehtopensaasta. Sen marjat ovat lievästi myrkyllisiä, niin kuin useimpien lehtopensaiden marjat, eikä niitä kannata noukkia. Parempiakin on saatavilla. Koiranheiden marjat muistuttavat minua kotimaisen luonnon moni-ilmeisyydestä ja kuitenkin yhtäläisyydestä. Joskus olen ihmetellyt erilaisten marjojen määrää ja samankaltaisuutta. Miksi niin useat marjat ovat punaisia? Miksi lehtojen marjat lähes poikkeuksetta ovat myrkyllisiä? Miksi eläimet eivät saa mahankouristuksia ja sairastu myrkyllisistä marjoista? Paljon on suomalaisessa luonnossa ihmeteltävää. Ei tarvitse ollenkaan lähteä merta edemmäksi kalaan löytääkseen innoittavia kokemuksia. Niitä löytyy ihan kummasti omasta takaakin.

Nyt on aika nauttia syksystä, väreistä, marjoista, kuulakkuudesta ja hiljaisuudesta.’

Sienen hengitys

hengitys

’Syksyinen metsä antaa monen moista pohdittavaa. Luin marraskuun puolivälissä Suomen Luonto-lehdestä Lasse Kososen ja kumppaneiden kirjoittaman pienen artikkelin lumihiuksista ja yllättäen löysin vastaavan ilmiön aivan kuun lopulla lähes takapihalta. Muisti on hatara, mutta jossain sen pohjalla on kuvia vastaavasta ilmiöstä menneiltäkin vuosilta, mutta silloin kukaan ei vaivautunut selittämään, mistä on kysymys. Lainailen tähän omia havaintojani ja kyseistä artikkelia.’

Otin ylläolevan kuvan marraskuun viimeisellä viikolla Etelä-Hämeessä kosteassa lähteisessä lehdossa. Maassa lumikuuran alla lojui puolittain lahonneita lehtipuiden oksia ja pikkurunkoja. Pehmeä maa oli pettänyt niiden juuriston alla ja sortanut ne sammalten ja karikkeen sekaan lahoamaan. Kosteikossa kasvoi edelleen ainakin lehmusta, raitaa, haapaa, tuomea ja harmaaleppää sekä pienempinä pensaina lehtokuusamaa, taikinanmarjaa ja viinimarjoja. Olin todennäköisesti kauden viimeisellä sammalretkellä ja pengoin isojen haapojen tyviä löytääkseni jotain merkkejä pienistä väkä- ja harasammalkasvustoista, joita olin nähnyt muuallakin lähialueella. Hämmästyin, kun maassa kaiken rydön alla näkyi jotain valkoista, joka ei ollut tavallista kuuraa. Se pursui lahonneen lehtipuun revenneen kuoren alta kuin hento platinanvalkoinen tukka, kuin hiuskiehkurat.

Kamera paljasti vasta työpöydän ääressä, että tuo harsomainen kasvusto muodostui kuin muodostuikin ohuen ohuesta hiusmaisista seitistä, vähän kuin hämähäkin seitti. Kaivoin Luontolehden esiin ja vertasin kuvia, kuin yksi yhteen. Olin siis löytänyt sienen hengityksen. Ilmiö syntyy nykytietämyksen mukaan lahoavassa puussa olevan sienirihmaston hengityksen seurauksena suotuisissa olosuhteissa, mutta tämä selitys on vasta teorian asteella. Todellista totuutta ei vielä tiedetä.

Suotuisat olosuhteet olivat tuolloin nollakeli ja kosteus. Kun kolisutin kalikkaa, niin lumi karisi siitä pois aivan kuin kuura ruohoista tai oksista sumuisen yön jälkeen. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä eli vesihöyry tiivistyy suoraan jääksi eli lumeksi ja kiteytyy kiinni oksaan. Tässä vain muodostuu pitkiä seittimäisiä ’kasvustoja’.  Lumihiukset säilyivät lähteiköllä koko päivän, sillä lämpötila ei noussut nollan yläpuolelle. Kun tuota lunta otti käteen, se suli välittömästi vedeksi.

Ilmiön on kuvattu noin sata vuotta sitten vuonna 1917. Asialla oli silloin saksalainen Alfred Wegener, joka on selvitellyt muitakin luonnonilmiöitä, kuten mannerlaattojen liikkeitä. Näin tuossa artikkelissa kerrotaan. Minulle ilmiö oli uusi, vaikka sen seurauksia olenkin nähnyt luonnossa. Tämä todistaa ainakin sen, että sienetkin hengittävät. Onkohan tuossa syntyneessä jäässä paljonkin hiilidioksidia, sillä sitähän hengityksessä syntyy? Hämäryys esti lähemmät tutkimukset ilmiön kanssa, mutta mietin lisäksi ainakin sitä, miten nopeasti tuo hiusmainen kerros syntyy eli suihkuaako vesihöyry puun sisältä vai kasvaako hius vähitellen ikään kuin jääpuikko?

Nyt on lumi peittänyt alleen risut ja männynkävyt. Sienten hengitys on jäänyt huokumaan hangen alle vai vaipuuko tämäkin salaperäinen maailma kylmänhorrokseen hyönteisten ja alkeellisten eläinten tapaan? Se onkin sitten ihan eri asia, uuden tutkimisen ja havainnoinnin tarpeessa. Mukava siitäkin olisi jotain tietää.

Halava

halava

’ Hieraisin silmiäni, noin kuvaannollisesti, ajaessani pari päivää sitten Kuhmoisten ja Jämsän väliä. Tien reunassa kukki paju eli siinä oli selvät pajunkissat niin kuin keväällä. Pensas oli pari metriä korkea ja hyvin säännöllisen pensaan muotoinen. Kovassa vaudissa ja liikenteessä en sitä sen kummemmin päässyt katsastamaan, mutta ihan se näytti keväiseltä pajupensaalta kissoineen. Kuvan paju se ei ole, se on halava (Salix pentandra), joka myös tekee kissoja näin syksyllä.’

Pajut on haastava mutta mielenkiintoinen ryhmä kasveja. Lehdettöminä monet niistä ovat aivan mahdottomia määrittää eikä usein kukkatuntomerkeistäkään ole keväällä apua. Pajujen määrittäminen onnistuu parhaiten keskikesällä lehtien perusteella, eikä se silloinkaan ole aina helppoa. Pajut nimittäin risteytyvät keskenään ja joskus vielä uudelleen jonkin kolmannen lajin kanssa muodosten kummallisia kasvustoja, joista ei aina voi sanoa muuta kuin, että se on pajua. Joskus suolla tai Lapin tuntureilla joutuu nostamaan kätensä pystyyn: taito määrittämiseen ei riitä.

Pajujen ryhmässä muhiikin todellinen lajihautomo. Tutkimusten mukaan sieltä voidaan jossain vaiheessa tulevaisuutta määrittää tieteelle uusia pajulajeja. Ne ovat risteymäsyntyisiä, mutta vähitellen irtautuneet kantalajiensa vaikutuspiiristä ja muodostavat itsenäisiä, omin päin lisääntyviä kantoja ja kasvustoja.

Suomessa kasvaa tällä hetkellä n. 20 pajulajia. Sen lisäksi on joukko alalajeja ja koristekasveja. Kaikkihan eivät ole yleisiä eivätkä kasva samoilla paikoilla, mutta jo pelkästään kiilto-, aho-, mustuvapaju ja raita saavat risteytymällä keskenään aikaan pientareille melkoisen sekamelskan. Soilla ja kosteikoilla sitten mukaan tulevat vielä virpa- ja harmaapaju. Joskus pensastoja katsellessaan tulee mieleen, onko siellä ensimmäistäkään puhdasta pajulajia.

Kasvikartoituksessa tämä on enemmän kuin haasteellista. Joskus miettii pitkään, voiko ruutuun pistää lajia ollenkaan, kun löydetty yksilö on selväti risteymä. Yleensä jostain vierestä löytyy kuitenkin puhtaampikin verso, mutta aina ei näin käy ja silloin ruudusta saattaa jäädä jompi kumpi tai kumpikin kantalaji kokonaan merkitsemättä.

Kuvan paju on helppo tuntea jopa näin syksyllä ja lehdettömänä. Halava kukkii alkukesästä vasta lehtien puhjettua, tekee ja varistaa siemenensä syksyllä, mutta jättää tyhjät siemenkodat oksille talven ajaksi. Niinpä nyt maisemassa näkyvät ’pajunkissat’ ovat juuri halavan siemenkotia. Halava risteytyy esteettä vain koristepajujen, hopeapajun ja salavan, kanssa. Näitä risteymiä näkee joskus istutettuna enkä tiedä tekevätkö ne ollenkaan siemeniä. Niinpä halavan voi melkoisella varmuudella määrittää oikein juuri näin syksyllä.