Puiden salattu elämä

’Joulun aika meni kahlatessa läpi suosittua saksalaista kirjaa ja miettiessä, miksi olen pistänyt kuusen vesijalkaan ja ripustanut sen oksille kaikenlaisia koristeita. Olenko kysynyt siltä, haluaako se sellaista? Kirjassa on paljon tuttua tietoa puista ja kasveista yleensäkin, mutta varsinkin sen alkupuolella on joitain väitteitä, joita joutuu sulattelemaan vielä jonkin aikaa. Suosittelen kirjaa, jos on ikävystynyt tässä perusteellisesti tutkitussa maailmassa. Tästä saa uutta ajateltavaa.’

’Tämän kirjan luettuasi et näe metsää enää samanlaisena’, sanotaan kirjan takakannessa. Aika paljon luvattu, mutta luettuani kirjan, voin sanoa samaa. Olen usein kertonut tarinaa joskus 70-luvulla ilmestyneestä kirjasta, jossa kerrottiin pelakuun paljastaneen murhaajan. Tämä kirja kertoo samoista asioista, joita silloin pidettiin huuhaana. Puut tai yleistäen kasvit pystyvät aistimaan ympäristöään, vaikka niillä ei olekaan hermostoa niin kuin eläimillä. Esimerkkien ja tieteellisten tutkimusten avulla kirjoittaja kuvaa puiden aistimaailmaa ja kommunikaatiota ympäröivän luonnon kanssa.

Esimerkkeistä paljastuu puiden hyvinkin herkkä sosiaalinen elämä, jossa ne tasaavat lajitovereittensa kanssa ravintoa, hoitavat lapsiaan ja huolehtivat vanhuksistaan. On vaikea sanoa näin, sillä nämä ovat tietenkin meitä ihmisiä ja eläimiä koskevia termejä eikä se puilla suinkaan ole sama juttu eikä kirjoittaja näin väitäkään. Kuitenkin yhteyttämistuotteet kulkeutuvat juurien kautta taimille niiden alkutaipaleen aikana ja jopa kannoille puiden runkojen tuhoutumisen jälkeen.

Kun alussa mainitsemani kirjan pelakuu koki pelkoa kaverinsa murhaajan saapuessa huoneeseen, niin samalla tavalla tämän kirjan tutkitut puut pystyivät tunnistamaan vihollisensa ja ryhtymään vastahyökkäykseen, viestimään naapureilleen vaarasta. Niiltä löytyi jopa oppimiskykyä, kun tutkimukset osoittivat puiden reagoivan toistuvaan turhaan ärsykkeeseen erilailla kokeen alussa ja lopussa.

Pohdittiinpa kirjassa myös puiden ’aivojen’ sijaintia, sillä johonkinhan niiden täytyi oppimansa tallentaa. Kun puulla ei ole hermostoa, niin muistiprosessin täytyy perustua johonkin muuhun järjestelmään. Tärkeäksi paikaksi näytti kirjan mukaan muodostuvat kuiden äärimmäiset hiusjuuret. Niiden varassa puu toimi. Puilla on sienijuuri ja täten myös sieni lienee mukana prosessissa. Juuren kärki hakee reittinsä maan alla, se välittää yhteyttämistuotteita, kerää ravinteita ja vettä, välittää tietoa ja oppii. Varmaan vaatii vielä paljon tutkimusta, että tällaiset asiat todentuvat tai sitten kumoutuvat.

Kirja on tietenkin populistinen kuvaus asiasta, vaikka perässä onkin mittava lähdeluettelo. Saksalainen kirjoittaja on alunperin koulutukseltaan metsänhoitaja ja kyllästyttyään puiden kaltoin kohtelemiseen hän pestautui metsänhoitajaksi luonnonsuojelualueelle. Täällä hän teki kokeitaan ja keräsi tuloksia. Vaikka väitteet on perusteltu hyvinkin tarkasti tutkimustuloksilla, skeptinen lukija ei tahdo pysyä mukana. Kirja herättää aiheensa kautta lukemattomia uusia kysymyksia, pohdintoja ja epäuskoisia huuhdahduksia. Toisaalta sellaisenhan hyvän kirjan tulee ollakin. Kuitenkin jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt luen satukirjaa, niin syvään on mieleen painunut ajatus, että eläimet ovat niitä, jotka tekevät tällaisia asioita ja kasvit ovat vain kasveja, älyttömiä ja aistittomia.

Niin kuin kirja lupaa, nyt katselen metsää uusin silmin. Nyt katselen myös luonnonsuojelua uusin toimin. Ehkä en enää raivaakaan pensaikkoja tai karsi puita tai kerää kasveja tai tuhoa nurmikkoa yhtä innokkaasti kuin ennen. Ehkä ajattelen, mitä nuo kasvit minusta ’ajattelevat’, ehkä annan niillekin puheenvuoron tai ainakin enemmän huomiota. Mitenkähän kasvissyöjien käy, jos osoittautuu, että kasvit pystyvät aistimaan, ajattelemaan, tuntemaan – kipua? Entä maatalouden eettisyyden, metsänhoidon järkevyyden …? Ajatukset alkavat rientää!

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Gummerus, 2016, suom. Pirkko Roinila. 257 s.

Kalliosammalet

Arin kirja’Viikko sitten sain käsiini ihka uuden sammalkirjan: Kissakalliolta Illeröömiin. Kirja alaotsikon mukaan käsittelee Pirkanmaan kalliosammalia. Kirjan tekijöinä ovat Ari Parnela ja Harri Arkkio.  Molemmat ovat pitkään tutkineet maamme sammalflooraa niin Pirkanmaalla kuin laajemmaltikin. Itsellänikin on ollut kunnia olla mukana muutamilla retkillä heidän kanssaan. Nyt julkaistu teos on usean vuoden uurastuksen tulos. Sellaisenaan se on hatunnoston arvoinen suoritus.’

Tutkimusta varten tekijät ovat käyneet kymmenen vuoden aikana yli tuhannella kalliojyrkänteellä ja kalliolla tasaisesti ympäri Pirkanmaan. Kallioilta on kerätty lukematon määrä sammanäytteitä, jotka sitten on määritetty mikroskoopin ääressä. Näin on syntynyt näkemys siitä, millaisia sammalia kallioilla kasvaa ja kuinka paljon. Tutkimuksen aikana kallioilta löytyi 337 sammallajia, 256 lehtisammalta ja 81 maksasammalta. Osa lajeista löytyy muualtakin kuin kivipinnalta, mutta tekijöiden mukaan 140 (110 + 30) lajia voidaan pitää aitoina kalliosammalina. Tutkimuksen aikana löytyi yksi Suomelle uusi laji, lännenriippusammal (Neckera pumila) Vammalasta ja Pälkäneeltä ja peräti 27 Pirkanmaalle uutta lajia. Samalla on tietämys Suomen ja Pirkanmaan sammalista lisääntynyt runsaasti.

Tämmöisen tutkimuksen tekemiseen kuluneita työtunteja on turha laskea, niitä kertyisi sen verran paljon. Jo yhden retken tulosten tarkistamisessa ja kirjaamisessa on valtava työ. Tietenkin kokemus helpottaa työtaakkaa ja toki myös innostus. Kaikesta huolimatta ei voi kuin ihailla sinnikkyyttä ja tarmoa, millä tutkimus on saatettu päätökseen. Toisaalta olen Ari Parnelan kanssa kulkenut lukuisilla pirkanmaalaisilla kallioilla tutkimusajan päättymisen jälkeenkin ja usein Ari on huokaissut: ’Olisi tämäkin kallio ollut hyvä saada mukaan.’

Kirjassa on laajan yleisen osan lisäksi levinneisyyskartta ja lyhyt luonnehdinta jokaisesta löydetystä lajista. Lisäksi on huomioitu tämänhetkiset uhanalaisuudet taulukkomuodossa. Kartoista saa hyvän kuvan sammalten levinneisyydestä kallioilla. Tällöin pitää kuitenkin muistaa, että monella sammalella on kallioesiintymisen lisäksi kasvupaikkoja muissakin biotoopeissa. Niinpä esimerkiksi luhtakuirisammal (Calliergon cordifolium) on löydetty vain kymmeneltä kalliolta, mutta sen pääasialliset kasvupaikat ovatkin kosteikoissa, joita karttoihin ei ole merkitty. Ensin tämä hämäsi, mutta kun muisti kyseessä olevan vain kallioesiintymät, sai tähänkin asiaan selvyyden.

Vaikka kirja keskittyy Pirkanmaahan, on sen anti suuri koko maatakin ajatellen. Niinpä voin suositella kirjaa kaikkien sammalista kiinnostuneiden käyttöön. Vaikka se ei ole mikään määritysteos, antaa se hyvän kuvan maamme kalliosammalista ja niistä paikoista, mistä niitä kannattaa etsiä. Kirjaa voi tilata tekijöiltä.

Parnela, Ari & Arkkio, Harri: Kissakalliolta Illeröömiin, Pirkanmaan kalliosammaltutkimus. 231 s.

Sammalia – sammalia

mustapääsammal

’Viime viikon lopulla olin pohjoismaisessa sammalseminaarissa Kuusamossa. Sinne oli kokoontunut parikymmentä asiantuntijaa eri maista etsimään erikoisia sammallajeja Kuusamon ainutlaatuisesta luonnosta. Tutkijoita oli ilmottautunut ainakin Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Saksasta. Kolmen päivän aikana kiertelimme lähellä rajavyöhykettä Oulangan kansallispuiston alueella ja sen läheisyydessä ja etsimme sieltä jo aikaisiemmin löydettyjä tai aivan uusia lajeja. Illalla keruut pussitettiin sitten museonäytteiden tekoa varten. Vaikeimmat löydöt skoopattiin tarkemmin lajin tunnistamiseksi. Varmaankin usealle tutkijalle jäi vielä paljon kotitöitä retkien tiimoilta. Ainakin itselläni on monta arkillista tunnistamattomia sammalia kuivumassa.

kalkkinahkajklKuusamo on meillä ja oikeastaan koko läntisessä Euroomassa ainutlaatuinen paikka. Sinne ulottavat elinalueensa useat itäiset eliölajit. Oulangan vuomien kalliopahdoilla elävät monet uhanalaiset lajit, joiden ainoat kasvupaikat ovat juuri täällä. Usean lajin kohdalla tiedot ovat vuosikymmenien takaa ja siksi on syytä välillä varmistaa, että ne edelleen siellä elävät. Myös tavallisten kasvien osalta nämä vuomat ovat ainutlaatuisia ja tärkeitä. Kiertäessäni Liikasenvaaran kalkkikallioita ja Lammasvuoman rotkokallioiden kivirinteitä vastaan tuli monia Lapista tuttuja lajeja. Siellä kasvoivat lapinvuokko, pahtarikko ja tunturirikko, kultarikko ja mätäsrikko, tunturihärkki ja viherraunioinen. Eteläisiä lajeja edusti ajuruoho ja nähtiinpä todella harvinainen seinäraunioinenkin. Myyränporras peitti vuoman pohjan kauttaaltaan ja kalliohyllyillä sinnittelivät idänimarre ja kalkki-imarre risteymineen. Suurin osa niiden suomalaisista kasvupaikoista on juuri Oulangassa.

viherraunioinenKatselin myös jäkäliä. Tutuksi tulivat koko maassa harvinaisena esiintyvä kalkkinahkajäkälä ja kalkkikuppijäkälä. Otin kuvia myös sellaisista jäkälistä, joita en tuntenut. Niiden määrittäminen jää tulevaisuuteen. Missään en aikaisemmin ole nähnyt niin paljon raidankeuhkojäkälää kuin Lammasvuomassa. Täällä se ei suinkaan kasvanut raidalla tai haavalla niin kuin etelässä, vaan suoraan emäksisellä kalliopinnalla. Jäkälät ovat minulle kuitenkin vielä paljon oudompia kuin sammalet, joten monesta hienosta lajista menin varmaankin ohi kiinnittämättä siihen sen ansaitsemaa huomiota.

myyränporrasSeminaari oli samalla Sammalseuran vuotuinen kesäretki ja sellaisenaan hyvin onnistunut. Näin ainakin tusinan verran itselleni uusia lajeja ja luulen, että kun jaksan tarkistaa kaikki keräämäni näytteet, löytyy niitä monta lisää. Aikanaan teen niistä sivut sammalsivujen jatkeeksi. Sieltä niitä voi sitten katsella ja ihailla. Sammalmaailma on Oulangan alueella hämmästyttävän rikas ja omalaatuinen.

sulkasammal4Tässä postauksessa kuvissa esiintyvät lajit ovat ylhäältä alaspäin: mustapääsammal, kalkkinahkajäkälä, viherraunioinen, myyränporras ja haavan tyvellä kasvava tavallinen sulkasammal. Sitä en ole etelässä huomannut vastaavalla paikalla. Täällä haavan tyvet peittyvät usein metsäliekosammalen alle. Alimmaisena on sitten kaunis sammalkaksikko, jolla toisella on pitkäperäiset pesäkkeet ja toisella lyhytperäiset. Ne ovat hyvin erikoistuneita lajeja, sillä ne kasvavat vain eläinten ulosteissa tai raadoissa. Pitkäperäinen on jänönraatosammal ja lyhytperäinen poronraatosammal. Niitä molempia olen löytänyt myös Luopioisista, mutten koskaan samasta paakusta. Tässä ne kasvavat ilmeisesti ketun vanhalla ulosteella. 

raatosammal

Antoisa retki tuntui paljon pidemmältä kuin muutamalta päivältä ja vaikka koko ajan satoi, ei se latistanut tunnelmaa, tuntui vain vähän epämukavalta. Pääasissa kun olivat sammalet.’

Väitös

syynisaari

’Pari viikkoa sitten oli Jyväskylässä FM, YTM Aleksi Räsäsen väitöstilaisuus. Tutkimuksessaan hän tarkasteli uusia menetelmiä luontoarvojen kartoitukseen (Developing and comparing methods for mapping habitat types and conservation values using remote sensing data and GIS methods). Mielenkiintoiseksi tutkimuksen tekee se, että siinä on osamateriaalina käytetty Luopioisista kerättyä kasviaineistoa. Sama aineisto on nähtävillä omien kasvisivujeni levinneisyyskartoissa. Tässä muutama huomio tehdystä työstä referoiden Jyväskylän Yliopiston tiedotetta väitöstilaisuudesta.’

Väitöskirjassa tutkija on kehitellyt menetelmiä elinympäristötyyppien ja luontoarvojen kartoitukseen paikkatietomenetelmien sekä kaukokartoituksen avulla. Tutkimuksessa todetaan, että esim. sateliittikuvien avulla voidaan ennustaa elinympäristötyyppien esiintymistä ja siten myös kartoittaa luonnonsuojelullisia arvoja. Näin voidaan vähentää maastotyön määrää, joskaan ei kokonaan poistaa sitä.

Tutkimuksessa huomattiin eri luokitteluvaihtoehtoja vertailemalla, että elinympäristötyyppien kartoituksessa tarvitaan monenlaisia aineistoja: sateliittikuvia, ilmakuvia, maastokartoitusta, laserkeilausaineitoja jne. Näistä laskettavat piirteet kuvaavat esimerkiksi maaston muotoja, puuston rakennetta ja kohteiden heijastavuutta.

Saamiensa elinympäristötyyppikarttojen avulla tutkija kartoitti alueen luonnonsuojelullisia arvoja ja vertaili erilaisia kartoitusmenetelmiä toisiinsa. Eri menetelmin tehdyt luontoarvokartat poikkesivat huomattavasti toisistaan. Räsänen havaitsi, että kartoituksessa ja karttoja tutkittaessa tulee kiinnittää huomiota tapaan, millä kartat on luotu. Tutkimuksen yhtenä osana oli saada selville, miten tyyppikartta toimi neliökilometriruutukartoituksessa havaittujen putkilokasvien lajirunsauden selvittäjänä. Tutkimuksen mukaan putkilokasvien lajirunsautta selittivät parhaiten elinympäristötyyppien runsaus ja kohteen korkeus merenpinnasta.

On ollut suuri kunnia olla mukana osana tätä tutkimusta. Toivottavasti sillä on myös jonkinlaisia seurauksia käytännön luonnonsuojelutyössä. Onnea tuoreelle tohtorille tulevaisuuden haateiden edessä.

 

C. S. Lewis – Elämä

rightSideArticle_3804C. S. Lewisin persoona on kiehtonut mieltäni pitkään. Tämä englantilainen professori ja tutkija tuntuu vaikuttaneen enemmän maailman nykytilaan kuin osataan kuvitellakaan. Nyt julkaistu uusi elämäkerta oli siksi pakko lukea, eikä se mennyt hukkaan. Kirja on monin paikoin sitä tavallista tylsää höpötystä, mitä elämäkerroissa yleensä on, mutta tässä on myös paljon pohdintaa ja sellaista tietoa, joka oikeasti kiinnosti. Ehkä tällaisena kaikille tarkoitettuna kirjana sen sivumäärää olisi voinut vähentää enkä ainakaan itse ollut kiinnostunut niistä viidestäkymmenenstä viitesivusta, joissa kerrottiin, mistä lähteestä mikin tieto on peräisin. Ehkä se kuitenkin kertoo kirjoittajan Alister McGrathin uurastuksen laajuudesta. Hyvä ja valaiseva kirja joka tapauksessa.’

C. S. Lewis (1898 – 1963) oli eläessään kiistanalainen persoona ja vastoin kaikkia olettamuksia, hän on sitä edelleen viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Tuore elämäkerta valottaa Lewisin elämää uudella tavalla. Nyt on mukaan otettu hänen laaja yksityinen kirjeenvaihtonsa monien silloin julkisten henkilöiden kanssa. Oxfordin yliopiston historiallisen teologian professori McGrath tuo kirjassa esiin aivan uusia tulkintoja mm. Lewisin elämän tärkeistä murroskohdista. Lisäksi hän paitsi kertoo Lewisin elämästä, ottaa myös kantaa hänen ajatuksiinsa ja kirjoituksiinsa sekä niiden merkitykseen nykyajalle. Niinpä tämä kirja on uudentyyppinen elämäkerta, joka perusteellisuudessaan on hämmästyttävä.

C. S. Lewis tunnetaan suuren yleisön joukossa nykyään lähes yksinomaan Narnia-sarjasta. Tämä lapsille tarkoitettu seitsemän kristillissymbolisen fantasiaromaanin sarja on herättänyt keskustelua ja tutkimusta ilmestymisestään saakka. Sarja on edelleen hyvin suosittu ja sitä voidaan pitää fantasiakirjallisuuden alkuna yhdessä J. R. R. Tolkienin Sormus-trilogian kanssa. Mielenkiintoista on, että nämä herrat olivat saman yliopiston opettajia ja kuuluivat samaan kirjalliseen Inklings-ryhmään sekä oikeastaan kirjoittivat näitä tarinoitaan yhdessä toisiaan tukien. Sormus-tarinat tuskin olisivat syntyneet ilman Lewisin vaikutusta ja päinvastoin. Kun Lewis kuoli samana päivänä jolloin John F. Kennedy murhattiin, ennustettiin, että hänen tarunsa on ohi ja Time-lehti negrologissa hautasi hänet ajatuksineen menneisyyteen. Kuitenkin tänä päivänä hän on edelleen hyvin suosittu ja hänen teoksensa luettuja. Osasyynä tähän ovat Narnia-sarjasta tehdyt elokuvat 2000-luvulla ja elämäkertaelokuva Varjojen maat 1990-luvulla.

Kuitenkin kun puhutaan Lewisin elämästä ei saa unohtaa, että Narnia ja fantasia ovat vain yksi osa tämän energisen miehen toimintaa. Hän opetti vuosikymmeniä englannin kieltä ja kirjallisuutta sekä Oxfordin että Cambridgen yliopistoissa sekä julkaisi suuren määrän tieteellisiä tutkielmia pääasiassa keskiaikaisesta kirjallisuudesta. Hänen luennoillaan salit olivat täynnä ja voidaan sanoa, että suuri osa tämän päivän brittikirjailijoista on saanut ainakin osavaikutteita C. S. Lewisin opetuksesta ja tuotannosta. Bibliografinsa mukaan Lewis kirjoitti elinaikanaan 282 teosta ja valtaisan määrän kirjeitä, yli 3500 sivua.

Kolmas ulottuvuus, jota Elämä-kirjassa hyvin seikkaperäisesti valotetaan, on hänen uskonnollinen heräämisensä ja vaikutuksensa. Lewis oli nuoruudessaan ateisti, mutta kääntyi ensin teistiksi ja 1930-luvun alussa kristityksi. Tämän jälkeen hänen koko myöhempää tuotantoaan valottaa voimakas kristillisyys. Hän oli kotoisin Pohjois-Irlannista ja oli alkujaan protestantti, mutta toiminnassaan ja tuotannossaan hän sanoutui irti kaikista kirkkokunnista. Hän sanoi olevansa kristitty ei angligaani, babtisti, metodisti, katolilnen tai jonkin muun kirkkokunnan jäsen. Sodan aikana 1940-luvulla hän saavutti maailmanlaajuisen maineen BBC:n radioimilla suorilla esitelmillään, jotka myöhemmin julkaistiin kirjoina. Miljoonat kuulijat saivat vaikutteita häneltä noina vaikeina aikoina. Myöhemmin ajateltiin sen olleen vain sen ajan vaikutusta, mutta tämäkään ei pitänyt paikkaansa. Lewis on nykyään tälläkin alueella suositumpi kuin koskaan. Hänen kristillisistä kirjoistaan otetaan jatkuvasti uusia painoksia ja niitä luetaan ahkerasti varsinkin Amerikassa ja niistä ammennetaan ajatuksia ja keskustelunaiheita. Tämä johtuu osaltaan juuri siitä, ettei hän sitoutunut mihinkään kirkkokuntaan. Lewisin kristillisyys on ajatonta.

Elämäkerta valottaa myös tämän suuren persoonan yksityistä elämää. Hän eli lähes koko elämänsä poikamiehenä. Vasta 1950-luvun loppuvuosina hän koki lyhyen traagisen avioliiton. Hän huolehti vuosikymmeniä ystävänsä äidistä Mrs. Mooresta tämän kuolemaan saakka, samoin alkoholismiin taipuvaisesta veljestään. Hän perusti ystävänsä Tolkienin kanssa The Inklings-kirjallisuusryhmän, jonka vahva vaikutus ulottui Oxfordissa usealle vuosikymmenelle. Hän tutki ja kirjoitti niin kärsimyksestä kuin murheestakin sekä ilosta ja toivosta, toimi paitsi opettajana myös sielunhoitajana ja auttajana.

Elämäkertakirja on myös mielenkiintoinen 1900-luvun brittiläistä kulttuurihistoriaa valottava teos. Siinä kuvataan hyvin sitä ainakin näennäisesti lämmintä henkeä, joka vallitsi kirjailijoiden kesken, auttamishalua ja keskustelukulttuuria. Tuntuu, ettei tänä päivänä ymmärretä sellaisen merkitystä. Kun herrat Lewis ja Tolkien loivat lapsille suunnattua tuotantoaan, tuskin he tajusivat luovansa kokonaan uutta genreä, fantasiakirjallisuutta. Aikaisemmin oli toki ilmestynyt Lewis Carrollin Alice-tarinat, Vernen tulevaisuuskirjat, Kiplingin Viidakkokirja, mutta vasta Lewisin myötä sai alkunsa nykyinen fantasia-buumi, joka tuntuu vain jatkuvan. Myöskään ei pidä väheksyä Lewisin vaikutusta kristinuskon kehitykseen. 1960-luvun odotukset kristillisen uskon katoamisesta kääntyivät mm. hänen kirjojensa myötä päinvastaisiksi ja uudelleen osaksi yhteiskuntaa. Lewis jakoi mielipiteitä vastakkaisiin pooleihin elämänsä aikana ja jakaa niitä edelleen, koska hän otti rohkeasti kantaa asioihin. Niinpä hän esiintyy keskusteluissa sekä roistona että sankarina. Onpa hänen ajatuksistaan sitten mitä mieltä tahansa, niin hänen valtavaa merkitystään kulttuurivaikuttajana ei voi jättää huomiotta.

McGrath, Alister: C. S. Lewis – Elämä. Perussanoma, 2013, suom. Anne Leu. 542 s.

Tutkimus

tutkija1’Kun aikoinaan aloin kerätä tietoa Luopioisten kasvillisuudesta, ajattelin tehdä sitä vain omaksi ilokseni. Kun ruutujen määrä sitten vuosien saatossa lisääntyi ja tuli miltei pakkomielteen mukainen olo saada kaikki ruudut tehtyä, mietin myös sitä, miten koko suunnatonta työtä voisi hyödyntää. En ole koskaan laskenut työtunteja, koska en ole mieltänyt tehneeni työtä. Harrastustuntien laskeminen sekin on tuntunut pöhköltä. Niinpä, kun minulta kysyttiin, voiko aineistoa käyttää tutkimukseen, en pistänyt vastaan. Itse en sitä pystyisi käyttämään, enkä olisi halunnutkaan, koska en sitä varten sitä alunperin ollut kerännytkään. Jossain blogin postauksessa aikaisemmin kerroinkin, kuinka aineistosta oli tehty gradu-tutkielmia. Luin yhden läpi, enkä ymmärtänyt siitä tosiasiassa mitään. Ajattelin jopa kerettiläisesti, ymmärsikö tekijäkään.

Pari viikkoa sitten sain vieraakseni tutkijoita kuin Havukkaahon ajattelija konsanaan. ”Lisenssit” halusivat päästä paikan päälle katsomaan, mistä aineisto on kerätty ja mitä he siitä ymmärtäisivät. Kiersimme ensin Kuohijoen Natura2000-alueen kalkkilouhosta ja juttelimme sen historiasta. Sitten piipahdimme Haikanvuoren laelle ja silmäilimme Kukkian uljasta maisemaa, sekin Natura2000-aluetta. Lopuksi vein heidät Padankosken Kuparikalliolle ja katselimme, mitä emäksinen kivilaji saa aikaan niin putkilokasveissa kuin sammalissakin. Tutkijat tekivät kysymyksiään, minä vastailin tietoni ja taitoni mukaan. Lopulta palasimme pirttiin ja selvittelimme retken ja tutkimusten tuloksia.

Aineistosta valmistuu väitöskirja ensi kesänä. Siinä pohditaan paitsi kasvilajien esiintymistä, myös niiden paikkaa ja paikkatietojärjestelmän toimivuutta ympäristön laaduntamisessa. Monesti aivan pienet kohteet jäävät huomaamatta ja saattavat siksi tulla tuhotuiksi ikään kuin vahingossa. Kun paikka tiedetään tarkasti ja se voidaan mallintaa jo ennen toimenpiteitä, on se paremmassa turvassa kovin massiivisilta muutostoimilta. Kaikkihan tietävät, mitä avohakkuu tai maan auraaminen tekee maisemalle, mutta se mitä se tekee maaperälle ja sen eliöstölle on moninkertainen. Jospa näillä tutkimuksilla ja saaduilla tuloksilla päästäisiin paremmin perille luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta.

Juttujen lomassa pohdittiin myös tulevaisuutta. Aineisto kiinnostaa myös geologeja. Nyt kävimme sekä kalkkialueella että gabroalueella. Molemmat kivilajit antavat oman lisänsä maisemaan ja kasvillisuuteen. Geologit ovat tehneet vastaavilla aineistoilla tutkimuksia Pohjois-Suomessa ja saattaisivat olla halukkaita laajentamaan aluettaan myös etelään. Aika näyttää, nouseeko tästä vielä uuttakin tutkittavaa. Näköjään, vaikka alkujaan ei aina tiedä mitä tapahtuu, niin loppu voi olla hyvinkin yllättävä.’

Kasvien elämästä

196473’En juurikaan lue vieraskielisiä kirjoja, koska siitä jää niin epävarma olo: olenko ymmärtänyt asiat oikein, onko jotain jäänyt pahasti huomiotta? Tänä kesänä olen kuitenkin kahlannut läpi israelilaisen biologin Daniel Chamovitzin kirjaa What a Plant Knows. Aihe oli tarpeeksi suuri yllyke. Vaikeaa se oli ja otti kohtuuttoman paljon aikaa enkä loppujen lopuksi tiedä, jäikö tästä sittenkin se epävarma olo päällimmäiseksi. Tässä muutama hajanainen kommentti kirjasta ajatuksia askarruttamaan tai keskustelun pohjaksi.’

Kasvien elämä on kiehtova salaperäisyydessään ja loppujen lopuksi, kuinka paljon me siitä edes tiedämme. Tämä kirja on tieteen popularisointia juuri tästä aiheesta. Kirja käsittelee sellaisia kasvien rakenteita, joita voisi verrata eläinten aisteihin tai peräti ihmisen muistiin. Koska kasveilla ei ole hermojärjestelmiä, joihin aistien toiminta eläimillä pohjaa, ei voida oikeastaan puhua aistimisesta eikä informaation siirtymisestä yksilön sisällä, puhumattakaan aistitoiminnoista, joilla lähetetään informaatiota yksilöltä toiselle. Kuitenkin kirjan mukaan kasveilla on vastaavanlaisia toimintoja, joita eläimillä kutsutaan näkemiseksi, kuulemiseksi, haistamiseksi tai tuntemiseksi. Kasvi pystyy valitsemaan ja suuntaamaan kasvunsa valon mukaan, vaikka sillä ei ole silmiä. Verson kärki aistii valon suunnan. Kasvi pystyy haistamaan toisen kasvin ympärilleen levittämän hajun ja suojautumaan sen jälkeen vihollisiltaan, esim. hyönteisiltä. Kasvi pystyy tuntemaan kosketuksen ja toimimaan sen suhteen tietyllä tavalla (esim. kärpäsloukku tai mimoosa). Ihmisellä on tasapainoaisti ja tietoisuus kehonsa eri kohtien olemassaolosta, toiminnasta ja sijainnista. Myös kasveilla on vastaavia toimintoja: juuri kasvaa alaspäin, varsi ylöspäin. Pienet mutta painavat molekyylit kasvusoluissa asettuvat painovoiman mukaan solun alaosaan juuri samalla tavalla kuin tasapainoaistissa. Näin todellisuudessa painovoima saa juuren kasvamaan alaspäin. Myös eräänlaisia muistiin liittyviä rakenteita on löydetty. Muisti liikkuu solutasolla aivan kuin eläimillä esim. immunologinen järjestelmä. Kasveilla vain näyttää muisti menevän pidemmälle ja siirtyvän jopa geeneihin, jolloin muisti välittyy sukupolvelta toiselle. Kasvien elämä on siis huomattavasti moni-ilmeisempää kuin yleensä on luultu.

Kun aikoinaan 1970-luvulla ilmestyi Peter Tompkinsin ja Cristopher Birdin kirja Kasvien salattu elämä, herätti se silloin paljon huomiota ja lukijan huomaamaan, ettei kasvi olekaan mitä tahansa massaa. Muistan itsekin ihmetelleeni tapaa, miten kasvi paljasti murhaajan. Evoluution isä Charles Darwin jo aikoinaan tutki kasvien aistitoimintoja ja edelleen monet hänen huomionsa ovat pohjana nykyisille tutkimuksille. Tämä kirja herätti minussa halun löytää lisää tietoa kasvimaailmasta. Enkä pettynyt. Tietenkin monesta kirjassa esitetystä jutusta on tullut ehkä sensaatiomaistakin tietoa julkisuuteen, mutta tässä ne on lyhyesti ja kansantajuisesti kuvattu. Kirja ei kuitenkaan sorru kertomaan vain sensaatioita, vaan antaa lukijalle mahdollisuuden tarkistaa tiedot laajan kirjallisuus- ja lähdeluettelon avulla. Kirja pohjaa tieteellisiin tutkimuksiin ja havaintoihin ja on siksi luotettavan tuntuinen.

Kirja on englanninkielinen, mutta sen tekstistä saa melko helposti pääpiirteet selviksi, vaikka monet yksityiskohtaiset esimerkit ja tieteelliset kuvaukset menivät ainakin minulta ohi. Kirjan kieli on populistista ja se hieman häiritsi, mutta toisaalta helpotti sen lukemista. Saattaa olla, että olen jotkin asiat ymmärtänyt väärin, mutta niihinhän voi aina palata myöhemmin ja tarkistaa.

Jossakin vaiheessa lukiessa tuli sellainen tunne, että pelakuu ikkunalla tarkkailee minua ja kärsii, koska olen unohtanut kastella sen. Onneksi kirja kertoo, ettei kasvi näe, vaikka se toimiikin valon mukaan aivan kuin näkisi. Kasvi ei myöskään tunne samalla tavalla kuin me, eli se ei tunne kipua, kun sen oksa katkaistaan tai se leikataan ruohonleikkurilla poikki. Kasvi tietää, että siihen kosketaan ja toimii sen mukaan, mutta koska sillä ei ole hermostoa, niin tieto ei siirry hermoratoja pitkin mihinkään kipukeskukseen. Sitähän ei sitten tiedä, voiko kasvi kantaa muistissaan myös tuhonsa aiheuttajan muiston ja esim. paljastaa murhaajan. Tutkimukset ovat vaikeita, koska koko järjestelmä on perin toisenlainen kuin eläimillä ja vaatii ihmistä ajattelemaan asioita aivan toisin kuin aikaisemmin. Missään tapauksessa kasvit eivät aistitoiminnoiltaa näytä olevan eläinten luokkaa, mutta eivät eläimetkään pääse kasvien tasolle niiden ehdoilla.

Hieno kirja ja toivoa vain sopii, että joku kustantaja innostuu kääntämään sen suomeksi.

Chamovitz, Daniel: What a Plant Knows. Oneworld Publications, London, 2012. 213 p.

Jäkäläsivut

keuhkojakala

’Talvi on aikaa, jolloin maastotyöt havaintojen parissa luonnollisesti vähenevät tai jopa taukoavat kokonaan. Pakkanen hillitsee ainakin minua, samoin paksu lumipeite. Silloin on mahdollisuus paneutua kesäisten havaintojen työstämiseen. Kun kaikki ilmoitukset erilaisiin reksitereihin on tehty, voi vaikka tehdä nettisivuja. Parin vuoden aikana vähitellen edenneen jäkäläsivuston ensiversion sain eilen julkaisukuntoon ja liitettyä Luopioisten kasvisto-sivuille. Nyt julkaistu sivusto ei ole missään mielessä vielä valmis. Kuvattuina on parisataa lähinnä suurjäkälää, mutta valtaosa pienistä rupijäkälistä puuttuu. Samalla tavalla kuin putkilokasvi- ja sammalsivuillakin myös näillä sivuilla on virheitä, joita korjailen sitä mukaa kun ehdin ja saan tietooni. Niinpä toivonkin sivuilla vierailevien kommentoivan löytämistään puutteellisuuksista, jotta voin niitä korjata. Varsinkin tiedot uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, kuten kuvassa olevasta raidankeuhkojäkälästä (Lobaria pulmonaria), ovat tervetulleita.’

’Toivon, että viihdytte jäkäläsivuilla.’

Talvi tuli

ruusu (1)

’Nyt maassa on jo toistakymmentä senttiä lunta, mutta tämä kuva on otettu juuri edellisenä päivänä ennen lumen tuloa. Ruusu kukkii, tai oikeastaan se on vasta nupulla. Kuva on kännykällä otettu, joten sen laatu on huono ja sommittelukin päin mäntyä, mutta dokumenttina paikallaan. Kasvien kasvukausi jatkui tänäkin vuonna aivan talven kynnykselle saakka. Nyt täällä Keski-Suomessa, jonne taas talveksi olen siirtynyt, varvutkin alkavat peittyä lumen alle ja innokkaimmat jo suihkivat suksillaan ruusunlehtien päällä.’

Vuosien saatossa olen sinnikkäästi tehnyt kukkakävelyitä kuukauden välein seuraten kasvien painumista talvilepoon. Niistä olen täällä blogissanikin kertonut. Vakioreitti maalla Hämeessä kulkee ensin pihan ympäri ja puutarhan kautta metsätielle, jota seuraan sata metriä pellon laitaan katsomaan rehupellon antia. Sitten kuljen kylään päin ja katson rannan ja pellonojan rikkakasvit. Lopuksi kierrän vielä pienen lenkin metsänreunaa ja vanhaa nurmettunutta ketoa saadakseni sieltäkin myöhäiskukkijat kokoon. Puolen tunnin aikana lajit löytyvät ja tulevat muistiin merkittyä.

Nyt tein viimeisen kävelyn pari päivää ennen kuun vaihtumista. Maa oli vielä sula, mutta pari aika kovaakin pakkasjaksoa ja lumisadetta olivat tehneet tehtävänsä ja hävittäneet kukat suuresta osasta pihakukkijoita. Lajimäärä jäi kovin vaatimattomaksi:

kylänurmikka, tarhaorvokki, vesiheinä, saunakukka, liuskapeippi, pihasaunio, niittyleinikki, heinätähtimö

Kylänurmikka on sitkeä heinä ja sen röyhyjä näkee keskitalvellakin, jos maa vain ei ole lumen peitossa. Nytkin jopa heteitä pilkisti tähkylöiden rakosista. Tarhaorvokki lienee yhtä sitkeä kuin monet jalostetut koristeorvokitkin, joiden siementaimi se on. Kukkapenkissä se kukkii läpi kesän ja nousee ehkä ensi vuonnakin samalta paikalta. Sen sijaan pelto-orvokkia en enää löytänyt, vaikka sen oletin sinnittelevän pitkään. Näin on ennen käynyt. Saunakukka oli yllätys, se täytyy myöntää. Sen kukat olivat ihan voimissaan, vaikka itse kasvi suikertelikin jo maata myöten. Niittyleinikki ei oikeastaan kukkinut enää, mutta sen latvassa oli keltaiset nuput, jotka kyllä eivät kehity enää mihinkään suuntaan, sitkeä sissi. Tähtimöt ovat aika sopeutuvia nekin. Pihatähtimö on kylänurmikan kaltainen myöhäiskukkija, mutta heinätähtimö yleensä tähän aikaan on jo kuivunut. Pihakasveista yritin löytää kukkivan tataren, mutta se oli hävinnyt lumen myötä. Sen sijaan ratamon kuivia siementähkiä oli vielä pystyssä, niissä vaan ei ollut kukkia ja jokunen pihasaunio kukki vielä latvaosastaan, vaikka alaosan olisi voinut sanoa jo kuolleen.

Viime vuonna lokakuun lopulla kukki 39 lajia, tänä vuonna 27. Vastaavat luvut marraskuun lopulta ovat 21 ja 8. Tästä voisi päätellä tänä vuonna talven tulleen aiemmin ja nopeammin. Olisi mukava saada kuulla vastaavia lukuja esimerkiksi Oulun korkeudelta tai vastaavasti Helsingistä. Taitaa vain olla tällaisia kaiken ylösmerkkaajia kovin vähän. Suosittelen kuitenkin.

Marraskuun alkua


Usva’Hetken tuntui siltä, että tavi tulee jo lokakuulla, mutta poishan se meni ja tavanomainen marraskuu pääsi valloilleen. Tänään sade antoi hetken rauhaa ja aurinko siivilöityi sumun läpi kylätielle; kaunista, juhlavaa. Kiersin vanhoja etelähämäläisiä lehtoja etsien kuvattavaa, nyt kun ei tarvinnut odottaa kylmää vettä niskaansa. Siitä huolimatta tulin märkänä takaisin, sillä puut innostuivat ropsauttelemaan taakkansa päälleni. Eipä tuo mitään, paljon sain, paljon näin, tässä siitä jotain.’

Ensinnäkin kasvibongaus: 27 kukkivaa lajia. Tosin täytyy kaikella kohtuudella myöntää, että niistä osa oli pakkasen pysäyttämiä kesäkukkia, jotka eivät enää oikeasti kukkineet, mutta jääneet kukkimisasentoon. Tässä marraskuun alun listaa puolen tunnin saapasetelulta pihateillä siinä järjestyksessä, kun ne vastaan tulivat:

kylänurmikka, vesitähti, saunakukka, nurmihärkki, siankärsämö, lutukka, pelto-orvokki, liuskapeippi, otavalvatti, timotei, voikukka, hopeahanhikki, niittyleinikki, heinätähtimö, syysmaitiainen, pihasaunio, linnunkaali, tahmavillakko, nurmitädyke, tarhaorvokki, peltovillakko, peurankello, saksanhanhikki, ahdekaunokki, peltovalvatti, mesiangervo, kyläkarhiainen

Tuossa näyttävät rikkakasvit pitäneen taas pintansa ja sehän on ennenkin nähty, että ne kukkivat vaikka hankien keskellä. Viime vuonna vastaavana aikana sain kasaan liki 40 lajia, joten nyt pieni luminen viikko teki tehtävänsä ja sorti kaikkein heikoimmat. Niinpä apilat puuttuivat, jäkkärät samoin eikä enää kurjenpolviakaan näkynyt. Jotain uutta sain kuitenkin nähdä tänään iltapäivällä lähipuronvarressa: koiranvehnän täydessä terässä ja vaikka heti alkaisi siementä pukata.
koiranvehnäUskomattomalta se näytti kaiken kuolleen heinän keskellä kookkaana ja rehevänä. Omassa pihassa vastaavat ovat kuihtuneet jo kauan sitten. Varmaankin tuollaisessa lähteisessä puronvarressa vallitsee heinälle suotuisa mikroilmasto. Tosin samalla paikalla ei juuri muuta kukkivaa enää ollut, mutta ainavihannat sinivuokot, talvikit ja puolukat olivat saaneet seurakseen terveen vihreät imikät ja linnunsilmät. Tuo pieni keidas pisti silmään jo kaukaa eikä sitä voinut kiertää, pakko oli tutustua lähemmin. Sammalmaailma piti sisällään paitsi ihan tavalliset niin pari mukavaa yllätystäkin: purosuikerosammal ja kantoritvasammal, jotka molemmat ovat jostain kumman syystä olleet minulle vaikeita löytää. Niillä on kartoitusalueellani kummallakin vain muutama löytöpaikka. No, ritvasammal on kyllä NT-laji, joten ei se ihan joka paikassa kasvakaan.

Samalla pienellä laikulla teki kyllä talvikin jo tuloaan. Kaatuneella ja lahonneelle koivun rungolla rehenteli talvivinokas. Sen limainen lakki sotki käteni tahmeiksi eikä tehnyt mieli kerätä niitä sieniä pataan, vaikka ne näyttivätkin ihan syötävän näköisiltä. Kyllähän sienikirjakin kertoo niiden olevan ruoaksi kelpaamattomia, vaikka eivät myrkyllisiä olekaan. Näin voi sanoa talvisienestyksen ajan alkaneen. Jospa niitä löytyy lisääkin, talvella eläviä sieniä nimittäin. Täytyy katsella.

talvivinokas