Luontokuvat

kuura1

’Viime vuoden Luontokuvat kiertävät paraikaa pitkin poikin maata ja uusia otetaan kasvavalla vauhdilla. Digikuvaus on mahdollistanut tavallisen pulliaisenkin näpsäykset kelvollisiksi. Eihän ne voita kisoja, mutta ovat kauniita katsella ja antavat hyvää mieltä. Viime vuoden voittaja esitteli jääkiteitä ikkunassa. Kuva ei sinällään ole mikään ihmeellinen. Joka talvi autioksi jääneiden tai kylmillään olevien rakennusten ikkunoihin muodostuu jääkiteitä. Macro-objektiivit ja tukevat jalustat ovat mahdollistaneet niiden ikuistamisen. Oma kuvani on viime talvelta ja siinä jääkiteet risteilevät ruudun poikki kuin tiet. Kansa ympärillä nöyrästi kumartaa. Oleellista jääkiteiden kuvaamisessa on kontrasti. Jos tausta on samaa vaaleaa kuin kiteetkin, eivät ne juurikaan erotu, niinhän voittajakuvassakin on tehty. Kokonaan toinen juttu olisi saada taustaan jotain muuta sävyä, punaista, vihreää, sinistä. Sellaista pitää vielä kokeilla. Siihen lienee nyt hyvä hetki, joten paras lopettaa jorinat ja lähteä etsimään kohdeta.’

kuura2

Talvi tuli

ruusu (1)

’Nyt maassa on jo toistakymmentä senttiä lunta, mutta tämä kuva on otettu juuri edellisenä päivänä ennen lumen tuloa. Ruusu kukkii, tai oikeastaan se on vasta nupulla. Kuva on kännykällä otettu, joten sen laatu on huono ja sommittelukin päin mäntyä, mutta dokumenttina paikallaan. Kasvien kasvukausi jatkui tänäkin vuonna aivan talven kynnykselle saakka. Nyt täällä Keski-Suomessa, jonne taas talveksi olen siirtynyt, varvutkin alkavat peittyä lumen alle ja innokkaimmat jo suihkivat suksillaan ruusunlehtien päällä.’

Vuosien saatossa olen sinnikkäästi tehnyt kukkakävelyitä kuukauden välein seuraten kasvien painumista talvilepoon. Niistä olen täällä blogissanikin kertonut. Vakioreitti maalla Hämeessä kulkee ensin pihan ympäri ja puutarhan kautta metsätielle, jota seuraan sata metriä pellon laitaan katsomaan rehupellon antia. Sitten kuljen kylään päin ja katson rannan ja pellonojan rikkakasvit. Lopuksi kierrän vielä pienen lenkin metsänreunaa ja vanhaa nurmettunutta ketoa saadakseni sieltäkin myöhäiskukkijat kokoon. Puolen tunnin aikana lajit löytyvät ja tulevat muistiin merkittyä.

Nyt tein viimeisen kävelyn pari päivää ennen kuun vaihtumista. Maa oli vielä sula, mutta pari aika kovaakin pakkasjaksoa ja lumisadetta olivat tehneet tehtävänsä ja hävittäneet kukat suuresta osasta pihakukkijoita. Lajimäärä jäi kovin vaatimattomaksi:

kylänurmikka, tarhaorvokki, vesiheinä, saunakukka, liuskapeippi, pihasaunio, niittyleinikki, heinätähtimö

Kylänurmikka on sitkeä heinä ja sen röyhyjä näkee keskitalvellakin, jos maa vain ei ole lumen peitossa. Nytkin jopa heteitä pilkisti tähkylöiden rakosista. Tarhaorvokki lienee yhtä sitkeä kuin monet jalostetut koristeorvokitkin, joiden siementaimi se on. Kukkapenkissä se kukkii läpi kesän ja nousee ehkä ensi vuonnakin samalta paikalta. Sen sijaan pelto-orvokkia en enää löytänyt, vaikka sen oletin sinnittelevän pitkään. Näin on ennen käynyt. Saunakukka oli yllätys, se täytyy myöntää. Sen kukat olivat ihan voimissaan, vaikka itse kasvi suikertelikin jo maata myöten. Niittyleinikki ei oikeastaan kukkinut enää, mutta sen latvassa oli keltaiset nuput, jotka kyllä eivät kehity enää mihinkään suuntaan, sitkeä sissi. Tähtimöt ovat aika sopeutuvia nekin. Pihatähtimö on kylänurmikan kaltainen myöhäiskukkija, mutta heinätähtimö yleensä tähän aikaan on jo kuivunut. Pihakasveista yritin löytää kukkivan tataren, mutta se oli hävinnyt lumen myötä. Sen sijaan ratamon kuivia siementähkiä oli vielä pystyssä, niissä vaan ei ollut kukkia ja jokunen pihasaunio kukki vielä latvaosastaan, vaikka alaosan olisi voinut sanoa jo kuolleen.

Viime vuonna lokakuun lopulla kukki 39 lajia, tänä vuonna 27. Vastaavat luvut marraskuun lopulta ovat 21 ja 8. Tästä voisi päätellä tänä vuonna talven tulleen aiemmin ja nopeammin. Olisi mukava saada kuulla vastaavia lukuja esimerkiksi Oulun korkeudelta tai vastaavasti Helsingistä. Taitaa vain olla tällaisia kaiken ylösmerkkaajia kovin vähän. Suosittelen kuitenkin.

Kunnon talvi


talvi

’Kesällä hikoillessa viivähti hetken, tosin vain pienen hetken, ajatus talvesta, lumesta, pakkasesta. Nyt olemme saaneet niistä nauttia. Puut ovat paksun lumen alla taivas sininen ja pakkanen paukkuu nurkkahirsissä. Täytyy sanoa, että komeaa on. Kävin tänään parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä, koneuria, mutta komeissa maisemissa. Katselin talven lintuja, mutta näin vain lumisia puita. Ei ole vielä myrskyt kaikkea saaneet alas.’

karhu

’Lumi luo mukavia yksityiskohtia, joissa vain mielikuvitus on rajana. Eikö olekin yläkuvassa vastaherännyt karhu pentunsa kanssa lähdössä etsimään suuhunpantavaa. Löysivätkö, en tiedä, sillä suuntasin kulkuni toiseen suuntaan. Ensimmäiset muuttolinnut ovat jo saapuneet. Mustavaris nähtiin Jyväskylän korkeudella eilen. Itse näin tänään parven tavallisia variksia, joilla oli aivan selvä suunta, mihin ne pyrkivät. Jotenkin tuli tunne, etteivät ne olleet kaupungin omia variksia, vaan ohikulkumatkalla kauemmaksi.’

Veden elementtejä


lumi1

’Paukkupakkaset hellittivät vihdoinkin. Nyt voi taas mennä ulos paremmalla mielellä, kun ei tarvitse pelätä itsensä eikä kaluston puolesta. Nämä nykyiset sähköiset laitteet ovat kaikesta tekniikastaan huolimatta tai johtuen kovin herkkiä kylmälle ja kosteudelle. Yhden kameran olen aikoinaan jo saanut solmuun tällä yhdistelmällä. Kameraa ei saisi koskaan viedä sisälle kuvausten välillä, pahinta on edestakaisin hyppääminen. Silloin kosteus tiivistyy rakenteisiin ja jäätyy pakkasessa. Vaikka liikkuvia osia onkin vähemmän kuin ennen varsinkin kompakteissa kameroissa, saa hyytyminen helposti aikaan vaurioita.’

Tässä muutama kuva jäästä, lumesta ja vedestä. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka monenlaista muotoa niihin liittyy. Vesi on paitsi elämän perusta myös monella muullakin tavalla ihmeellinen aine. Voisi kai hyvällä syyllä sanoa sitä hämmästyttäväksi tuotteeksi, voihan se esiintyä samaan aikaan kaikissa kolmessa olomuodossaan, siirtyä helposti olomuodosta toiseen jopa niiden ylikin.

lumi2

Kylmyys saa veden jäätymään, kuten yläkuvassa. Siinä voisi vaikka ajatella olevan pakkaslustoja puun vuosirenkaiden tapaan. Pakkasen kiristyessä tulee aina uusi rengas avoimen veden äärelle. Lustot osoittavat vastavirtaan saaden aikaan kalanruotomaisen kuvion. Syntyneen jään sisälle jää ilmaa ja epäpuhtauksia, joten lustojen reunat näkyvät selvästi jään läpi. Kauniit muodot ovat ikään kuin ylimääräistä. Kuvasin ilmiötä loputtomasti, mutta ei kuva tuo esiin sitä kokonaisvaltaista tunnelmaa, johon kuuluu veden hilajinen solina ja jään pakkasesta aiheutuva ripsahtelu. Nyt kovan pakkasjakson jälkeen tämäkin virta lienee kovan kannen alla ja äänet jäävät syvyyksien kuminaksi.

lumi3

Veden merkillisyyksiin kuuluu myös härmistyminen ja sublimoituminen. Edellinen tarkoittaa sitä että kaasu muuttuu suoraan kiinteäksi aineeksi ja jälkimmäinen päinvastoin kiinteä muuttuu kaasuksi. Veden kohdalla sublimoitumisen näkee usein keväällä, kun jää höyryää eli sulaessaan muodostaa sumua jään pinnalle. Härmistyminen näkyy yläpuolisessa kuvassa. Vanhan kellarin sisältä hönkäili ovenraosta kosteaa ilmaa talvipakkaseen ja kosteus tiivistyi suoraan lumeksi oven kamanaan. Seurauksena oli suuria roikkuvia jääkukkia, joiden vaihtelevuus oli samaa luokkaa kuin ikkuinoiden jääkukkienkin, jotka syntyvät samalla tavalla. Kahta samanlaista ei kasvustosta löytynyt. Hämmästyttävää tuossa ilmiössä oli sen suuruus. Kuvaushetkellä jääkukat olivat tulitikun mittaisia ja tuntuivat kasvavan koko ajan lähes silmissä.

Säätila


mittari’Olemme saaneet nauttia muutaman päivän kauniista pakkassäästä. Hiihtäminen ei ole enää hauskaa, mutta mahdollista, puut peittyvät tykyn jälkeen kuuraan ja aurinko kimmeltää oksilla. Kaunista katsella ikkunan läpi. Kun katsoin painemittaria, hämmästyin. En ole nähnyt koskaan moista painetta. Poikkeukselliset säät siis jatkuvat.’

Olen merkinnyt muistiin yli kolmenkymmenen vuoden ajan säätilat, aina silloin kun olen paikalla. Vihkoon ovat kertyneet tiedot pilvisyydestä, tuulista, maksimi- ja minimilämpötiloista, sateesta ja ilmanpaineesta. Alkuaikoina merkitsin paineen elohopeamillimetreinä, sitten millibareina, nykyään ne ovat hehtopascaleja. Muutoksista huolimatta vihoistani ei löydy tällaisia paineita ainakaan tällä vuosituhannella. Joulukuussa 2002 käytiin lähellä 1050 mb, joten se oli edellinen ennätys. Selasin 80- ja 90-lukua myös mutta turhaan. Eilinen (30.1.) on ennätys 1053 mb ja saattaa vielä nousta tulevina päivinä, koska korkea siirtyy koko ajan lännemmäksi.

Säätiloja on hauska seurata ja kaivella vanhoista muistiinpanoista vertailuaineistoa. Nyt huomaa, ettei aikoinaan ole tullut tehtyä turhaa työtä. Ihmiset puhuvat mielellään säistä, sehän lienee jo kliseekin. Joskus tapaa hengenheimolaisia, joilla samalla tavalla vihko pursuaa tietoa. Onko se sitten luotettavaa. Kerran vertasin omia merkintöjäni virallisiin ja huomasin, että ne noudattivat hämmästyttävästi samoja suuntia. Pieniä eroavaisuuksia tietenkin on, mutta suuret linjat olivat samat. Kerran huomasin 90-luvulla, että painemittari täytyy kalibroida, kun se alkoi näyttää ihan kummallisia lukuja. Joku pikkuinen oli varmaankin päässyt sitä säätämään. Eräänä 80-luvun kesänä taas tuli kummallisia lämpötiloja ja syy selvisi, kun seurasin päivän mittarin toimintaa. Talon seinustalta oli raivattu pois puita ja pensaita ja niinpä kaikesta varovaisuudesta huolimatta aurinko pääsi paistamaan mittariin puolen tunnin ajan iltapäivällä. Eipä muuta tarvittu, lämpöennätykset syntyivät siltä kesältä niinä päivinä.


saatila
Tässä on elisen päivän sääkartta Euroopasta. Siinä näkyy Pohjois-Venäjällä oleva laaja korkeapaineen alue. Siinä on syyllinen näiden päivien kauniisiin mutta kylmiin keleihin. Monesti Venäjän korkeapaine saattaa vaikuttaa pitkäänkin talven kylmyyteen tai kesän kuumuuteen. Korkeapaineen eteläpuolitse virtaa maahan kaakosta kylmää ilmaa ja saa meidät hytisemään, kesällä päinvastoin hikoilemaan. Kartasta näkyy myös syy Keski-Euroopan kylmyyteen, kun korkea työntää lonkeronsa sinne saakka. Ikävintä siinä on se, että ihmiset siellä eivät ole tottuneet tällaisiin lämpötiloihin ja sen sai nähdä tämän päivän lehdestä, jossa todettiin kymmenien menehtyneen kylmään itäisessä Euroopassa.

Monesti korkeapaine jää pyörimään Keski-Venäjälle johonkin Moskovan tienoille ja se saattaa pitää meillä säätyypin jopa viikkoja nykyisenkaltaisena. 1987 tammikuussa oli vastaava tilanne. Paine käväisi silloin 1040 mb ja lämpötila pysyi pari viikkoa alle – 30 °. Vastaavasti pitkiä hellejaksoja on esiintynyt useitakin kesäaikaan.  Venäjän korkeapaineet säätelevät yllättävän paljon meidän ilmastoamme. Siperia opettaa, sanotaan. Ehkä tässäkin se pitää paikkansa ja kannattaa ottaa kylmyys huomioon. Eilen pienellä hiihtolenkillä olin palelluttaa sormeni. Ne ovat alkaneet vanhemmiten palella enkä ollut varautunut kylmyyteen riittävästi.

Talvisienessä


pokkelokaapa

’ Joskus miettii talven luontohavaintoja ja toteaa, ettei silloin tahdo löytyä mitään merkittävää, ainoastaan lumukukkia akkunassa tai talvilepoon painuneita sammalia. Puutkin ovat talvella usein tasaisen harmaita ja lumeen kätkeytyneitä. Niinpä avuksi tulevat kääpäsienet, joita voi katsella ympäri vuoden. Tässä kuvassa talvisienet ovat tavallisia pökkelökääpiä. Mutta loppujen lopuksi, kuinka tavallisia ne ovat?’

Pökkelökääpä (Piptoporus betulinus) elää koivussa ja sielläkin nimensä mukaan vain kuolleissa pökkelöissä tai elävän puun kuolleilla oksilla. Kuvan käävät ovat viimekesäisiä itiöemiä, koska tämä kääpä on yksivuotinen eikä kasvata kerroksia kuoreensa niin kuin esimerkiksi arinakäävät. Noista kuvan sienistä ei enää ole kasvajiksi. Ihminen on kuitenkin kaiken hyödyntäjä, tai ainakin on ollut. Silloin, kun muovia ei vielä ollut keksitty eikä muitakaan keinoaineita, haettiin metsästä tarve-esineitä. Puusta tehtiin paitsi talot ja huonekalut niin myös astiat ja koristeet. Silloin ei unohdettu kääpääkään. Taulakääpä kantaa jo nimessään hyötyä, sitä käytettiin sytykkeenä, kun tuluksilla iskettiin tulta nuotioon. Onnistuu se vieläkin, kokeilkoon ken haluaa, mutta taulan valmistaminen ei ole niitä helpoimpia jutuja.

Pökkelökäävälläkin oli omat käyttötarkoituksensa. Keväällä ennen tippumista noukittu sieni voidaan kuivata ja käyttää sen jälkeen vaikka neulatyynynä, jos joku sellaista vielä tarvitsee. Käävästä mainitaan myös, että sen kuivattua maltoa on käytetty teräaseiden kuten puukon ja veitsen teroitukseen. Onpa jotkut tehneet siitä kokonaisen tupen suojaamaan herkkäteräistä veistään. Varmaankin tällöin kyseessä on loppuhionta ja karkeampi työ tehdään jollain kovemmalla aineella kuten kovasimella. Itse muistan nuorempana pitäneeni työpöydän hyllyllä hetken pökkelökääpää jonkinmoisena terapialeluna. Kun mietin jotain, saatoin ottaa käävän ja sivellä sitä käsieni välissä keskittääkseni ajatuksia. Nykyään saman ajaa tunturikoivun pahkasta tehty mötikkä.

Pökkelökääpää on pidetty pahana metsän tuholaisena. Se aiheuttaa ruskolahoa, joka hajottaa koivun rungon epäsäännöllisiksi kuutioiksi, jotka sitten nopeasti maatuvat. Tuhoja se kuitenkin aiheuttaa vain kuolleessa puussa. Syksyllä, kun se itiöt purkautuvat pilleistä, kääpä leviää jollain lailla viottuneisiin koivuihin, esim. salaman tai pakurisienen viottamaan kohtaan. Edelleen sitä kuitenkin pidetään yhtenä koivikoiden pahimmista tuhosienistä. Onkohan siihen syytä? Joskus on kehoitettu hävittämään kaikki pökkelöt, ettei sieni pääse leviämään, mutta mihinkäs sitten metsän tiaiset kovertavat kolonsa. Itse olen aina suosinut pökkelöiotä juuri tästä syystä enkä ole huomannut käävän siitä lisääntyneen. Pökkelökääpä ei ole suinkaan niitä yleisimpiä kääpiä metsässä. Se häviää taula- ja arinakääville, kantokääpä ja vyökäävätkin ovat sitä runsaampia. Ehkä sen parhaiten löytää järvien rannoilta soistuvilta luhdilta, missä on paljon veden pystyyn tappamia koivuja.

Kaunis koristushan pökkelökääpä on metsässä, miksi se pitäisi hävittää?

Myöhäistä kopsetta


kaviosammal

’Tässä on jo pitkin syksyä tullut ihmeteltyä kasvien outoja kukkimisjaksoja ja talvehtimistapoja. Sammalia olen pitänyt ikivihreinä ja olen tottunut siihen, että ne ovat samanvärisiä niin kesällä kuin talvellakin. Nyt on talvi, maiseman ulkonäöstä huolimatta. Kuitenkin sammalet ’kukkivat’ täyden pään. Kaiken järjen mukaan niiden pitäisi olla tähän aikaan lumen alla levossa.’

Kalliokaviosammal (Buxbaumia aphylla) on äärettömän pieni sammal, jolla on kohtuuttoman suuri itiöpesäke perineen. Oikeastaan koko sammalen löytäminen ilman itiöpesäkettä on melkoisen urakan takana, vaikka tietäisi kasvupaikan tarkkaankin. Sammal on käytännössä lähes olematon ja sen gametofyytti muodostuu vain parista pienestä periketiaalilehdestä. Itiöpesäke perineen on kuitenkin näyttävä. Se kohoaa muutaman sentin korkeuteen ja on sen verran luonteenomaisen näköinen, ettei sitä juuri voi sekoittaa mihinkään muuhun. Sen harvinainen lähilaji, lahokaviosammal (B. viridis), kasvaa äärimmäisen uhanalaisena (CR) aivan eteläisimmässä Suomessa lehtojen pitkälle lahoneilla lehtipuiden rungoilla. Kun katsoin tuota kuvaa, niin hetken jopa luulin löytäneeni tämän sammalen, mutta sitten tulin järkiini: eihän se voi kasvaa kallioilla eikä Luopioisissa. Olin sen kuitenkin nähnyt alkukesästä Ahvenenmaalla ja jotenkin se muistutti tätä Kuohijoen Vangonkalliolta löytämääni sammalta.

Kaviosammalen voi löytää paitsi kalliosammalikosta niin myös kuivien kangasmetsien kuluneilta tieurilta. Tällöin se kasvaa yleensä aivan uran reunapenkereessä paljaalla hiekalla. Sammalen kokonaislevinnäisyys kattaa koko maan, mutta Pirkanmaalla se on jostakin syystä harvinainen. Se saattaa johtua kasvin vaikeasta havaittavuudesta tai etsijöiden vähäisyydestä, mutta myös sammalen todellisesta harvinaisuudesta. Itse olen löytänyt sen Luopioisista ennen tätä vain kerran. Tällöin se kasvoi Padankoskella juuri äsken kuvaamani kaltaisella paikalla tien reunassa ja tällöin sen itiöpesäkkeet nousivat päivänvaloon aikaisin alkukesästä. Niinpä tämä lokakuun lopulla löytynyt neljän pesäkkeen risvistö olikin aikamoinen yllätys, kun vielä huomaa, etteivät pesäkkeet ole läheskään tuleentuneet.

Meillä on useita tällaisia hauskoja piilossa olevia pikkusammalia, joiden löytyminen on joko sattumaa tai hyvää tuuria. Samanlaisia ovat muun muassa raatosammalet (Tetraplodon sp.), sompasammalet (Splachnum sp.) ja marrassammalet (Tayloria sp.). Näille ryhmille on yhteistä se, että ne kasvavat joko eläinten jätöksissä tai raadoissa. Nekin ovat ilman itiöpesäkkettä lähes huomaamattomia, mutta pesäkkeen kanssa kirkkaanvärisiä ja helposti havaittavissa. Osaa niistä en ole vielä löytänyt, joten haasteita riittää ensi vuodellekin.

Joulun taikaa


Heijastus

’Syksyn pimeys katkesi hetkeksi, kun aurinko loi lammen tummaan pintaan siltojaan. Kuva voisi olla joulutarinan alku tai luoja, se voisi olla hämyinen retki menneeseen tai sadun airut. Se on heijastus valoa pimeyden keskelle.’

Rauhaisaa Joulun aikaa kaikille lukijoille! Palataan juttuihin pyhien mentyä.

Joulutarina

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Metsä leviää kaukaisuuteen, tummana ja salaperäisenä. Kapea polku johtaa sen keskelle kuin eksyneenä. Polun pinnassa ei näy ainuttakaan painumaa, ei jälkeä eikä jätöstä. Se on kuin itsestään syntynyt sammalten keskelle, se alkaa jostakin ja loppuu johonkin, eikä sitä kukaan muista ei huomaa.

Polun vieressä kasvaa kuusi kuin luotu joulun iloksi, koristeeksi pieneen pirttiin. Sen oksat kurottavat tasaisina eri suuntiin alhaalla sammalta vasten ja kohoavat pystyinä kohti taivasta ylhäällä, aivan kuin pitääkseen kynttilät jouluaattona suorassa. Polun päälle kurottuva oksa näyttää pyytävän huomiota, ottamaan mukaansa.

Kumarrun kuusen ääreen. Kopautan sen runkoa kirveen hamaralla vanhan tottumuksen mukaan, vaikka lunta sen oksilla ei olekaan. Tarkkailen sen sopivuutta parin askelen päästä. Hyvä on, hyvin sopii meille, turha sitä on enää kauempaa mennä etsimään. Otan tämän ja tästä on iloa meille kaikille, ehkäpä sille itselleenkin. Tuntuu kuin päätökseni olisi kuusellekin mieleen; sillä on tehtävä.

Muutamalla terävällä kirveen napsauksella kaadan kuusen ja karsin siitä alimmat jo kuolleet oksat pois. Sitten lasken sen pitkälleen sammalten päälle ja työnnän kirvesvarren saappaan suusta sisään. Siinä se kulkee mukavasti mukana, kun kannan kuusen tanhualle.

Nyt huomaan, että kuusen takana maassa välkyy, hohtaa, kimmeltää aivan kuin sinne olisi ripoteltu pieniä tähtiä, kultahippusia kaatuneen puun juurakon alle. Kumarrun ihmettä katsomaan. Maassa makaa puuvanhus, jo puoliksi lahonnut, runko kätkössä sammalten alla, polulta poispäin. Sen ennen niin jykevät oksat ovat katkeilleet ja lojuvat nyt sikin sokin rungon ympärillä, sen juuret sojottavat kohti taivasta tummina ja harmaantuneina. Juurakon alta silmiini heijastuu valoa juuri kuin tähtien hohdetta. Kumarrun vielä lähemmäksi.

Onko joulu saapunut metsään? Onko tämä sitä salaperäistä, sadunomaista hohdetta, josta vanhat aikoinaan puhuivat, kun he kertoivat meille taatiaisille metsän aarteesta. Lasken polveni sammalelle, kallistun kohti, hohde lisääntyy. Näen silmissäni kauniin maiseman, metsän ja mökin ja joulukuusen kynttilät oksillaan ja touhuavia ihmisiä, jotka kulkevat tuvasta tupaan, navettaan, latoon ja takaisin. Näen pienen hevosen tai poron, paketteja, koristeita kuin joulukalenterin luukuissa lapsena.

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Kuulen pienet kellot, näen pehmeät nutukkaat tiukuineen, haistan joulun tuoksut: omenan, kuusenhavun, lanttulaatikon ja kinkun. Kumarrun vielä lähemmäksi nojaten kirvesvarteen ja katselen ihmettä. Tunnen, kuinka jokin muuttuu minussa kuin kasvaisi, kutistuisi. Nyt näen itseni maisemassa aivan kuin peilistä pitkäpartaisena kumarana ukkona, jonka vaatteet hohtavat punertavina ja jonka kasvot siristyvät hymyyn silmien kohdatessa toisensa. Joulu on saapunut minuunkin. Olen itse kuin vanha joulupukki. Vaaleaa maisemaa ympärilläni koristavat tuikkivat valot pienten palmunlehviä muistuttavien sammalten keskellä.

Sitten maisema muuttuu. Nyt metsä on hävinnyt ja tilalle on tullut avointa kumpuilevaa niittyä. Yksi muita kirkkaampi valo loistaa kaiken yllä ja kun oikein pinnistelen kuuloani, niin tiukujen keskeltä kaikuu hentona tuttu joululaulu: Enkeli taivaan lausui näin… Vanha lapsuuden joulukuvaelma piirtyy silmiini kannon alta aarnisammalten huojuessa palmunlehvien tapaan ja tähden loistaessa kaiken yllä ilosanomaa toivottaen.

Havahdun, pudistan harteitani ja kohottaudun. Tähtien tuike himmenee. Kanto heijastaa enää vain omaa lahon luomaa valoaan. Nousen ja nostan kuusen olkapäälleni. Mennessäni unohdettua polkua pitkin pois metsästä kurkistan olkapääni yli ja hymyilen. Joulun sanoma kantovanhuksen alla, joulun taika metsän pimeydessä, joulumieli sydämessä.

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Nastaa


keltanastakka1

’Ennen sanottiin jostakin oikein mukavasta, että se on nastaa. En tiedä, mistä sanonta tulee, mutta vieläkin, kun pistän nastalla kuvan ilmoitustaululle tai näen metsässä nastakan, niin tämä sanonta tulee mieleen. Niinpä, nyt lumen taas mentyä ja lahojen kasvinosien peittämän maan tultua esiin, pienet lahottajasienet tuovat väriä maisemaan ja myös iloa. Voi huudahtaa iloissaan: nastaa!’

Keltanastakka (Bisporella citriana) kuuluu kotelosienten laajaan kaareen. Maailmanlaajuisesti tänne kuuluu yli 30 000 sienilajia, mutta koska jatkuvasti tehdään uusia löytöjä, ei tämäkään luku ole kuin laiha arvaus. Koko kaaren luokittelu on kesken eikä siksi oikein osata vielä sanoa, mitkä lopulta ovat sukulaisia keskenään. DNA-määritykset tuovat varmaan tähänkin ryhmään sekä uusia lajeja että uusia määrityksiä. Kotelosieniä löytyy sekä itiöemällisistä sienistä, jopa ruokasienistä, kuten korvasieni, mutta myös pienistä loisten tapaan elävistä mikrosienistä, kuten tuulenpesäsieni tai eräät härmät ja homeet, jopa muutamat taudinkantajat ovat kotelosieniä. Yleensä tällainen erilaisuus johtaa lopulta ryhmän pilkkomiseen. On mielenkiintoista seurata, kuinka kotelosienten käy.

Ketanastakka on yleinen sieni metsissä. Sen kirkkaankeltaiset itiöemät voi löytää keväästä myöhäiseen syksyyn lehtomaisista metsistä lahopuulta ja risuilta. Myös ihmisen rakenteisiin se saattaa pesiytyä, sillä usein olen löytänyt sen kasvustoja lahoavista laudoita ja hirsistä, pitkospuista ja metsään unohtuneista pölkkypinoista. Sieni on yleensä lahottamassa lehtipuita, mutta joskus sen löytää myös havupuulta. Itiöemät muodostavat tiheitä ryhmiä ja säilyvät pitkään. Sieni on lyhytjalkainen, nastamaisen litistynyt alle 3 mm leveä kiekko, joka kuivuessaan tummuu punertavaksi.

keltanastakka2

Kuvasin ketanastakat etelähämäläisessä lehdossa lahoavalta haavalta joulukuun alussa. Se oli siellä runsas ja pikkupakkasista huolimatta elinvoimainen. Aivan vieressä kasvoi risuilla hieman pienenpää sientä, joka ulkonäöltään muistutti suuresti keltanastakkaa, mutta oli väriltään vaalea, lähes nahanvärinen. Se ei ollut kuivunut, kuten ensin luulin, vaan aivan yhtä elinvoimainen kuin vieressä kasvava keltanastakkakin. Voiko sienissä olla albiinomuotoja? Kirjallisuuden puute on tällaisten sienten kohdalla suuri, sillä tavallisista kirjoista nämä lajit puuttuvat kokonaan. Suomen ja Pohjolan sienet-kirja esittelee vain keltanastakan, jonka esittely sopisi tähänkin sieneen väriä lukuunottamatta. Voiko ketanastakka olla noinkin kalpea, vai onko kyseessä täysin toinen laji? Harmi vain kun kuva onnistui hämärässä metsässä huonosti.

Monet pienet kotelosienet ovat löydettävissä talvellakin, jos vain olosuhteet pysyvät edes jotenkin inhimillisinä. Keväällä lumen sulettua ne nousevat lähes ensimmäisinä ja silloin niiden sienirihmaston löytää harsomaisena verkkona karikkeen seassa. Lahottajasienet ovat välttämättömiä luonnon kannalta. Ilman niitä lahoaminen tapahtuisi huomattavasti hitaammin jos ollenkaan. Toisaalta ne ovat myös vahingollisia tuhoamalla puurakenteita ja lahottamalla käyttökelpoista puuta. Siksi tuntuukin aika ihmeelliseltä, kun näkee metsäteiden varsilla valtavia vuosikausia vanhoja risukasoja odottamassa haketusta. Luulisi lahottajasienten iskeneen niihin jo aikapäiviä ja vieneen parhaan energiaterän mennessään. Risusavotassa olisi minusta paljon opittavaa!

Talvi

talvilunta

’Kävin juuri hiihtämässä. Pakkanen paukutteli parissa kymmenessä tullessani pois, vaikka auringon paistaessa olikin ollut melkein inhimillistä. Tähän on saanut tänä talvena tottua.’

Kuva on otettu mitä talvisimmassa säässä: auringon kilo hangella, metsän tummuus varjossa, eteläsuomalainen tykky ja huurre puissa. Näitä kuvia olisi tänä talvena saanut enemmänkin, jos olisi tarjennut mennä ulos hytisemään. Jostain syystä on arvostanut takkatulta ja villasukkia sekä hyvää kirjaa. Olen lueskellut monia, sellaisiakin joista olisi voinut arvion tänne blogiin tehdä, mutten ole saanut sitä tehtyä. Talvi ottaa voimille lumenluonteineen, lämmityksineen. Monesti katsoo illalla taivaanrannan ruskoa, joko lauhtuu joko pakkanen hellittää. Seuraavana aamuna huokaa uudelleen mittarin näyttäessä kylmyyden jatkuvan. Talvi muistuttaa vuoden 1987 talvea, jolloin taisi olla vieläkin kylmempi, mutta oliko näin pitkään?

Eilen aamulla loppui sitten öljy säiliöstä. Enkö ollut sittenkään lämmittänyt takkoja tarpeeksi? Itse ajattelin syksyllä tilaamani öljyn riittävän kesään, mutta eipä vain riittänyt. Mietityttää, kuinka ennen selvittiin? Taisi olla porukka karaistuneempaa tai sitten vaan elämäntapa oli toisenlainen. Pitääkö sitä nykyään olla koko talo lämpimänä talvella? Voitaisiinko asua parissa huoneessa ja laskea lämpöä reilusti muista huoneista? Näin muistan mummoni aikoinaan tehneen: hän asui keittiössä ja kamarit olivat viileinä. Silti hän kolusi kaikki lähiseudun metsät kesäaikaan polttopuun haussa. Se vain ei yksinkertaisesti riittänyt, piti säästää.

Jotkut ovat ihmetelleet, että tällaistako tämä kasvihuoneilmasto onkin, eikös pitäisi olla lämpimämpää kuin ennen. Olen jostain lukenut, että yksi ilmastomalli ennustaa juuri näin: kylmää talvea ja kuumaa kesää. Nyt korkeapaineen keskus on pyörinyt lokakuulta asti Pohjois-Euroopan päällä ja kierrättänyt kylmää Jäämereltä. Kesällä se kierrätti kuumaa Venäjältä. Tasapaino säilyy ja taitaa kokonaisuutena jäädä plussalle entisiin vuosiin verrattuna, ainakin koko maapallon mittakaavassa.

Mutta nautitaan talvesta, sen puhatudesta, tuikkeesta ja kirpeydestä. Kyllä sitä saadaan hikoilla vielä helteessäkin (toivottavasti).