Akvarelleja Engelin kaupungista

akvarelleja_engelin_kaupungista’Aloitin kirjan lukemisen illalla ennen palkintotilaisuutta ja lopetin sen seuraavana iltana, kun tulos oli julkistettu. Olin kait ajan hermolla. Kannatti olla, sillä pääsin tuoreeltaan arvioimaan, oliko Baba Lybeck onnistunut valinnassaan ja oliko Jukka Viikilä saanut aikaan kirjan, joka kannatti kirjoitta ja palkita tämän vuoden Finlandia-palkinnolla? Molempiin kysymyksiin voin täydestä sydämestä vastata myöntävästi.

Tähän kirjaan on vaikea liittää mitään genreä, se on sen verran omaperäinen kirjallisuuden alalla. On hienoa, että uskalletaan rikkoa rajoja ja tuottaa muutakin kuin perinteistä proosaa. Kirjan päähenkilö on Carl Ludvig Engel, arkkitehti 1800-luvun alkupuolelta, jonka käden jälki näkyy laajalti Suomessa tänäkin päivänä. Toisaalta kirjan päähenkilönä voisi olla myös Helsinki, josta kirja kertoo Engelin päiväkirjan tai yöpäiväkirjan kautta, niin kuin hän itse kirjoittamistaan kuvaa. Engel loi Helsingin nykyisen ilmeen tulipalon poltettua puukaupungin. Päiväkirja kertoo, kuinka hän lupasi vaimolleen Charlottelle viipyä tässä syrjäisessä ja kylmässä paikassa vain kuusi vuotta. Niin nopeasti kaupunkia ei kuitenkaan rakenneta ja niinpä matkasta tuli elinikäinen.

Päiväkirja kuvaa arkitehdin työtä keisarillisessa suuriruhtinaskunnassa, jossa keisarin tuli hyväksyä rakennuspiirustukset ja rahoitus. Senaattori Johan Albrecht Ehrenström loi Helsingin ruutuasemakaavan ja Engel rakennukset katujen varsille. Suurimpana ja kauneimpana Nikolain kirkon kukkulalle Suurtorin pohjoisreunalle. Sitä ennen olivat valmistuneet jo senaatin rakennus ja Aleksanterin yliopisto torin vastakkaisille puolille.

Kun Engel sai viran intendenttikonttorin johtajana, hän pääsi suunnittelemaan rakennuksia koko suuriruhtinaskuntaan ja sen jäljiltä on engelimäsiä kirkkoja, raatihuoneita, majakoita, postitoimistoja, ympäri Suomen vielä nykyäänkin. Hän vaikutti Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Ahvenanmaalla pieniä maalaispitäjiä unohtamatta. Kirjan kautta valoittuu se suunnaton työ, jonka hän teki, mutta myös hänen yksityiselämänsä Charlotten kanssa kylmässä Helsingissä ja se lämpö, jota hän tunsi sairasta lastaan Emilietä kohtaan. Hän jäi lopulta yksin, mutta hänen työnsä jälki näkyy.

Kerrankin voittajaksi valikoitui todellinen helmi. Engelistä on jäänyt jälkipolville kovin vähän historiatietoja, joten tämäkin Viikilän luoma päiväkirja on pitkälti fiktiivinen. Hienosti kirjailija on asettunut sen ajan saksalaisen arkkitehdin hahmoon ja luonut tälle elämän hänen massiivisten rakennustensa rinnalle. Kirjasta välittyy ymmärtäväinen puoliso, rakastava isä, mutta myös tarmokas ja päättäväinen työntekijä, joka pohtii tekemisiään, niiden oikeutusta ja omaa toimintaansa läheistensä parhaaksi.

Hän suri Emilien englannin taudin eli riisitaudin runtelemia jalkoja, tietämättä, että pohjoisen talvien vähäinen valo ja D-vitamiinin puutos aiheuttivat sairauden. Hän suri Charlottelle antamaansa lupausta, jota ei voinut täyttää. Koskaan he eivät päässeet takaisin rakastamaansa Berliiniin. Upeasti rivien välistä voi löytää sekä kaipauksen Berliiniin että lopulta myös rakkauden Helsinkiin. Harva arkkitehti pääsee kuitenkaan rakentamaan kokonaisen kaupungin.

Runollisuus kirjassa näkyy tarkasti harkituissa lauseissa ja niiden jaksotuksessa. Runous onkin punottu proosan sekaan ja saatu kirjasta näin unenomainen, mystinen mutta myös lumoavan kaunis. Tuskin kirja on mikään kirjakauppiaiden unelma, mutta lukemisesta nauttivalle se on hieno kokemus. Kiitos Jukka Viikilä, kiitos Baba Lybeck.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016. 213 s.

Kärsivällinen tarkka-ampuja

karsivallinentarkka-ampuja’Kesällä tulee luettua vähemmän, kun on niin paljon todellista ja mielenkiintoista ympärillä. Jotain kuitenkin. Matti Rönkän Eino on mielenkiintoinen ja paraikaa pöydällä iltalukemisena, Pari sammalkirjaa lepäilee selailtavana, samoin hyönteiskirjoja kukkakärpäsistä ja sarvijääristä. Siihen lomaan loksahti myös Arturo Perez-Reverten viimeisin suomennettu teos. Aikojen kuluessa olen lukenut lähes kaikki espanjalaisen kirjoittamat romaanit ja pitänyt niistä. Siksi kait tämänkin kirjastoautolta tilasin. Tässä muutama kommentti ajankohtaisesta aiheesta.’

Kirja kertoo graffiittimaalareiden maailmasta. Nuori poika saa surmansa maalatessaan graffiittia vaarallisessa paikassa. Hän putoaa kadulle ja kuolee. Pojan vaikutusvaltainen isä syyllistää salaperäisen Sniperin osalliseksi poikansa kuolemaan ja aloittaa taiteilijan ajojahdin. Samaan aikaan tunnettu galleristi palkaa etsivä Lex Varelan etsimään Sniperin, jotta tämän työt saataisiin tallennettua ja kaupallistettua gallerioiden seinille. Taiteilijan ajojahti alkaa Espanjasta ja päättyy Napoliin.

Sniper ei halua kaupallistaa taidettaan, koska laillinen graffitti ei ole mikään graffiitti. Laiton maalaaminen on pääasia, ei lopputulos. Tällä tavalla hän haluaa hyökätä taiteen olemusta vastaan, mutta samalla itse pysytellä piilossa saadakseen paitsi julkisuutta asialleen myös säilyäkseen hengissä. Hän kutsuu somen kautta toisia maalareita yhteisiin projekteihin ja luo silloin huvinkin vaarallisia tilanteita. Niinpä hän on osaltaan vastuussa nuorten graffiitintekijöiden kuolemaan. Varela pääsee Sniperin jäljilleen ja saa kontaktiensa kautta yhteyden häneen. Lopulta he tapaavat Nopolin maanalaisissa käytävissä ja maalaavat yhdessä seinää. Myös kuolleen pojan isän palkkaamat etsivät pääsevät perille. Loppunäytös näytellään metrotunnelissa.

Laiton on laitonta. Siksi kirjan maailma on enemmän kuin kyseenalainen. Jos Sniperin julistama aate leviäisi kaikkialle, se romuttaisi yhteiskunnan rakenteita. Ei voida ajatella, että saa tehdä, mitä haluaa, sotkea ja turmella yhteistä omaisuutta, edes taiteen nimissä. Tämä on kuitenkin useimpien graffiittimaalareiden ajatus ja tänä päivänä ehkä laajemmaltikin hyväksyttyä. En tunne sitä maailmaa kovinkaan hyvin ja siksi kirja avarsi tietämystäni. Se kuitenkin näytti myös sen laittoman maailman vaarat ja vastuuttomuuden kasvot. Jokainen touhuaa omaansa eikä muista välitetä. Sniper houkutteli nuoria tekemään laittomuuksia ja samalla vaarantamaan henkensä, mutta ei kantanut vastuuta teoistaan ei maalarina eikä värvärinä.

Tämän päivän HS:n artikkeli käsittelee laillista katutaidetta, mutta puhuu samasta asiasta. Hyvin tehty graffiitti on taideteos, jota ei kukaan omista. Se on tehty yleiselle paikalle ja muut maalarit voivat sitä kunnioittaa tai maalata päälle, se lieneekin sitten jo laitonta. Graffiittien maalaaminen on yksi nuorisokulttuurin muoto, jonka jokainen silmät auki kulkeva on huomannut. Valtaosa näistä värikkäistä teoksista junien kyljissä, muuntajien seinissä, tolpissa ja aidoissa on laittomia ja yhteiskunta joutuu sijoittamaan suuria summia niiden puhdistamiseen. Maalarit eivät enää ole pelkästään nuoria, Sniperkin osoittautuu keski-ikäiseksi.

Kirja ei ollut parasta Perez-Reverteä, mutta menetteli näin kesälukemisena. Lopputulos oli ennalta-arvattavissa, mutta sen aiheuttaja ei. Siksi lopussa oli lukijaa hätkähdyttävä ylätys. Epätavallista niin kirjailijalle kuin koko genrellekin on, että päähenkilö Lex Varela on nainen ja lesbo. Ehkä se on nykyajan tuomaa uutta jännitettä tarinankerrontaan. Tässä se ei kyllä häirinnyt millään tavalla. Ehkä Varelan otteet olivat pehmeämmät, pistooli oli vaihtunut pippurisumutteeseen ja voimankäyttö ajatteluun. Niinpä, vaikka kirjassa oli kuolemaa ja väkivaltaa genren mukaisesti, sillä ei mässäilty eikä se noussut tarinassa keskeiseksi. Hyvä näin.

Arturo Perez-Reverte: Kärsivällinen tarkka-ampuja. Like, 2014, suom. Sari Selander. 264 s.