Homo europaeus

’Mistä olemme tulleet, keitä olemme? Näitä kysytään yhtenään. Viimeksi Hesarin jutussa muutama viikko sitten kaadettiin vanhoja aitoja ja luotiin uusia polkuja meidän suomalaisten menneisyyteen. Nyt lukemani Karin Bojs’n kirja luotaa samalla tavalla läpi koko Euroopan ja siinä samalla aina alku-Eevaan saakka Afrikassa. Dna-tutkimus menee huimin harppauksin eteenpäin ja koko ajan saamme tarkempaa tietoa niin nykyisyydestä kuin menneisyydestäkin. Kun tutkitaan dna vanhoista luista tuhansien vuosien takaa, nähdään silloin eläneet ihmiset samanlaisiksi kuin mekin ja päästään matkaamaan heidän mukanaan halki maailman. Mielenkiintoista!’

Kirja kertoo meidän eurooppalaisten alkuperästä, juurista. Tiedetoimittaja lähti tutkimaan oman sukunsa taustoja niin perinteisen sukututkimuksen kuin myös dna-tutkimuksen kautta. Lopulta hän päätyi yleisempään lopputulokseen, jossa pohditaan meidän kaikkien taustoja.

Perinteisesti kuolleista sukulaisistaan saa tietoa muistitiedon ja kirkonkirjojen kautta korkeintaan muutaman sadan vuoden takaa, mutta kun ryhdytään selvittämään asiaa dna-testien kautta, päädytään huomattavasti kauemmaksi. Tosin näihin menetelmiin suhtaudetaan edelleen kriittisesti. Oman dna-testin voi tehdä kuka tahansa eikä se maksa paljon. Toimittaja lähti tästä liikkeelle ja tilasi testin kaupalliselta yritykseltä. Näin saatua testiä voidaan verrata muihin vastaaviin testeihin ja saada siten selville sukulaisuuksia. Isyystestejä on tehty jo jonkin aikaa näin. Kun mukaan tulee dna-arkeologia, saadaan vertailuun mukaan tuloksia tuhansien vuosien takaa. Nyt voidaan rakentaa linjoja, jotka kertovat, miten esi-isämme ja -äitimme ovat päätyneet tänne ja mistä minunkin sukuni on lopulta kotoisin.

Äitilinja kulkee solujen mitokondrioiden kautta ja isälinja solun tuman Y-kromosomin kautta. Näin toimittaja sai mahdollisesti selville omat sukujuurensa, jotka johtivat halki Euroopan ja lopulta aina Afrikkaan saakka. Samalla hän löysi yleisemmätkin muuttoaallot, jotka ovat tuoneet asukkaita eurooppaan: metsästäjät jääkauden jälkeen, viljelijät 6 – 7000 vuotta sitten ja paimentolaiset 3 – 4000 vuotta sitten. Kaikki nämä ovat nyt sulautuneet eurooppalaisiksi kansoiksi. Toimittajan suvun esivanhemmista löytyivät kaikkien kolmen aallon edustajat, niin kuin suuren osan muidenkin sukujen jäsenistä. Teos päätyy nykyaikaan, siihen kuinka vaikeaa on tämäntyyppinen tutkimus. Helposti se mielletään rasistiseksi ja rotujen paremmuutta tutkivaksi, vaikka ajatus olisi päinvastainen. Kirja päättyy toteamukseen:

”Kaikki maailman ihmiset polveutuvat naisesta, jota olemme kutsuneet Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Meillä Eevan jälkeläisillä on valtaosaltaan identtinen dna. Vain pienet variaatiot erottavat meidät toisistamme. Ne kertovat, miten esivanhempamme kansoittivat aikoinaan maapallon. Mutaatioista näemme, miten lähdimme Afrikasta eri ilmansuuntiin…”

Kirja sai Ruotsissa tietokirjojen August-palkinnon vuonna 2015. Kirjoittaja vertaa kirjan alussa tietokoneiden kapasiteettia ja dna-sekvenssin kehitystä toisiinsa todeten, että jälkimmäisen kehitys on edellistä selvästi nopeampaa. Niinpä tänä päivänä kaksi vuotta vanha kirja saattaa olla jo historiaa. Kuitenkin sen luomat näkymät ovat jo tällaisenaan huikeat. Tietenkin tähän melko nuoreen tutkimushaaraan on suhtauduttava kriittisesti. Yleistykset ja nopeat johtopäätökset ovat aina vaarallisia. Jossain vaiheessa kirjaa alkoivat vuosituhannet mennä vilauksessa ohi ja kuitenkin täytyy muistaa, että jokainen vuosituhat on ainakin 40 sukupolvea ihmisiä. Jokaisella on ollut oma elämänsä ja jokainen ei suinkaan ole jättänyt jälkeensä tutkittavia jäänteitä. Kuitenkin suuntaviivat tuntuvat oikeilta ja kun saadaan enemmän materiaalia tutkittua, myös yksityiskohdat tarkentuvat.

Kirjoittaja on tunnollisesti paneutunut aiheeseensa. Hieman siinä häiritsee lähtökohta, joka nykyihmisen minäkeskeisyyden vuoksi on oma suku. Kun toimittaja laukoo omia mielipiteitään, vaikka pitäisi kertoa tutkimustuloksia, liikutaan vaarallisilla vesillä. Tätähän toki tekevät tämän päivän toimittajat kyllästymiseen saakka. Pitäisi pysyä tutkituissa faktoissa ja tutkijoiden päätelmissä ja jättää omat oivallukset rauhaan.

Kaikkinensa kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Sen lopussa on kymmeniä sivuja lähdeviittauksia ja kirjan teon aikana suoritettujen henkilöiden haastatteluajankohtia. Tavalliselle lukijalle niistä ei ole hyötyä, mutta ehkäpä ne johtavat jonkin toisen tutkijan oikeille jäljille uuden tiedon löytämiseksi. Kaikin puolin lukemisen arvoinen teos!

Karin Bojs: Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen paikka historiassa (Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren). Minerva, 2017, suom. Jänis Louhivuori. 473 s.

Kohtaaminen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Kohtaaminen tapahtui pari päivää sitten. Aamulenkki keskeytyi rähähdykseen, jossa toinen sihisi kuin käärme ja toinen haukkui vimmatusti. Saavuttuani paikalla olivat molemmat jähmettyneet paikoilleen odottaen toisen reaktiota. Itse sotkin kuvion komentamalla koiran pois. Silloin supi otti lyhyet jalat alleen ja luikahti piiloon. Koira vimmastui ’saaliin’ katoamisesta ja painui perään. Tapasimme vasta kotona, jossa koira hieman häpeissään nuoli tassujaan.

Supikoira on tulokas Venäjältä. Tätä pientä itäaasialaista koiraeläintä istutettiin Uralin Euroopan puolelle viime vuosisadan alkupuolella ja sieltä se levisi nopeasti laajalle. Suomesta se tavattiin ensi kerran 1949 Keuruulta. Nyt se on levinnyt Napapiirille saakka ja yksilömäärät liikkuvat sadoissa tuhansissa. Supi lienee yleisin autojen alle jäänyt nisäkäs. Laskin kerran aamulla moottoritieltä Toijalan ja Häneenlinnan väliltä 18 kuollutta supia ja siellähän ovat riista-aidat molemmin puolin tietä.

Muutama päivä sitten oli Hesarissa arviointi uudesta kirjasta, jossa pohdittiin viraslajiasiaa. Kirjassa (The New Wild. Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation) englantilainen Fred Pearce kyseenalaistaa taistelun vieraslajeja vastaan. Hän jopa pitää niiden leviämistä hyvänä asiana ja ennustaa vieraslajien pelastavan luonnon monimuotoisuuden. Aika rohkea väite.

Itseasiassa esimerkiksi meillä lähes kaikki lajit ovat periaatteessa vieraslajeja. Jääkausi hävitti aikoinaan kaiken ja jään sulamisen jälkeen tänne saapuivat uudet lajit tulokkaina ja sama jatkuu. Kuusi alkoi levitä maahamme vasta pari tuhatta vuotta sitten ja on nyt saavuttanut Norjan rannikon. Kyse kuitenkin on luontaisesta leviämisestä eikä ihmisen tuomista lajeista. Vieraslajit mielletään lähinnä tällaisiksi.

Kun käymme toivotonta taistelua jättipalsamia vastaan, voisimme miettiä, miksi se leviää niin agressiivisesti. Samaa miettivät etelämpänä keltamajavankaalin (kuva alla) kitkijät tai japanintatarpusikoiden raivaajat, puhumattakaan tuoksuinkivääristä, joka tuhoaa endeemistä kasvillisuutta merten saarilla. Nämä vain muutamia kasvien maailmasta noukittuja esimerkkejä. Eläinkunnassa ovat omat lajinsa, tuhohyönteiset, supi, kanadanmajava ja vaikkapa rapurutto.

Mielenkiintoisen tuntuinen kirja, johon kannattanee tutustua. Vieraslajien torjuntaan on säädetty lakeja meilläkin ja vuosittain siihen budjetoidaan enemmän tai vähemmän määrärahoja. Kirjan esittelyn mukaan esim. vieraslajien torjuntaan Britanniassa käytetään vuosittain n. 200 milj. euroa. Aika suuri summa menee hukkaan, jos uskoo Pearcen väittämiin. Ehkä kirja onkin keskustelun avaukseksi tarkoitettu.’

Aalto

Talventörröttäjä

Jyväsjärvi

’Viime päivinä on lehdissä näkynyt artikkeleita talventörröttäjistä. Linkitetty Hesarin artikkeli kertoo myös uudesta kirjasta, joka ensi kerran kokoaa yksien kansien sisään koko kasviryhmän. Tutkija Ari-Pekka Huhta  kertoo aivan tutuista kasveista kirjassaan Talventörröttäjät.

Tuttujahan nuo kasvit ovatkin – kesällä. Vaan nyt lumen aikaan niiden äärellä saakin kyykkiä pidempään: Mikäs tämä onkaan? Nimensä tuo kasviryhmä on saanut siitä, että kookkaina ja paksuvartisina ne pistävät talvella esiin hangen läpi. Tällä on oma syynsäkin. Kun monet kasvit varistavat siemenensä maahan syksyllä, niin yleensä siemenet jäävät aivan kasvin juurelle. Törröttäjä kylvääkin siemenensä vasta lumen aikaan tai keväällä, jolloin tuuli ja eläimet kuljettavat ne kauas emokasvista. Näin ainakin ihminen asian selittää, tuskin se kasvi siitä mitään tietää, vaan kuka sen osaisi sanoa?

Näin talvella löytää helposti ainakin seuraavia kesäisiä kasveja lumihangesta: nokkonen, mesiangervo, pujo, kärsämöt, osmankäämi, ojakellukka, useat heinät, ryti eli järviruoko, ohdakkeet, piharatamo. Pienempiäkin kasveja voi nähdä, jos lunta on vähän. Yllä olevassa Hesarin artikkelissa voi kokeilla tunnistusta kuvien avulla. Kaikki eivät ole aivan helppoja.’

Kuudes sukupuutto

Kuudes sukupuutto’Uunituore kirja, jonka arvio oli Hesarissa viime perjantaina, johdattaa meidät lukijat ikuisuuskysymysten äärelle. Vaikka asiaan ei sotkisi ollenkaan mukaan uskontoja ja uskomuksia, niin aihe ei jätä kylmäksi tutkijoitakaan. Aina ilmestyy maailmanlopun ennustajia, pelottelijoita, hyssyttelijöitä. Nyt on menossa ilmastonmuutos, muutama kymmenen vuotta sitten metsien happamoituminen ja sitä ennen hyönteismyrkkysota. Hyvät asiat näistä, toivottavasti, on otettu kehitykseen mukaan, huonot saavat jäädäkin unholaan. Maailmanlaajuisesti tiedetään ilmaston lämpenevän, mutta vastahan se jäähtyi neogeenikaudella ennen jääkausia ja siitä on kulunut todella vähän aikaa maapallon tai maailmankaikkeuden ikään verrattuna. Hyvä kirja herättää ajatuksia!’

Harva asia on nostattanut paineita ja tunteita samalla tavalla kuin elämän historia. Siihen on ollut tietenkin syynä niin uskomukset kuin todentamisen vaikeuskin. Kun asiat pohjataan fossiileihin ja sedimenttien ajanmäärityksiin, voi tulla tietenkin virheitä, mutta myös onnistumisia. Uuden asian tuominen keskusteluun herättää aina myös vastustusta. Vielä 1700-luvulla fossiileista ei tietdetty mitään, löydökset selitettiin muulla tavalla. Tiedemiehet kinasivat asioista, joita tänään pidetään totuuksina, mutta huomenna voidaan heittää romukoppaan. 1980-luvulla kirjoitettu kirja on auttamatta vanhentunut.

Kun toimittaja tarttuu mielenkiinnosta ja etsimisen halusta aiheeseen, joka herättää tutkijoissakin erimielisyyttä, liikutaan pehmeällä pohjalla. Itse tartun popularisoivaan tiedekirjaan arvellen. Kun kirja on kuitenkin saanut arvostetun amerikkalaisen Pulitzer-palkinnon, ei se voi olla pelkkää huuhaata. Kuitenkin tällaista kirjaa pitää aina lukea kriittisesti, vaikka kirjan lopussa olisikin kymmenien sivujen liite- ja kirjallisuuskokoelmat.

Ajanjaksot, joissa elämän selvittelyssä liikutaan, ovat valtavat, käsittämättömät. Tunnettu vertaus on kello, jossa ihminen saapuu vasta viimeisellä minuutilla ja kuitenkin täällä ollaan taaperrettu jo parisataatuhatta vuotta. Kun kirja puhuu kuudennesta sukupuutosta, se tarkoittaa massasukupuuttoja, joissa eliöstöstä valtaosa on tuhoutunut joko äkillisesti tai maailman historian mittakaavassa lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin tällainen massasukupuutto tapahtui liitukauden lopulla, kun suuret matelijat hävisivät maapallolta. Se oli viides sukupuutto. Edelliset tapahtuivat 200 miljoonaa vuotta sitten triaskaudella, 250 miljoonaa vuotta sitten permikaudella, n. 400 miljoonaan vuotta sitten devonikaudella ja 450 miljoonaa vuotta sitten ordoviikkikaudella. Kirjassa pohditaan näiden tuhojen syitä vain pintapuolisesti ja keskitytään nykyiseen tuhoon, joka alkoi suurten eläinten (esim. mammutti) häviämisellä heti viimeisimmän jääkauden jälkeen. Tällä hetkellä kiistellään kovin siitä, ensinnäkin onko tällainen tuho meneillään vai ei ja toiseksi jos on niin onko sen aiheuttaja ilmastonmuutos vai ihminen.

Toimittaja tapaa tutkijoita ja ajattelijoita, vertaa tietojaan jo edesmenneitten tutkijoiden saavutuksiin ja tekee myös omia päätelmiään niin kuin me kaikki teemme. Niillä ei välttämättä ole tieteellistä pohjaa. Hänet herätti tutkimaan aihetta sammakkoeläinten katoaminen ja muuttuminen uhanalaisimmaksi ryhmäksi eliöitä. Yhdeksi syyksi katoamiseen paljastui siimamainen sieni, jota ihminen kuljetti mukanaa mantereelta toiselle. Etsimisensä kautta hän päätyi pian tutkimaan kuolevia koralleja, katoavaa sademetsää, happanevaa merta, viimeisiä suuria eläimiämme, sukupuuttojen historiaa, tulokaslajeja, jotka tappoivat jouduttuaan uuteen ympäristöön ja ihmisen leviämistä ahneesti kaikkialle. Nämä aiheet ovat saaneet kirjassa omat lukunsa ja valottavat sitä tosiasiaa, mikä hänellä varmaan on hypoteesina ollutkin, että ihminen on kaiken takana. Kadunmies olisi tämän voinut sanoa suoraankin, tosin tutkimatta ja joku tiedemies voisi sanoa kaiken olevan pötyä tutkittuaan asiaa koko ikänsä.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikka suuri osa sen esimerkeistä ja tiedoista olivatkin osittain tuttuja. Onhan hauska huomata, että vielä muistaa itsekin jotain. Jäin itse kaipaamaan kambrikauden murrosta ensimmäisenä tiedossa olevana suurena mullistuksena elämän kehityksessä, mutta se lienee enemmänkin lajeja synnyttävä prosessi kuin niitä hävittävä, vaikka tiedetään, että kambrikauden lopulla (yli 500 miljoonaa vuotta sitten) suuri määrä kokonaisia pääjaksoja tuhoutui yllättäen.

Oman mielenkiintonsa lukemiseen toi vuosi sitten tekemäni matka Costa Ricaan. Siellä tutustuimme paikallisiin sammakoihin ja saimme kuulla niiden olevan häviämässä. Samoin monet kirjassa mainitut lintulajit tulivat tutuiksi matkan aikana. Sademetsän rakenne ja toiminta täydentyivät myös kirjaa lukiessa. Kirjan myötä heräsi halu päästä uudelleen tutkimaan vaikka Amatsonin sademetsää, niin kauan kuin se on vielä olemassa. Kirjasta huokui jonkinlainen apatia, vaikka kirjoittaja olikin hieman kyseenalaisin keinoin yrittänyt keventää kerrontaa. En aina ymmärtänyt kaikkia vertauksia nykyajan toimijoihin, mutta se suotakoon, vohan niiden yli hypätä. Tämä kuitenkin teki kirjasta erilaisen kuin pelkkä kuiva tietokirja, toisaalta kevensi myös sen totuudellisuutta lukijan mielessä.

Jos historiassa jokaisesta asiasta oltiin ensin eri mieltä ja niistä kiisteltiin, niin kuka sanoo, että nyt tämän kirjan asiat ovat oikeita. Jos maailmaa on kohdannut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, joista aina kourallinen eliöitä on jäänyt jäljelle jatkamaan kehitystä, niin onko kuudes sen kummallisempi. Ihminen, jos on syyllinen, tuhoaa todennäköisesti itsensä muiden mukana, mutta jokunen eliö jää jatkamaan, aivan varmasti ja muutaman miljoonan vuoden kuluttua kaivetaan esiin fossiileja, joilla on kummalliset piirteet ja jotka liikkuivat kovin epätasapainoisella tavalla. Mistä lähtisi uusi linja – hyönteisistä, rotista vai merestä, niin kuin ennenkin? Kannattaa tutustua.

Kolbert, Elizabeth: Kuudes sukupuutto, Luonnoton historia. Atena, 2016, suom. Pirkko Vesterinen. 367 s.

Naparetki – minun rakkaustarinani

Naparetki’Tällä viikolla on julkaistu tämän vuoren Finlandia-ehdokkaat niin tietokirjoissa kuin nuorten ja aikuisten romaaneissakin. Alkulämmittelynä tartuin muutaman vuoden takaiseen Ruotsin Tieto-August- palkinnon voittajaan, josta juuri on saatu upea suomennos. Tietokirjat ovat luonnontonkijalle jokapäiväistä purtavaa, kun määritysoppaiden avulla yrittää saada selvää luonnon salaisuuksista. Tässäkin oli yksi syy tarttua tähän kirjaan. Viimeinen niitti olikin sitten useat suositukset. Tässä muutama kommentti kirjasta heti tuoreeltaan. Parhaiten siitä saa kuitenkin kuvan selaamalla sitä itse ja ihastelemalla sen upeaa ulkoasua.’

Tästä kirjasta Bea Uusma sai siis Tieto-August- palkinnon vuonna 2013. Kirja herätti laajaa ja ylistävää huomiota Ruotsissa ja maan rajojen ulkopuolellakin. Kirjan kohde on 1800-luvun lopulla kolmen miehen, Salomon August Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, tekemä vetypallomatka Huippuvuorilta Pohjoisnavalle tai siis yritys päästä perille. Retki nimittäin päättyi miesten katoamiseen. !930-luvulla retkikunta löydettiin Valkosaarelta kuolleena ja silloin siitä kirjoitettiin paljon, pohdittiin retken päättymistä, syitä ja seurauksia. Kuitenkaan täyttä selvyyttä asiaan ei saatu.

Bea Uusma paneutui asiaan viidentoista vuoden ajan ja etsi käsiinsä ja tutki kaiken, mitä retkikunnasta oli saatu talteen, kirjoitettu tai arvailtu. Sitten hän kirjoitti tämän kirjan ja antoi oman selityksensä retkikunnan tuhoon johtaneista tapahtumista. Kirja kertoo paitsi retkikunnan tarinan niin myös Uusman omien tutkimusretkien tarinan, kuinka hän paneutui tutkimukseen, matkusti niille paikoille, joilla retkikunnan jäsenet olivat eläneet, käyneet, kokeneet kohtalonsa. Hän tutki asiaa nykyaikaisin menetelmin, sillä ammatiltaan hän on lääkäri, kuvittaja ja kirjailija.

Miksi sitten kirjan alaotsake on minun rakkaustarinani? Kirjasta nousee esiin se suunnaton intohimo, rakkaus, löytää selitys asioihin, rakkaus seikkailuun, löytää uutta ja selvittää vanhaa. Kun lähtee seilaamaan ohjauskyvyttömällä pallolla kohti tuntematonta, pidettäisiin sitä tänään hulluutena, silloin seikkailuna. Kun tutkii sata vuotta sitten sattunutta tapahtumaa intohimoisesti vuosikausia, pidettäisiin sitä ennen turhuutena, nyt rakkautena aiheeseen. Tarinassa on rakkautta paljonkin ja päälimmäisenä Strindbergin kirjeet kihlatulleen Anna Charlierille, joka uskollisesti odotti miestään, kunnes viimein meni naimisiin, mutta jonka sydän lopulta haudattiin oman Nilsin kanssa samaan hautaan.

Pienet yksityiskohdat tekevät kirjasta seikkailukertomuksen, jota lukiessa ei huomaakaan, että lukee tosiasiassa tietokirjaa. Vasta lopun tiheäänpräntätyt sivut lähteistä ja kirjallisuudesta havahduttavat todellisuuteen, tämä ei ole tarua, vaan tämä on joskus tapahtunut.

Itse olen poikavuosina lukenut paljonkin tutkimusmatkoista. Esimerkiksi Nansenin kirja Hiihtäen poikki Grönlannin on edelleen kirjahyllyssäni. Koulussa pohdittiin Etelänavan valloitusta, norjalaisen  Amundsenin ja englantilaisen Scottin kilpajuoksua kohti kuuluisuutta. TV:n alkuaikoina tuli elokuvia näistä retkistä ja tapahtumista. Myös intiaanikirjat, matkakertomukset niin viidakon sydämeen kuin Alaskan kultakentille kiehtoivat nuoren mielikuvitusta.

Andréen retkikunnasta en ollut kuullut aikaisemmin mitään, vaikka sen on täytynyt aikanaan järkyttää monia. Toisaalta nykyaikana tuntuisi sulalta hulluudelta lähteä noin vähäisin kokemuksin matkaan. Vetypallo ei ollut ennen tätä pysynyt ilmassa vuorokauttakaan ja nämä sankarit aikoivat lentää viikon päästäkseen ensin Pohjoisnavalle ja sitten siitä joko Alaskaan tai Siperiaan. Epävarmuutta koko ajan. Kun sitten lähtökin epäonnistui ja laahusankkurit repeytyivät pois pallosta, olisi järkisyiden pitänyt saada heidät keskeyttämään koko matka, mutta seikkailunhalu ja löytämisen riemu veivät voiton. Eihän kait mitään olisi löydettykään, jos ei olisi otettu riskejä.

Toisaalta tämän kaiken tutkiminen ja lopputulokseen pääseminen, on sekin hatunnoston arvoinen suoritus. Tekemättä sekin olisi jäänyt ellei olisi ollut sinnikästä rakkauta aiheeseen. Upeasti kerrottu tutkimus, joka on vielä toteutettu visuaalisesti kauniina teoksena. Vaikka kirjassa on sivuja liki kolme sataa, niin toki saman asian olisi voinut painaa puoleenkin tästä, mutta lopputulos ei olisi ollut näin upea. Suosittelen!

Uusma, Bea: Naparetki – minun rakkaustarinani. Like, 2015, suom. Petri Stenman. 290 s.

Pohjolan leijona

Pohjolan leijona’Olen nyt sulatellut lukemaani kuukauden ajan ja lienen valmis siitä jotain sanomaan. Kyse on viime vuoden Tietofinlandialla palkitusta Mirkka Lappalaisen kirjasta Pohjolan leijona. En ole nykyään lukenut kovinkaan paljon tämäntyyppisiä tietokirjoja, enemmänkin määritysoppaita. Ehkä siksi tähän kirjaan oli ensin vaikea päästä sisälle ja saada sen sisällöstä jonkinmoinen kokonaisuus selville. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan, niin tässäkin tapauksessa. Tässä muutamia ajatuksia luetusta. Mielipiteet ovat omiani, tekstin esiin nostamia.’

Kirja kertoo muutaman kymmenen vuoden ajasta 1600-luvun alussa. Kuninkaana Ruotsissa on ensin Kaarle IX ja sitten hänen poikansa Kustaa II Adolf, Pohjolan leijona. Kirja valottaa enemmänkin tuon aikakauden taustoja kuin itse kuningasta. Tämä sankarikuningas on nostettu varsinkin Ruotsissa myyttiseen asemaan, mutta myös meillä, sillä ruotsalaisuuden päivää vietetään ihan liputuspäivänä marraskuun kuudentena, Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä.

Sankariksi Kustaa II Adolf nousi sotiensa vuoksi. Kun Kaarle IX kuoli, ajateltiin perustaa holhoushallitus, mutta vallan ottikin alaikäinen poikanen. Maa oli sekasortoisessa tilassa sisällissodan (Nuijasota) jälkeen eikä Kaarle ollut pystynyt muuttamaan perinteistä kuningaskeskeitä hallitusjärjetelmää. Suomi oli siihen aikaan löyhästi sidoksissa Ruotsiin, ja osa väestöstä oli kallellaan Sigismundin Puolaan päin. Kuningas palautti järjestyksen matkoillaan ja uudistuksillaan myös itäiseen osaan maata. Hän valitsi hyviä neuvonantajia ja niinpä esim. Axel Oxenstierna nousi keskeiseksi hallinnolliseksi uudistajaksi, jopa Euroopan mittakaavassa.

Suomi oli kärsinyt sotilaiden majoittamisesta eli linnaleiristä ja kapinoi sen vuoksi Ruotsin valtaa vastaan. Se oli luonnollista, koska sotaa oli käyty Balttiassa niin Venäjää kuin Puolaakin vastaan. Tällöin sotajoukot kulkivat Suomen kautta ja meidän miehemme vietiin puolustamaan maata vuosikausiksi kauas kotoa. Kustaan oli pidettävä maa tyytyväisenä. Hän uudisti verotuksen ja oikeuslaitoksen, järkeisti kauppaa, rakensi teitä ja soti.

Kirjassa ei kerrota asioita kronologisessa järjetyksessä, niin kuin yleensä on tapana. Se tekee kirjasta sekavan ja osin poukkoilevan tuntuisen. Ensin oli vaikea päästä sen kanssa sinuiksi. Lisäksi dokumentatiiviset ja jopa fiktiiviset jaksot saattavat sekoittua faktoihin. Toisaalta näin henkilöt tulevat lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Kustaa II Adolf, paitsi että oli suuri soturi, oli myös ajattelija, haaveilija, pelkuri ja paljon muuta, siis tavallinen ihminen. Koko ikänsä hän pelkäsi Sigismundin tulevan vaatimaan Ruotsin kruunua takaisin itselleen. Koko ikänsä Kustaa halusi suojella protestanttista kirkkoa katolisuudelta. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli soturi, joka ei kaihtanut vaaratilanteita eikä kurjia olosuhteita.

Kun puhutaan Ruotsin suurvalta-ajasta, puhutaan juuri Kustaa II Adolfin luomasta ajasta. Tosiasiahan on, ettei Ruotsi ole koskaan ollut mikään todellinen suurvalta. Se oli protestanttien ydinalue, tukipilari toista poolia katolisuutta vastaan. Suuret maa-alueet eivät vielä tee suurvaltaa, jos asukkaita on vain kourallinen. Kustaan kuollessa Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisällismeri, mutta maa oli sodassa kaikkia sen ympärillä olevia maita vastaan. Vajaan sadan vuoden kuluttua Kaarle XII hävitti sitten kaiken. Kirjan myyttinen kuningas oli inhimillinen olento, joka teki suuria tekoja, mutta myös epäonnistui. Suomi kiinnitettiin silloin lujin siten emämaahan ja sen tehtävä oli tuottaa valtakunnalle veroja ja miehiä eli Suomi oli siihen aikaan lähes siirtomaa-asemassa.

30-vuotisessa sodassa maamme sotilaat saavuttivat myyttisen Hakkapeliitta-maineen. Todellisuudessa tällaista joukkoa ei ollut olemassakaan. Historia ei tunne Hakkapeliittoja. Se on kehitelty vasta 1800-luvulla Topeliuksen tarinoissa. Suomalaiset ratsumiehet olivat kuitenkin uljaita sotureita ja ansaitsevat maineensa. Kirjan luoma kuva pienen ihmisen elämästä silloisessa maailmassa on aika lohduton. Tuli mieleen, että jos pääsi mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan asumaan, saattoi säilyä hengissä, muuten ei saanut mitään oikeutta, vain velvollisuuksia.

Sodissa pääosissa olivat suomalaiset miehet ja niinpä vieraillessaan Tukholman kuninkaanlinnan aarrekammiossa, pitää aina muistaa, että siellä olevat aarteet ovat myös meidän esi-isiemme verellä maksetut. Historia pitää suurmiehenä soturia ja valloittajaa. Kustaa II Adolf oli tällainen. Minusta yhä enemmän pitäisi painottaa sellaisiakin piirteitä, jotka vaikuttavat myönteisesti tavallisen ihmisen asioihin. Tälläkin mittajanalla Kustaa oli suuri hallitsija, vaikka monesti vain hänen sotansa muistetaan. Kirja kannattaa lukea huolella. Se on ehkä historian popularisointia, mutta hyvää sellaista.

Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona. Siltala, 2014. 321 s.

Sienten biologia

sienten biologia’Keskitalvi lienee aika epätyypillinen aika sienille, mutta ei sienikirjoille. Olen pitkin syksyä ja talvea lueskellut Sari Timosen ja Jari Valkosen toimittamaa kirjaa Sienten biologia. Kirja on uusi ja ainutlaatuinen. Se on ensimmäinen kattava suomenkielinen teos tästä aihealueesta. Siksi sen lukeminen oli paitsi opettavaista niin myös hyvin mielenkiintoista. Suoralta kädeltä voin kaiken kohtuuden nimessä sanoa, etten maallikkona ymmärtänyt varmaan puoliakaan kirjan sisällöstä, mutta niin kuin sanoin, se oli opettavaista. Tässä lyhyelti lukijan kommentteja kirjasta, arviointi vaatisi asiantuntijaa.’

Kirja lienee tarkoitettu ammattilaisille ja oppikirjaksi sienitiedettä opiskeleville. Se käsittelee hyvinkin perusteellisesti sienten rakennetta, lisääntymistä ja muita perustoimintoja, sienten evoluutiota, symbioottista suhdetta muihin eliöihin, parasiittimaisuutta, lahoamista, sienten merkitystä niin ihmiselle kuin muullekin eliömaailmalle. Tekstiä on selkeytetty valaisevilla kaaviokuvilla, valokuvilla ja tietolaatikoilla. Lisäksi kirjan lopussa on asiaankuuluvasti laaja kirjallisuusluettelo, sanastoselitykset ja hakemistot. Luettavuutta parantaa huomattavasti, kun tekstissä kirjan lopussa selitetyt käsitteet on kirjoitettu isoilla kirjaimilla.

Monet varsinkin sienten rakenteeseen ja elintoimintoihin liittyvät asiat ovat puhdasta orgaanista kemiaa ja solutason biologiaa, joten ymmärtääkseen niitä olisi syytä olla takana enemmän opiskelua kuin oma kemian aprobaatturini. Tämäkin nuoruudessa hankittu tieto oli kuitenkin hyvänä apuna kirjaa lukiessa. Juuri näissä osioissa koin entiten hämmästyksen aiheita. Sientet ovat todella mielenkiintoinen eliöryhmä. Kirjasta kävi lisäksi selville, että ne paitsi kasvavat ja lisääntyvät, ne myös osaavat toimia hyvinkin konkreettisesti ja nerokkaasti yhteistyössä eliöiden kanssa, ne aistivat ympäristöään ja toimivat havaintojensa mukaan. Aikoinaan luulin tämän olevan erottava asia ihmisen ja muiden luontokappaleiden välillä, mutta nyt saa huomata, että myös sienet pystyvät samaan.

Kohdassa Sienet ja ihminen sain huomata, että emme olisi täällä tällaisina tai menstyisi maailmassa, jos sieniä ei olisi. Aikoinaan legendaarinen leivänpala eksyi bakteeriviljelmään ja tappoi ympäriltään kaiken. Oivaltava tutkija tajusi jotain tapahtuneen ja penisilliini sai alkunsa. Sienten lääkinnällinen rooli on nykyään melkoinen. Tietenkään ei pidä unohtaa muöskään käymistä ja olutta. Ilman hiivasienen elämää, emme nauttisi samanlaisesta oluesta emmekä viinistä. Siemenkasvit lähes poikkeuksetta nauttivat sienten rihmaston symbioottisesta toiminnasta eivätkä ilman sitä pystyisi kasvamaan. Ilman sieniä me hukkuisimme lahoamattomaan eliömassaan ja roskaan. Hyödyllistä porukkaa.

Kirjan parasta antia maallikolle onkin sen silmiä avaava vaikutus. Vaikka ei kaikkea ymmärräkään, niin pääkohdat tulevat esiin selkeinä ja antoisina. Siksipä uskallan suositella kirjan lukemista vaikka vain paikoitellen ja tällä tavalla avartamaan näkemystään ympäröivästä luonnosta.

Timonen, S. & Valkonen, J. (toim.) 2013: Sienten biologia. Gaudeamus. 448 s.

Kärpässieni

karpassieni2’Kaikkihan me tunnemme punaisen kärpässienen. Se on syksyisen metsän kaunistus: kirkkaanpunainen lakki valkoisin hiutalein, ylväs pysty kasvutapa ja siisti ulkonäkö. Entisajan parantajat vaivuttivat itsensä loveen, kuten sanottiin, sen avulla ja ennustivat sen jälkeen tulevia. Shamaanien matkat tuonpuoleiseen tehtiin juuri kärpässienen voimalla. Kärpäsiäkin sillä tapettiin, koska se siihen hyvin kelpasi, siitä lienee nimikin tullut, vaikka monesti kasvien tai sienten myrkyt eivät hyönteisiin tai lintuihin tehoakaan samalla tavalla kuin meihin ihmisiin. Etanakin rouskuttaa hyvällä ruokahalulla kärpässienen lakkia, liekö se jatkuvasti lovessa. Tuskin, sehän on sen syksyinen herkku.

karpassieni1Kärpässieniä on muitakin kuin tämä mainittu punainen kaunotar. Kuvien sientä en tunne varmuudella, joten se saa ainakin ruokasienenä jäädä metsään, enpä kärpässieniä muutenkaan kerää. Epäilen sientä rusokärpässieneksi (Amanita rubescens). Sen tuntomerkit sopivat kirjallisuudesta löytämiini tietoihin, mutta varmuutta minulla ei ole. Kärpässienet (meillä yli 20 lajia) ovat lähes kaikki myrkyllisiä. Valko- ja kavalakärpässienen solumyrkyt tuhoavat ja tappavat uhrinsa. Punakärpässienen hermomyrkyt aiheuttavat pahoinvointia ja hallusinaatioita. Herkkusienistä ne erottaa parhaiten itiöiden väristä, kärpässienten itiöt ovat valkoisia herkkusienten mustia. Ukonsienistä erona on paitsi koko niin myös lakin koristeet. Ukonsienillä ne ovat suomuja, kärpäsäsienillä nuoruusajan suojuksen jäänteitä.

Näin syksyllä, kun metsissä on sieniä pilvin pimein, etsin usein sellaisia sieniä, joita en tunne. En aio niitä ruoaksi laittaa vaan katsoa, mitä ne ovat ja näin laajentaa tietoutta. Juuri pari viikkoa sitten ilmestyi Satu Timosen ja Jari Valkosen toimittama kirja Sienten biologia. Olen sitä vasta alustavasti selaillut ja sieltä täältä lueskellut, mutta jo nyt se vaikuttaa todella hyvältä ja mielenkiintoiselta. Hyvin tieteellinenhän se on, mutta löytyy sieltä kansantajuistakin asiaa. Odotan mielenkiinnolla, kunhan talvi-iltoina pääsen sitä kunnolla lukemaan. Ehkä sitten kerron kirjasta lisää.’

Sääkirja

saakirja’Pokkarihyllystä tarttui näin suven kynnyksellä matkaani Matti Mäkelän jo 90-luvulla kirjoittama Sääkirja. Sitä olen nyt iltasella kaikenlaisen puuhailun jälkeen tavaillut ja monesti nukahtanut sen ääreen suu lievässä mielihyvän virneessä. Mäkelän huumori sopii minulle, vaikka sitten iltalukemiseksi. Paljon olen säästä lukenut ja sitä opetellut tuntemaan, mutta siitä huolimatta vielä löytyi tästäkin uutta ja mukavaa. Voiko muuten olla totta, että pääsiäinen on täsmälleen samana päivänä joka 532. vuosi? Sehän määräytyy kevätpäivän tasauksesta seuraavan täydenkuun jälkeiseksi ensimmäiseksi sunnuntaiksi. Näin kirjassa väitetään.’

Kirja jakautuu kahteen osaan. Alkupuolella kirjailija keskittyy pohtimaan sään historiaa ja sen vaikutusta maapalloon, sen asukkaisiin, kulttuuriin ja ihmisen elämään. Loppupuoli kuvaa sitten vuoden kiertoa kuukaudesta toiseen ja sään vaikutusta siihen tai sen ennustamista eri tapahtumien kautta. Kirja ei ole puhdas tietoteos, vaikka siinä onkin paljon tutkittua tietoa ja kansanperinnettä. Kirjailija lähestyy aihettaan myös kirjallisessa mielessä huumori silmäkulmassa ja kokemuksen tuoma painoarvo taustanaan.

Kirja pohjaa lukuisiin tutkimuksiin mutta myös kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän kertoo merkinneensä vuoden ajan muistiin kaiken havaitsemansa säästä ja käyttäneensä sitten näin saamaansa tietoa kirjan pohjana. Kirjan loppupuolella kansanperinne kohdentaa sään ennustamisen muutamiin merkittäviin päiviin, esim.: Paavalin pakkaset, Markun päivän kylmyydet ja Laurin jälkeiset rautayöt. Sääkalenteri on ollut elämän ehto ennen vanhaan ja sillä lienee maaseudulla vieläkin oma merkityksensä.

Vaikka kirja pohjaa vain yhden vuoden intensiiviseen tarkkailuun, on sen pohjana vuosikymmenien merkinnät sääpäiväkirjaan. Näistähän kansan ns. sääprofeetatkin tietonsa ammentavat, kuka pistää sammakon, kuka etanan ne sitten ulos suoltamaan.

Olen itsekin merkinnyt muistiin säähavaintoja vuosikymmenten ajalta, mutta en osaa niistä säätä ennustaa. Vanha kunnon aasinhäntämittari taitaa olla yhtä luotettava säänennustaja kuin omat arvauksetkin. Kirja on mielenkiintoinen lukea ja vaikka sää on yleisin puheenaihe ihmisten kesken, ei tämä tuntunut ollenkaan päälleliimatulta eikä väkinäiseltä. Ehkäpä meille suomalaisille on tärkeää puhua säästä, arvailla sen muutoksia ja ihmetellä sateen määrää kesällä. Se on sitten ihan eri asia, löytyykö koskaan sellaista ihmistä joka olisi joka säähän tyytyväinen. Kuka pitää auringosta ja lämmöstä, kuka kylmästä ja pakkasesta. Joku haluaa kokeilla voimiaan oikein kovaa tuulta vastaan, onpa sateessa tanssijoitakin, joille se tuo nautinnon. Itse en viitsi auringossa kauaa liikkua, makaamisesta puhumattakaan. Se alkaa tympäistä ja pää tulee kipeäksi.

Mäkelän kirja on ilmestynyt jo 90-luvulla, mutta muutamia ajankohtaisia kommentteja lukuunottamatta se on edelleen luettavassa ja nautittavassa kunnossa.

Mäkelä, Matti: Sääkirja. WSOY, 1998. 353 s.

Miten maailma loppuu?


miten maailma...’Olen lähdössä viikoksi Lappiin vaeltamaan. Siellä tulee yleensä mietittyä repun painon alla syntyjä syviä. Varmaan tämän Jussi Viitalan kirjan antamat ärsykkeet nousevat sielläkin mieleen pohdittavaksi. Onko meillä tulevaisuutta? Lapin vielä puhtailla hangilla tuntuu mahdottomalta ajatus kaiken sen häviämisestä, mutta siellä se uhka taitaa olla jopa lähempänä kuin täällä rintamailla. Kuolan ongelmat ovat ratkomatta, kasvihuoneilmiön lämpö vaikuttaa Lapin eliöstöön ehkä dramaattisemmin ja talven hanget saattavat olla Etelä-Suomen lumien kaltaisia tulevaisuudessa. Kuka tietää – ei kukaan. Tähän kirja kuitenkin pyrkii ottamaan kantaa.’

Viitalan kirjassa pohditaan tämänhetkisen tiedon ja tutkimuksen valossa maailmanlopun mahdollisuuksia. Ensimmäinen osa käsittelee seikkoja, joihin ihminen ei voi vaikuttaa ja toinen ihmisen aikaansaamia uhkia.

Luonto on arvaamaton, mutta tutkimuksella on saatu selville monien menneisyyden katastrofien syitä ja seurauksia. Pohdinnassa ovat viisi aikaisempaa massasukupuuttoa, joissa suuri osa maapallon eliöstöstä tuhoutui. Yleensä selitykseksi annetaan jonkin komeetan tai asteroidin törmäys maahan. Tällaisia jälkiä on löydetty ja niiden ajoitus täsmää sukupuuttoaaltojen ajoitukseen. Samalla pohditaan tulevaisuuden tapahtumia laskennallisesti ja miten maapallo sellaisesta törmäyksestä toipuisi nykyään. Lopputuloksena on kuitenkin, että ihmisen kannalta tällainen törmäys saattaisi olla maailmanloppu, muttei koko maapallon. Kuudes massasukupuutto hävittäisi korkeamman elämän, mutta jäljelle jäisi joka tapauksessa siemen tulevaisuutta varten.

Toisen osan teksti onkin sitten vaikeampaa, koska syyt ja seuraukset ovat ihmisen itsensä käsissä. Osassa käsitellään pitkään ilmastonmuutosta. Osansa saavat myös väestönkasvu, ravinnon ja veden saanti sekä erilaiset sairaudet. Samalla tavalla näiden uhkien kohdalla voidaan päätyä ajatukseen ihmisen kohtaamasta maailmanlopusta ja samalla laajasta sukupuuttoaallosta, mutta koko maailman loppua nekään eivät todennäköisesti aiheuttaisi.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu selonteko tulevaisuutta varten. Onko tällaisesta sitten mitään hyötyä? Monet asiat ovat tulleet lehtien palstoilta tavallisille tallaajillekin jo tutuiksi. Onneksi kirja ei syyllisty ylettömään peloitteluun eikä mustamaalaamiseen. Se käsittelee näitä asioita asiallisesti ilman paatosta ja syyllistämistä. Siinä ei kuitenkaan pystytä antamaan oikeastaan mitään selviä neuvoja asioiden parantamiseksi tai tuhojen torjumiseksi. Yksi rysäys voisi olla parempi, kuin turha häpeä, niin kuin kirjoittaja jossain vaiheessa toteaa. Sehän on tosiasia, että jossain vaiheessa maailma tuhoutuu, mutta ajankohta ei ole tiedossa. Aurinko nielaisee maapallon sisäänsä loppukouristuksissaan, mutta siihen menee aikaa vielä miljardeja vuosia. Tuskin ihminen silloin enää on täällä asiaa toteamassa. Asteroidin radat voidaan nykyään laskea eikä lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä niiden aiheuttamia uhkia. Komeetat ovat arvaamattomampia, muttei niitäkään tule pelätä aivan näillä vuosituhansilla.

Virusten ja pieneliöiden on ennustettu valtaavan maan ja näin saattaa käydäkin. Ehkä niissä piilee ihmisen kannalta suurin vaara. Jo nyt tavataan lääkkeille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia. Viimeksi tänä aamuna uutisissa puhuttiin malarialoisen tulleen tietyillä alueilla Kauko-Idässä vastustuskykyiseksi vallitsevalle lääkkeelle ja kun tiedetään miljoonien  ihmisen vuosittain sairastuvan tähän tautiin, niin tämä uhka on otettava tosissaan. Väestön hallitsematon lisääntyminen lienee lähitulevaisuudessa se pahin ongelma, koska sen seurauksena tulee ruoka- ja vesipula, joukkoliikehdintä ja levottomuudet. Linkolalaisittain ajateltuna maapallolla on liikaa väkeä monta miljardia. Ongelmista johtuvaa liikehdintää on jo havaittavisssa eikä tarvita kuin jollakin pääruoantuotantoalueella tapahtuva kato parina vuonna peräkkäin, niin jo nyt miljardin nälkäisen joukko kaksinkertaistuu.

Suomelle annetaan kirjassa hyvä tulevaisuus. Ilmastonmuutos vaikuttaisi meillä myönteisesti, lämpötila nousisi ja ruoantuotanto kasvaisi. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että oletetaan kustannusten pysyvän nykyisellään. Tämähän ei pidä tosiasiassa paikkaansa, sillä energia kallistuu koko ajan ja esimerkiksi öljy loppuu aikanaan, samoin lannoitteet. Ilmaston lämpeneminen tuo mukanaan meille uusia tuholaisia ja tauteja. Helpolla ei siis päästä täälläkään ja kun muualla menee huonosti, aiheuttaa se muuttoliikehdintää alueille, joilla voi vielä selvitä eli käytännössä levottomuuksia.

Kirja on mielenkiintoinen ja valtavasti siinä on lähdeviittauksia, mutta asiantuntemattomana en tietenkään voi tietää niiden todenperäisyyttä. Tutkimuksetkin kun tahtovat seurailla valtavirtauksia ja nykyään myös niiden mielipiteitä, jotka niitä tilaavat. Kirjoittajan teksti on paikoin kankeaa ja lauseet kummallisia. Selvän niistä kuitenkin saa ja sehän lienee pääasia. Tuskin tulen selvittelemään asioita lähdeviittausten pohjalta sen enempää, mutta varmaa on se, että pohdin niitä edelleenkin mielessäni.

Viitala, Jussi: Miten maailma loppuu? Atena, 2011. 207 s.