Värittömän miehen vaellusvuodet

Värittömän..Harvoin luen kirjaa kahteen kertaan ja vielä harvemmin välittömästi peräkkäin. Nyt kävi niin. Haruki Murakamin teksti vei mennessään ja oli pakko lukea kirja heti tuoreeltaan toiseen kertaan ja miettiä sen lauseita uudelleen, syventyen. Moni kohta parani, mutta muutama myös osoittautui latteaksi. Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin hyvä. Tästä japanilaiskirjailijasta on muodostunut lukukokemuksien myötä yksi selvistä suosikeistani, enkä liene ainoa. Lukekaa ja nauttikaa!’

Tsukuru Tazaki on nimensä mukaan viehättynyt rakentamisesta, valmiiksi saattamisesta. Hän suunnittelee ja toteuttaa rautatieasemia Tokiossa. Se on ollut hänen mielenkiintonsa kohde koko elämän ajan. Nuoruudessaan hän asui Nagoyan kaupungissa ja kuului viiden nuoren, kahden tytön ja kolmen pojan, yhteisöön. He tekivät lähes kaiken yhdessä, auttoivat toisiaan ja alempiluokkalaisia, tekivät hyväntekeväisyyttä, elivät yhdessä aina kun se oli mahdollista.

Lukion jälkeen yhteisö hajosi äkisti ilman selityksiä ja tämä tapaus jätti Tsukuruun syvät haavat ja vei hänet useaksi kuukaudeksi lähelle kuolemaa. Vasta 36-vuotiaana hän pystyi käsittelemään asiaa perusteellisesti silloisen tyttöystävänsä Saran kehotuksesta. Hän lähti Nagoyaan tapaamaan ystäviään, juttelemaan ja kuulemaan selityksiä: miksi hänet hylättiin, karkoitettiin tylysti ryhmästä? Yksi heistä oli muuttanut miehensä perässä Suomeen ja Tsukuru matkusti tapaamaan myös häntä. Järven rannalla lähellä Hämeenlinnaa hän lopultakin ymmärsi ja sai selityksen. Samalla hänelle selvisi, mihin hänen tuli pyrkiä, hän ei ollutkaan väritön mies, yksinkertainen ja hylätty. Havoitettu mieli alkoi parantua.

Kirjan juoni ei ole tässäkään pääasia, vaan kieli. Tämä on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japaninkielestä, kiitos japanologi Raisa Porrasmaan. Liekö se syynä vai mikä, mutta tässä on aivan omanlaisensa poljento. Tapahtumat eivät ole kovin kummoisia, kerronta polkee joissain paikoin paikallaan, on ehkä turhiakin sivupolkuja, mutta lause elää. Pienillä sanoilla Murakami luo tunnelmia, miljöitä, tarinoita, elämää. Hän kuvaa hämmästyttävän tarkasti Tsukurun tuntemuksia kuin musiikkia, joka sekin on keskeisessä asemassa kirjassa. Aivan loistava on kuvaus Suomesta, hämmästyttävää, koska kirjoittaessaan tätä hän ei ollut käynyt Suomessa. Erin ja Tsukurun keskustelu on täynnä jännitettä ja tunnetta, eikä jätä varmaan ketään kylmäksi. Pienillä tauoilla ja huomioilla hän johdattaa kaksi ihmistä tajuamaan toisensa ja näkemään asioiden läpi. Kuitenkaan niitä ei pohdita puhki eikä selitetä naivisti loppuun. Kumpikin saa, kumpikin antaa ja lopputulos tyydyttää.

Murakami jakaa mielipiteitä. Japanissa ja muuallakin hän on hyvin suosittu. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille, mutta on paljon myös niitä, jotka pitävät häntä pinnallisena, jopa tavanomaisena viihdekirjailijana. Ehkä tällainen kirjalija onkin hyvä kirjailija.

Tätä kirjaa on verrattu hänen Norwegian Wood-teokseen ja paljon tässä onkin samaa: yksinäinen mies, ihmissuhteiden vaikeus, tunteet ja niiden pohtiminen, musiikki. Myös 1Q84-teiksessa yksinäinen mies etsii tietään todellisuuksissa, joita ei ole ainoastaan yhtä vaan useita. Kaikissa kolmessa teoksessa tunnelma on samankaltainen, kiinteä, jännittävä ja salaperäinen.

Murakami, Haruki: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi, 2014 (2013), suom. Raisa Porrasmaa. 330 s.

Yöjuna Lissaboniin

yöjuna’Otin matkalukemisekseni tarpeeksi paksun kirjan, jottei se loppuisi kesken. Pascal Mercierin kirjaa on kehuttu hyväksi lukuromaaniksi, joten ajattelin sen seurassa viihtyväni, jos matkalla tulee tyhjiä paikkoja. Yhdentoista tunnin lentokoneessaistuminen oli tällainen paikka. Luin kirjaa muulloinkin, sateen ropistessa bungalowin kattoon sademetsän keskellä, joten kun matka loppui, loppui kirjakin, juuri sopivasti. Tässä muutama kommentti tuoreeltaan. Matkasta voin kertoa toisella kertaa, kunhan ensin toivun aikaerosta.’

Tämä epätavallinen kirja pohtii minuutta, irtautumista tavanmukaisesta ja yksilöllistä elämänfilosofiasta. Vanhojen kielten opettaja Raimund Gregorius Sveitsissä jättää työnsä koulussa kesken päivän ja matkustaa Lissaboniin. Yllykkeenä reaktioon ovat sattumalta tavattu portugalilainen nainen ja kirjakauppiaalta saatu salaperäinen kirja. Molemmat tapaukset tekevät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän kokee täydellisen elämänmuutoksen välttämättömäksi. Lissabonissa hän yrittää selvittää salaperäisen kirjailijan Amadeu de Pradon elämää haastattelemalla ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet hänen eläessään. Prado osoittautuu tutkimisen arvoiseksi ja kirjan mittaan Gregorius tapaa Pradon sisaret, opettajan, parhaan ystävän, rakastetut ja kohtalotoverit. Kaikilla on kerrottavanaan jotakin tämän erikoisen miehen elämästä. Pala palalta Gregorius kutoo kokoon palapelin ja selvittää tapahtumien kulun Portugalissa 1970-luvun alussa. Lopussa hän seisoo vanhan professorin edessä ja tajuaa elämän kauneuden ja kauheuden.

Juoni ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen anti. Kirja pohtii myös laajemmalti elämää, sen kummallisuutta ja sattumanvaraisuutta. Voiko ihminen asettua toisen ihmisen sisään, tämän ajatuksiin, tekoihin, tapoihin? Voiko Gregorius koskaan ymmärtää Amadeun ajatuksia niin, kuinka tämä on ne kirjaansa kirjoittanut? Mikä johti ystävysten välirikkoon, mikä sisarusten eroon? Voiko joku jäädä elämänsä velkaa toiselle? Prado on hyvin itsekeskeinen nero. Hän pohtii elämää, mutta myös omia tekojaan, omaa lääkärinvalaansa. Hän ei hyväksy isänsä tekoja tuomarina diktatuurin aikaan, hän ei hyväksy äitinsä määräysvaltaa hänen elämäänsä. Hän rakastaa ja ei kuitenkaan rakasta, hän ystävystyy, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.

Kirja on todellinen aarreaitta pohdinnalle jopa kyllästymiseen saakka. Se pitää lukea hitaasti nauttien, eläen mukana kertomuksessa aivan kuin Gregorius yritti elää mukana Pradon elämässä. Hän toiminnallaan korjaa välirikkoja, auttaa ihmisiä ymmärtämään, vapauttaa lukkiutuneita suhteita, mutta kokee turhautumista, kun ei voi olla toinen. Hän sairastuu itsekin, palaa Sveitsiin tutkimuksiin, eikä tiedä, onko hänen oltava siellä, missä elämäntyönsä on tehnyt vai siellä, missä hänen uusi elämänsä on. Sairauden diagnoosi varmaankin ratkaisee asian, mutta mikä se on? Kirjailija pyörittää kertomusta jännittävänä loppuun saakka ja lukija odottaa myös salaperäisen naisen ilmaantuvan tarinaan uudelleen.

Ehkä tämä kirja kuvaa elämän sattumanvaraisuutta, ehkä me olemme oman elämämme vankeja ja uuden luominen luo myös tuskaa, luo tunteen, ettei osaa päättää, mikä on parasta, mikä on ratkaisu juuri minun elämääni. Luulen kirjan kertovan juuri tästä. Prado oli itsekeskeinen pohtija, joka kuoli varhain aivoverenvuotoon tietoisena siitä, että se jossain vaiheessa tulee. Gregorius samistuu häneen. Johtuvatko hänenkin vaivansa samasta taudista vai projisoiko hän tässäkin itseään Pradoon? Mielenkiintoinen kirja. Suosittelen pohdinnasta pitäville.

Mercier, Pascal: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon). Tammi, 2010 (2004), suom. Raija Nylander. 611 s.

Norwegian Wood

murakami’Nyt tein jotain, mitä en ennen ole tehnyt: luin ensimmäisen e-kirjani. Tämä Haruki Murakamin varhainen teos oli jotenkin päätynyt puhelimeni kirjahyllyyn ja aina odottaessani jotain tapahtuvaksi luin sitä pätkän kerrallaan. Aloitin joskus kesällä lämmön hivellessä kasvoja ja lopetin kylmään tuulen riepotellessa vaatteita marraskuun koleudessa. Kokemus sinällään, en vielä tiedä, tuliko minusta e-kirja fani vai ei. Tässä muutama kommentti suosikkikirjailijani tuotannosta ja vähän lukukokemuksestakin.’

Kirja alkaa siitä, kun Toru Watanabe laskeutuu Hampurin lentokentälle ja Beatles-sävelmä Norwegian Wood soi kaiuttimista lohduttomasti ja nostaa kaikki muistot ja tunteet Naokosta pintaan parin kymmenen vuoden takaa. Silloin hänen päässään alkaa muotoutua teksti, joka kertoo tämän surullisen rakkaustarinan, tarinan hänestä itsestään ja Naokosta.

Kirjassa palataan takaumana opiskeluaikoihin, siihen hetkeen, kun Watanaben paras ystävä ja Naokon poikaystävä Kizuki tekee itsemurhan. Kumpikaan ei pääse siitä yli. Watanabe antautuu opiskelijaelämään, tutustuu uusiin ihmisiin ja pitää näiden kanssa hulvatonta hauskaa. Naoko vaipuu masennukseen. Yhdessä he purkavat suruaan loputtomilla kävelyretkillä pitkin Tokion katuja puhumatta, tekemättä mitään muuta. Lopulta Naoko joutuu hoitolaan syvän masennuksen vuoksi. Siellä hän tapaa Reikon, joka on asunut samassa paikassa jo vuosia. Reiko soittaa kitaraa ja yhdessä he laulavat vanhoja hittejä nuoruudestaan. Watanabe puolestaan tutustuu Midoriin, omalaatuiseen tyttöön, joka haluaa hänet ystäväkseen, mutta ei rakastajakseen. Suhde kuitenkin kehittyy juuri siihen suuntaan.

Watanabe käy säännöllisesti hoitokodissa tapaamassa Naokoa. He tekevät retkiä ympäristöön ja lopulta hän huomaa rakastavansa myös Naokoa. Hänen on tehtävä ratkaisunsa. Lääkärit eivät lupaa paranemista eikä hoito voi jatkua loputtomiin. Kun Watanabe tekee ratkaisunsa, Naoko ei kestä sitä. Tragedia johtaa vuorostaan Watanaben luhistumiseen. Hän matkaa ympäri Japanin ja vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle itsetuhoisiin ajatuksiin. Sieltä hänet nostaa lopulta ylös elämään Reiko. He pitävät yhteiset muistohautajaiset, muistellen, soittaen ja laulaen, juoden ja rakastellen. Elämä ehkä kääntyy sittenkin oikeaan suuntaan, kun Watanabe soittaa lopulta Midorille.

Luin siis kirjan e-kirjana puhelimelta pieninä paloina odottessani milloin kaupassakävijää, milloin odotusaulassa lääkärille menoa tai jotakuta junalta. Siksi tarina ei oikein hyvin pysynyt mielessä. Kirjasta jäi muistiin hyvin kaunis tarina, tarina rakkaudesta ja sen vaikeudesta sekä elämän valinnoista. Päähenkilö on nuori opiskelija, joka joutuu kokemaan pienellä ajalla kahden ystävänsä itsemurhan. Muistellessaan Naokoa Hampurissa hän yrittää palauttaa mieleensä tämän kasvot ja löydettyään ne hän elää uudelleen hetket Naokon kanssa, niillä loputtomilla kävelyretkillä Tokiossa ja hoitokodissa.

Elokuva, jota en ole nähnyt, näyttää kuvien mukaan keskittyvän juuri näihin kahden nuoren retkiin. Kirjailija osaa pienillä ihan tavallisilla sanoilla ja asioilla tuoda esiin sen tunnelman, joka heidän välillään vallitsee. Vastapainona sille on joskus hyvinkin hulvaton ja jopa räävitön suunsoitto juovuksissa olevien kavereiden kanssa. Myöskään Midori ei ole kovin hiemotunteinen, vaan kohoaa kirjassa hillityn Naokon vastapainoksi. Kirjan tunnelma on hidas ja odottava. Lukija aavistaa jotain tapahtuvan, mutta kuitenkin se lopulta tulee yllätyksenä. Kuvaus on yksityiskohtaista ja realistista kuvaten hyvinkin pitkään aivan tavallisia tapahtumia. Seksi saa ehkä kohtuuttoman suuren osuuden, mutta kuvaus on kuitenkin hienotunteista eikä mitenkään rivoa.

Ehkä joskus luen kirjan uudelleen paperilta, nyt se meni jotenkin ohi. Kuitenkin se on pitänyt minua otteessaan koko syksyn ajan, mitä ei usein tapahdu. Ehkä on hyvä silloin tällöin lukea jotain hitaasti pitkiäkin taukoja pitäen.

Murakami, Haruki: Norwegian Wood. Tammi, 2012 (1987), suom. Aleksi Milonoff (eng.). 426 s.

Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä

tässä ja nyt’Olen odottanut innokkaana, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Se on saanut seistä pitkään suuressa kirjapinossa työpöydän kulmalla aina Helsingin kirjamessuista saakka. Auster ja Coetzee ovat molemmat vallan valloittavia kirjailijoita, suosittuja ja hyviä, mikä ei suinkaan ole aina sama asia. Nyt kun kirja on luettu, voin sanoa kirjan nimen mukaan sen olevan mitä parhainta elämän pohdintaa juuri tässä ja nyt. Elämä virtaa eteenpäin ja tuleva muuttuu menneeksi. Tämä kirja kertoo osan siitä, mikä oli ajankohtaista pari vuotta sitten tällä planeetalla. Tässä muutama ajatus ja kommentti kirjasta.’

Kirja on siis kahden toisiaan ihailleen kirjailijan kirjeenvaihto muutaman vuoden ajalta. He tapasivat ensimmäisen kerran toisensa vasta vuonna 2008 ja huomasivat välittömästi tulevansa hyvin toimeen keskenään. Coetzeen aloitteesta he ryhtyivät kirjeenvaihtoon, koska toinen asuu New Yorkissa ja toinen Australiassa. Pitkästä välimatkasta huolimatta he tapasivatkin näiden muutaman vuoden aikana ilahduttavan monta kertaa yhteisillä luento- tai esittelymatkoillaan eri puolilla maapalloa. Coetzee sai Nobelin palkinnon tuotannostaan vuonna 2003 ja Austerille sitä on useammankin kerran ehdotettu.

Kirja on siis kirjekokoelma, jossa lukija pääsee seuraamaan kahden huippukirjailijan työskentelyä, ajatuksia ja arkielämää. Samalla kirjailijat pohtivat ja ottavat kantaa maailman tapahtumiin vuosina 2008 – 2011. Älyllinen sananvaihto ei missään vaiheessa muutu riidaksi tai jankkaamiseksi, vaikka he ovat joskus asioista hyvinkin eri mieltä. Perustellusti ja toista kunnioittaen he selventävät ajatuksiaan kirjeissä. Usein he saavat joko toisen hyväksynnän tai sitten uuden pohdinnan vastauksekseen.

Keskustelun aiheet liikkuvat usein urheilun ympärillä: jalkapallossa, pesäpallossa, kriketissä jopa shakissa. Austerille ne ovat olleet varsinkin nuorempana intohimon kohteena eikä Coetzeekaan ole niistä aivan sivuun jäänyt. Keskustelu kiertyy myös politiikkaan. Juutalaisena Auster pohtii Lähi-Idän ongelmia tuomitsematta niin israelilaisia kuin arabejakaan. Coetzee on nähnyt Etelä-Afrikan vuosinaan apartheidin koko kuvan eikä voi olla vertaamatta tilannetta siihen. Kannanotot kulkevat faxeina maapallon toiselta puolelta toiselle. Niiden väliin mahtuu aikaa, joten pikaistuksissa kirjeisiin ei ole vastattu vaan harkitusti. Niinpä lukija saa luettavakseen punnittua ajattelua kulloisestakin tilanteesta.

Arabikevät on samaan aikaan menossa ja siihen he myös ottavat kantaa ja harvinaisen hyvin heidän ennustuksensa toteutuvat parin vuoden päästä kirjeiden jälkeen. Elokuvat ovat myös yhtenä kesksutelun aiheena. DVD:t kulkevat valtamerten yli katsottavaksi ja niiden tuomia ajatuksia käsitellään sitten kirjeissä. Oman alueensa kirjeenvaihdossa saa tietenkin myös kirjallisuus. He lähettelevät toisilleen tekstejään, kommentoivat niitä ja pohtivat niiden saamaa kritiikkiä ja julkisuutta. Kirjeissä vilahtelee suuri joukko amerikkalaisia nykykirjailijoita, joiden kanssa varsinkin Auster käy keskustelua. Myös hänen vaimonsa kirjailija Siri Hustvedt saa oman osansa kirjassa. Hän toimii eräänlaisena innoittajana molemmille.

Nämä kirjailijat ovat olleet jo pitkään suosikkejani. En aina täysin ymmärrä, mitä he kirjoittavat, mutta hyvä ja selkeä kieli vie mennessään ja kun molemmilla on vielä hyvät kokeneet suomentajat, ei voi olla nauttimatta heidän kirjoistaan. Se niissä kuitenkin on, että luettuaan kirjan loppuun, käy usein niin, ettei juurikaan muista, mitä siinä tapahtui, varsinkaan muutaman kuukauden kuluttua. Niistä jää kuitenkin jäljelle hyvänolontunne, huomaa saaneensa jotain miellyttävää. Kirjat eivät itsessään ole aina miellyttäviä, mutta kannanotot ja ajatusrakennelmat ovat kiinnostavia ja tuoreita. Siksi onkin aika mielenkiintoista, että nämä herrat edelleenkin kirjoittavat mekaanisilla kirjoituskoneilla, lähettelevät faxeja sähköpostin sijaan eivätkä kirjoissaan juurikaan pistä sankareitaan puhumaan kännykkään tai käyttämään internettiä. Jotenkin tämä toimintatapa vaikuttaa vanhahtavalta, mutta luo niin kirjoihin kuin tähän kirjekokoelmaankin ajattomuutta.

En ota kantaa näiden mestareiden ajatuksiin enkä kirjoittamiseen. Se veisi aivan liian suuren ajan ja paikan. Yhteistä heille lienee sujuva kielenkäyttö, viisas ajattelu ja perusteellinen asioiden tietämys. Vaikka monet kirjeissä käsiteltävät asiat ovat niin arkipäiväisiä kuin vain voivat olla, luo kirjeenvaihto lukijan eteen pohtimisen arvoisen pinnan kuin peilin. Siinä kirjailijat katsovat itseään, toisiaan ja samalla lukijat voivat peilata omia puutteitaan ja hienouksiaan.

Paul Auster, J.M. Coetzee: Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen (Auster) ja Seppo Loponen (Coetzee). Tammi, 2013. 296 s.