Kalamiehet

kalamiehet’Viime aikoina on Afrikasta tullut mielenkiintoisia kirjoja, joita ovat kirjoittaneet mustat ihmiset. Yleensä meillä tunnettu afrikkalainen kirjallisuus on ollut valkoisten tuottamaa (esim. André Brink, J.M. Coetzee). Maanosan syvä tarinaperintö taitaa tulla esiin kuitenkin aidoimmillaan alkuperäisväestön kautta. Tästä esimerkkinä ovat etenkin nigerialaiset kertojat: Chimamanda Ngnozi Adichie, Chinua Achebea, Wole Soyinka. Monet kirjoittavat englanniksi, mutta kerronnassa on syvää taustaa Afrikan maaperästä. Tällainen on myös Obioman Kalamiehet. Kannattaa tutustua!’

Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä Nigeriassa Akuren kaupungissa. Heidän isänsä komennetaan töihin toiselle paikkakunnalle ja äiti ei ehdi vahtia poikiaan yrittäessään saada perheen pysymään ruoassa. Niinpä pojat saavat rauhassa kalastaa kuusi viikkoa vaarallisella Omi-Alan joella, kunnes naapuri heidät ilmiantaa. Siitä seuraa rangaistuksia ja nuhteita, kostoa ja tuhoa.

Kaupungilla liikkuu Abulu, jota pidetään hulluna, mutta hän osaa ennustaa ja taikauskoiset kaupunkilaiset uskovat häntä. Hänen ennustuksestaan lähtee liikkeelle perheen tragedia. Abulun ennustus koskee poikia. Kun elämä alkaa mennä pieleen, se myös menee. Ikenna vanhimpana kokee sen ensin ja syytösten ja pelon vuoksi myös Boja kärsii sen seuraukset. Nuoremmat tekevät kaikkensa pelastaakseen perheen kunnian, mutta tulos on yhtä huono: Obembe pakenee ja Ben, joka on tarinan kertoja, joutuu vankilaan yhdeksäksi vuodeksi. Vain perheen kaksi nuorinta vasta vauvaikäiset pelastuvat.

Isällä oli suuret suunnitelmat poikien suhteen: lakimies, lääkäri, professori jne., mutta kaikki suunnitelmat kaatuvat. Pojat olivat kalamiehiä ja tarina alkaa siitä. Sen loppu on erilainen kuin he silloin ajattelivat ja mitä isä suunnitteli, mutta kuitenkin he olivat kalamiehiä.

Tarina on vahva, pelottava, koskettava, kauhistuttava. En mielelläni lue kirjoja, joissa lapset joutuvat kärsimään. Nykyään sellainen kirjallisuus on vallalla, varsinkin dekkareissa. Niinpä tartuin tähän kirjaan epäröiden. Tuttavani kehuivat sitä, arvostelut ylistivät kirjan takaliepeessä, mielenkiinto heräsi takakannen tekstistä.

Obioman teksti on upea, kerronta joustavaa ja helpon tuntuista, tarinan rakenne koukuttava. Kirjassa ei ole oikeastaan mitään vikaa, ei mitään tuomittavaa – paitsi lapset, jotka joutuvat kärsimään. Kylähullun ennustus poikien väkivallasta toisiaan kohtaan rikkoo veljesten välisen harmonian ja valtasuhteet. He alkavat kyräillä, käyttäytyä oudolla tavalla, muuttua väkivaltaisiksi. Heidän elämästään tulee vaarallista ja vaikka kertoja Ben on vasta pieni poika, hän aistii sen vaaran, joka Ikennasta henkii.

Kun sitten isommat veljet ovat poissa, vallan ottaa seuraava Obembe ja taas Ben on toisen käskyvallan alla, vaikka ei haulaisi. Alkaa kostonkierre, jossa tarkoitus on tappaa Abulu. Tuntui vastenmieliseltä lukea pienten poikien suunnitelmia niin rotanmyrkystä, kuristamisesta kuin veitsistäkin. Kaikesta tästä joutuu eniten kärsimään Ben, jonka niskaan kaikki lopulta kaatuu.

Mikä on afrikkalaisen taustan osuus väkivallassa, mikä kaikenlaisten kansan keskuudessa leviävien taikauskoisten käsitysten osuus, entä katolisen kirkon osuus? Sinällään kirjailija kertoo tarinan kaunistelematta sitä, mutta ei hän myöskään paljon pohdi sen sanomaa, ehkä sitä ei pohtinut kirjan kertojaminäkään. Sinällään kelpo kirja luettavaksi, mutta ei liian syvällisesti ajateltavaksi.

Chigozie Obioma: Kalamiehet. Atena, 2016, suom. Heli Naski. 336 s.

Ilta on julma

ilta on julma’Juhannuksen jälkeisen viikon sadesäät pitivät pirtillä ja oli aikaa lukea kesän pakollinen jännityskirja/dekkari/ salapoliisiromaani, tällä kertaa ehkä jotain siltä väliltä. Karo Hämäläinen tunnetaan paitsi kirjailijana myös talousasioihin perehtyneenä toimittajana ja arvostelijana. Hänen viime kesänä ilmestynyttä kirjaansa kuvataan irtiotoksi hänen edellisistä talousasioita pohtineista kirjoistaan. En ole niitä lukenut, joten en osaa ottaa siihen kantaa. Ilta on julma on julma kirja. Sen tarina jäi moneksi päiväksi kummittelemaan mieleen, enkä tiedä, oliko se sen arvoista. Lukekaa ja kokekaa – mitä siitä sitten saattekaan irtti!’

Kirja on alaotsikoitu tragediaksi ja sitä se onkin. Kun puhutaan pohjoismaisesta jännitysromaanista, yleensä ajatellaan rikoksilla ja verellä mässäileviä ruotsalaisia tai norjalaisia kirjailijoita. Hämäläisen teosta voitaisiin verrata lähinnä Agatha Christien tuotantoon. Tapahtumapaikka on agathamaisesti suljettu lontoolaisen pilvenpiirtäjän luksushuoneisto, johon kaksi suomalaista pariskuntaa asettuu syömään hyvin ja viettämään kosteaa iltaa.

Robert on menestynyt ja rikastunut keinottelija, joka on nainut itselleen luksusvaimon Elisen. Tämä tuntuu olevan tarinassa kuin väärään paikkaan sijoitettu koriste-esine. Siitä huolimatta Mikko on rakastunut häneen ja he ovat viettäneet aikaansa lähinnä helsinkiläisessä hotellissa. Mikko, Robertin koulutoveri ja ystävä, on tutkiva journalisti, joka kaivaa esiin ihmisten väärinkäytöksiä ja salaisuuksia tehdäkseen niistä sensaatiojuttuja mediaan. Hänen vaimonsa Veera on ronski lääkäri, jolla vuorostaan on intiimi suhde Robertin kanssa. Salaisuuksia on siis ihan tarpeeksi ja vanhoja luurankoja kaapit täynnä. Menneisyydestä nousee hetkellisesti esiin myös kuollut Maarit, Robertin rakastettu ja Veeran paras ystävä. Kun sekaan sotketaan lisäksi myrkkyjä, syanidia, shamppanjamiekka ja epämääräinen ruisleipä, on soppa katettu nautittavaksi runsaan alkoholin kera. Kustantajan esittelyn mukaan jälkiruokaa saavat nauttia vain eloonjääneet.

En ihan ymmärrä, miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Taas kerran totean, etten ole rikos- enkä salapoliisikirjojen ystävä, petyn ja tulen huonolle tuulelle. Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi myrkkyihin ja juonitteluihin. En usko todellisen elämän olevan millään asteella tällaista enkä jaksa kiinnostua myöskään tämäntapaisista saduista. Olen varmaan tosikko.

Kirja on tragedia Shakespearen pahimpaan näytelmätyyliin. Jo kirjan alkulehdiltä saa lukea, että vain yksi pakenee, vain yksi selviää hengissä, mutta kirjan lopulla vasta selviää, kuka se neljästä on ja samalla voi arvata, mitä hänellekin tapahtuu. Jääkö kentälle ketään pystyyn kunnon kreikkalaiseen tragediatyyliin, eikä nyt voi syyttää asioista jumalia vaan itseään.

Kirjan henkilöt ovat stereotypioita, valheellisia, pinnallisia ihmisiä, joiden ajatus humalassa ei kulje järjen mukana. Kun nainen heiluttelee shampanjamiekkaa tappaakseen, tulee mieleen Uma Thruman elokuvassa Kil Bil. Yhtä absurdilta se tuntuu tässäkin. Kun kuppeihin ripotellaan syankaliumia tulee mieleen Agatha Christien ylhäisöpiirien murhat kuun kumottaessa verhojen takaa ja kynttiän luodessa varjoja seinille. Kun syanidikapseli piilotetaan taskuun ja haetaan hetkeä rikkoa se toisen juomalasiin, tulee mieleen 2. maailmansota ja sen loppuasetelmat.

Onko kirja kirjoitettu symbolistisesti kuvaamaan ihmisen tyhmyyttä? Nykyaikana ei kukaan voi kuvitella pääsevänsä pakoon turvakameroiden täyttämästä maailmasta, jossa jokainen ostos, jokainen matka reksiteröityy tietokoneille, vaikka kuinka ajattelisi olevansa syytön. Enää ei voi anonyyminä matkata piiloon, sen luulisi niin toimittajan, pörssimeklarin kuin lääkärinkin tietävän. Niin humalassa ei kukaan ole matkatessaan kuitenkin selväjärkisesti halki Euroopan. Kirjassa on varmaan jokin juju, jota en tajua. Toinen asia on sitten, onko syytä tajutakaan. Kirja saattaa olla hyvin kirjoitettu. Sitä oli helppo lukea vaikka minäkertojat vuorollaan menivätkin joskus sekaisin. Loppukaneettina voisi sanoa, että rakenne on hyvä, sanoma ei.

Hämäläinen, Karo: Ilta on julma. WSOY, 2013. 345 s.