H niin kuin haukka

’Nykyään ei aina tiedä tarttuessaan kirjaan, mihin genreen se kuuluu, onko kyseessä romaani, tietokirja, tutkimus, sensaatiokirja, dekkari vai lastenkirja. Joskus kirjailija tuntuu tarkoituksella sotkevan useampaa genreä sekaisin tekstiinsä. Olen saanut lukea fiktiivisiä elämäkertoja, jossa kirjailija pistää sanoja jo kuolleiden ihmisten suuhun ja kertoo heidän elämänsä kipupisteistä oman näkemyksensä mukaan. Puhutaan valemediasta tai jopa fantasiasta, johon lukija saattaa suhtautua kuin todellisuuteen. Saamme olla todella valveillamme tänä päivänä. Onko tämä teos sellainen?’

Kirja on moniselitteinen ja -kerroksinen. Sitä voisi pitää mm. kirjoittajan omaelämäkertana, suruterapiana, haukan koulutuksena, elämäntapakuvauksena, kasvutarinana. Mikä sitten onkin lukijan pääajatus kirjaa lukiessaan, hänen tulee edetä sen mukaan? Kirjailijan isä kuolee yllättäen ja suru tuntuu olevan pohjaton, se nousee esiin jokaisesta kirjan luvusta jopa hieman maanisella tavalla.

Osittain lievittääkseen suruaan kirjoittaja hankkii itselleen nuoren kanahaukan kasvatettavaksi. Hän on kasvattanut haukkoja ennenkin, mutta tässä on jotain erilaista. Kanahaukka on Englannissa hyvin harvinainen ja nyt kasvatettava saksalaishaukka on villi ja arvaamaton. Samalla kun hän kouluttaa haukkaansa, hän käy läpi haukkametsästyksen historiaa kirjallisuuden kautta. T.H.Whiten kirja The Goshawk vuodelta 1951 on lapsuudesta asti kulkenut kirjoittajan elämässä mukana ja nyt hän käy kirjaa läpi oman haukkakasvatuksensa kautta. Samalla hän ei voi välttyä vertailulta. White teki näin ja epäonnistui, minä teen toisin ja onnistun. Haukka vie kouluttajansa mitä vaikeimpiin tilanteisiin fasaanitarhaan, luvattomille riistamaille, pelkoihin ja vaaroihin. Toiminnan kautta suru painuu vähitellen syvemmälle ja terapia tuntuu toimivan.

Mihin genreen tällainen kirja sitten pitäisi sijoittaa? Sen kerronta on paikoin hyvin runollista kerrontaa, paikoin fantasiaa, on paljon tietokirjan anineksia, on jonkin verran oppikirjamaisuuttakin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin hän ottaa kirjassaan kantaa. Juonellinen romaani se ei ole, ainakaan kokonaan. Kirja ei etene kronoloogisesti, se ei kerro Helenin tarinaa eikä haukan tarinaa. Kirja valottaa hyvinkin seikkaperäisesti kanahaukan elämää, koulutusta ja samalla myös kouluttajan pelkoja, tuskaa ja riemua, surun voittamista, siis on eräänlaista terapiaa.

Tällaisenaan kirja voisi olla lukijalle aikamoinen sillisalaatti, mutta taitavasti kirjailija välttää karikot. Toistoa väkisinkin tulee ja näin kirjasta tulee liiankin paksu. Sen lyhentäminen olisi voinut parantaa lopputulosta. Toisaalta juuri hitaassa toistavassa kerronnassa on oma mytologiansa ja viehätyksensä. Ehkä myös lähestymistapojen sekoittaminen tuo kirjaan tuoreutta.

Suosittelen.

Macdonald, Helen: H niin kuin haukka. Gummerus, 2017, suom. Irmeli Ruuska. 376 s.

Musta orkidea

musta orkidea’Kun tätä blogia aloittelin muutama vuosi sitten, oli ajatuksena koota tänne luontoa käsittelevää kirjallisuutta pieninä esittelyinä ja arvioina. No, ajan myötä kirjallisuusosio laajeni käsittämään kaikkea mahdollista kirjallisuutta. Nyt esiteltävä kirja on oikeastaan sitä, mitä alunperin suunnittelin. Elina Grundströmin Musta orkidea on sekä luontokirja, tietokirja että tarina. Kirja on saanut hyvän vastaanoton ja varsinkin luonnonsuojelupiireissä sitä on sekä kiitetty että kehuttu. Niinpä minäkin tuon muutaman ajatuksen mukaan soppaan.’

Kirja on siis tarinan muotoon kirjoitettu tieteellinen reportaasi harvinaisesta orkideasta, sen kasvualueesta, ympäritönsuojelusta ja sen vaikeudesta. Kirjailija on tullut tunnetuksi kantaaottavista lehtikirjoituksistaan ja kirjoistaan, joista hän on saanut kahdesti valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Nykyään hän työskentelee vierailevana jurnalistiikan professorina Tampereen yliopistossa. Aloittaessaan tämän kirjan kirjoittamisen hän joutui ottamaan ensin asioista selvää. Hän joutui matkustamaan useita kertoja Borneolle saadakseen tietoa ja löytääkseen sopivat ihmiset tarinan päähenkilöiksi. Hän joutui tutkimaan niin öljybisnestä kuin orkideakauppaakin, perehtymään ilmastonmuutokseen, kasvihuonekaasuihin ja palaviin soihin. Jotta tällainen kirja olisi uskottava, faktojen pitää olla kohdallaan eikä missään sovi poiketa liian kauaksi totuudesta.

Kirja alkaa vierailulla Orkideayhdistyksen kokouksessa, tutustumisella kahteen suomalaiseen harrastajaan ja oman orkidean ostolla. Orkideajalostus ja -kauppa ovat tänä päivänä miljardiluokan asioita. Orkideanmetsästys on paikallisille asukkaille toimeentulo, mutta herättää samalla kysymyksiä sen oikeellisuudesta. Kirjailija joutuu tutustumaan niin Neste Oilin toimintaan palmuöljyn ostajana ja jalostajana kuin myös Indonesian valtion maankäyttöprojekteihin, joissa valtaisat suosademetsät tuhotaan ensin riisiviljelmille (Mega Rice-alue) ja sen epäonnistuttua öljypalmuille. Hän tutustuu paikallisiin Keski-Kalimantanin maakunnan asukkaisiin dajakkeihin ja haastattelee heitä mennestä ja tulevasta, menetetystä maasta ja sen kasvillisuudesta. Hän matkaa jokiveneellä hakemaan orkideoja vielä säilyneiltä alueilta, yrittää tutustua paikallisiin hallintomiehiin ja heidän tapoihinsa. Yhtenä päämääränä on tutkia, voiko hän vaikuttaa ilmastonmuutoksen suuriin tekijöihin eli niihin valtaviin hiilidioksidipäästöihin, joita palavat ja lahoavat suosademetsät syytävät ilmakehään. Kun Suomi tuottaa 0,3 % maailman kasvihuonekaasuista, tuottaa yksi palava suosademetsä samanaikaisesti moninkertaisen määrän. Jos Mega Rice-alue saataisiin ennallistettua, vähenisi vahingollisten kaasujen määrä kerralla suunnattomasti enemmän kuin niillä pienillä teoilla Suomessa, joita aina mainostetaan.

Samalla kun kirja kertoo näistä asioista, se kertoo myös mustan orkidean etsimisestä. Kasvi on alueen tunnuskasvi ja suojelun ikoni, samaan tapaan kuin saimaannorppa on Suomessa. Sen kasvualueet ovat tuhoutuneet ja sen löytyminen on vaivalloisten yritysten takana. Kirjailija tutustuu rouva Asihiin, joka kasvattaa kotinsa puutarhassa satoja orkidealajeja suojellakseen niitä tuhoutumiselta. Hän pääsee tämän nuoren naisen mukana kuvernöörin palatsiin, näkee sen tiedon ja taidon, millä lajeja suojellaan ja tapaa lopulta myös etsimänsä kasvin täydessä kukassa.

Tämäntyyppisiä kirjoja on julkaistu Suomessa tähän mennessä vain muutamia. Muualla tämä genre on yleisempi ja Amerikassa se on ohittanut määrässä jopa kaunokirjallisuuden. Aikoinaan 1980-luvulla luin Jean M. Untinen-Auelin kirjan Luolakarhun klaani, joka on varhaisimpia tämän genren tuotteita ja sai jatkoteoksineen valtaisan suosion, jopa niin että sitä luettiin Amerikassa yliopistotasolla kurssikirjana. Tällaisessa kirjassa kirjailija rakentaa tietokirjansa tarinan muotoon, etsii sille päähenkilöt, tapahtumapaikat ja jonkinlaisen juonen. Samalla hän tekee tarkkaa tutkimustyötä, jotta tarinan asiat ovat totta ja uskottavia. Kirja saattaa ottaa myös rivien välissä kantaa asioihin ja niiden seurauksiin. Lukija voi aistia, mitä mieltä kirjailija on. Lukemisen edistyessä hän huomaa muodostavansa omia mielipiteitä, jotka joko kulkevat kirjailijan ajatusten mukana tai sitten lukija alkaa etsiä niille vasta-argumentteja. Kävinpä itsekin muutaman kerran netissä tarkastamassa, voinko hyväksyä tuon asian sellaisenaan. Enpä saanut tekijää lankaan.

Toisaalta kirja oli viihdyttävä ja miellyttäväkin lukea, mutta toisaalta siinä piilee juuri viihteellisyyden tuoma vaara. Uskottavuus kärsii. Jos tehdään liian helpon tuntuinen kirja, suhtautuu lukija siihen samalla tavalla ja itse asia jää sen varjoon. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sen päättelee jokainen lukija itse, jos jaksaa.

Aikoinaan kohistiin tieteen popularisoinnista. Tutkijat eivät katsoneet aina hyvällä toimittajia, jotka selittivät kansankielellä heidän vaivalla esiinkaivamiaan päätelmiä. Tämän kirjan kirjallisuusmuoto on askel vielä kauemmaksi tieteestä. Itse tiede- ja tietokirjoja lukeneena haluan tehdä sitä edelleenkin, mutta en karsasta välipalana tämäntyyppistäkään kirjallisuutta. Kumpi on sitten parempi, vertailu on vaikeaa. Ne ehkä täydentävät toisiaan. Jotenkin vierastan tässä sitä kuinka tutkija/kirjailija/toimittaja menee mukaan ajan trendikkäisiin muotivirtauksiin liki TosiTV:n tapaan. Myöskään en pitänyt kirjan ajallisesta sekoittamisesta, mikä tekee siitä sekavan. Ne ovat kuitenkin ehkä tarpeen tämäntyyppisessä tarinankerronnassa, että nykyihmisen mielenkiinto säilyy kirjan loppuun saakka.

Grundström, Elina: Musta orkidea. Nemo, 2013. 224 s.

Himokas härkäsammakko

harkasammakko ’Kevät saa mahlan virtaamaan kasveissa, hormoonit hyrräämään eläimissä. Molemmissa päämääränä on lisääntyminen. Vaikka monet eliöt lisääntyvät mihin aikaan vuodesta tahansa, niin täällä pohjoisessa kevät on kuitenkin selvimmin se aika, joilloin tehdään jälkeläisiä, kasvetaan ja luodaan uutta. Markus Bennemannin kirja tuo esiin erikoisuuksia elämälle välttämättömässä tapahtumassa. Sen lukeminen kertoo ainakin, jos ei eläinten seksielämästä ole niin kiinnostunut, elämän monimuotoisuudesta ja ihmeellisyydestä.’

Tieteen popularisointi on yleensä hyvä asia silloin, kun aihe on vaikea ja jonkin englannikielisen paksun opuksen kahlailu toivotonta. Bennemann on  kirjassaan tuonut esiin eläinmaailman erikoisia lisääntymistapoja. Hän kertoo ymmärrettävällä tavalla erikoisuuksista ja ihmeellisyyksistä, jotka kiinnostavat aivan eri tavalla kuin jokin tavallinen toiminta. Tähän perustuu kirjan anti. Tapaukset on valittu eri eläinryhmistä ja varmaankin ne näille eläimille on aivan tavallisia, vaikka ne meistä saattavat tuntua erikoisilta jopa luonnottomilta.

Kirjoittaja on ryhmitellyt esiteltävät tapaukset aihepiireittäin, esim.: Lemmenlaulut, -tuoksut, -juomat, -lahjat, – pesät tai Akrobaatit, Rehentelijät, Seksihurjastelijat, Avioliittohuijarit. Jokaisessa luvussa hän kertoo muutamasta eläinlajista esimerkinomaisesti. Jotkut tapauksista ovat suomalaiselle lukijallekin tuttuja kouluopetuksesta, esim. käenpojan temput pesässä tai feromonit, joilla sukupuolet houkutelevat toisiaan. Suuri osa esimerkeistä on kuitenkin melko tuntemattomista eläinlajeista, joilla on jokin meidän mielestämme omituinen piirre pariutumisessa tai parittelussa. Yleensä se selitetään tarpeelliseksi tai erottavaksi tekijäksi parinmuodostuksessa.

Sen paremmin puuttumatta erillisiin tapauksiin, voi kirjaa suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita erilaisista luonnonilmiöistä ja joille luonnon tarkkailu on avointa ja täynnä uusia ja ihmeellisiä asioita.

Bennemannin edellinen kirja (Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia) käsitteli eläinteen saalistustapoja samalla tavalla popularisoiden. Kirjat ovat rakenteeltaan ja käsittelyltään siis hyvin samanlaiset ja -tasoiset. Edellisessä kirjassa esimerkit käsittelevät tapoja saada saalis syötäväksi tässä kirjassa kumppani lisääntymään. Molemmat aiheet ovat hieman sensaatiohakuisia ja hyvinkin populistisia aiheita, joilla selvästi haetaan markkinoilta lukijoita, joita viehättää erikoisuus, tirkistely ja sensaatio. Kirjasta tulee puuduttava olo, jos sitä lukee liian pitkään. Paras tapa siihen tutustua onkin lukea sitä pieninä paloina, ehkä ei kuitenkaan iltalukemisena.

Tässä kirjassa verrataan usein eläimen käyttäytymistä ihmiseen, mikä sinällään ei ehkä olisi tarpeellista, mutta luo kontrastia ja tuttuutta. Aina on kuitenkin muistettava, että jokainen eläin, ihminen mukaanlukien, on oma kokonaisuutensa eikä näin ollen tapoja voi siirtää toiseen sellaisenaan. Elämän kaksi perusasiaa tulee molemmissa kirjoissa hyvin esille, nimittäin aineenvaihdunta ja lisääntyminen. Vaikka tavat ovat outoja, tavoite on sama: saada ruokaa ja jälkeläisiä. Esimerkkieläimet eivät tuhlaa energiaa mihinkään turhaan, vaikka se meistä ihmisistä joskus siltä saattaa tuntuakin. Lahjan tuominen puolisolle ei ole vain lahja, vaan pyrkimys paritteluun. Sukupuolenvaihdoksellakin on oma suvunjatkamiseen tähtäävä tarkoituksensa. Apinoiden homostelu näyttää meistä vain leikiltä, mutta onkin tutkimuksen mukaan harjoittelua tositoimia varten. Jääkö jokin eläin homoseksuaaliksi? Se lienee mahdottomuus tai ainakin biologisesti ajateltuna luonnonvalinta karsii tällaiset yksilöt pois, koska ainoana tavoitteena on ruoka ja lisääntyminen, jokaisella. Tässä ihminen nykyisellään lienee poikkeus.

Kirjasta saa käsityksen, että alkeellisilla eläimillä on erikoisimmat tavat lisääntyä. Ne ovat kuitenkin tapoja, joilla turvataan oman suvun jatkuminen ja mitä erikoisempi tapa on sitä varmemmin siinä on hoidettu juuri tämä päämäärä. Uros saattaa poistaa toisen uroksen siittiöt naaraasta, muurata naaraan parittelun jälkeen umpeen tai kiinnittyä koko elämänsä ajaksi kiinni naaraaseen. Tavat ovat moninaiset, päämäärä yksi ja sama.

Kirjaa lukiessa ei välttynyt siltä ajatukselta, että luonto on kaikesta tietämyksestämme huolimatta edelleen kovin salaperäinen ja monimutkainen meidän ymmärtää. Monilta tieteen aloilta onkin viime aikoina löytynyt aivan uudenlaista ajattelua niin evoluution kuin muidenkin luonnonteorioiden alalta. Emme tiedä vielä kaikkea, emme ehkä puoltakaan.

Markus Bennemann : Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Die Evolution in Liebessrausch. Das bizarre Paarungsverhalten der Tiere, 2010). Suom. Heli Naski. Atena, 2011. 339 s.