Pentti Linkola – ihminen ja legenda

’Mitä me tiedämme henkilöstä Pentti Linkola? Itse kohtasin Linkolan ensi kerran metsässä, kuinkas muuten, siellähän hän suurimman osan elämänsä alkupuoliskoa vietti. Olin Luopioisissa menossa katsomaan kalasääsken pesää, kun polulla edessäni makasi mies, reppu pään alla ja nukkui. Astuin hänen ylitseen ja jatkoin matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä oli Linkola yöunillaan rengastusreissunsa lomassa. Kuva, jonka hänestä helposti saa, on negatiivinen, ihminen, jolla ei ole tunteita, ei ystäviä, ei muuta kuin vihaa ja työtä. Tämä kirja avaa silmät, se luo persoonasta Pentti Linkola aivan erilaisen ihmisen. Tämän lukukokemuksen jälkeen ajattelee hänestä positiivisena ja ihmisläheisenä peroonana, jolla on voimakkaat tunteen niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan. Kannattaa tutustua!’

”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni!” Näinhän se on. Linkolan ajatus on selkeä ja hän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä toiset ajattelevat hänestä. Tämän kirjan luettuaan, lukijakin tietää, millainen mies tämä ajattelija, filosofi, kirjailija, luonnonsuojelija, kalastaja, ekologi, jne. oikein on. Hyvin erikoinen ihminen, joka peräänantamattomasti ajaa luonnon puolta ihmistä vastaan ja jonka ajatukset ovat 1950-luvulta asti hätkähdyttäneet ja vihastuttaneet ihmisiä, mutta pistäneet myös ajattelemaan. Häntä on haukuttu, uhkailtu, mutta myös kiitetty ja rakastettu. Linkola on legenda jo eläessään.

Usein hänestä tehdään vihainen mies, joka ennustaa maailmanloppua, uhkaa tuhota ihmisen, ajattelee kuin Hitler ja toimii niin kuin puhuu. Hän on syntyjään aristokraatti, yliopistopiireistä, kulttuurihenkilö, mutta hän valitsee kalastajan ammatin, elää vaatimattomasti ja tekee suunnattomasti työtä ei vain elantonsa eteen, vaan myös tieteen, luonnonsuojelun, politiikan ja kanssaihmistensä eteen. Vaikka hän käyttää ystäviään hyväkseen, maksaa hän heille palkan, vaatii heiltä saman kuin itseltäänkin ja jakaa omastaan. Hän on perin humaani ihminen, vaikka haluaisi tuhota suuren osan ihmiskuntaa. Hän toteuttaa Thoreaun (Elämää metsässä) ajatuksia ja Rousseaun filosofiaa, mutta luo siinä samalla kuitenkin aivan oman filosofiansa.

Linkola on erakko niin ajatuksissaan kuin elämässäänkin. Se käy kirjasta ilmi. Vaikka ne radikaalit ajatukset suututtivat ihmisiä, niin tällä hetkellä ne ovat monetkin totta. Siinä hän on ollut ennustaja. Kirjan suunnaton sitaattien määrä kertoo samaa. Hänen ennustuksensa käyvät toteen. Kirjan alkupuolen kirjoitukset kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiin saakka. Ensin ne olivat kuin hätähuutoja erämaasta, lopulta pessimististä alistumista tuhon edessä.

Usein ajatellaan, että on raskasta elää erilaisena ja se varmaan on totta. Kirja kertoo kuitenkin myös toisenlaisesta Linkolasta, joka rakastaa lähimmäisiään, jolla on mielenkiintoa niin ihmisiä kuin  luontoa ja kulttuuriakin kohtaan, jota arvostetaan ja ihaillaan. Kirja vyöryttää lukijan silmille koko luontoihmisten kirjon, jotka ovat tulleet tutuiksi niin kirjojen kuin lehtienkin palstoilta. Siinä on lintuharrastajia, luonnonsuojelijoita, ympäritöihmisiä, kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, tavallisia ihmisiä. Kaikki he antavat miehestä hyvän kuvan. Kaukana on ihmisvihaaja, erakko, viha ja katkeruus. Tosin nekin nousevat esiin kirjasta. Kun metsät hakattiin ja luonto tuhoutui, Linkola masentui ja joutui ajoittain hoitoon. Hän ei kestänyt sitä tuhoa. Se on varjostanut hänen elämäänsä nykypäiviin saakka.

Kun kaikki on dokumentoitu niin päiväkirjoihin kuin kirjeisiinkin, on elämän kuvaaminen helppoa. Tänä päivänä kauhistuttaa, mistä historioitsijat keräävat tietonsa tulevaisuudessa. Linkola kirjoittelee lintupäiväkirjaansa mekaanisella kirjoituskoneella, hän arkistoi kaikki kirjeensä, hän tekee tarkkoja muistiinpanoja niin elämästään kuin havainnoistaan luonnossa. Tällaista kulttuuriaarretta ei saa unohtaa.

Kirja sai tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta ainakaan nyt palkittu teos ei ole huono valinta. Kirja on rikas kulttuurellinen kokoelma paitsi yhden miehen, Pentti Linkolan, elämästä, myös kokonaisuutena yhden aikakauden ja elämänmuodon kuvaus, jossa käydään läpi paitsi luonnonsuojelu, niin myös sen puolesta taistelleet. Linkolan vaikutus tähän kaikkeen on suunnaton ja se jatkuu edelleen. Hänen ajatuksensa elävät ja vaikuttavat nykyisten ja tulevien ajatteluun. Hänen perustamansa Luonnonperintösäätiö kerää varoja metsien rauhoittamiseen edelleen. Jo yli 1400 hehtaaria on pelastettu monitoimikoneilta rauhaan ja virkistykseen niille, jotka sitä kaipaavat. Niidenkään vaikutus ei ole vähäinen. Kiitos toimittaja Riitta Kylänpäälle ja kiitos Pentti Linkolalle. Kirja on lukemisen arvoinen!

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala, 2017. 463 s.

Yhden lapsen kansa

yhden-lapsen-kansa’Kun puhutaan tietokirjasta, minulle tulee helposti mieleen tiede, koska aika paljon luen tiede-kirjallisuutta. Tämä kuitenkin pitää erottaa tietokirjallisuudesta. Kirjoittaja kyllä nojaa tieteen menetelmiin ja saamiinsa tuloksiin, mutta käsittelee asiaa enemmän informatiivisena ja tietoa kartuttavana kuin tieteellisinä tuloksina. Näin lukijan ei tarvitse kahlata vaikeita terminologisia ja tutkimuksellisia asioita läpi, vaan hän voi keskittyä omaksumaan kirjan antamaa tietoa, ja nauttimaan sitä. Tällaisena Mari Mannisen kirja on erinomainen.’

Tuore Finlandia-voittaja kertoo Kiinasta ja heidän yhden lapsen politiikastaan. Toimittaja Mari Manninen on asunut useamman vuoden Pekingissä ja kirjoittanut eri julkaisuihin artikkeleita Kiinan muuttuvasta yhteiskunnasta sulkeutuneiden vuosien jälkeen. Kulttuurivallankumous ja Maon aika ovat takanapäin, mutta ne eivät menneet jättämättä jälkiä yhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Yksi näistä asioista on 35 vuoden kokeilu syntyvyyden säännöstelyssä eli yhden lapsen politiikka.

Manninen kertoo kirjassaan, kuinka politiikka on vaikuttanut kiinalaisten elämään, yhteiskunnan rakenteeseen, nykypolitiikkaan ja asukkaiden tulevaisuuteen. Kirjaansa varten hän on haastatellut ihmisiä, jotka ovat eläneet tuon ajan ja kokeneet politiikan vaikutukset omassa elämässään. Kirja jaottelee nämä hastateltavat kahdeksaan ryhmään:

Paperittomat pohtii niiden lasten kohtaloa, jotka ovat syntyneet perheisiin toisena tai kolmantena lapsena ja joita ei sen vuoksi ole rekisteröity. He eivät saa Hokou-todistusta, joka todistaisi heidän olevan olemassa ja asuvan jollakin paikkakunnalla. Heillä ei ole mitään oikeuksia eikä tulevaisuutta.
Syntymättömät käsittelee aborttia, sterilisaatiota ja yhteiskunnan pakkotoimia. Tämä vääristi kiinalaisen yhteiskunnan rakennetta, niin että tällä hetkellä maassa on miljoonia miehiä enemmän kuin naisia. Varsinkin maaseudulla se on suuri ongelma.
Perheettömät ovat lapsia, jotka on otettu pois vanhemmilta ja joita on sijoitettu orpokoteihin ja annettu adoptoitaviksi ulkomaille. He eivät ehkä koskaan saa tietää biologisia vanhempiaan.
Kurittomat kappaleessa Manninen kertoo pikkukeisareista, jotka ovat perheen ainoita lapsia ja saavat kaiken, mitä vain haluavat. He hallitsevat perhettä. Kurinalaisen kasvatuksen puute johtaa vääristyneisiin ihmissuhteisiin, kurittomuuteen.
Veljettömyys pohtii yhden lapsen politiikkaa siltä kannalta, jos ainoa lapsi onkin tyttö. Tällöin hän saa kaiken huomion ja hänen tulevaisuudestaan huolehditaan. Tämä on kohentanut tyttöjen asemaa yhteiskunnassa.
Vaimottomat käsittelee sukupuolten epätasapainoa ja maaseudun miesten yksinäisyyttä. Lapsettomat kappaleessa kerrotaan äidistä, joka sai kaksoset 56-vuotiaana, koska ainoa lapsi kuoli nuorena ja näin samalla katosi äidin vanhuuden turva. Lapsen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan.
Armottomat  valottaa niiden ihmisten elämää, joiden tehtävä oli ilmiantaa toisten salaisuudet, ylimääräiset lapset, raskaudet jne. He pitivät kirjaa lähipiirinsä naisten kuukautisista, raskauksista, aborteista ja toimivat virassaan armottomina tuomareina.

Vuosikymmenien aikana on Kiinan yhden lapsen politiikasta tihkunut joskus hyvinkin karmeita juttuja julkisuuteen. Tämä kirja valottaa niiden taustoja ja yrittää tasapuolisesti kertoa tämän politiikan tarpeesta ja seurauksia. Kaikki ei ollut huonosti mutta ei myöskään hyvin. Haastatellut ihmiset jakautuivat kannattajiin ja vastustajiin elämänolosuhteidensa mukaan. Yksin kasvatettu tyttö on onnellinen tästä politiikasta, maalla vaimoa etsivä mies ei.

Kauhukertomukset ovat totta, mutta osaa liioitellaan. Niinpä tästäkin kirjasta tulee väkisin mieleen se, miten haastattelut on tehty. Nykyään näkee liian paljon sensaatiohakuista kirjoittelua. Se syö pohjaa todelliselta journalismilta. Tässä on pyritty valottamaan ongelmaa monelta suunnalta ja lukijalle jää paljon mahdollisuuksia ymmärrykseen ja pohdintaan. Kirjasta jää mieleen ainakin se, ettei mistään syistä pitäisi ryhtyä näin suuriin pakkotoimiin. Se aiheuttaa ilman muuta vinoumia yhteiskuntaan. Se luo ahdistusta, pelkoa, mielenterveysongelmia ihmisille, jotka eivät voi itse päättää omasta ruumiistaan, terveydestään eikä tulevaisuudestaan.

Oliko tällainen sitten tarpeellista 1,4 miljardin asukkaan maassa? Siinä on koko asian ydin ja sitä tulee tarkoin miettiä, jos jotain vastaavaa jossain päin maailmaa jatkossa suunnitellaan. Päälimmäiseksi kirjasta jäi mieleen, että yhteiskunnan kehittyessä ja vaurastuessa ei tällaisia toimia välttämättä tarvita, vaan väestön rakenne muuttuu itsestään ilman suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Hyvä kirja ja antaa tarpeellista pohdintaa pitkäksi aikaa. Jörn Donner palkinnon valitsijana oli oikeassa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena, 2016. 203 s.