Kaikki laulavat linnut

’Monen luetun kirjan joukosta valitsin tähän sykähdyttävimmän. Harvoin saa lukea kirjaa, joka saa pintaan sellaisia tunteita kuin tämä kirja. Kuinka epäoikeudenmukaista, kuinka traagista, kuinka paljon ihminen kestää ja saa kärsiä vain sen tähden, että joskus ei ajattele, ei osaa tehdä oikeita valintoja ja sitten koko loppu elämä menee pieleen tai tuon erehdyksen korjaamiseen. Hieno kirja.’

Tarina kulkee kahdessa kerroksessa eteen ja taaksepäin, keskikohta on kirjan alussa. Jake Whyte keritsee lampaita Australian suurilla lammastiloilla miesten kanssa ja pelkää. Sama nainen elää yksin saarella Britannian rannikolla kasvattaen lampaita ja pelkää. Australiassa kuljetaan ajassa taaksepäin kohti katastrofin aiheuttajaa, Britanniassa eteenpäin kohti eheytymistä. Pelko on läsnä koko ajan milloin raa’an miehen hahmossa, milloin petona, josta yleensä näkyy vain tumma varjo.

Jaken lapsuus katkeaa traagisesti, nuoruus menee hyväksikäytettynä ja aikuisuus pakona. Mukana kulkevat vain muistot, miehet vaihtuvat, maisemat samoin, pako jatkuu ensin läpi Australian ja sitten aina Eurooppaan saakka. Ystäviä on vähän, vihollisia sitäkin enemmän eikä nainen aina tiedä, kehen voi turvata, ketä pitää osoittaa haulikolla ja ketä paeta henkensä edestä. Tarinaa kuljettaa eteenpäin tarkat havainnot luonnosta, lintujen laulu, sateen ropina, tuuli ja meri. Jake löytää niistä lohtua, kun kaikki muu pettää tai romahtaa. Kuka tappaa hänen lampaitaan, miksi nuoret liikkuvat lampolan vaiheilla, kuka on outo mies hänen maillaan ja mikä on se musta, joka vaanii milloin pellolla, milloin makuuhuoneessa?

Kirja sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja voitti muitakin arvostettuja palkontoja eikä suotta. Teos on hämmästyttävän valmis teos, koukuttava ja omalaatuinen. Sen voi lukea joko ahmien nopeasti saadakseen juonen selville, mutta myös hitaasti nauttien kielen rakenteesta, kuvauksen kauneudesta, sen tummista jopa väkivaltaisista sävyistä. Suosittelen jälkimmäistä lähestymistapaa. Itse kaihdan väkivaltaisia tarinoita ja niinpä pitkään pelkäsin kohdata syyn tytön selässä oleviin syviin arpiin. Kun niiden arvoitus selvisi kirjan lopussa, ei se enää tuntunutkaan pahalta kaiken sen muun rinnalla, mitä silloin tapahtui. Asiat saivat selityksensä, ainakin melkein kaikki. Lukijallekin jäi kyllä pohdittavaa ja psykologisoitavaa.

Päähenkilö on vahva, miesmäinen nainen, joka selviytyy kaikeasta kauheasta huolimatta. Kerronta kirjassa on suorasukaista, jopa brutaalia ja siitä tulee mieleen Gormac McCarthy ja hänen lännenkirjansa. Pariin kertaan katsoin kirjailijan kuvaa ja ajattelin, kuinka tuonnäköinen nainen kirjoittaa tällä tavalla.

Toinen erikoinen piirre kirjassa on tuo kahtaalle etenevä juoni. Britannian jakso kulkee menneessä ajassa ja Australian vaiheet takaperoisesti preesenssissä. Hämmästyttävää on että se toimii, vaikka ensin se tuntui sekavalta, kun tapahtumien taustat tulivat itse tapahtumien jälkeen parin luvun päässä. Ehkä tällainen episodimainen kerronta sopi tähän tyyliin hyvin. Ainakin lukija pysyy hereillä, kun tekee havaintoja väärässä järjestyksessä.

Hieno kirja, jota kuvataan kaupallisesti trilleriksi eikä suositella heikkohermoisille. Itse en sanoisi noin.

Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing). Tammi, 2016, suom. Sari Karhulahti. 285 s.

Ihmeiden tie

John Irving on edelleen yksi tämän ajan tunnetuimpia ja suosituimpia amerikkalaisia kirjailijoita. Hänen tuotantoaan on käännetty lukuisille kielille ja kirjat ovat saaneet miljoonia lukijoita ympäri maailman. 1980 ilmestyi Garpin maailma ja siitä se voittoputki alkoi. Oma suosikkini on edelleen Ystäväni Owen Meany kuten myös Oman elämänsä sankari. Jotkin varhaisemmat ovat saattaneet jäädä lukematta, mutta aina uuden ilmestyttyä se hyvin pian löytää tiensä pöydänkulmalle odottamaan. Joskus odotus on pitkä niin kuin nyt, sillä tässä välissä oli muutamia hieman pitkästyttäviä juttuja. Ihmeiden tie ei ole sellainen.’

Kirja on tiiliskivi, jonka juonta on mahdoton selvittää pieneen tilaan. Se rönsyää, pursuaa, kiehuu ja laukeaa aina uudelleen ja uudelleen mitä uskomattomampien rönsyjen ja tapahtumien kautta. Kirjan päähenkilö on jesuiittapapin ja naiseksi pukeutuneen miehen meksikolainen adoptiopoika Juan Diego Guerrero. Kirja on hänen elämäkertansa. Poika on orpo, hän asuu kaatopaikalla sisarensa Lupen kanssa, hänen äitinsä on huora ja isästä ei ole tietoa. Siinä on tarinan lähtökohta, tyypillistä Irvingiä. Juan Diego oppii lukemaan ja puhumaan englantia kaatopaikalta löytämistään kirjoista, mikä on sekin ihme. Hänet pelastetaan pappien orpokotiin ja sieltä sirkukseen ja edelleen Amerikkaan Iovaan, missä hän käy koulunsa ja päätyy maailmankuuluksi kirjailijaksi.

Kirja kulkee sujuvasti nykyisyydessä ja menneisyydessä. Vanhuudessa Juan Diego matkustaa Filippiineille käydäkseen lapsuutensa ystävän isän haudalla. Matkalla hän tapaa kaksi outoa naista, äidin ja tyttären, jotka viettelevät hänet ja luotsaavat eteenpäin mitä ihmeellisimmille paikoille. Samalla kirjailija painii terveytensä kanssa, beetasalpaajien ja erektiolääkkeiden ristipaineessa. Tämä kaikki luo hänelle unenomaisen fantasian, matkan läpi lapsuuden aina nykyisyyteen saakka. Lapsuudesta nousevat esiin niin seksuaaliset poikkeavuudet kuin selvänäkijä sisar Lupe, jonka puhetta vain hän pystyy tulkitsemaan. Sielä nousee esiin katolinen usko Neitsyt Mariaan ja riita tämän meksikolaisen sisarneitsyen tumman Guodalupen kanssa. Poikkeamia ovat myös taivaskävely sirkuksessa, Lupen kuolema ja neitsyen ihmekyynelet. Nykyaika jää vielä enemmän mysteerien ja ihmeitten maailmaan, jossa seksuaaliset fantasiat ja elämän valinnat sekoittavat kirjailijan pään ja sydämen lopullisesti.

Irvingin kirjoissa on monia tunnusmerkkejä, joita aina etsii niitä lukiessaan. Nytkin löytyy ainakin seksuaalisuus, yliopistomaailma, sirkus, paini, vain karhua jäin kaipaamaan. Niinpä voisi sanoakin, että tässä kirjassa kirjailija kokoaa yhteen koko tähänastisen tuotantonsa. Suomennettuna se alkoi Garpin maailmasta, jossa transversiitit esiintyvät ensi kerran, Ystäväni Owen Meany jatkaa samaa linjaa. Myös viimeisimmistä kirja Minä olen monta tutkii samaa teemaa. Sirkusmaailma taas esiintyy jo Vapauttakaa karhut, Kaikki isäni hotellit ja Sirkuksen poika kirjoissa. Orpoutta löytyy monestakin romaanista, kuten Oman elämänsä sanakari ja Kunnes löydän sinut. Tämä on kuin yhteenveto kirjailijan tuotannosta. Toivottavasti ei kuitenkaan testamentti.

Jos kirjailijalla onkin tavaramerkkejä, joita ripoitella aina uudelleen kirjojensa riveille, on hänellä uuttakin annettavaa. Tämä kirja kulkee niin joustavasti menneessä ja tulevassa, että rajaa on joskus vaikea hahmottaa. Taitolaji tämäkin. Lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten taitavasti ja värikkäästi hän vie tarinaa eteenpäin pitäen sen kuitenkin koko ajan koossa.

Tämä kirja on myös ehkä uskonnollisin hänen teoksistaan. Katolinen kirkko on koko ajan keskiössä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Lupe palvoo Guadalupea, jonka mukaan hän on nimensäkin saanut ja hänen härskit puheensa ja ennustuksensa saattaisivat ärsyttää moraalisesti, mutta kun ne tulevat niin luontevasti, ettei lukija edes hätkähdä, pelastaa se paljon ja lukijaa alkaa hymyilyttää.

Kun kuolema on esillä lähes joka sivulla, tulee siitä todellinen osa elämää eikä se hätkäytä, kun se lopulta kerrotaan yksityiskohtaisesti. Lupen kuolema tulee esiin sivulauseessa kirjan alkulehdillä, mutta lopullinen tarina vasta kirjan lopussa. Siihen on saanut varautua ja sen ottaa  silloin luonnollisena, vaikka se on kaikkea muuta kuin luonnollinen, Irvingin tyyliin. Loppuelämän seksuaaliset fantasiat ehkä kuviteltujen naisten kanssa menivät kyllä ohi ja ylikin, mutta suotakoon se hänelle. Kuusisataa sivua voisi puuduttaa lopullisesti, mutta tämä ei sitä tee. Kirja saattaa olla Irvingin parhaita.

John Irving: Ihmeiden tie (Avenue of Mysteries). Tammi, 2016, suom. Kristiina Rikman. 600 s.

Haudattu jättiläinen

’Kun lumet loskaantuivat ja joulukin tuli sopivasti, jäi aikaa lukemisellekin. Tämän kirjan luin kuitenkin jo muutama viikko sitten. Minua on aina kiinnostanut japanilainen kirjallisuus. Siinä on jotain tuttua, ei kai turhaan sanota, että olemme ikään kuin sukulaissieluja. Ishiguro, Kavabata, Murakami tai Kobo Abe ja Kenzaburo Oe ovat kukin omalla tavallaan tyypillisiä japanilaisia arvostettuja kirjailijoita. Haikuja ja tankoja opetellaan länsimaissakin kirjoittamaan. Ishiguro on asunut pitkään Englannissa ja häntä pidetäänkin lähes englantilaisena. Tarinat ovat kuitenkin tyypiltään japanilaisia, joskin kaikki hyvin erilaisia. Hän osaa aina yllättää, niin nytkin.’

Ishiguron teokset (Olen aikaisemmin lukenut: Ole luonani aina, Me orvot ja Menneen maailman maalari) eivät ole helppoja ymmärtää eikä niiden sanoma aina aukea ensimmäisellä lukemalla. Niin on tämänkin teoksen kohdalla. Juoneltaan tarina sijoittuu kuningas Arthurin aikaa Englannin maaseudulle. Vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, lähtevät asuinluolastaan etsimään kauan sitten poislähtenyttä poikaansa. Eletään sitä aikaa, jolloin kuningas Arthur on yhdistänyt valtakunnan ja kelttien ja saksien välillä vallitsee rauha. Mutta pinnan alla kytee vielä sodan muisto ja kosto.

Matkallaan vanhukset kohtaavat sekä omiaan että sakseja. Huolena heillä on naaraslohikäärme Queringin levittämä muistamattomuus. He huomaavat, ettei ole helppoa löytää kadonnutta poikaa, kun ei muista asioita menneisyydestä. Niinpä he lyöttäytyvät ritari Sir Gavainin mukaan, joka taisteli aikanaan Arthurin kanssa ja toisaalta soturi Wistanin seuraan, joka on tullut kelttien maille kostamaan saksien kärsimiä vääryyksiä. Molemmilla sotureilla on tavoittena surmata naaraslohikäärme, joka pitää laajoja alueita vallassaan.

Matkallaan vanhukset kohtaavat myös munkkeja luostarissa, lauttureita, jotka veisivät heidät saareen, mutta yhden kerrallaan ja lohikäärmeen haavoitaman pojan, Edwinin, jonka ainoa tavoite on löytää äitinsä ja kostaa tämän kärsimykset. Kaiken yllä leijuu mystinen tunnelma muistamattomuudesta, entisestä elämästä, pojan kohtalosta, riidoista, Axlin menneisyydestä ja luonnon salaperäisyydestä. Eli tarinassa on kaikki vanhan legendan ja fantasian ainekset. Missä sitten kadonnut poika on? Se selviää kirjan lopulla, kun lautturi kuljettaa Betricen veneellään saareen.

Ishiguron tarina on mystinen fantasia, nopeasti ajatellen, mutta siinä on jotain muutakin. Kirjoittaisiko tunnettu kirjailija vain jonkin sadun, jolla ei olisi kerrottavanaan mitään enempää, tuskin? Tarinalla on jokin syvällinen merkitys, sillä tällaisenaan se jää kovin ohueksi. Olen nyt muutaman viikon ajan sitä miettinyt, mutta en ole merkitystä varmaankaan vielä kokonaan löytänyt.

Luin kirjaa uudelleen sieltä täältä ja se aukeni jokaisella kerralla himpun verran lisää. Tarinan kertoja on lautturi. Onko sillä jokin merkitys? Tarina kerrotaan vanhusten elämän kuvauksena, muutamasta päivästä heidän elämänsä loppupuolelta. Muu osa on takaumia. Tarinassa on kuvattuna katoava maailma: lohikäärme, haarniskoitu ritari, sankarisoturi ja yliluonnollisuus, taikuus. Kun lohikäärme kuolee, häviää paljon muutakin ja kehitys jatkuu tai alkaa. Lohikäärme on jarru, joka estää ihmisiä muistamasta menneisyyttään ja siksi myös kehittymästä. Kauhua ympärilleen kylvävä lohikäärme on kuitenkin lopulta vain heikko vanhus, sekin, eikä pysty tekemään minkäänlaista vastarintaa eli vanha kuolee uuden tieltä.

Tarinan vanhukset etsivät kadottamaansa ja kun lohikäärme lopulta on poissa ja muistot palaavat, nousee haudattu jättiläinen maan alta ja kaikki kauheudet pääsevät valloilleen. Vanhukset etsivät vain omaansa, muistojaan, poikaansa, mutta laajemmassa mitassa lohikäärmeen kuolema nostaa esiin muutakin, esim. kuningas Arthurin aikaa edeltävän ajan ja muiston siitä. Niin kosto aloittaa sodan uudelleen. Jättiläinen on ollut piilossa rauhan ajan.

Jotenkin kirja voisi kuvata myös meidän nykyistä maailmaamme. Kun emme muista emmekä tiedä niin paljon, pysymme enemmän omissa oloissamme ja ainakin näennäinen rauha vallitsee, mutta kun tämä lohikäärme katoaa, alamme touhuta kaikkea muuta, joka ei välttämättä ole hyväksi kenellekään. Olisiko tuo se asia, jonka Ishiguro haluaa lukijoilleen sanoa? Vaikka tarinan kertoja on Tuonelan lautturi, niin ei hänkään voi luvata kenellekään onnellista yhteistä elämää tässä kauhujen täyttämässä maailmassa eikä myöskään unohdusta.

Kulkurit

kulkurit’Ihmisellä on kummallinen halu hallita ja alistaa lajitovereitaan. Tällaiseen johtopäätökseen tulee, kun lukee kirjan totalitaarisesta valtiosta. Se tekee ihmisistä auttamatta eriarvoisia; on köyhiä paarialuokan kansalaisia ja rikkaita ylimysihmisiä, jotka käyttävät valtaa. Näin on ollut kautta historian. Kiinalainen Yiyun Li tuo tämän asian selkeästi taas kerran esiin. Hän ei saarnaa, ei osoittele epäkohtia tai ihmisoikeuksien puutteita, hän kertoo. Kirja ei ehkä ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se puhuttelee. Tässä muutaman hajamietteitä kirjasta.’

En kovin paljon tunne kiinalaista kirjallisuutta. Harva länsimaissa tunnettu kiinalainen kirjailija asuukaan enää Kiinassa. Kulttuurivallankumous ja valtion pitkään suljettu asema ovat tehneet tehtävänsä. Yiyun Li asuu Kaliforniassa, vaikka ammentaakin kirjansa aiheet lapsuutensa Kiinasta.

Kulkurit on ahdistava kuvaus totalitaarisesta valtiosta, jossa vain puolue on oikeassa ja sen arvosteleminen on hengenvaarallista. Kirja seuraa nuoren naisen teloittamista mielipiteidensä vuoksi ja sitä, miten ympäristö tapahtumaan reagoi. Opettaja Gu menettää tyttärensä vastavallankumouksellisena, tytär menettää vuosikymmenen aikana vankilassa terveytensä, äänihuulensa ja lopuksi ennen teloitusta sisäelimensä. Hänen munuaisiaan tarvitsee parempiosainen puoluejohtaja. Rouva Gu ei saa osoittaa suruaan, ei noudattaa perinnäistapoja, ei puhua kuolleesta tyttärestään.

Radiotoimittaja Kim liikkuu toisinajattelijoiden piireissä, vaikka kuuluukiin eliittiin. Hän osallistuu tyttären maineen palauttamiseen ja kerää julkisesti nimiä vetoomukseen. Hän saa maksaa teostaan. Nuori mies Bashi kaipaa naista ja rakastuu 12-vuotiaaseen vammautuneeseen tyttöön. Hänetkin tuomitaan rikollisena. Kerjäläisiä ei puolueen mukaan ole, mutta Ukko Hua ja rouva Hua ovat sellaisia olleet ja tulevat taas sellaisiksi tapahtumien jälkeen. He näkevät mädännäisyyden ja lähtevät kulkureiksi tielle. Keskeiseksi henkilöksi nousee nuori Tong, lapsi vasta, joka pelosta kertoo kaiken mitä näki, mutta ei sitä mitä teki. Sen hän tekee suojellakseen isäänsä. Loppu on järkyttävä, vain ihminen pystyy tähän.

Viime aikoina olen lukenut useita totalitarismiin liittyvää kirjaa (mm. Echlin: Kadonneet, DemickSuljettu maaAleksitjevits: Tsernobylista nousee rukous, Petrovskaja: Ehkä Esther). Niissä käsitellään historiallisia tapahtumia, mutta ne ovat myös poliittisesti kantaaottavia. Tässä kirjassa ei avoimesti oteta kantaa Kiinan hallintoon kulttuurivallankumouksen jälkeen, mutta rivien välistä lukija ymmärtää kyllä ihmetellä ja hämmästellä. Kun kansa on alistettu vallanpitäjien mielivallan alle, se ei voi tehdä mitään järkevää. Kun väärä sana voi johtaa kymmeneksi vuodeksi vankilaan tai väärät ystävät vievät teloitettavaksi, on tulevaisuus yhdentekevää.

Kirjasta huokuu vihamielisyys, jota hallinto kylvää kansan keskuuteen ja jota kansa käyttää toisiaan vastaan. Vihollisia ilmiannetaan, naapureita urkitaan, vihaa pidetään yllä sanoin ja teoin. Mielipiteenvapautta ei ole, muista vapauksista puhumattakaan ja lisäksi eletään äärettömässä köyhyydessä ja epätasa-arvossa. Eliitillä on etuutensa, jopa köyhien sisäelimiin saakka. He elävät yltäkylläisyydessä, kun kansa näkee nälkää hökkeleissään. Tämä näkyy niin neuvostomaassa kuin Kiinassa ja Kambodsassakin, josta Echlinin kirja kertoo.

Tuntuu käsittämättömältä, kuinka kekseliäs ihminen on sortamaan toista. Jos tämänkin kirjan tarinasta edes murto-osa on totta, niin sekin on liikaa. Oikeuslaitos on mätä, hallinto on mätä, virkakoneisto on korruptoitunut alusta loppuun. Näiden mielipiteiden vuoksi itse olisin vankilassa ja minut kidutuksen ja kaikkinaisen väkivallan jälkeen lopulta tuomittaisiin kansanjuhlassa ammuttavaksi vastavallankumouksellisena.

Kirja sijoittuu 1970-luvun lopulle, mutta uutisista saamme kuulla, että edelleen maailmassa on vastaavanlaisia valtioita eikä niiden toimista tiedetä kovinkaan paljon, esim. Pohjois-Korea. Kun uutisista katselee riemuitsevaa ja yhteen ääneen kannatustaan karjuvaa massaa, ei voi kuin ihmetellä. Missä on totuus, missä on inhimillisyys, missä ovat ihmisarvot. Lin kirja on hyvin kirjoitettu, mutta rankka lukukokemus.

Li, Yiyun: Kulkurit. Tammi, 2013 (2009), suom. Seppo Loponen. 431 s.

Kafka rannalla

kafka rannalla’Tosiasia on, että toiset kirjailijat tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset, vaikka saattavat kirjoitta ihan kummallisia juttuja. En ymmärrä, miksi pidän Haruki Murakamin kirjoista. Ainoa lohtu siihen on, etten ole yksin, vaan meitä on miljoonia. Hän on tiettävästi Japanin suosituin kirjailija ja veikattu usein Nobel-voittajaksi. Itse olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat ja pitänyt niistä. Japanilainen surrealismi sekoittuu niissä eurooppalaiseen realismiin, tuloksena on mielikuvituksen suihkulähde, joka jaksaa hämmästyttä, vaikka kirjojen rakenne onkin kaavamainen ja perinteinen. Suosittelen tätäkin paksuudestaan huolimatta.’

Jostakin kumman syystä tämä kirja on odottanut hyllyssä lukemista jo monta vuotta. Syynä varmaankin on kirjan nimi. Olen ajatellut sitä ehkä liian kafkamaiseksi ja turhan vaikeaksi paksuutensa lisäksi. Pelko on turha, kirja on Murakamia parhaimmillaan. Hän palaa tässä samanlaiseen rakenteeseen kuin aikaisemmin kirjoittamassaan juuri suomennetussa Maailmanloppu ja ihmemaa. Tarina etenee kahdesta suunnasta aivan erillään toisistaan ja lopulta sitten päädytään kiinnekohtaan, jossa henkilöt ja heidän toimintansa nivoutuvat toisiinsa.

Minäkertoja Kafka Tamura karkaa kotoaan 15-vuotiaana ja matkustaa Tokiosta Shikokun saarelle pieneen Takamatsun kaupunkiin. Hän hakeutuu paikalliseen yksityiskirjastoon lukemaan ja kohtaa siellä sekä salaperäisen Oshiman että vielä salaperäisemmän neiti Saekin. Näistä muodostuu hänen elämänsä kiinnekohdat kaupungissa, toinen auttaa häntä pysymään piilossa, toiseen hän rakastuu silmittömästi, vaikka pitääkin tätä yli viisikymppistä naista äitinään. Kirjan loppua kohti fantasia lisääntyy ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla päälle saaden lukijan vain hämmästelemään sitä mielikuvituksen rikkautta, mikä kirjailijalla on.

Toinen tarina on vielä kummallisempi. Nakata on vanha mies, joka ei osaa lukea. Hän on lapsena sodan aikaan kokenut jotain, joka vei tältä lahjakkaalta lapselta muistin ja tulevaisuuden. Hänestä tulee kummajainen, joka puhuu kissojen kanssa ja päätyy tappamaan tunnetun taiteilijan. Sen jälkeen juonet alkavat lähetä toisiaan. Nakata pakenee ja hänet johdatetaan Shikokuun Kafkan kanssa samoille seuduille ja hänellä on siellä tärkeä tehtävä avata ja sulkea rinnakkaistodellisuus. Eli nyt ollaan 1Q84:n maisemissa. Kirja päättyy traagisiin tapahtumiin, mutta myös onnellisiin tulevaisuuden näkymiin.

Kafka rannalla on paitsi laulu niin myös taulu, jossa on poika katsomassa merelle. Kafka Tamura on ottanut salanimensä tunnetulta kirjailijalta, koska hän pitää itseään variksena (Kafka on tsekkiä ja tarkoittaa varista). Poika nimeltä Varis esiintyy kirjassa vähän väliä ikään kuin hänen toisena persoonanaan ja neuvoo Kafkaa hänen valinnoissaan. Symboliikkaa esiintyy myös muissa kirjalisissa valinnoissa. Kirjallisuus onkin tässä teoksessa keskeisessä roolissa tapahtuuhan se suurelta osin kirjastossa ja lukukokemuksissa. Rekkakuskikin saattaessaan liftaaja Nakataa eteenpäin lukee kirjoja ja oppii kuuntelemaan Beethovenin musiikkia. Musikkilla on myös keskeinen merkitys, Kafka kuuntelee esim. Princeä ja neiti Saekin nuoruudessaan säveltämää ja sanoittamaa suureen maineeseen noussutta laulua Kafka rannalla.

Jotta kaikki olisi runsasta ja myös sekavaa, mielikuvituksen kyllästämää, sekoittuu tarinaan myös antiikin mytologia. Kafkan isä ennustaa Oidipuksen kohtaloa pojalleen, jonka äiti on hylännyt tämän ollessa nelivuotias. Toteutuuko ennuste, se jää lukijan ratkottavaksi, mutta selvät vinkin kirjailija siitä antaa? Tapahtuuko se mielikuvituksen maailmassa vai kokonaan toisessa todellisuudessa, kuka tekee mitä ja mikä on totta, mikä mielikuvitusta, unta, mytologiaa?

Kirja on taattua Murakamia, mukaansatempaava, joidenkin mielestä parasta koskaan, Nobel-kamaa, mestarillista. Ainakin se on hyvin kirjoitettu ja käännetty (vaikkakin englannin kautta). Kirja vie mennessään, mutta… jos et pidä reaalifantasiasta, niin eihän se silloin tunnu hyvältä, korkeintaan sekavalta hössötykseltä.

Murakami, Haruki: Kafka rannalla. Tammi, 2009 (2002), suom. Juhani Lindholm. 639 s.

Tšernobylista nousee rukous

tsernobyl’Nobel-voittajat on aina jollakin tapaa noteerattava, joko lukemalla kirja tai vähintäänkin elämäkerta Wikipediasta. Monesti komitean valinta kohdistuu itselle täysin tuntemattomaan suuruuteen ja ihmettelee valitsijoiden ajatuksenjuoksua. Onhan useita sellaisiakin tapauksia ollut, että kustantajat joutuvat hiki hatussa käännättämään kirjaa suomeksi, kun ensimmäistäkään ei ole ollut saatavilla. Nyt sentään yksi on, vaikka siitäkin täytyi ottaa uusinta painos ja hieman laajentaa kerrontaa. Kirja on kuitenkin väkevä ja ajatuksia herättävä, niinpä se kannattaa myös lukea.Tässä joitakin hajakommentteja teoksesta.’

Vuonna 2015 Aleksijevitš sai tästä kirjastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on melko tuntematon kirjailijana, mutta kirjoittaa edelleen Valko-Vebäjällä. Hän on julkaissut pääasiassa lehtikirjoituksia. Kirjailijana hän on ollut kokeellinen ja päätynyt lopulta kuvaamaan ihmisten vaikeuksia poliittisessa puristuksessa. Tällainen on myös hänen pääteoksensa. Kirja on julkaistu suomeksi aikoinaan vuonna 2000, mutta nyt palkinnon myötä se julkaistiin uudelleen laajennettuna veriona. Muistan kuunnelleeni kirjasta tehdyn kuunnelman jollakin automatkalla ja se teki aika suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo reportaasimaisesti ihmisten kokemuksia, muistoja ja käsityksiä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tšernobylissä, Ukrainassa, räjähti ydinreaktori huhtikuun 26. päivänä 1986 eli aivan kohta 30 vuotta sitten. Saastelaskeuma vaikutti eniten Valko-Venäjän puolella, koska tuuli kuljetti saastuneen ilman siihen suuntaan. Kirja antaa hyvin lohduttoman kuvan ihmisistä, joille ei oltu kerrottu mitään tämänkailtaisesta vaarasta ja kuinka sen jälkeen tulisi toimia. Tavalliset ihmiset eivät tienneet säteilyn vaarallisuudesta, elintarvikkeiden pilaantumisesta, elämän mahdottomuudesta saatuneella alueella. Vanhat ihmiset eivät suostuneet muuttamaan pois, nuoremmatkin halusivat lemmikkinsä, tavaransa ja satonsa mukaan tajuamatta niiden säteilyä. Monet saavat kirjassa äänensä kuuluville. Kokonaan toinen asia ovat ne toistasataatuhatta raivaajaa, jotka komennettiin alueelle hätätöihin. Osa sai tappavan määrän säteilyä ja kuoli myöhemmin erilaisiin syöpiin.

Kirja antaa lohduttoman kuvan myös viranomaisista, jotka eivät olleet varautuneet tämänkaltaiseen katastrofiin. Miehet komennettiin lähes paitahihasillaan sammuttamaan reaktorin bitumikatton tulipaloa, lentäjät veivät elementtejä, betonia, rakennustarvetta aivan reaktorin viereen ilman suojaa. Vaikka laajoilta alueilta evakuoitiin väestö, niin villieläimet ja villiityneet kotieläimet jäivät. Talot haudattiin, kylät haudattiin, työkalut haudattiin, maa kuorittiin pois, haudattiin  ja uusi tuotiin tilalle. Valtavasti työtä ja sekin turhaa, koska uusikin maa saastui, reaktoria ei saatu lopullisesti saateettomaksi. Niinpä tänäkin päivänä yli kaksi miljoonaa valkovenäläistä asuu saatuneella alueella ja kärsii säteilysairauksista, kaipaa läheisiään, itkee menetettyä maataan. Reaktorissa on edelleen ydinpolttoainetta suuret määrät, eikä sen suojaksi ole saatu uutta kuorta, vaikka vanha halkeilee ja rapautuu kovaa kyytiä. Raoista purkautuu säteilyä ilmakehään joka hetki.

En tiedä, onko tämä kirja Nobelin arvoinen. Se on hyvin erilainen kuin yleensä palkitut teokset. Kirja on enemmänkin hätähuuto ihmiskunnan puolesta ja tiedon puolesta. Kuka voisi paremmin kertoa muille vaaroista kuin toimittaja tai kirjailija? Vaikka itsekin olen aika paljon lueskellut voimalaonnettomuuksista ja niiden seurauksista, niin tällaista kuvaa en ole saanut. Osa kerronnasta voidaan pistää slaavilaisen luonteenlaadun tiliin ja ajatella, että he liioittelevat, hysterisoituvat ja ovat sentimantaalisia, itkevät ja surevat, mutta kun lähes neljä sataa sivua on sitä samaa vaikerrusta, niin asia on pakko uskoa. Onnettomuus on ollut pahimman luokan katasrofi sen paikan asukkaille ja heidän jälkeläisilleen, ehkä koko Euroopalle. Raivaajista tuhannet kuolivat, vaikka tekivät isänmaallista työtä. Turhaan kirjailija ei verrannut tätä uurastusta toisen maailmansodan taisteluihin, suureen isänmaalliseen sotaan. Tässä vain vihollinen oli näkymätön ja taistelu sitä vastaan hävittiin.

Kun puhutaan ydinvoimasta, pitäisi lukea tämä kirja, katsoa sitä kärsimystä silmiin, mitä se voi pahimmillaan aiheuttaa. Jokaisen, joka suhtautuu kylmästi tähän kärsimykseen, ei osaa asennoitua toisen asemaan. Meidän kaikkien pitäisi katsoa peiliin ja sanoa itsellemme, ei koskaan enää. Vaan voiko yksityinen ihminen asialle mitään. Ei ainakaan silloin, jos ei asiasta mitään tiedä.

Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous. Tammi, 2015 (1997), suom.Marja-Leena Jaakkola. 392 s.

Maailmanloppu ja ihmemaa

maailmanloppu-ja-ihmemaa’Olen jäänyt loukkuun, fantasiaan. Moni hylkää kirjan satuna pienemmästäkin syystä, fantasia lienee mahdottomuus. Haruki Murakami on tämän hetken fantasian mestari. Hänen teoksensa ovat yllättäviä, mahdottomia, mutta pohtivia, uusia suuntia avaavia ja ajatuksia herättäviä. Tämä viime vuonna suomeksi  ilmestynyt kirja on kirjoitettu jo kolmekymmentä vuotta sitten ja on yksi hänen pääteoksistaan. Se on sukua 1Q84-tarinalle. Tapahtumat on sijoitettu Japaniin kirjoittamisajankohtaan, mutta se onkin sitten kaikki siitä maailmasta. 1Q84:ssä taivaalla loisti kaksi kuuta, tässä liikutaan sekä suljetussa kaupungissa että maanalaisissa pelottavissa luolissa. Mielenkiintoista!’

Fantasia nykymaailmassa, joka ei kuitenkaan ole nykymaailma. Kirja etenee kahdella tasolla. Vuoroluvuin seurataan jännitysnäytelmiä, jotka vasta kirjan lopussa punoutuvat toisiinsa. Maailmanloppu on muurien ympäröimä suljettu kaupunki, jossa ihmiset ovat kuolemattomia, mutta ilman sielua ja varjoaan, joka on kuollut. Kaupungin kaduilla kulkee yksisarvisia, joiden tehtävä on imeä sielut itseensä ja kuolla sitten talvella. Keväällä syntyy taas uusi sukupolvi samaan työhön. Yksinäinen mies saapuu kaupunkiin, luovuttaa varjonsa Portinvartijalle ja alkaa kirjastossa lukea unia yksisarvisten pääkalloista. Siis täyttä fantasiaa.

Ihmemaa muistuttaa Tokiota ja meidän aikaamme. Täälläkin hieman erikoinen mies joutuu outoon seikkailuun. Hän on ammatiltaan Laskija, joka pystyy tietokonettakin suurempiin saavutuksiin ihmisen mielen käsittelyssä. Vanha tohtori ja hänen vaaleanpunainen lapsenlapsensa käyttävät häntä hyväkseen päästäkseen päämääriinsä. Hänelle luodaan aivoihin kolmas virtapiiri, joka vähitellen sieppaa hänet kokonaan. Tässä maailmassa hän luo tapahtumat itse ja jää lopulta sen vangiksi. Fantasiaa siis tämäkin.

Suosikkikirjailijani Murakami on luonut nämä maailmat jo 1985. Kuitenkaan kirja ei ole miltään osin vanhahtava. Liekö suomentajan suoraan japanin kielestä tehdyn loistavan käännöstyön ansiota. Mielenkiintoista lukukokemuksessa oli se, kuinka tarina nivoutuu juuri lukemaani Jeff VanderMeerin teoksen juonirakenteeseen ja kerrontaan samankaltaisuudellaan. Voisi kuvitella, että VanderMeer on lukenut Murakamin teoksen ja saanut siitä hyvin voimakkaita vaikutteita omaan teokseensa.

Vaikka kirja on puhdasta fantasiaa, niin sen sisään kytkeytyy paljon elämän hallintaan, ihmissuhteisiin, tietoisuuteen ja identiteettiin liittyvää pohdintaa. Päähenkilö miettii sielun olemusta Maailmanlopun kirjastossa; onko hän valmis luopumaan siitä vai hankkimaan rakastamalleen tytöllekin sielun. Päähenkilö pohtii Ihmemaassa elämäänsä yhteisössä, jossa väkivalta rehottaa ja kaunis vaikkakin tukeva tyttö vie häntä kuin pässiä narussa. Kuka hän on, kuka tyttö on, mihin tohtori lopulta tähtää?

Murakamin kertomistyyli on mukaansatempaavaa. Vaikka mitä tahansa voi sattua ja monet asiat ovat aivan pähkähulluja tai mahdottomia, niin tarinan imu vie mennessään. Kirjaa ei voi laskea kädestään. Seuraavalla sivullahan voi sattua jotain vieläkin kummallisempaa.

Murakami, Haruki: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015 (1985), suom. Raisa Porrasmaa. 546 s.

Ehkä Esther

ehkä_esther’Sota ja sen jälkeinen aika on luonut suuren joukon kertomuksia ja dokumentteja, joilla yritetään selittää ihmisen toimia. Juutalaisten joukkomurha toisen maailmansodan aikoihin on nostanut aina uudelleen esiin kirjoittajia, jotka haluavat saada selvyyden totuudesta. Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther on yksi näistä. Se on saanut sekä tunnustusta että pohdintaa osakseen. Koska kirjailija ei itse ole osallinen tapahtumissa, hän on etsinyt ja taas etsinyt asioiden totuutta oman sukunsa kautta. Tällaisena kirja on oikeutettu ja lukemisen arvoinen.’

Kirjalla on hyvät lähtökohdat. Kirjailija on itse juutalainen ja hänen sukulaisia on kuollut holokaustissa. Hän on ollut neuvostokansalainen ja hänellä on sekä tutkijan että kirjailijan ote aiheeseensa. Kirja kertoo hänen sukunsa tarinaa 1900-luvulta. Venäläiseen tyyliin kirjassa on valtava määrä henkilöitä, joilla ei aina ole sama nimi kaikissa kohtauksissa eikä siksi sukulaisuudet asetu kohdalleen. On isoisää ja baabuskaa, enoa ja setää, sukulaisia pitkänkin matkan takaa sekä omilla että lempinimillä. Tämähän on usein ongelmana muillakin venäläisillä kertojilla. Lukijalta vaatii sinnikkyyttä pysyä perässä, mutta toisaalta hyvässä tarinassa sillä ei ole väliä.

Tarina on surullinen, sen arvaa luettuaan takaliepeen. Suuri osa sukulaisista joutuu kärsimään tai jopa tuhoutumaan sotajoukkojen vyöryessä asuinalueiden yli. Kirjailijan suku on peräisin Keski-Euroopasta Itävallan ja Puolan alueelta, mutta osa siirtyy jo ennen sotaa Venäjälle nykyisen Ukrainan alueelle, Kiovaan, kirjailijan kotikaupunkiin. Hän on lapsuudessaan harras neuvostokansalainen, suhtautuu silloiseen järjestelmään ymmärtäen ja arvostaen, mutta siirtyy kuitenkin ensin Puolaan ja sitten Saksaan tutkimaan sukuaan, vihollisten maaperälle. Etsiminen on tärkeää. Traagista on, että kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi, vaikka kirjailijan äidinkieli onkin venäjä. Ihmisen halu tietää on loppumaton.

Nykymenetelmillä Googlen ja Facebookin avulla hän etsiytyy oikeille tapahtumapaikoille kyselemään ja tutkimaan. Paljon todisteita löytyy, paljon jää löytymättä. Tässäkin kirjassa käy selväksi myös paikallisen väestön osuus. Kirjailija oikeutetusti kysyy, eikä kukaan nähnyt, kukaan tehnyt mitään. Saksa organisoi hävityksen, paikalliset pistivät sen toimeen. Siksi tuntuu aina vain kummallisemmalta, että vain Saksa ja saksalaiset syyllistetään kansanmurhaan. Niin Puolassa kuin Ukrainassakin osallisia olivat muutkin. Tämä tiedetään myös muista Saksan valloittamista kansoista. Tästä on aivan tuorettakin tutkimusta Timothy Snyderin kirjassa Musta maa (Siltala, 2016).

Esther esiintyy kirjassa muutamassa kohtaa. Hänen nimeään ei varmuudella tiedetä eikä myöskään sitä mitä hänelle tapahtui. Ehkä hän sai surmansa puhdistuksissa, mutta miten? Sen kirjailija kertoo traagisesti, surullisesti, ja kertomus nousee kirjan keskiöön. Samanlaisia tapauksia on varmaan paljon, Esthereitä kuoli puhdistuksissa miljoonia. Tässä yksi nousee edustamaan monia.

Luin kirjan varmaankin huolimattomasti ja siksi siitä jäi sekava, hieman chagallmainen kuva. Tapahtumat vyöryivät päälle, ne leijuivat tahdottomasti ilmassa, muutamassa kohdassa kirjailija itsekin kertoo tällaisesta kokemuksesta. Sodanaikainen kaaos kuvautuu hyvin tapahtumien epävarmuuden kautta. Onneksi kuitenkin sitkeä kansa kesti ja jäljelle jäi henkilöitä, jotka ovat valmiit edelleen kertomaan oman tarinansa ja sukunsa tarinan. Sellaisenaan kirja on arvokas dokumentti, osin fiktiivisyydestään huolimatta, nykyajalle ja nykyihmisille. Meillä asiat ovat hyvin, kun niitä vertaa tuohon aikaan, nyt ei pitäisi olla tarvetta valittamiseen. Sitähän kuitenkin tuntuu kaikkina aikoina olevan, ihminen ei opi historiasta.

Pakolaiset vyöryvät yli rajojen paikoista, jotka elävät samanlaista aikaa kuin Eurooppa Saksan miehityksen tapahtuessa. Miten otamme asian vastaan? Menemmekö mukaan kuin puolalaiset, kuin liettualaiset, menemmekö mukaan kuin ne harvat, jotka kätkivät juutalaisia, rommaneja, vammaisia ja säikkyjä, yrittääkseen pelastaa edes yhden Estherin.

Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther. Tammi 2015, suom. Ilona Nykyri. 277 s.

Lissabonin piirityksen kirjuri

Lissabon’Olen lukenut kaksitoista José Saramagon kirjaa, kaikki yhtä valloittavia enkä yhtään jättäisi vieläkään väliin. Vaikka Nobel-kirjailija ei ole niitä helpoimpia lähestyttäviä, niin kun vauhtiin pääsee, ei voi lopettaa ennen viimeistä sivua. Kirjailijan kuolemasta on kulunut viitisen vuotta, mutta edelleen näyttää löytyvän suomennettavia tarinoita. Hänen tuotannossaan on hienoa, että kirjat ovat ajattomia, niissä ei sotkeuduta kännyköihin eikä muihin nykytekniikan vimpaimiin, joten kirja voi olla kirjoitettu 80-luvulla ja on kuitenkin tuore. Tässä teoksessa kirjailija itse sotkee ajan 1100-luvulta ja nykypäivästä sopivaksi sekamelskaksi ja onnistuu siinä.’

Kuinka käy, kun historia muutetaan, kirjoitetaan uusiksi? Saramagon uusin suomennettu romaani sijoittuu hänen väkevälle luomiskaudelleen 1980-luvulle, mutta sen ajaton kerronta näyttää sopivan aikaan kuin aikaan.

Oikolukija Raimundo Silva tekee hetken mielijohteesta virheen. Hän muuttaa yhden sanan ja saa tekstin kääntymään päälaelleen. Nyt menneisyydessä risteiretkeläiset eivät auttaneetkaan kuningasta Lissabonin piirityksessä, vaikka historian tutkimus niin tietää tapahtuneen. Virhe menee läpi ja vasta painovaiheessa hänet kutsutaan vastaamaan tekosistaan. Kustantaja on raivoissaan, koska nyt joudutaan uunituoreen kirjan lehtien väliin heti pistämään korjauslappu anteeksipyynnöin.

Neuvottelupöydässä Raimundo saa kuulla kunniansa, mutta kohtaa myös ymmärtäjänsä. Maria Sara nimetään hänen esimiehekseen ja tämä antaa Raimundolle tehtävän, kirjoittaa kirja, jossa hänen virheensä onkin totta. Oikolukija ryhtyy työhön, mutta huomaakin pian ajatustensa kulkeutuvan yhä uudelleen naiseen. Kirjoitustyö valmistuu vähitellen romaanin edetessä, mutta samalla käydään tarkkaan läpi nykyhetki, jossa oikolukijan koko elämä menee uusiksi.

Ei voi kuin ihailla sitä taitoa ja tekniikkaa, millä Saramago kirjansa kirjoitti. On hienoa, että viisi vuotta suuren kirjailijan kuoleman jälkeen saamme uuden kirjan myötä yhä nauttia hänen luomastaan tekstistä. Vaikka hänen lauseensa ovat omalaatuisia, pitkiä ja koukeroisia, kappaleet monen sivun mittaisia ja kerronta täynnä yksityiskohtia, on se nautittavaa luettavaa. Kun hissimatkan kuvaus alhaalta katutasolta ylös asunnolle kestää kymmenkunta sivua, voisi luulla, että lukija pitkästyy, päinvastoin, matka loppuu kesken.

Harvoin olen lukenut näin hienovireisesti kirjoitettua rakkaustarinaa, suorastaan romanttisuudessaan ennenkokematonta. Sen kerronta kesti sivu kaupalla yhä uusin vivahtein, yhä uusin käännöksin, mutta ei missään kohdin pitkästyttävästi. Saramagon teksti puree kovaa ja pian huomaa itsekin muodostavansa samanlaisia mammuttilauseita, hylkää välimerkit, puhuttelut ja vuorosanat, pistää ison kirjaimen sinne, mihin se ei normaalisti kuulu ja etenee kuin ajatusvirta asiasta toiseen aivan kuin kokonaan ilman päämäärää ja kuitenkin lause on oikea, ilmaisu rikas ja päämäärä saavutetaan ennen kuin lukija ehtii huomatakaan.

Missään vaiheessa ei minulle tullut sellaista tunnetta, että nyt kirjailija selittää tämänkin asian puhki eikä jätä lukijalle mitään huomattavaa tai arvattavaa. Niitä kohtia ja asioita riittää läpi koko tekstin ihan riittävästi ja pohdintaa vielä senkin jälkeen, kun on laskenut kirjan kädestään. Aikaahan tämäntyyppinen kerronta lukijalta vie, mutta ei kai se ole väärin, jos siitä nauttii. Suosittelen lämpimästi.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Tammi, 2015 (1989), suom. Antero Tiittula. 393 s.

Sielut

sielut’Jostain syystä viime vuoden Finlandia-ehdokkaat jäivät lukematta ja vasta nyt on ollut aikaa palata niihin. Tuskin kaikkia luenkaan koskaan. Voittaja on aina oma lukunsa, mutta tällä kertaa myös Markku Pääskysen Sielut-kirjaa on syytä kommentoida. Kirjailijalta olen lukenut vain yhden kirjan ennestään, vuonna 2006 ilmestyneen Vihan päivä. Muistan siitä sen, kuinka synkkä ja ahdistava kirja se oli. Siksi tarttuin tähänkin kirjaan epäluuloisena, varsinkin takakannen lukemisen jälkeen. Ehkä ei saisi olla ennakkoluuloja, pitäisi olla avoin kaikille vaikutuksille, mutta kriittisesti kuitenkin. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo yhden keväisen päivän tapahtumat Saimaan rannalla olevasta kaupungista. Maija lähtee kouluun aamulla, mutta ei koskaan saavu perille. Hänen äitinsä Aino tietenkin huolestuu ja aloittaa tytön etsinnän. Isä Kristian haravoi lähialuetta, poliisi julkaisee katoamisilmoituksen, naapurit huolestuvat ja pian etsijöitä on koko kadun mitalta. Aika kuluu, mutta Maijaa vaan ei löydy. Kevätpäivä on kuuma, idästä leviää säteilyä ja Helsingin suunnasta pankkiryöstäjien auto lähestyy kaupunkia. Myös pojat, Taito ja Ilari, viettävät keväistä päivää poikamaisia juttuja tehden. He käyvät uimassa, peuhaavat ullakolla, istuttavat metsää ja etsivät Maijaa.

Päivän aikana kirjan henkilöt kohtaavat toisiaan ja muitakin alueen ihmisiä, kyselevät, juttelevat, epäilevät, ystävystyvät, solmivat suhteita. Traagisesta tapahtumasta huolimatta yhteisö elää elämäänsä toiset tiedostaen tapahtuman toiset autuaan tietämättöminä. Miksi sitten kirjan nimi on Sielut? Pojat katsovat biologian luokan ikkunasta sisään ja näkevät seinällä julisteen, jonka kuvassa on ikään kuin pisara väärinpäin. He päättelevät, että siinä kasvaa sielu, joka lentää sitten ilmojen halki ja asettuu ihmisen sisälle, heidänkin.

Kirjaa oli ensin aika vaikea lukea. Sen dialogi tuntui töksähtelevältä ja kerronta koukeroiselta, mutta kun siihen pääsi sisälle, tuntui, että siinä on juuri oikea poljento tämän tyyppiseen kirjaan. Varsinkin poiken juttelut ja toilailut olivat mehukasta luettavaa. Tulee lapsuus mieleen. Juuri tuollaista asiasta toiseen poukkoiluahan se oli. Pojilla ei päivän mittaan ollut mitään päämäärää, mutta he olivat silti asiassa parhaiten mukana. Aikuiset hätäilivät, surivat jo ennakkoon ja hosuivat joka suuntaan.

Kirjassa on kaksi asiaa, jotka sitovat sen 1980-luvun lopulle: Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Mikkelin pankkiryöstödraama. Kirjassa ne kuuluvat tarinaan löyhästi. Ehkä siksi ne eivät myöskään ole kohdallaan. Oikeastihan ne eivät sattuneet samaan aikaan. Pankkiryöstäjien auto räjähti elokuussa Mikkelin torilla ja Tshernonyl räjähti huhtikuun lopulla, molemmat kuitenkin vuonna 1986. Jotenkin jäin miettimään, mikä merkitys näillä kahdella tapahtumalla oli kirjan juonen tai sanoman kannalta? Miksi ne oli siihen sijoitettu? Ne kuitenkin jäivät taka-alalle, tarpeettomiksi.

Hienoa kirjassa oli yksityiskohtainen luonnon havainnointi niin Ainon kuin poikienkin taholta. Pikkuvanha Taito nimensä mukaan oli varsin taitava tekemään päätelmiä, niin sieluista kuin Maijan kohtalostakin. Myös Cajanderin Siperiasta tuoman siemenlaatikko herättää heidän huomiotaan. Siksi sen tuominen kertomukseen olisi ehkä voinut olla suurempikin juttu, nyt se jää vain rekvisiitaksi tarinan edetessä eikä siitä ole juonen kulun kannalta mitään merkitystä. Saattoihan olla, että jotain jäi minulta huomaamatta. Kirja pitäisi lukea toiseen kertaan. Loppuratkaisu oli aika lailla järjellinen ja sen jotenkin arvasin jo kirjan puolivälissä. Sinällään tarina oli hyvin kirjoitettu ja piti otteessaan loppuun saakka.

Pääskynen, Markku: Sielut. Tammi 2015. 254 s.