Kafka rannalla

kafka rannalla’Tosiasia on, että toiset kirjailijat tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset, vaikka saattavat kirjoitta ihan kummallisia juttuja. En ymmärrä, miksi pidän Haruki Murakamin kirjoista. Ainoa lohtu siihen on, etten ole yksin, vaan meitä on miljoonia. Hän on tiettävästi Japanin suosituin kirjailija ja veikattu usein Nobel-voittajaksi. Itse olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat ja pitänyt niistä. Japanilainen surrealismi sekoittuu niissä eurooppalaiseen realismiin, tuloksena on mielikuvituksen suihkulähde, joka jaksaa hämmästyttä, vaikka kirjojen rakenne onkin kaavamainen ja perinteinen. Suosittelen tätäkin paksuudestaan huolimatta.’

Jostakin kumman syystä tämä kirja on odottanut hyllyssä lukemista jo monta vuotta. Syynä varmaankin on kirjan nimi. Olen ajatellut sitä ehkä liian kafkamaiseksi ja turhan vaikeaksi paksuutensa lisäksi. Pelko on turha, kirja on Murakamia parhaimmillaan. Hän palaa tässä samanlaiseen rakenteeseen kuin aikaisemmin kirjoittamassaan juuri suomennetussa Maailmanloppu ja ihmemaa. Tarina etenee kahdesta suunnasta aivan erillään toisistaan ja lopulta sitten päädytään kiinnekohtaan, jossa henkilöt ja heidän toimintansa nivoutuvat toisiinsa.

Minäkertoja Kafka Tamura karkaa kotoaan 15-vuotiaana ja matkustaa Tokiosta Shikokun saarelle pieneen Takamatsun kaupunkiin. Hän hakeutuu paikalliseen yksityiskirjastoon lukemaan ja kohtaa siellä sekä salaperäisen Oshiman että vielä salaperäisemmän neiti Saekin. Näistä muodostuu hänen elämänsä kiinnekohdat kaupungissa, toinen auttaa häntä pysymään piilossa, toiseen hän rakastuu silmittömästi, vaikka pitääkin tätä yli viisikymppistä naista äitinään. Kirjan loppua kohti fantasia lisääntyy ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla päälle saaden lukijan vain hämmästelemään sitä mielikuvituksen rikkautta, mikä kirjailijalla on.

Toinen tarina on vielä kummallisempi. Nakata on vanha mies, joka ei osaa lukea. Hän on lapsena sodan aikaan kokenut jotain, joka vei tältä lahjakkaalta lapselta muistin ja tulevaisuuden. Hänestä tulee kummajainen, joka puhuu kissojen kanssa ja päätyy tappamaan tunnetun taiteilijan. Sen jälkeen juonet alkavat lähetä toisiaan. Nakata pakenee ja hänet johdatetaan Shikokuun Kafkan kanssa samoille seuduille ja hänellä on siellä tärkeä tehtävä avata ja sulkea rinnakkaistodellisuus. Eli nyt ollaan 1Q84:n maisemissa. Kirja päättyy traagisiin tapahtumiin, mutta myös onnellisiin tulevaisuuden näkymiin.

Kafka rannalla on paitsi laulu niin myös taulu, jossa on poika katsomassa merelle. Kafka Tamura on ottanut salanimensä tunnetulta kirjailijalta, koska hän pitää itseään variksena (Kafka on tsekkiä ja tarkoittaa varista). Poika nimeltä Varis esiintyy kirjassa vähän väliä ikään kuin hänen toisena persoonanaan ja neuvoo Kafkaa hänen valinnoissaan. Symboliikkaa esiintyy myös muissa kirjalisissa valinnoissa. Kirjallisuus onkin tässä teoksessa keskeisessä roolissa tapahtuuhan se suurelta osin kirjastossa ja lukukokemuksissa. Rekkakuskikin saattaessaan liftaaja Nakataa eteenpäin lukee kirjoja ja oppii kuuntelemaan Beethovenin musiikkia. Musikkilla on myös keskeinen merkitys, Kafka kuuntelee esim. Princeä ja neiti Saekin nuoruudessaan säveltämää ja sanoittamaa suureen maineeseen noussutta laulua Kafka rannalla.

Jotta kaikki olisi runsasta ja myös sekavaa, mielikuvituksen kyllästämää, sekoittuu tarinaan myös antiikin mytologia. Kafkan isä ennustaa Oidipuksen kohtaloa pojalleen, jonka äiti on hylännyt tämän ollessa nelivuotias. Toteutuuko ennuste, se jää lukijan ratkottavaksi, mutta selvät vinkin kirjailija siitä antaa? Tapahtuuko se mielikuvituksen maailmassa vai kokonaan toisessa todellisuudessa, kuka tekee mitä ja mikä on totta, mikä mielikuvitusta, unta, mytologiaa?

Kirja on taattua Murakamia, mukaansatempaava, joidenkin mielestä parasta koskaan, Nobel-kamaa, mestarillista. Ainakin se on hyvin kirjoitettu ja käännetty (vaikkakin englannin kautta). Kirja vie mennessään, mutta… jos et pidä reaalifantasiasta, niin eihän se silloin tunnu hyvältä, korkeintaan sekavalta hössötykseltä.

Murakami, Haruki: Kafka rannalla. Tammi, 2009 (2002), suom. Juhani Lindholm. 639 s.

Tšernobylista nousee rukous

tsernobyl’Nobel-voittajat on aina jollakin tapaa noteerattava, joko lukemalla kirja tai vähintäänkin elämäkerta Wikipediasta. Monesti komitean valinta kohdistuu itselle täysin tuntemattomaan suuruuteen ja ihmettelee valitsijoiden ajatuksenjuoksua. Onhan useita sellaisiakin tapauksia ollut, että kustantajat joutuvat hiki hatussa käännättämään kirjaa suomeksi, kun ensimmäistäkään ei ole ollut saatavilla. Nyt sentään yksi on, vaikka siitäkin täytyi ottaa uusinta painos ja hieman laajentaa kerrontaa. Kirja on kuitenkin väkevä ja ajatuksia herättävä, niinpä se kannattaa myös lukea.Tässä joitakin hajakommentteja teoksesta.’

Vuonna 2015 Aleksijevitš sai tästä kirjastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on melko tuntematon kirjailijana, mutta kirjoittaa edelleen Valko-Vebäjällä. Hän on julkaissut pääasiassa lehtikirjoituksia. Kirjailijana hän on ollut kokeellinen ja päätynyt lopulta kuvaamaan ihmisten vaikeuksia poliittisessa puristuksessa. Tällainen on myös hänen pääteoksensa. Kirja on julkaistu suomeksi aikoinaan vuonna 2000, mutta nyt palkinnon myötä se julkaistiin uudelleen laajennettuna veriona. Muistan kuunnelleeni kirjasta tehdyn kuunnelman jollakin automatkalla ja se teki aika suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo reportaasimaisesti ihmisten kokemuksia, muistoja ja käsityksiä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tšernobylissä, Ukrainassa, räjähti ydinreaktori huhtikuun 26. päivänä 1986 eli aivan kohta 30 vuotta sitten. Saastelaskeuma vaikutti eniten Valko-Venäjän puolella, koska tuuli kuljetti saastuneen ilman siihen suuntaan. Kirja antaa hyvin lohduttoman kuvan ihmisistä, joille ei oltu kerrottu mitään tämänkailtaisesta vaarasta ja kuinka sen jälkeen tulisi toimia. Tavalliset ihmiset eivät tienneet säteilyn vaarallisuudesta, elintarvikkeiden pilaantumisesta, elämän mahdottomuudesta saatuneella alueella. Vanhat ihmiset eivät suostuneet muuttamaan pois, nuoremmatkin halusivat lemmikkinsä, tavaransa ja satonsa mukaan tajuamatta niiden säteilyä. Monet saavat kirjassa äänensä kuuluville. Kokonaan toinen asia ovat ne toistasataatuhatta raivaajaa, jotka komennettiin alueelle hätätöihin. Osa sai tappavan määrän säteilyä ja kuoli myöhemmin erilaisiin syöpiin.

Kirja antaa lohduttoman kuvan myös viranomaisista, jotka eivät olleet varautuneet tämänkaltaiseen katastrofiin. Miehet komennettiin lähes paitahihasillaan sammuttamaan reaktorin bitumikatton tulipaloa, lentäjät veivät elementtejä, betonia, rakennustarvetta aivan reaktorin viereen ilman suojaa. Vaikka laajoilta alueilta evakuoitiin väestö, niin villieläimet ja villiityneet kotieläimet jäivät. Talot haudattiin, kylät haudattiin, työkalut haudattiin, maa kuorittiin pois, haudattiin  ja uusi tuotiin tilalle. Valtavasti työtä ja sekin turhaa, koska uusikin maa saastui, reaktoria ei saatu lopullisesti saateettomaksi. Niinpä tänäkin päivänä yli kaksi miljoonaa valkovenäläistä asuu saatuneella alueella ja kärsii säteilysairauksista, kaipaa läheisiään, itkee menetettyä maataan. Reaktorissa on edelleen ydinpolttoainetta suuret määrät, eikä sen suojaksi ole saatu uutta kuorta, vaikka vanha halkeilee ja rapautuu kovaa kyytiä. Raoista purkautuu säteilyä ilmakehään joka hetki.

En tiedä, onko tämä kirja Nobelin arvoinen. Se on hyvin erilainen kuin yleensä palkitut teokset. Kirja on enemmänkin hätähuuto ihmiskunnan puolesta ja tiedon puolesta. Kuka voisi paremmin kertoa muille vaaroista kuin toimittaja tai kirjailija? Vaikka itsekin olen aika paljon lueskellut voimalaonnettomuuksista ja niiden seurauksista, niin tällaista kuvaa en ole saanut. Osa kerronnasta voidaan pistää slaavilaisen luonteenlaadun tiliin ja ajatella, että he liioittelevat, hysterisoituvat ja ovat sentimantaalisia, itkevät ja surevat, mutta kun lähes neljä sataa sivua on sitä samaa vaikerrusta, niin asia on pakko uskoa. Onnettomuus on ollut pahimman luokan katasrofi sen paikan asukkaille ja heidän jälkeläisilleen, ehkä koko Euroopalle. Raivaajista tuhannet kuolivat, vaikka tekivät isänmaallista työtä. Turhaan kirjailija ei verrannut tätä uurastusta toisen maailmansodan taisteluihin, suureen isänmaalliseen sotaan. Tässä vain vihollinen oli näkymätön ja taistelu sitä vastaan hävittiin.

Kun puhutaan ydinvoimasta, pitäisi lukea tämä kirja, katsoa sitä kärsimystä silmiin, mitä se voi pahimmillaan aiheuttaa. Jokaisen, joka suhtautuu kylmästi tähän kärsimykseen, ei osaa asennoitua toisen asemaan. Meidän kaikkien pitäisi katsoa peiliin ja sanoa itsellemme, ei koskaan enää. Vaan voiko yksityinen ihminen asialle mitään. Ei ainakaan silloin, jos ei asiasta mitään tiedä.

Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous. Tammi, 2015 (1997), suom.Marja-Leena Jaakkola. 392 s.

Maailmanloppu ja ihmemaa

maailmanloppu-ja-ihmemaa’Olen jäänyt loukkuun, fantasiaan. Moni hylkää kirjan satuna pienemmästäkin syystä, fantasia lienee mahdottomuus. Haruki Murakami on tämän hetken fantasian mestari. Hänen teoksensa ovat yllättäviä, mahdottomia, mutta pohtivia, uusia suuntia avaavia ja ajatuksia herättäviä. Tämä viime vuonna suomeksi  ilmestynyt kirja on kirjoitettu jo kolmekymmentä vuotta sitten ja on yksi hänen pääteoksistaan. Se on sukua 1Q84-tarinalle. Tapahtumat on sijoitettu Japaniin kirjoittamisajankohtaan, mutta se onkin sitten kaikki siitä maailmasta. 1Q84:ssä taivaalla loisti kaksi kuuta, tässä liikutaan sekä suljetussa kaupungissa että maanalaisissa pelottavissa luolissa. Mielenkiintoista!’

Fantasia nykymaailmassa, joka ei kuitenkaan ole nykymaailma. Kirja etenee kahdella tasolla. Vuoroluvuin seurataan jännitysnäytelmiä, jotka vasta kirjan lopussa punoutuvat toisiinsa. Maailmanloppu on muurien ympäröimä suljettu kaupunki, jossa ihmiset ovat kuolemattomia, mutta ilman sielua ja varjoaan, joka on kuollut. Kaupungin kaduilla kulkee yksisarvisia, joiden tehtävä on imeä sielut itseensä ja kuolla sitten talvella. Keväällä syntyy taas uusi sukupolvi samaan työhön. Yksinäinen mies saapuu kaupunkiin, luovuttaa varjonsa Portinvartijalle ja alkaa kirjastossa lukea unia yksisarvisten pääkalloista. Siis täyttä fantasiaa.

Ihmemaa muistuttaa Tokiota ja meidän aikaamme. Täälläkin hieman erikoinen mies joutuu outoon seikkailuun. Hän on ammatiltaan Laskija, joka pystyy tietokonettakin suurempiin saavutuksiin ihmisen mielen käsittelyssä. Vanha tohtori ja hänen vaaleanpunainen lapsenlapsensa käyttävät häntä hyväkseen päästäkseen päämääriinsä. Hänelle luodaan aivoihin kolmas virtapiiri, joka vähitellen sieppaa hänet kokonaan. Tässä maailmassa hän luo tapahtumat itse ja jää lopulta sen vangiksi. Fantasiaa siis tämäkin.

Suosikkikirjailijani Murakami on luonut nämä maailmat jo 1985. Kuitenkaan kirja ei ole miltään osin vanhahtava. Liekö suomentajan suoraan japanin kielestä tehdyn loistavan käännöstyön ansiota. Mielenkiintoista lukukokemuksessa oli se, kuinka tarina nivoutuu juuri lukemaani Jeff VanderMeerin teoksen juonirakenteeseen ja kerrontaan samankaltaisuudellaan. Voisi kuvitella, että VanderMeer on lukenut Murakamin teoksen ja saanut siitä hyvin voimakkaita vaikutteita omaan teokseensa.

Vaikka kirja on puhdasta fantasiaa, niin sen sisään kytkeytyy paljon elämän hallintaan, ihmissuhteisiin, tietoisuuteen ja identiteettiin liittyvää pohdintaa. Päähenkilö miettii sielun olemusta Maailmanlopun kirjastossa; onko hän valmis luopumaan siitä vai hankkimaan rakastamalleen tytöllekin sielun. Päähenkilö pohtii Ihmemaassa elämäänsä yhteisössä, jossa väkivalta rehottaa ja kaunis vaikkakin tukeva tyttö vie häntä kuin pässiä narussa. Kuka hän on, kuka tyttö on, mihin tohtori lopulta tähtää?

Murakamin kertomistyyli on mukaansatempaavaa. Vaikka mitä tahansa voi sattua ja monet asiat ovat aivan pähkähulluja tai mahdottomia, niin tarinan imu vie mennessään. Kirjaa ei voi laskea kädestään. Seuraavalla sivullahan voi sattua jotain vieläkin kummallisempaa.

Murakami, Haruki: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015 (1985), suom. Raisa Porrasmaa. 546 s.

Ehkä Esther

ehkä_esther’Sota ja sen jälkeinen aika on luonut suuren joukon kertomuksia ja dokumentteja, joilla yritetään selittää ihmisen toimia. Juutalaisten joukkomurha toisen maailmansodan aikoihin on nostanut aina uudelleen esiin kirjoittajia, jotka haluavat saada selvyyden totuudesta. Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther on yksi näistä. Se on saanut sekä tunnustusta että pohdintaa osakseen. Koska kirjailija ei itse ole osallinen tapahtumissa, hän on etsinyt ja taas etsinyt asioiden totuutta oman sukunsa kautta. Tällaisena kirja on oikeutettu ja lukemisen arvoinen.’

Kirjalla on hyvät lähtökohdat. Kirjailija on itse juutalainen ja hänen sukulaisia on kuollut holokaustissa. Hän on ollut neuvostokansalainen ja hänellä on sekä tutkijan että kirjailijan ote aiheeseensa. Kirja kertoo hänen sukunsa tarinaa 1900-luvulta. Venäläiseen tyyliin kirjassa on valtava määrä henkilöitä, joilla ei aina ole sama nimi kaikissa kohtauksissa eikä siksi sukulaisuudet asetu kohdalleen. On isoisää ja baabuskaa, enoa ja setää, sukulaisia pitkänkin matkan takaa sekä omilla että lempinimillä. Tämähän on usein ongelmana muillakin venäläisillä kertojilla. Lukijalta vaatii sinnikkyyttä pysyä perässä, mutta toisaalta hyvässä tarinassa sillä ei ole väliä.

Tarina on surullinen, sen arvaa luettuaan takaliepeen. Suuri osa sukulaisista joutuu kärsimään tai jopa tuhoutumaan sotajoukkojen vyöryessä asuinalueiden yli. Kirjailijan suku on peräisin Keski-Euroopasta Itävallan ja Puolan alueelta, mutta osa siirtyy jo ennen sotaa Venäjälle nykyisen Ukrainan alueelle, Kiovaan, kirjailijan kotikaupunkiin. Hän on lapsuudessaan harras neuvostokansalainen, suhtautuu silloiseen järjestelmään ymmärtäen ja arvostaen, mutta siirtyy kuitenkin ensin Puolaan ja sitten Saksaan tutkimaan sukuaan, vihollisten maaperälle. Etsiminen on tärkeää. Traagista on, että kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi, vaikka kirjailijan äidinkieli onkin venäjä. Ihmisen halu tietää on loppumaton.

Nykymenetelmillä Googlen ja Facebookin avulla hän etsiytyy oikeille tapahtumapaikoille kyselemään ja tutkimaan. Paljon todisteita löytyy, paljon jää löytymättä. Tässäkin kirjassa käy selväksi myös paikallisen väestön osuus. Kirjailija oikeutetusti kysyy, eikä kukaan nähnyt, kukaan tehnyt mitään. Saksa organisoi hävityksen, paikalliset pistivät sen toimeen. Siksi tuntuu aina vain kummallisemmalta, että vain Saksa ja saksalaiset syyllistetään kansanmurhaan. Niin Puolassa kuin Ukrainassakin osallisia olivat muutkin. Tämä tiedetään myös muista Saksan valloittamista kansoista. Tästä on aivan tuorettakin tutkimusta Timothy Snyderin kirjassa Musta maa (Siltala, 2016).

Esther esiintyy kirjassa muutamassa kohtaa. Hänen nimeään ei varmuudella tiedetä eikä myöskään sitä mitä hänelle tapahtui. Ehkä hän sai surmansa puhdistuksissa, mutta miten? Sen kirjailija kertoo traagisesti, surullisesti, ja kertomus nousee kirjan keskiöön. Samanlaisia tapauksia on varmaan paljon, Esthereitä kuoli puhdistuksissa miljoonia. Tässä yksi nousee edustamaan monia.

Luin kirjan varmaankin huolimattomasti ja siksi siitä jäi sekava, hieman chagallmainen kuva. Tapahtumat vyöryivät päälle, ne leijuivat tahdottomasti ilmassa, muutamassa kohdassa kirjailija itsekin kertoo tällaisesta kokemuksesta. Sodanaikainen kaaos kuvautuu hyvin tapahtumien epävarmuuden kautta. Onneksi kuitenkin sitkeä kansa kesti ja jäljelle jäi henkilöitä, jotka ovat valmiit edelleen kertomaan oman tarinansa ja sukunsa tarinan. Sellaisenaan kirja on arvokas dokumentti, osin fiktiivisyydestään huolimatta, nykyajalle ja nykyihmisille. Meillä asiat ovat hyvin, kun niitä vertaa tuohon aikaan, nyt ei pitäisi olla tarvetta valittamiseen. Sitähän kuitenkin tuntuu kaikkina aikoina olevan, ihminen ei opi historiasta.

Pakolaiset vyöryvät yli rajojen paikoista, jotka elävät samanlaista aikaa kuin Eurooppa Saksan miehityksen tapahtuessa. Miten otamme asian vastaan? Menemmekö mukaan kuin puolalaiset, kuin liettualaiset, menemmekö mukaan kuin ne harvat, jotka kätkivät juutalaisia, rommaneja, vammaisia ja säikkyjä, yrittääkseen pelastaa edes yhden Estherin.

Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther. Tammi 2015, suom. Ilona Nykyri. 277 s.

Lissabonin piirityksen kirjuri

Lissabon’Olen lukenut kaksitoista José Saramagon kirjaa, kaikki yhtä valloittavia enkä yhtään jättäisi vieläkään väliin. Vaikka Nobel-kirjailija ei ole niitä helpoimpia lähestyttäviä, niin kun vauhtiin pääsee, ei voi lopettaa ennen viimeistä sivua. Kirjailijan kuolemasta on kulunut viitisen vuotta, mutta edelleen näyttää löytyvän suomennettavia tarinoita. Hänen tuotannossaan on hienoa, että kirjat ovat ajattomia, niissä ei sotkeuduta kännyköihin eikä muihin nykytekniikan vimpaimiin, joten kirja voi olla kirjoitettu 80-luvulla ja on kuitenkin tuore. Tässä teoksessa kirjailija itse sotkee ajan 1100-luvulta ja nykypäivästä sopivaksi sekamelskaksi ja onnistuu siinä.’

Kuinka käy, kun historia muutetaan, kirjoitetaan uusiksi? Saramagon uusin suomennettu romaani sijoittuu hänen väkevälle luomiskaudelleen 1980-luvulle, mutta sen ajaton kerronta näyttää sopivan aikaan kuin aikaan.

Oikolukija Raimundo Silva tekee hetken mielijohteesta virheen. Hän muuttaa yhden sanan ja saa tekstin kääntymään päälaelleen. Nyt menneisyydessä risteiretkeläiset eivät auttaneetkaan kuningasta Lissabonin piirityksessä, vaikka historian tutkimus niin tietää tapahtuneen. Virhe menee läpi ja vasta painovaiheessa hänet kutsutaan vastaamaan tekosistaan. Kustantaja on raivoissaan, koska nyt joudutaan uunituoreen kirjan lehtien väliin heti pistämään korjauslappu anteeksipyynnöin.

Neuvottelupöydässä Raimundo saa kuulla kunniansa, mutta kohtaa myös ymmärtäjänsä. Maria Sara nimetään hänen esimiehekseen ja tämä antaa Raimundolle tehtävän, kirjoittaa kirja, jossa hänen virheensä onkin totta. Oikolukija ryhtyy työhön, mutta huomaakin pian ajatustensa kulkeutuvan yhä uudelleen naiseen. Kirjoitustyö valmistuu vähitellen romaanin edetessä, mutta samalla käydään tarkkaan läpi nykyhetki, jossa oikolukijan koko elämä menee uusiksi.

Ei voi kuin ihailla sitä taitoa ja tekniikkaa, millä Saramago kirjansa kirjoitti. On hienoa, että viisi vuotta suuren kirjailijan kuoleman jälkeen saamme uuden kirjan myötä yhä nauttia hänen luomastaan tekstistä. Vaikka hänen lauseensa ovat omalaatuisia, pitkiä ja koukeroisia, kappaleet monen sivun mittaisia ja kerronta täynnä yksityiskohtia, on se nautittavaa luettavaa. Kun hissimatkan kuvaus alhaalta katutasolta ylös asunnolle kestää kymmenkunta sivua, voisi luulla, että lukija pitkästyy, päinvastoin, matka loppuu kesken.

Harvoin olen lukenut näin hienovireisesti kirjoitettua rakkaustarinaa, suorastaan romanttisuudessaan ennenkokematonta. Sen kerronta kesti sivu kaupalla yhä uusin vivahtein, yhä uusin käännöksin, mutta ei missään kohdin pitkästyttävästi. Saramagon teksti puree kovaa ja pian huomaa itsekin muodostavansa samanlaisia mammuttilauseita, hylkää välimerkit, puhuttelut ja vuorosanat, pistää ison kirjaimen sinne, mihin se ei normaalisti kuulu ja etenee kuin ajatusvirta asiasta toiseen aivan kuin kokonaan ilman päämäärää ja kuitenkin lause on oikea, ilmaisu rikas ja päämäärä saavutetaan ennen kuin lukija ehtii huomatakaan.

Missään vaiheessa ei minulle tullut sellaista tunnetta, että nyt kirjailija selittää tämänkin asian puhki eikä jätä lukijalle mitään huomattavaa tai arvattavaa. Niitä kohtia ja asioita riittää läpi koko tekstin ihan riittävästi ja pohdintaa vielä senkin jälkeen, kun on laskenut kirjan kädestään. Aikaahan tämäntyyppinen kerronta lukijalta vie, mutta ei kai se ole väärin, jos siitä nauttii. Suosittelen lämpimästi.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Tammi, 2015 (1989), suom. Antero Tiittula. 393 s.

Sielut

sielut’Jostain syystä viime vuoden Finlandia-ehdokkaat jäivät lukematta ja vasta nyt on ollut aikaa palata niihin. Tuskin kaikkia luenkaan koskaan. Voittaja on aina oma lukunsa, mutta tällä kertaa myös Markku Pääskysen Sielut-kirjaa on syytä kommentoida. Kirjailijalta olen lukenut vain yhden kirjan ennestään, vuonna 2006 ilmestyneen Vihan päivä. Muistan siitä sen, kuinka synkkä ja ahdistava kirja se oli. Siksi tarttuin tähänkin kirjaan epäluuloisena, varsinkin takakannen lukemisen jälkeen. Ehkä ei saisi olla ennakkoluuloja, pitäisi olla avoin kaikille vaikutuksille, mutta kriittisesti kuitenkin. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo yhden keväisen päivän tapahtumat Saimaan rannalla olevasta kaupungista. Maija lähtee kouluun aamulla, mutta ei koskaan saavu perille. Hänen äitinsä Aino tietenkin huolestuu ja aloittaa tytön etsinnän. Isä Kristian haravoi lähialuetta, poliisi julkaisee katoamisilmoituksen, naapurit huolestuvat ja pian etsijöitä on koko kadun mitalta. Aika kuluu, mutta Maijaa vaan ei löydy. Kevätpäivä on kuuma, idästä leviää säteilyä ja Helsingin suunnasta pankkiryöstäjien auto lähestyy kaupunkia. Myös pojat, Taito ja Ilari, viettävät keväistä päivää poikamaisia juttuja tehden. He käyvät uimassa, peuhaavat ullakolla, istuttavat metsää ja etsivät Maijaa.

Päivän aikana kirjan henkilöt kohtaavat toisiaan ja muitakin alueen ihmisiä, kyselevät, juttelevat, epäilevät, ystävystyvät, solmivat suhteita. Traagisesta tapahtumasta huolimatta yhteisö elää elämäänsä toiset tiedostaen tapahtuman toiset autuaan tietämättöminä. Miksi sitten kirjan nimi on Sielut? Pojat katsovat biologian luokan ikkunasta sisään ja näkevät seinällä julisteen, jonka kuvassa on ikään kuin pisara väärinpäin. He päättelevät, että siinä kasvaa sielu, joka lentää sitten ilmojen halki ja asettuu ihmisen sisälle, heidänkin.

Kirjaa oli ensin aika vaikea lukea. Sen dialogi tuntui töksähtelevältä ja kerronta koukeroiselta, mutta kun siihen pääsi sisälle, tuntui, että siinä on juuri oikea poljento tämän tyyppiseen kirjaan. Varsinkin poiken juttelut ja toilailut olivat mehukasta luettavaa. Tulee lapsuus mieleen. Juuri tuollaista asiasta toiseen poukkoiluahan se oli. Pojilla ei päivän mittaan ollut mitään päämäärää, mutta he olivat silti asiassa parhaiten mukana. Aikuiset hätäilivät, surivat jo ennakkoon ja hosuivat joka suuntaan.

Kirjassa on kaksi asiaa, jotka sitovat sen 1980-luvun lopulle: Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Mikkelin pankkiryöstödraama. Kirjassa ne kuuluvat tarinaan löyhästi. Ehkä siksi ne eivät myöskään ole kohdallaan. Oikeastihan ne eivät sattuneet samaan aikaan. Pankkiryöstäjien auto räjähti elokuussa Mikkelin torilla ja Tshernonyl räjähti huhtikuun lopulla, molemmat kuitenkin vuonna 1986. Jotenkin jäin miettimään, mikä merkitys näillä kahdella tapahtumalla oli kirjan juonen tai sanoman kannalta? Miksi ne oli siihen sijoitettu? Ne kuitenkin jäivät taka-alalle, tarpeettomiksi.

Hienoa kirjassa oli yksityiskohtainen luonnon havainnointi niin Ainon kuin poikienkin taholta. Pikkuvanha Taito nimensä mukaan oli varsin taitava tekemään päätelmiä, niin sieluista kuin Maijan kohtalostakin. Myös Cajanderin Siperiasta tuoman siemenlaatikko herättää heidän huomiotaan. Siksi sen tuominen kertomukseen olisi ehkä voinut olla suurempikin juttu, nyt se jää vain rekvisiitaksi tarinan edetessä eikä siitä ole juonen kulun kannalta mitään merkitystä. Saattoihan olla, että jotain jäi minulta huomaamatta. Kirja pitäisi lukea toiseen kertaan. Loppuratkaisu oli aika lailla järjellinen ja sen jotenkin arvasin jo kirjan puolivälissä. Sinällään tarina oli hyvin kirjoitettu ja piti otteessaan loppuun saakka.

Pääskynen, Markku: Sielut. Tammi 2015. 254 s.

Ikuisuusvuonon profeetat

Ikuisuusvuonon profeetat’Rasismi kuohuttaa nykypäivänä. Ennen siitä ei edes puhuttu, koska se oli kytketty yhteiskuntaan sisälle. Olen luullut, ettei Pohjoismailla ole ollut siirtomaavallan kanssa mitään tekemistä, mutta olen erehtynyt. Kim Leinen kirja sijoittuu Grönlantiin, joka oli Tanskan siirtomaa, tai on edelleen, vaikka sillä itsehallinto onkin. Jos mustia pidettiin eläiminä Afrikassa, intiaania Amerikassa, niin myös tanskalaiset pitivät inuiitteja villeinä, alkukantaisina, sivistymättöminä, eläiminä. Samat lait eivät koskeneet heitä ja alkuperäisiä asukkaita ja kun profeetat pitivät vuononperukassa maata omanaan, tanskalaiset hävittivät heidät ruutiasein tappamalla. Muutamat viime aikoina lukemani kirjat (Joseph Conrad: Pimeyden sydän, Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat, Sven Lindquist: Tappakaa ne saatanat) ovat vastenmielistä historiaa.’

Kirjan päähenkilö on Morten Falck, norjalainen pappi. Kirjan alussa hän lähtee pienestä norjalaisesta kylästä opiskelemaan papiksi pääkaupunkiin Kööpenhaminaan. Eletään vuotta 1872. Itse hän olisi halunnut lääkäriksi, mutta koulunpitäjä isä tahtoi näin. Kuitenkin Morten käy myös lääketieteen luennoilla ja kantaa kalmoja tutkimukseen kaupungin kanavista. Elämää hän oppii ymmärtämään kulkemalla sivukaduilla, kapakoissa ja porttiholveissa. Majapaikkansa isännän kauniit tyttäretkin kiinnostavat ja pian hän huomaa olevansa kihloissa Abelonen kanssa. Levottomuus kalvaa nuorta miestä ja kihlaus purkautuu traagisesti hänen valmistuttuaan ja lähdettyä lähetystyöhön Tanskan siirtomaahan Grönlantiin. Täällä maailmojen vastakkaisuus ja pahuus iskevät vasten kasvoja. Kristityt tanskalaiset ovat kuin villipetoja ’villien’ alkuasukkaiden kimpussa. Uskoa siinä ei ole, enemmänkin hyväksikäyttöä ja raakuutta. Tätä Morten ei ymmärrä. Hän tutustuu eskimoihin, heidän outoihin tapoihinsa, rakastuu ja elää heidän kanssaan. Mutta sitä ei hänelle suotaisi. Hänen on pappina mentävä vuonon pohjukkaan vangitsemaan väärät profeetat, vaikka hän näkee siellä oikeaa kristillisyyttä, toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttä toisin kuin tanskalaisten keskuudessa. Yhteentörmäys on väistämätön. Morten painuu pohjille ihmisyydessään, nousee ja eroaa papin työstään. Palattuaan kotiin hän ei vieläkään saa rauhaa, vaan matkustaa tapaamaan tuttujaan Kööpenhaminaan. Lopulta hänen paikkansa ei ole sielläkään. Rauha löytyy aivan muualta.

Tiiliskivikirja olisi tarvinnut siivoamisen. Tarina on kertomisen arvoinen, mutta sivurönsyt eivät. Niistä olisi voinut kehitellä omat kertomuksensa. Kuitenkin ne liittyvät tiiviisti päätarinaan ja selventävät sitä ja Morten Falckin elämää. Kirja on täynnä hajuja, kuottavia näkyjä, irstailua, siivottomuutta ja kuitenkin se kaikki liittyy elämään tänäkin päivänä, sitä ei vain kerrota näin suoraan. Ulostaminen, virtsakylvyt, turhien tappaminen, väkisinmakaamiset, sikiönlähdettämiset, hermoheikkous jne. kaikki ne ovat olleet olemassa silloin ja nytkin. Eskimoiden alastomuus ja hurmos eivät olleet mitään tanskalaisten alistamiseen ja väkisinmakaamiseen verrattuna. Lähetyssihteeri Oxbøl siitti eskimoille lapsia liukuhihnalta ja Mortenia vastaan kävelee yhtenään vaaleita pisamaisia olentoja kahdessakin sukupolvessa. Tällainen on myös leski, hänen rakastettunsa, joka ei jätä Mortenia rauhaan kuoltuaankaan.

Kirjan kieli on vaihtelevaa, joustavaa ja mukaansatempaavaa. Se muuntuu sen mukaan, miten tiiviistä tunnelmasta on kyse. Silloin lause lyhenee, rikkoutuu, muuttuu kuin elokuvakäsikirjoitukseksi tai näytelmän tapahtumaviitteiksi. Siinä on hyvä edetä. Toisaalta kirjoilija sortuu hitaammissa kohdin selittelemään ja kuvaamaan loputtomasti yksityiskohtia, kuten Kööpenhaminan palossa aivan kirjan lopussa. Enemmän olisi voinut kuvata eskimoiden elämää ja tapoja, profeettojen hurmosta ja yhteistalon elämää. Se varmaankin on liian vaikeaa, koska nytkin kirjailija lopussa kertoo tarinan olevan täysin fiktiivisen, vaikka mukana on toki tutkittua tietoa ja todellisiakin henkilöitä.

Lukemisen arvoinen, sitä tämä kirja tietenkin on, vaikka se ei ehkä ole ihan sitä, mitä minä kirjalta odotan. Sitä vain jäi ihmettelemään, kuinka paljon ihminen kestää ja kuinka säälimätön ja itsekäs kristittynä itseään pitävä ihminen voi olla. Tästä oivina esimerkkeinä ovat kirjassa siirtokunnan kauppias ja lähetyssihteeri, joista jälkimmäistä eskimot kuvaavasti nimittivät Luciferiksi.

Leine, Kim: Ikuisuusvuonon profeetat. Tammi, 2014, suom. Katriina Huttunen. 631 s.

Huijareiden paraati

huijareidenparaati’Kun toiset lukevat ruotsalaisia dekkaristeja, on oma suosikkini Kerstin Ekman, joka myös aloitti dekkaristina. Muutama vuosi sitten luin Sudentalja-trilogian ja jäin koukkuun. Sen jälkeen olen lueskellut muitakin hänen kirjojaan, mm. August-voittajan Tapahtui veden äärellä, mikä on vallan komea kirja, jäänyt pitkäksi aikaa mieleen. Nyt uusin Ekman, viime vuonna Pirkko Talvio-Jaatisen komeasti suomentama Huijareiden paraati on hyvinkin monenlaisia ajatuksia herättävä ja hieno pohdintaromaani. Sitäkin voi suositella sadeilmojen ratoksi.’ 

Oikeastaan kirjailijan elämään tarvitaan kaksi. Näin kiteyttää Ekman kirjansa tarinan. Toinen kirjoittaa, toinen markkinoi. Molempia yksi ihminen ei ehdi tehdä. Huijareiden paraati pitää sisällään kirjan tai oikeastaan koko kirjailijan tuotannon. Kuka on sitten kirjailija, Lillemor Troj vai Babba Andersson? Yhteistyö alkaa siitä, kun Babba huomaa osaavansa kirjoittaa, mutta omaavansa ulkomuodon ja käyttäytymisen, jotka eivät sovi kirjailijalle. Hän saa hylkäävän tuomion ja lamaantuu. Sitten hän tekee sopimuksen Lillemorin kanssa ja huijaus on valmis. Toinen kirjoittaa kierreselkäisiin vihkoihin tarinaa, toinen stilisoi ja kirjoittaa sen puhtaaksi koneella. Ensin he kirjoittavat viihteellisiä dekkareita, mutta kun Lillemor alkaa saada nimeä, nostetaan tasoa. Lopulta alkaa sataa kiitosta ja kunniaa, palkintoja ja lopulta akatemian ja Nobel-komitean jäsenyys. Kuinka tässä näin kävi?

Kirja alkaa siitä, kun elämänsä ehtoopuolella elävä Lillemor saa kustantajaltaan käsikirjoituksen, joka kummallisella tavalla peilaa koko hänen tuotantoaan ja elämäänsä. Hän ottaa käsikirjoituksen, alkaa lukea ja uppoutuu siihen. Paljastuuko nyt kaikki, kun Babba Andersson onkin päättänyt avautua ja kirjoittaa kirjan omalla nimellään? Teksti kulkee vuoroon kummankin näkökulmasta. Lillemorin teksti on preesenssissä ja sen mukaan edetään. Babban teksti luotaa koko historiaa, koko huijausta. Näin käydään läpi Ruotsin sodanjälkeinen kirjallisuus, monet mytologiat, historian käännekohdat ja kansan vaiheet, mutta samalla myös Lillemorin elämä, hänen avioliittonsa, mielisairaalavaihe, feminismikommuuni, vasemmistolaisuus, akatemia. Samalla pohditaan kirjallisuuden asemaa Ruotsissa, naisten asemaa ja poliittisia virtauksia. Loppua kohti tunnelma tiivistyy, kuinka Lillemorin käy?

Kerstin Ekman on yksi tunnetuimmista ja suosituimmista edelleen kirjoittavista ruotsalaisista kirjailijoista. Kuinka paljon tässä kirjassa on omaelämäkerrallista? Ekmanin toinen nimi on Lillemor, hän on toiminut akateemikkona vuodesta 1978, mutta erosi akatemiasta kymmenen vuoden kuluttua, saanut kahdesti August-palkinnon ja myös Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Lisäksi hän aloitti kirjallisen uransa dekkaristina ja vasta 90-luvulla alkoi kirjoittaa yhteiskunnallista proosaa. Monet seikat siis kielivät kirjan omaelämäkerrallisista aineksista.

Kun tunnettu kirjailija nostaa esiin haamukirjoittajan näinkin selvällä tavalla, täytyy siihen olla jokin syy. Tämä kirja onkin nähty veijariromaanina, jonka sanoma ei suinkaan ole huijaamisessa vaan siinä suunnattomassa luomistyössä, minkä kaunokirjallisen teoksen synnyttäminen vaatii, sillä niin kuin Babba Andersson toteaa: ”Kaikki kirjailijat lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää…” Tässä kirjailija on onnistunut hienosti ja vaikka tässä tavataan kaksi tekijää, niin todellisuudessa lopulta tulee tuntu, että naisia on vain yksi, jolla on kaksi persoonaa eli tarvitaan kaksi tekemään yksi. Hieno saavutus Ekmanilta ja yhtä hieno saavutus myös suomentaja Pirkko Talvio-Jaatiselta.

Ekman, Kerstin: Huijareiden paraati. Tammi, 2014 (2011), suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. 475 s.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Värittömän..Harvoin luen kirjaa kahteen kertaan ja vielä harvemmin välittömästi peräkkäin. Nyt kävi niin. Haruki Murakamin teksti vei mennessään ja oli pakko lukea kirja heti tuoreeltaan toiseen kertaan ja miettiä sen lauseita uudelleen, syventyen. Moni kohta parani, mutta muutama myös osoittautui latteaksi. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin hyvä. Tästä japanilaiskirjailijasta on muodostunut lukukokemuksien myötä yksi selvistä suosikeistani, enkä liene ainoa. Lukekaa ja nauttikaa!’

Tsukuru Tazaki on nimensä mukaan viehättynyt rakentamisesta, valmiiksi saattamisesta. Hän suunnittelee ja toteuttaa rautatieasemia Tokiossa. Se on ollut hänen mielenkiintonsa kohde koko elämän ajan. Nuoruudessaan hän asui Nagoyan kaupungissa ja kuului viiden nuoren, kahden tytön ja kolmen pojan, yhteisöön. He tekivät lähes kaiken yhdessä, auttoivat toisiaan ja alempiluokkalaisia, tekivät hyväntekeväisyyttä, elivät yhdessä aina kun se oli mahdollista.

Lukion jälkeen yhteisö hajosi äkisti ilman selityksiä ja tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät haavat ja vei hänet useaksi kuukaudeksi lähelle kuolemaa. Vasta 36-vuotiaana hän pystyi käsittelemään asiaa perusteellisesti silloisen tyttöystävänsä Saran kehotuksesta. Hän lähti Nagoyaan tapaamaan ystäviään, juttelemaan ja kuulemaan selityksiä: miksi hänet hylättiin, karkoitettiin tylysti ryhmästä? Yksi heistä oli muuttanut miehensä perässä Suomeen ja Tsukuru matkusti tapaamaan myös häntä. Järven rannalla lähellä Hämeenlinnaa hän lopultakin ymmärsi ja sai selityksen. Samalla hänelle selvisi, mihin hänen tuli pyrkiä, hän ei ollutkaan väritön mies, yksinkertainen ja hylätty. Havoitettu mieli alkoi parantua.

Kirjan juoni ei ole tässäkään pääasia, vaan kieli. Tämä on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japaninkielestä, kiitos japanologi Raisa Porrasmaan. Liekö se syynä vai mikä, mutta tässä on aivan omanlaisensa poljento. Tapahtumat eivät ole kovin kummoisia, kerronta polkee joissain paikoin paikallaan, on ehkä turhiakin sivupolkuja, mutta lause elää. Pienillä sanoilla Murakami luo tunnelmia, miljöitä, tarinoita, elämää. Hän kuvaa hämmästyttävän tarkasti Tsukurun tuntemuksia kuin musiikkia, joka sekin on keskeisessä asemassa kirjassa. Aivan loistava on kuvaus Suomesta, hämmästyttävää, koska kirjoittaessaan tätä hän ei ollut käynyt Suomessa. Erin ja Tsukurun keskustelu on täynnä jännitettä ja tunnetta, eikä jätä varmaan ketään kylmäksi. Pienillä tauoilla ja huomioilla hän johdattaa kaksi ihmistä tajuamaan toisensa ja näkemään asioiden läpi. Kuitenkaan niitä ei pohdita puhki eikä selitetä naivisti loppuun. Kumpikin saa, kumpikin antaa ja lopputulos tyydyttää.

Murakami jakaa mielipiteitä. Japanissa ja muuallakin hän on hyvin suosittu. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille, mutta on paljon myös niitä, jotka pitävät häntä pinnallisena, jopa tavanomaisena viihdekirjailijana. Ehkä tällainen kirjalija onkin hyvä kirjailija.

Tätä kirjaa on verrattu hänen Norwegian Wood-teokseen ja paljon tässä onkin samaa: yksinäinen mies, ihmissuhteiden vaikeus, tunteet ja niiden pohtiminen, musiikki. Myös 1Q84-teiksessa yksinäinen mies etsii tietään todellisuuksissa, joita ei ole ainoastaan yhtä vaan useita. Kaikissa kolmessa teoksessa tunnelma on samankaltainen, kiinteä, jännittävä ja salaperäinen.

Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi, 2014 (2013), suom. Raisa Porrasmaa. 330 s.

Yöjuna Lissaboniin

yöjuna’Otin matkalukemisekseni tarpeeksi paksun kirjan, jottei se loppuisi kesken. Pascal Mercierin kirjaa on kehuttu hyväksi lukuromaaniksi, joten ajattelin sen seurassa viihtyväni, jos matkalla tulee tyhjiä paikkoja. Yhdentoista tunnin lentokoneessaistuminen oli tällainen paikka. Luin kirjaa muulloinkin, sateen ropistessa bungalowin kattoon sademetsän keskellä, joten kun matka loppui, loppui kirjakin, juuri sopivasti. Tässä muutama kommentti tuoreeltaan. Matkasta voin kertoa toisella kertaa, kunhan ensin toivun aikaerosta.’

Tämä epätavallinen kirja pohtii minuutta, irtautumista tavanmukaisesta ja yksilöllistä elämänfilosofiasta. Vanhojen kielten opettaja Raimund Gregorius Sveitsissä jättää työnsä koulussa kesken päivän ja matkustaa Lissaboniin. Yllykkeenä reaktioon ovat sattumalta tavattu portugalilainen nainen ja kirjakauppiaalta saatu salaperäinen kirja. Molemmat tapaukset tekevät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän kokee täydellisen elämänmuutoksen välttämättömäksi. Lissabonissa hän yrittää selvittää salaperäisen kirjailijan Amadeu de Pradon elämää haastattelemalla ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet hänen eläessään. Prado osoittautuu tutkimisen arvoiseksi ja kirjan mittaan Gregorius tapaa Pradon sisaret, opettajan, parhaan ystävän, rakastetut ja kohtalotoverit. Kaikilla on kerrottavanaan jotakin tämän erikoisen miehen elämästä. Pala palalta Gregorius kutoo kokoon palapelin ja selvittää tapahtumien kulun Portugalissa 1970-luvun alussa. Lopussa hän seisoo vanhan professorin edessä ja tajuaa elämän kauneuden ja kauheuden.

Juoni ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen anti. Kirja pohtii myös laajemmalti elämää, sen kummallisuutta ja sattumanvaraisuutta. Voiko ihminen asettua toisen ihmisen sisään, tämän ajatuksiin, tekoihin, tapoihin? Voiko Gregorius koskaan ymmärtää Amadeun ajatuksia niin, kuinka tämä on ne kirjaansa kirjoittanut? Mikä johti ystävysten välirikkoon, mikä sisarusten eroon? Voiko joku jäädä elämänsä velkaa toiselle? Prado on hyvin itsekeskeinen nero. Hän pohtii elämää, mutta myös omia tekojaan, omaa lääkärinvalaansa. Hän ei hyväksy isänsä tekoja tuomarina diktatuurin aikaan, hän ei hyväksy äitinsä määräysvaltaa hänen elämäänsä. Hän rakastaa ja ei kuitenkaan rakasta, hän ystävystyy, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.

Kirja on todellinen aarreaitta pohdinnalle jopa kyllästymiseen saakka. Se pitää lukea hitaasti nauttien, eläen mukana kertomuksessa aivan kuin Gregorius yritti elää mukana Pradon elämässä. Hän toiminnallaan korjaa välirikkoja, auttaa ihmisiä ymmärtämään, vapauttaa lukkiutuneita suhteita, mutta kokee turhautumista, kun ei voi olla toinen. Hän sairastuu itsekin, palaa Sveitsiin tutkimuksiin, eikä tiedä, onko hänen oltava siellä, missä elämäntyönsä on tehnyt vai siellä, missä hänen uusi elämänsä on. Sairauden diagnoosi varmaankin ratkaisee asian, mutta mikä se on? Kirjailija pyörittää kertomusta jännittävänä loppuun saakka ja lukija odottaa myös salaperäisen naisen ilmaantuvan tarinaan uudelleen.

Ehkä tämä kirja kuvaa elämän sattumanvaraisuutta, ehkä me olemme oman elämämme vankeja ja uuden luominen luo myös tuskaa, luo tunteen, ettei osaa päättää, mikä on parasta, mikä on ratkaisu juuri minun elämääni. Luulen kirjan kertovan juuri tästä. Prado oli itsekeskeinen pohtija, joka kuoli varhain aivoverenvuotoon tietoisena siitä, että se jossain vaiheessa tulee. Gregorius samistuu häneen. Johtuvatko hänenkin vaivansa samasta taudista vai projisoiko hän tässäkin itseään Pradoon? Mielenkiintoinen kirja. Suosittelen pohdinnasta pitäville.

Mercier, Pascal: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon). Tammi, 2010 (2004), suom. Raija Nylander. 611 s.