Ensimmäinen

’Kun säät ovat mitä ovat, niin sammalhavaintojen teon voi aloitta jo tammikuussa. Kiertelin aamulla Päijänteen rantoja ja katselin kuvattavaa. Puiden runkojen jäkälät olivat kuuran peitossa, mutta rantatörmän alla sammal loisti vihreänä. Lumi ei estänyt kuvaamista eikä keruuta, sillä sitä oli vain penkereen päällä muutaman sentin kerros. Sammal oli toki jäässä, mutta kun sitä hetken puristi kädessään, se suli ja asettui omaan tuttuun muotoonsa.

Mutta mikä sammal se sitten oli? Keräsin näytteeksi muutaman tupsun ja paluumatkalla veikkailin, mikä laji siitä oikein ilmaantuu. Luppi ei kertonut vielä totuutta, eikä ensin mikroskooppikaan ja olin jo taas miettimässä jotain hienoa ja ainutlaatuista. Sielläkö rantapenkan alla, tuikitavallisessa paikassa. Liekö ihan uusi maakuntaan tai peräti koko maahan. Kaikkihan on mahdollista, kun on enempi innokas kuin …

Tavallinenhan se oli, aivan tavallinen, vaan miksi se ei voinut olla kasvupaikallaan itsensä näköinen? Olisinhan sen heti tunnistanut. Mutta niin se on, tavallinenkin on outo, kun se kasvaa oudossa paikassa, oudolla tavalla pää alaspäin. Olen ennenkin ihmetellyt palmusammalen monimuotoisuutta. Joskus se on kuin pieni metsä, joskus yksittäinen palmu kiven päällä, joskus suikertaa koskessa kuin paraskin sukeltaja, joskus leviää mattomaisena lahopuulle. Taas se yllätti. Tapaus osoittaa, että kaikkea kannattaa kurkistaa ja kaikkea kannattaa ajatella ja ajatella vielä toisenkin kerran, ennen kuin tekee siitä itseään suuremman harvinaisuuden.’

’Ensilumi’

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Alkaako jo talvi? Niin ajattelin, kun katsoin aamulla ulos. Maa oli valkoinen ja maisema harmaa, sataa tihuutti jotain kiinteää. Enpä oikein tiedä, voiko tuota ensilumeksi nimittää, koska suurin osa siitä oli sumusta tiivistynyttä kuuraa, mutta rännäntapaista tiputteli taivaalta ainakin.

Nyt on lokakuun 13. päivä eli kuu alkaa olla puolessa. Jossain 80-luvun syksyssä lumen satoi lokakuun alussa ja se viipyi maassa toukokuulle. Muistan silloisen tuskastumisen, kun talvi vain jatkui ja jatkui. Nykyään sellaisia talvia ei enää ole ollut eikä ehkä kaipaakaan. Kohtuus kaikessa, mutta tämä kohtuus on usein ollut hukassa viime aikoina. Ääri-ilmiöt ovat olleet vallitsevia: kovia tuulia, pitkiä kuivuusjaksoja, helteitä ja kovia pakkasia. Monesti sanotaan, että tämä on poikkeuksellista. Onkohan niin, vai syynätäänkö sää nykyään niin tarkkaan, että tavallisetkin ilmat muuttuvat poikkeussäiksi.

Joka tapauksessa vielä ei soisi talven tulevan, on monia mukavia hommia vielä tekemättä tältä vuodelta, kuten Luopioisten sammalkartoitus, jonka aloitin elokuulla. Sitä tekisi mielellään vielä muutaman viikon. Katselin myös kukkia. Nyt ne ovat saaneet siipeensä oikein kunnolla. Saattaa olla, ettei marraskuussa ole enää mitään laskettavaa. Syyskuun alussa oli liki 70 lajia kukassa ja tämän kuun alussakin vielä 55 lajia. Se on ennätys siltä ajalta, kun olen syksyisin kukkia laskenut, kuten viime postauksessa kerroin.

Aika näyttää, mihin mennään! Ennustaminen on vaikeaa ja saattaahan sitä tulla vielä oikein hyväkin ajanjakso ennen lumia. Odotellaan sitä!’

Talvikasveja

talvisää

’Viime päivät on pakkanen nipistellyt luontoa ja poskipäitäni oikein urakalla. Täällä etelässä ollaan sentään vielä inhimillisissä lukemissa, mutta pohjoisviiman kanssa sekin pakkanen tuntuu. Käy oikeastaan sääliksi metsän eläimiä, sillä kun lunta ei ole, joutuvat ne koville suojaa etsiessään. Saattaa moni menehtyä näillä ilmoilla.

Kasvimaailma selvinnee paremmin. Pitkä pimeä syysaika antoi niille riittävästi aikaa sopeutua talveen ja nyt ne vain köllöttelevät. Hyvin on asiat järjestetty. Kuvassa olevat puut peittyivät eilen paksun kuuran alle ja keskipäivän valossa maisema näytti kauniilta pasetellisävyissään. Havupuut odottavat lämpöasteita, että voivat alkaa ravinnontuotannon neulasissaan. Lehtipuiden oksilla silmut ovat valmiina kasvattamaan lehdet samaan työhön. Ilmastonmuutosta voitaisiin torjua tehokkaammin, jos vain olisi rajusti enemmän vihreitä kasveja imemässä hiilidioksidia ilmasta pois. Kun katselee ympärilleen, ei voi kuin tulla surulliseksi. Lehdissä ja tutkimuksissa toitotetaan, että puita on enemmän kuin koskaan. Liikkuessaan tuolla ulkona niitä ei vain tahdo huomata, kun ovat vielä niin pieniä hakkuuaukkojensa keskellä.

Alakuvaan sain läheisen lammen rannalta jouhisaran. Sen kuuraiset varret kaartuvat kauniisti rantamättäillä. Kuvatessani jäin miettimään, miten käy sarakasvien lehtien ja varsien talvella? Kasvattaako kasvi aina uudet lehdet, uudet varret ja vanhat maatuvat? Näin taitaa olla. Siis nuo nyt niin kauniit kuuralehdet ovatkin kuollutta kasvimateriaa ja painuvat lumen alla maata vasten, jotta uusista silmuista pääsevät uudet versot työntymään tilalle. Näinhän ruoho- ja heinäkasveilla valtaosalla tapahtuu. Puut, pensaat ja varvut säilyvät talven yli sellaisenaan ja jatkavat keväällä kasvua. Samalla tavalla käy sammalille. En jaksa olla ihmettelemättä, kuinka ne ovat sitkeitä. Siinä meille ihmisillekin esikuvaa.’

jouhisara

Tammikuun kukkia

vesiheinä

’Kävin tänään pikipäin maalla Luopioisissa. Koska joulukuun alussa maa oli lumen peitossa, en saattanut tehdä kukkakartoitusta edelleen kukkivista kasveista. Niinpä tein sen nyt tammikuun alussa, koska maa oli lumeton. Kiersin aika nopeasti saman reitin kuin syksylläkin. Päällisin puolin kukat olivat kuihtuneet, heinät laonneet ja kasvit vaipuneet talvilepoon. Kuitenkin löytyi myös kuvan mukaisia reheviä kasvustoja. Pihatähtimö eli vesiheinä on todellisuudessa kuvattu syksyllä, mutta kasvimaan laidassa oli lähes samassa vedossa olevia kasvustoja. Nuput näyttivät siltä, kuin ne voisivat millä hetkellä tahansa aueta. Siinä siis ensimmäinen tammikuun kukka.

Puutarhapolun jälkeen kiersin kellarin kupeelle katsomaan, onko saunakukasta mitään jäljellä. Yllätyksekseni löysin sen kukkivana. Totuuden nimessä on sanottava, etteivät kukat olleet enää mitään kesän loistokkaita, pystyjä ja ylväitä, vaan nuokkuvia rääsyjä, joista puuttui terälehtiä ja kehräkukatkin olivat harmaantuneet eli siis kuolleet, mutta kukkia kaikitenkin. Siitä löytyi toinen laji tammikuulle.

Kasvilavassa olen kasvattanut kesällä yrttejä, salaatteja ja mausteita. Se on suojattu sivuilta ja täytetty rehevällä kompostimullalla. Katselin tarkaan löytyisikö kukkivia rikkakasveja. Peipit olivat kuitenkin pudottaneet kukkansa, vaikka lehdet olivatkin vielä vihreät. Lutukat olivat nuutuneet ja laskeutuneet mullalle lepäämään. Pillikkeistä ei näkynyt jälkeäkään. Mutta mikäs pilkisteli ruohosipulin takaa, nurmihärkkihän se. Kukkaa tuolta kasvilta en enää löytänyt, mutta aivan samalla tavalla kuin vesiheinälläkin, turpeat nuput olivat valmiit avautumaan ja pilkistipä verholehtien rakosesta hieman valkoista terälehteäkin. Niinpä tulkitsin sen kolmanneksi tammikuun kukaksi.

Nyt palasin takaisin pihaan ja mikäs tulikaan vastaan aivan vanhan navetan edessä. Sen ikkunoiden alla olin kukituttanut pari vuotta sitten kaupasta ostamiani orvokkeja. Siinähän aivan seinän vieressä kukki komeasti tarhaorvokki eli villiytynyt koristeorvokki, jonka siemenistä jotkut aina itävät ja levittäytyvät kukkapenkin ympäristöön. Sitkeä sissi, tuumasin ja merkitsin neljännen tammikuun kukan muistivihkoon.

Sitten alkoikin tuskien taival, sillä piha näytti kuolleelta vihreältä aavikolta. Sellainenhan kynitty nurmikko on, se ei kuki eikä kukoista. Kiersinkin metsän puolelle ja siellä pientarella kasvoi viides tammikuun kukka. Oikeastaan se oli heinä, kylänurmikka, mutta kun se on ennekin saanut olla kukkien joukossa kasvikartoituksissa, niin olkoon nytkin. Nurmikka on yksivuotinen ja siksi se tekee kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tuskin sen tammikuisista kukista siemeniä koskaan tulee, mutta eihän yrittänyttä laiteta.

Kaikista ponnisteluista huolimatta enempää kukkia en löytänyt. Ystäväni puutarhassa Orivedellä näsiä puhkesi kukkaan joulupäivänä. Minun reitilleni ei näsiää kuulunut enkä mennyt sitä erikseen katsomaan metsän puolelle. Riittäköön siis nämä viisi tammikuun kukiksi. Rikkaruohojahan ne ovat mutta sinnikkäitä sellaisia. Kaikki muut kukat ovat siis talvilevossa, vaikka talvi viipyykin – tulleeko koskaan.’

Marraskuu

marraskuu1

’Sana marras tarkoittaa kuollutta, eli marraskuu on kuollut kuukausi. Tänään on pyhäinpäivä, vanhalta nimeltään pyhäinmiestenpäivä. Se on ikivanha kirkollinen juhla, lienee juhlista vanhin ihan ajanlaskun alkuajoilta. Silloin muisteltiin pyhiä, jotka olivat tehneet jotain merkittävää toisten hyväksi tai puolesta. Monesti heistä tuli lopulta pyhimyksiä katolisen kirkon hierarkiaan. Nykyään pyhäinpäivä on juhla muiden seassa ja on sekin kaupallistettu Halloween-touhun kautta. Tuo nimihän tulee sanoista kaikkien pyhien ilta (all hallows eve).

Yllä oleva kuva kertoo paljon marraskuusta, on pimeää, märkää, synkkää. Ei yhtään ihme, että tähän aikaan liitettiin kaikkea salaperäistä, pahaa ja mystistä. Haamut ja noidat liikkuivat pimeän suojissa ja niitä piti olla hätistelemässä pois. Karjaa suojeltiin pahalta, ihmisiä peloteltiin ja elämää asetettiin vähitellen talvilepoon. Karhut ovat menneet jo talvipesiinsä, lepakot riippuvat pää alaspäin kattoparrussa ja siili on löytänyt, toivottavasti, turvallisen pesäkolon sekin. Ihminen käpertyy tulen ääreen, ottaa jotain luettavaa, tai käsityön käteensä ja viettää rauhaisaa hiljaiseloa. Vai onko tänään näin? Monessa kohdin on, mutta ihmisen kohdalla ei. Meille ei tahdo tuota lepohetkeä siunaantua, vaan puskemme eteenpäin pysähtymättä. Näin ei saisi olla, vaan kuitenkin on.

Kuvan pimeä metsä on myös turvallinen paikka. Kukaan ei näe sinne ja siellä saa olla rauhassa. Hyvin usein lähden kävelemään tuttua tietä pimeään metsään vain sen vuoksi, että saan olla pimeän sisällä rauhassa. Loppujen lopuksi tutulla tiellä jalat löytävät sokkonakin reittinsä ja katse kantaa juuri siihen saakka, mihin pitääkin. Metsä on hiljainen, kuin kuollut, mutta sitä se ei ole. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi kohdata näinkin synkällä ajalla metsän elämän, pöllön huuto, linnun räpistely, kettu tai hiiri on liikkeessä. Kaikki ei nuku maraskuunkaan yössä. Elämä jatkuu ja synkän metsänkin takaa löytyy valoa. Reilun kuukauden päästä käännytään kohti kesää!’

marraskuu2

Valoa ja varjoa


valo1

’Pääsiäisen aika on ollut tänä vuonna Komea, oikein isolla koolla. Varsinkin varhainen aamu, kun aurinko säteilee vielä matalalta ja ilma on puhdas ja raikas, muodostuu metsänlaitoihin ja pientareille valon ja varjon vuorottelua. Kuvasin ruudun toisensa jälkeen saadakseni vangittua tuon kimaltelevan leikin. Kokonaisuus muodostuu kuitenkin siitä hetkestä, kokemuksesta ja kaikista mahdollisista aistimuksista. Kaipa siihen hetkeen liittyy hieman pyhyyttäkin. Kuvan valonsäteet viipyivät hangella muutaman minuutin, sitten aurinko siirtyi ja varjot muuttivat muotoaan. Tilaisuus oli ohi.’

varjo2

Jälkiä lumella

jaljet2

’Jälkien valokuvaaminen talvella ei ole niitä helpoimpia hommia. Sen huomasin taas tänään, kun kiersin kameran kanssa lumista metsää. Jälkiä oli vaikka muille jakaa, mutta kun suuntasi kameran niitä kohti, ne hävisivät, sulautuivat ympäröivään valkoisuuteen. Uutterasti räpsytin kameraa ja työpöydän ääressa ihmettelin sitä latteutta, mikä kuvista löytyi. Sain toki kunnollisiakin, kuten hirvenjäljet yläkuvassa. Ne on kuvattu tieuralta, jossa oli vain ohut kerros lunta auratun pohjan päällä. Hangesta niitä oli turha yrittää kuvata. Siinä kävi näin:

jaljet4Hirvenjäljiksi jäljet tunnistaa kyllä, kun katsoo syötyjä männyntaimia, eipä muuten. Taimikoissa nuo koikkelehtijat ovat saaneet taas tänä talvena aikaan aikamoista tuhoa. Onneksi tuossakin taimikossa on kuusia mukana, niihinhän hirvet eivät koske.

Kuvasin myös jäniksenjälkiä. Ne katosivat kokonaan valkoisuuteen. Onneksi tuuli oli kuljettanut hankea pitkin suuren määrän kuusenneulasia ja muuta roskaa, jotka olivat kerääntyneet jälkiin. Näin ne näkyivät selvänä jotoksena yli hangen:

jaljet1Siinä on jänöjussi loikkinut pakoon. Liekö jokin suurempi peto sitä ahdistanut, sillä kuvan ulkopuolella oli havaittavissa selviä kiihdytyksen jälkiä. Vähän matkan päässä asia sitten selveni, kun hankeen olivat painuneet selvät suuren kissan jäljet. Ne ne vasta vaikeat on kuvata, sillä eläin painaa jo reilusti ja painuu pehmeään lumeen varmaan vatsanahkaansa myöten. Niinpä suuntasin kameran suoraan kohti jäljen pohjaa ja siellä varjoisassa ja puhtaammassa lumessa näkyi selvästi varpaiden painumat. Pyöreä muoto kertoi myös ilveksen saaneen vihiä saaliista. Vähän kauempaa sain sitten seurata kiivasta takaa-ajoa, noin vain jälkien valossa. En lähtenyt umpihankeen katsomaan, kuinka saalistuksessa oli käynyt. Saiko kissa paistin vai pupu pitää pitkät korvansa. Oikeastaan kun tarkemmin jälkiä katsoin, huomasin ne jo ainakin viikon ikäisiksi, joten kauaksi olisin niitä saanut seurata, jos olisin halunnut päästä osingoille, edes näkemään. Opinhan jotain kuitenkin – nimittäin jälkikuvausta.’

jaljet3

Seikkailija lumessa

lumivaaksiainen2

’Blogi on ollut jumissa toista viikkoa, ensin palvelin kaatui ja sitten odotettiin kuvia, nyt viimeksi oikeutta siirtää uutta materiaalia sivulle. Ehkä nyt on kunnossa, ehkä ei. Syy ei ainakaan ole minun. Paljon on virrannut vettä edellisen merkinnän jälkeen ja monta luonnosta ehdin tehdä. Ehkäpä ne joskus tulevat myös ulos. Lähinnä ne olivat kirja-arviointeja. Kuvan otus kömpi lumella Leivonmäen kansallispuistossa ja antoi aiheen pohtia eläinten talvehtimista. Otukselle löytyi lopulta ystävien avustuksella nimikin, lumivaaksiainen (Chionea sp.), joten siitä vain etsimään.’

Lumivaaksiainen kuuluu kaksisiipisiin hyonteisiin eli kärpästen ryhmään, vaikka sillä ei näkyviä siipiä olekaan, vain surkastuneet tyngät ja kärpästen tapaan toisten siipien paikalla väristimet. Suomesta löytyy kolme lajia, mutta tuon kohdalla tarkempaan määritykseen en ryhtynyt. Se muistuttaa yllättävän paljon hämähäkkiä, mutta kolme raajaparia kertoo sen ilman muuta kuuluvan hyönteisiin. Eläin ryömi lunta pitkin parin asteen pakkasessa aivan kuin kesällä hiekalla. Kylmyys ei näyttänyt vaivaavan sitä ollenkaan. Jostain luinkin, että sillä on ruumiinneisteissään yhdisteitä, jotka estävät sitä jäätymästä. Liekö samaan tapaan kuin ruutanoilla, joiden nesteet muuttuvat osin alkoholiksi. Aktiivisimmillaan eläin onkin muutaman asteen pakkasessa. Kun lämpötila laskee lähelle kymmentä astetta, se lopettaa liikkumisen. Aktiivisin se on tammi-helmikuussa.

Eliöiden talvehtimistahan on paljon tutkittu. Karhu nukkuu, siili vaipuu horrokseen, hyönteiset samoin. Osa tosiaan muuttaa nesteensä pakkasta kestäviksi ’pakkasnesteiksi’. Ruutanaa vanhastaan kutsuttiin kännikalaksi, koska sen oletettiin olevan jatkuvasti pienenssä humalassa veressä olevan alkoholin vuoksi. Viime päivinä on uutisoitu metsästäjistä, jotka herättivät karhun talviuniltaan ja ampuivat sen sitten itsepuolustukseksi. Metsätysrikoshan se on, siitä ei ole muuta sanottavaa. Karhu nukkuu joskus aika kevyestikin pesässään, kääntää kylkeä, synnyttää poikasia, imettää ja tarkkailee ympäristöään. Sen talvi kuluu nukahdellen ja uinuen. Lepakko laskee elintoimintansa minimiin horroksessa, jotta energiaa kuluisi mahdollisimman vähän. Sen sydän lyö harvakseltaan, lämpötila laskee lähelle nollaa ja hengitys hidastuu. Kun sen tulee kylmä, se värisyttää tahdottomasti ruumistaan, jotta ruumiinlämpö pysyisi nollan yläpuolella. Eniten ihmetyttää hyönteisten selviäminen. Nehän muutavat ruumiinnesteen väkevyyttä kestämään jopa tulipalopakkaset. Selviytyminen kevääseen onkin sitten tuurin varassa, löytääkö tintti puunrakoon kätkeytyneen eliön ja popsii suuhunsa vai ei. Maan allakaan ne eivät ole turvassa. Siellä vaanivat myyrät ja hiiret. Pikkuotus ei voi tehdä mitään puolustautuakseen. Horroksesta ei herätä ilman lämmitystä.

Lumivaaksiainen oli minulle uusi tuttavuus tänä talvena. Nyt on sen löytämisen otollinen hetki. Ei muuta kuin etsimään. Hämähäkkimäisyys, muutaman millin (3 – 8 mm) koko ja pulleat reidet antavat osviittaa oikean otuksen löytymiselle.

Kuvajainen

kuvajainen

’Näin talvella värit ovat vähissä ja monesti ajattelee, ettei mitään kuvatavaakaan ole. Täysin väärin. Mustavalkoiselta näyttävä maisema on täynnä värejä, kun tarkemmin katsoo ja oikeastaan suomalainen talvimaisema ei yhtään häpeä jonkin eteläisemmän maiseman kanssa. Meillä värit ovat monesti pastellimaisia kuin kätkettyjä. Lumessakin on useita eri värejä, ei varjoa turhan tähden maalauksissa vedellä sinisellä värillä eikä auringon kiloa keltaisella. Kokonaan eri juttu on sitten taiteilijan oma värisilmä, joka saattaa nähdä värit erilailla kuin me tavalliset pulliaiset. Mielenkiintoisia ovat myös kuvajaiset. Tumman sävykkään veden pintaan heijastuu vaaleaa lumista maisemaa ja tummaa metsää – vau, mikä yhdistelmä. Silloin viimeistään huokaa paremman kameran ja kokeneemman kuvanottajan puoleen: osaisinpa ikuistaa nuo värit, tuon tunnelman, tämän hetken. Yllä oleva kuva on talviselta virralta Petäjävedeltä. Onko siinä jo kevään kajoa vai keskitalven synkkyyttä? Löytyykö kuvasta koskikaran siiven huitaisu, oravan pudottama lumipaakku? Onko kuvassa sittenkin ainoastaan väreilevä tyhjyys? Paitsi värit, tulkintakin on katsojan silmissä.’

Luontokuvat

kuura1

’Viime vuoden Luontokuvat kiertävät paraikaa pitkin poikin maata ja uusia otetaan kasvavalla vauhdilla. Digikuvaus on mahdollistanut tavallisen pulliaisenkin näpsäykset kelvollisiksi. Eihän ne voita kisoja, mutta ovat kauniita katsella ja antavat hyvää mieltä. Viime vuoden voittaja esitteli jääkiteitä ikkunassa. Kuva ei sinällään ole mikään ihmeellinen. Joka talvi autioksi jääneiden tai kylmillään olevien rakennusten ikkunoihin muodostuu jääkiteitä. Macro-objektiivit ja tukevat jalustat ovat mahdollistaneet niiden ikuistamisen. Oma kuvani on viime talvelta ja siinä jääkiteet risteilevät ruudun poikki kuin tiet. Kansa ympärillä nöyrästi kumartaa. Oleellista jääkiteiden kuvaamisessa on kontrasti. Jos tausta on samaa vaaleaa kuin kiteetkin, eivät ne juurikaan erotu, niinhän voittajakuvassakin on tehty. Kokonaan toinen juttu olisi saada taustaan jotain muuta sävyä, punaista, vihreää, sinistä. Sellaista pitää vielä kokeilla. Siihen lienee nyt hyvä hetki, joten paras lopettaa jorinat ja lähteä etsimään kohdeta.’

kuura2