Uhanalaisuus Luopioisissa (Sammalet)

aarnisammal

Pari kirjoitusta sitten oli puhe valtakunnallisesta uhanalaisluokituksesta ja sen uusimmasta versiosta. Olen tähän kirjoitukseen koonnut Luopioisista löydetyt uhanalaiset ja silmälläpidettävät sammallajit ja niiden nykyisen luokituksen. Lajeihin voi tutustua lähemmin kasvistosivuilla, joihin linkit johtavat.

Ensin iloiset uutiset. Seuraavat sammalet ovat laskeneet luokitustaan eli niiden on todettu olevan yleisempiä ja paremmin turvassa kuin mitä määriteltiin vuonna 2010:

Listoilta poistetut sammalet (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Sitten siihen surullisempaan listaan. Seuraavat sammallajit ovat edelleen uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Niiden luokitus on saattanut pysyä samana tai valitettavasti myös huonontua.

Luopioisten uhanalaiset tai silmälläpidettävät sammalet 2019 (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Lehtisammalet

Maksasammalet

Surullinenhan tuo lista on. Nyt sinne on päätynyt jopa äärimmäisen uhanalainen (CR) laji, joita aikaisemmin ei ole ollut. Samoin on erittäin uhanalaisia enemmän, kokonaista seitsemän kappaletta (ennen yksi). Myös vaarantuneet ovat lisääntyneet niin kuin luettelosta näkyy (nyt 18, ennen 8). Kuinka paljon prosentuaalisesti alueen lajimäärästä on uhanalaisia, sitä en ole laskenut, eikä sitä voi verrata valtakunnalliseen lukuun (34,5 %), koska se vaatisi koko lajiston tarkastamisen, mitkä lajit ovat mukana arvioinnissa ja mitkä eivät. Silmälläpidettävien määrä on pienentynyt (nyt 16, ennen 27) eli se tarkoittaa, että tästä ryhmästä on lajeja nostettu varsinaisiin uhanalaisryhmiin. Onneksi uusia silmälläpudettäviä ei ole tullut mukaan.

Sammalten uhanalaisuus on hälyttävä. Näistäkin lajeista näkyy, että valtaosa niistä on niin kuin valtakunnallisestikin lahopuun, ikikorpien ja soiden lajieja. Luopioisissakin nämä biotoopit ovat vuosien varrella vähentyneet. Alueella ei ole yhtään aarnialuetta ja muutkin suojelualueet ovat kovin pieniä ja nuoria. Onneksi on sentään niitä. Osa näistä lajeista kasvaa juuri suojelualueilla, mutta monien kasvupaikat ovat edelleen vaarassa tuhoutua rakentamisen tai metsien käsittelyn vuoksi.

Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua on iloisempia uutisia ja tämä negatiivinen kehitys on saatu pysähtymään tai kääntymään jopa toisin päin.

lehtokinnassammal

Uhanalaispäivitys

Erittäin uhanalainen kangasraunikki vaatii pikaista suojelua

’Perjantaina 8.3.2019 julkaistiin päivitys Punaiseen kirjaan eli maamme uhanalaisiin lajeihin. Edellinen versio on vuodelta 2010. Maamme arviolta 48 000 lajista tässä tarkastelussa oli mukana n. 22 400 lajia eli n. 46 %. Edellisessä versiossa todettiin uhanalaisia lajeja olevan 1505 lajia, nyt 2667 lajia eli määrä on lähes kaksinkertaistunut. Kadonneiksi tällä ajalla on merkitty 312 lajia. Huonompaan suuntaan siis ollaan menossa eikä tämä varmaankaan ole mikään yllätys. Selittävänä tekijänä voidaan pitää ainakin ilmastonmuutosta, mutta myös luonnon eliöympäristöjen muuttumista, luonnollista kantojen vaihtelua ja tarkempaa inventointia.

Luonnon monimuotoisuus on elämän edellytys. Jokainen häviävä eliö koskettaa jollakin tavalla myös meitä ihmisiä. Kun tehdään tällaisia inventointeja, saadaan niissä tuntumaa siihen, mitkä ovat seuraavana häviämisvuorossa. Jos jonkin eliön luokitus kymmenen vuoden aikana on muuttunut esim. vaarantuneesta (VU) erittäin uhanalaiseksi (EN), on se tulevaisuudessa häviävä laji, jollei asialle tehdä mitään. Kun kerran jokaisella lajeilla on olemassaolon oikeus, ei meillä ihmisillä ole oikeutta hävittää sitä. Sen joutuminen uhanalaislistalle on jo merkki siitä, että jotain on tehtävä, muuten luonnon monimuotoisuus kapenee taas lähitulevaisuudessa yhdellä lajilla.

Aarnihiippasammal on vaarantunut ja suosii vanhoja metsiä

Monimuotoisuuden kapeneminen on saatava pysähtymään. Maamme tavoite on vuodessa 2020 eli ensi vuonna. Tilanne ei suinkaan näytä siltä, että tavoitteeseen päästään. Edelleenkin meillä on budjetissa häviävän pieni määräraha (n. 100 miljoonaa) käytettävissä liki 50 000 lajin suojeluun, kun samalla yhden lajin suojeluun käytämme kymmeniä miljardeja (sosiaaliturvan menot). Epäsuhta on melkoinen.

Mitkä lajit sitten ovat uhanalaisia? Vastaus löytyy Punaisesta kirjasta. Jos sieltä noukkii ryhmiä, joissa on suurimmat osuudet uhanalaisia lajeja, niin tässä muutama luku: Linnut 35 %, sammalet 34,5 %, matelijat ja sammakkoeläimet 20 %, putkilokasvit 18 %. Kaikista arvioiduista uhanalaisia on 11.9 %.

Itseäni kiinnostaa erityisesti sammalten korkea prosenttiluku. Tuskin näitä on sen tarkemmin tutkittu kuin muitakaan, mutta itsellenikin oli yllätys, että tämän ryhmän prosentti on toiseksi korkein. Se tietää yli 300 lajia. Ne ovat pääasiassa lahopuiden lajeja, ravinteisten soiden lajeja ja ikimetsien lajeja eli niiden biotooppien lajeja, jotka itsessäänkin ovat joutuneet kärsimään ihmistoiminnasta, metsien hakkuista, soiden ojituksista ja lahopuun vähyydestä. Jotta näitä lajeja voitaisiin auttaa, olisi Etelä-Suomeen perustettava runsaasti lisää suojelualueita, joissa nämä sammallajit saisivat rauhassa kasvaa ja menestyä. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä vuosia, mutta kovin hidasta tämä on ollut. Valtaosa suojelualueista on edelleen pohjoisessa.

Äärimmäisen uhanalainen kantokinnassammal vaatii lahopuujatkumoa

Sammalten uhanalaisuudessa on myös uusi piirre. Uutena uhanalaisena biotooppina ovat tulleet tunturit. Näiden kohdalla eivät enää suojelualueet auta, sillä Lapin tunturialueen harvinaiset sammalet ovat katoamassa ilmaston lämpenemisen vuoksi. Ne kasvavat lakialueilla yleensä lumenviipymillä ja kun suurempi kasvillisuus valtaa tunturit ja lumi ei enää viivy pitkälle kesään lakialueen painanteissa, eivät nämä sammaletkaan löydä enää sopivaa kasvualustaa vaan katoavat. Miten näitä voitaisiin auttaa? En ainakaan minä keksi siihen muuta keinoa kuin pistää ilmastonmuutos aisoihin. Se vain tahtoo olla kovin vaikeaa ja hidasta.

Punainen kirja on siis ilmestynyt ja sen voi ladata netistä. Siihen kannattaa tutustua, mutta välttää ahdistumista. Yksittäinen ihminen voi näistä asioista puhua ja kirjoittaa, mutta se tahtoo valitettavasti olla meidän ainoa tekomme. Voimat eivät tahdo millään riittää tuulimyllyjen kanssa taisteluun.’

Varpunen

’Joululaulussa lauletaan varpusesta jouluaamuna ja varpunen muutenkin liitetään pihapiirin lintuihin jouluisessa lyhteessä. Onko näin tänä päivänä? Etsin tiedostoistani varpusen kuvaa, mutta ikivanhoja lukuunottamatta löytyi vain huono ikkunan läpi kuvattu pikkuvarpunen lintulaudan kupeesta. Mihin varpuset ovat kadonneet? Tästä kirjoitin jo helmikuussa. Nyt tilanne aina vain huononee ja nopeasti. En ole koko vuonna nähnyt varpusta kuin pari kertaa.

Jo taannoin viimeisen uhanalaisselvityksen ilmestyttyä 2010 hieraisin silmiäni, kun varpunen oli sijoitettu listassa uhanalaisten joukkoon, vaarantuneeksi. Sen jälkeen tuntuu, että suunta on ollut koko ajan alaspäin. Osasyylliseksi on ehdotettu kuvan pikkuvarpusta, joka on levinnyt nopeasti idästä länteen. Muistan lapsuudesta, kun halusi nähdä pikkuvarpusen, oli mentävä Joensuun torille katsomaan. Nyt sen näkee omalla lintulaudallaankin. Silloin vielä varpusia oli joka kylässä nokkimassa jyviä lumiselta tieltä.

Olosuhteet eivät ole juurikaan muuttuneet, ainakaan kaupungeissa. Maaseudulla maatalouden muutos on harventanut varmaankin varpuskantaa. Enää ei hevosen kakkaroita ole tiellä eikä karjataluoden kuivikekasoja navetanseinustoilla. Näistähän monet jyviä syövät linnut saivat ravintonsa, niin keltasirkut kuin viherpeipotkin. Mutta miksi ne eivät ole kadonneet, miksi vain varpunen? Ravinto ei voi olla ainakaan ainoa syy häviämiseen.

Tätä kannattaisi tutkia tarkemmin. Lintuharrastajat ovat hyvinkin huolissaan tilanteesta. Jos varpusten määrä on parissakymmenessä vuodessa pudonnut monin paikoin sadoista nollaan, niin jotain on täytynyt tapahtua. Se tulisi selvittää. Jos tänään näin käy varpuselle, niin huomenna voi samoin käydä jollekin muulle yleiselle ja tutulle lajille. Eikä silloin ole kyse ehkä vain linnuista, me ihmisetkin olemme pitkälti samanlaisia.’

Kurkisuo yllättää

marrassammal

Kurkisoita Suomessa on monia, mutta minulle tärkein sijaitsee Padasjoen ja Pälkäneen (ent. Luopioisten) rajalla. Tämä Natura-alue on ollut tutkimusteni kohteena 80-luvulta lähtien. Silloin kartoitin sen kasvillisuuden ruutu kerrallaan Luonnovarainhoitotoimiston hankkeena. Suo oli juuri otettu mukaan valtakunnalliseen soidensuojeluohjelmaan ja haluttiin tietää, mitä sieltä voi löytää. Sammalet jäivät silloin tutkimatta. Tätä puutetta olen paikkaillut aina kun olen suolla liikkunut.

Eilen kuljin suon läntistä mesotrofista laidetta katsellen paitsi punakämmeköiden kukkineita varsia niin myös rahkasammalia. Suojelualueen ulkopuolella jo osittain metsäksi muuntuneessa osassa oli tehty muutama vuosi sitten raivaus- ja harvennustöitä. Maassa oli runsaasti maatuvia koivunoksia ja isoja lehtipuiden kantoja. Niillä kasvoi tummaa sammalta, jota ensin pidin jonakin lehväsammallajina, mutta tarkempi tutkiminen osoittikin sen olevan aivan muuta. Mikroskoopin ääressä laji varmistui haisumarrassammaleksi (Tayloria tenuis). Aikaisemmin olen tätä löytänyt Luopioisista vain kaksi kertaa eikä se muuallakaan ole ollut kovin yleinen. Valtakunnallisesti se on silmälläpidettävä (NT) laji ja alueellisesti uhanalainen (RT). Sammalta kasvoi runsaasti kannoilla ja karikkeen päällä, oikeastaan mattomaisena kasvustona. Hieno löytö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAMutta eivät hienoudet vielä siihen loppuneet. Kurkisuolta laskevan puron laidasta löytyi toinen yllätys. Katselin puron penkkoja puoli huolimattomasti, kun huomasin sen toisella puolella oudon vaalean läikän. Keplottelin kaatunutta puuta pitkin itseni toiselle rannalle ja kumarruin tutkimaan kellertävää, tiheää, patjamaista kasvustoa. Enpä tuntenut lajia. Pesäkkeet olivat vasta muotoutumassa ja lehtiä kummajaisella ei näyttänyt olevan ollenkaan. Tiheä levämatto peitti pesäkekasvuston tyveä. Lopulta löysin pari kehittynyttä pesäkettä ja sydämessä jysähti: ei kait vaan. Mikroskooppi osoitti epäilyn oikeaksi, olin löytänyt rutakaulasammalen (Trematodon ambiguus). Enpä ole sitä aikaisemmin missään tavannut eikä moni muukaan. Sammalta on koko maassa harvakseltaan. Yleisin se lienee Etelä-Lapissa, mutta esimerkiksi täältä Pirkanmaalta sitä on hyvin harvoin tavattu. Statukseltaan se on tavallinen (LC), mutta voisi ihan yhtä hyvin olla uhanalainen. Tämä johtunee siitä, että laji kuuluu ns. pioneerisammaliin, eli se ilmestyy sopiville paikoille hetkeksi ja häviää taas sen jälkeen. Kurkisuon laidalla metsäkone oli kuluttanut puronpenkan savimaalle sille sopivan kasvupaikan. Hieno löytö tämäkin ja uusi Luopioisiin! Lajeja on nyt 366 kpl.

Varpunen

Machtesh ramon

’Pitääkö kohta lähteä varpusta katsomaan etelän aurinkoon? Kuvassa oleva varpunen on kuvattu muutama vuosi sitten Eilatissa. Lintu ei ole ihan samannäköinen kuin meikäläinen, mutta kuuluu samaan lajiin kuitenkin. Jo muutama vuosi sitten ihmettelin, kun varpunen oli liitetty uhanalaislistoilla vaarantuneiden lajien joukkoon. Voiko se olla totta? Lapsuudessa varpunen oli maaseudun kylien yleisin lintu, jopa tiaisten edellä. Se hyppeli pienissä parvissa tiellä noukkien pudonneita siemeniä ja tönkien hevosen kakkaroita. Eihän sitä ole enää vuosiin näkynyt kylänraiteilla, mutta kaupunkien pensasaidoissa kuitenkin. Tosin aivan viime vuosina pikkuvarpunen on syrjäyttänyt sen.

Keski-Suomen lintuyhdistyksen sivuilta äkkäsin viime viikolla viestin, jossa kerrottiin talvilintulaskennoista. Varpusen kohtalo on ollut karu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sarja on laskettu joulunajan laskennoista varpusten määrinä aina kymmentä käveltyä kilometriä kohden:

17, 23, 18, 10, 5, 10, 8, 7, 3, 3, 1.

Suuntaus on kaikkien nähtävissä ja jokainen voi miettiä rauhassa seuraavaa lukua.

Mistä tässä on kyse? Mikä on varpusen uhkana? Varpushaukka, kissa, kylmyys, ravinnonpuute, kausivaihtelu? Kaikkia näitä olen miettinyt. Pedot eivät ole lisääntyneet, päinvastoin. Se ei liene siis syy katoon. Kissoja on enemmän kuin ennen, vai onko? Navettakissat ovat kadonneet ja juuri nehän olivat ennen vanhaan varpusten pahimpia vihollisia, nykyiset kotikissat taitavat viihtyä paremmin lieden lämpimässä. Eipä taida kissoistakaan syntipukkia löytyä. Kylmyys ei varpusia pelota, ne ovat tottuneet siihen ja osaavat hakea suojaa. Mutta miten on ravinnon laita? Maatalouden muutos viime vuosikymmeninä on siistinyt pihoja ja tienvarsia, hävittänyt maaseudun elämää ja muuttanut kaupunkikuvaakin. Olisiko siinä syy? Mutta se ei selitä pikkuvarpusen lisääntymistä. Sehän käyttää pääasiassa samaa ravintoa. Kilpailussa varpunen on kuitenkin hävinnyt. Itse toivoisi syyn olevan kausivaihtelussa ja varpusen palaavan vielä pensasaitoihin tirskuttamaan. Onhan kottarainenkin saanut ilmaa siipiensä alle menneiden vuosien laman jälkeen. Toivossa ja odotuksessa on hyvä elää!’

Lintujen uhanalaisuus

joutsen1

’Vielä ei ole kuvan tilanteen aika. Tänään talitintti lauloi ti-ti-tyy, mutta joutsen ei esitä soidintanssiaan jäällä ennen kuin reilun kuukauden päästä. Kuva vain kertoo meille siitä, miten lintu voi tänään olla liki houkute matsästyslistalle siirtämisestä ja eilen se on ollut CR-luokkaa, äärimmäisen uhanalainen. Legendaarinen Yrjö Kokko kirjallaan pelasti laulujoutsenen 1950-luvulla, nyt metsästäjät vaativat lintua pyssynruoaksi.

Pari viikkoa sitten julkaistiin uusin lintujen uhanalaisuuslista,

http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/uhex/uhex-lista.shtml.

Se on hämmästyttävää luettavaa. Sieltä käy ilmi, että meillä on tällä hetkellä monia metsästettäviä uhanalaisia lintuja, kuten EN-lajit jouhisorsa, sotkat ja heinätavi, tai VU-lajit haapana ja haahka. Jo muutama vuosi sitten ihmeteltiin, kun vuotuiset sorsasaaliit ylittivät koko maamme kannan. Tämä selittyi sillä, että maamme yli lentää paljon lintuja kaukaa Siperiasta saakka. Se ei silti minusta oikeuta näiden lintujen ampumiseen metsästyksen nimissä. Pian ne ovat uhanalaisia siellä lähtöalueellaankin tai ehkä ovatkin jo.

Listoilla on myös ennen tuiki tavallisia lajeja, kuten varpunen (VU), tervapääsky (VU), naurulokki (VU), punatulkku (VU), hiirihaukka (VU) tai räystäspääsky (EN) ja selkälokki (EN). Liikkuessaan metsissä ja rannoilla huomaa joidenkin lintujen vähentyneen, mutta en osannut kuvitellakaan katsoessani räystäspääskyä langalla, että se on erittäin uhanalainen laji. Kyllähän niitä vielä näkee. Niin nyt, mutta kuinka kauan?

En malta olla vertaamatta lintujen uhanalaisuutta esimerkiksi sammaliin. Hyvin harvoin olen tavannut erittäin uhanalaisen sammalen. Silloin on saanut mennä kauas Lapin korpeen paikoille, joissa ei niin vain ketään ole käynyt. Luopioisissakin on vain muutama EN-laji ja nekin todella yhden paikan lajeja, joita ei löydä edes joka vuosi tai ollenkaan. EN-lajia korpikaltiosammalta olen etsinyt vuodesta toiseen sen ainoalta tunnetulta paikalta Luopioisista, mutta turhaan. Räystäspääskyjä lentää joka vuosi talon ympärillä. Ajattelee, että kriteerit ovat erilaiset vai ennakoiko lintujen uhanalaisuustaulukko tulevaa.

Joka tapauksessa nyt julkaistu lista on hyvin huolestuttava. ELY-keskukset toivovat ilmoituksia uhanalaisista lajeista. Alakuvassa oleva tulokaslaji kanadanhanhi ei vaadi suojelua eikä ilmoittelua, mutta muita suojeltavia ja ilmoitettavia riittää. Tämänkertainen lista aiheuttanee ruuhkaa. Näin voisi luulla, totuus on kuitenkin toinen.’

hanhi1

Skaidilla

skaidi1’Kesätauko on takanapäin, samoin matka Kevolle! Viikoksi kokoonnuimme sammalretkille Kevon biologiselle asemalle. Retkeilimme Utsjoen alueella koluten puron varsia, soita ja paljakoita, rantoja ja pihamaita. Itse retkeilin ennen tätä viisi päivää Lemmenjoen kansallispuistossa samoissa merkeissä. Niinpä sammalia tuli nähtyä monenmoisia, suuria ja pieniä, lehtisammalia ja maksasammalia. Itselleni eliksiä eli ensi kerran nähtyjä sammalia kertyi yli 30 kpl. Se on paljon ja varmaan näytteiden joukossa on vielä lisää, kunhan saan ne kaikki käytyä läpi. Siihen kuluu kuitenkin aikaa, sillä jokainen on tarkkaan syynättävä skoopin alla ennen kuin laji selviää.

Säät suosivat retkeilyä. Uskomatonta, että tällaisen kesän jälkeen elokuussa voi seistä skaidin laella ja katsella etäisyyteen t-paidassa ilman, että tuuli tuivertaa tukkaa tai hyttyset syövät ihon rikki. Aurinko paistoi aamusta iltaan. Soilla söimme juuri kypsyneitä hilloja, paljakoilla kaarnikkakin maistui.

Yläkuva on otettu Gistuskaidilta Tenon yli Norjan gaissoille. Oikeassa laidassa komeilee Rastegaissa, jolle joskus olen toivonut vielä nousevani. Alakuvassa on yksi mieluisista löydöistä, kairasammal (Meesia triquetra). Se on alueellisesti uhanalainen suuressa osassa Suomea, vain Lapissa sillä on enemmän esiintymiä. Tämä lettosoiden sammal on vaikea erottaa muista nuijasammalista. Aikanaan teen tästäkin sammalesta sivun Luopioisten kasviston sammalsivuille, vaikka tuskin tätä sammalta täältä löytyy. Kukapa se kuitenkaan varmuudella osaa sanoa, pitää vain kulkea ja etsiä?

Meesia

 

Nakertaja

majava

’Kevään viimeisten hankien aikaan törmäsin kuvan esittämään näkyyn. Joku on nakertanut puun poikki aivan oman laiturini läheisyydestä. Jyrsintäjäljistä voi päätellä, että työ on tehty jo vuosi kaksi sitten. En ole tuota kuitenkaan aikaisemmin huomannut. Seudulla majavat ovat lisääntyneet 2000-luvulla ja etsineet aktiivisesti uusia pesimälampia. Niinpä kuvan kaltaisia puita näkee pienten järvien rannoilla yhtenään. En olisi kuitenkaan uskonut, että aivan kylän keskustaan tullaan metsätöihin.’

Alkuperäinen majavamme metsästettiin sukupuuttoon 1860-luvulla. Sen kohtaloksi muodostui eläimen rasvapitoinen komea turkki, joka suojaa sitä kylmältä pitkinä talvikuukausina ja on samasta syystä ollut suosittu raaka-aine myös ihmisen vaatetuksessa. Nykypäivänä käydään kovaa keskustelua turkiseläinten oikeuksista ja ihmisen vastuusta niiden suhteen, 1800-luvulla toimittiin luonnoneläinten metsästyksessä täysin vastuuttomasti. Silloin varmaankin majavan turkki tuli hyötykäyttöön kylmää vastaan, tänään turkis menee suurelta osin koristeeksi. Kumpi sitten on eettisempää, koristaa vai hävittää?

Majava palautettiin Suomen luontoon 1930-luvulla. Istutukset tentiin silloinkin metsästysmielessä. Ajateltiin, että näin saadaan valtavalle metsästäjien ammatti- ja harrastajakunnalle ammuttavaa. Osa majavista tuotiin Norjasta, osa Pohjois-Amerikasta. Silloin ei tiedetty niiden olevan eri lajia, jotka eivät risteydy keskenään. Niinpä meillä asustaakin nykyään kaksi majavalajia: pohjoisamerikkalainen kanadanmajava (Castor canadensis) ja Norjasta tuotu euroopanmajava (Castor fiber). Kanadanmajava on levittäytynyt istutuspaikaltaan Säämingiltä lähes koko Etelä- ja Keski-Suomeen ja niitä on nykyään 10 000 – 15 000 kpl. Euroopanmajava istutettiin usealle paikkakunnalle, mutta nykyään sitä esiintyy vain Tornionjoella, Hämeessä ja Satakunnassa. Se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi eikä niitä liene maassamme tuhattakaan eläintä. Syynä on se, että se häviää kilpailussa kanadalaiselle serkulleen. Lajeja on vaikea erottaa toisistaan luonnossa, koska erot ovat ulkoisia mittoja ja ne ovat aina suhteellisia.

Enpä siis tiedä, kumpi majava puun järvellämme on katkaissut. Lammilla oleva Evon metsä oli yksi euroopanmajavan istutuspaikoista. Sinne ei meidän järveltä ole matkaa kuin reilut parikymmentä kilometriä. Piankos sitkeä elikko tuon matkan juoksee. Todellisuudessa taitaa tällä hetkellä olla niin, että kaikki eteläisen Hämeen majavat ovat kanadalaista alkuperää. Kuka sen kuitenkaan varmuudella sanoo, hampaanjäljistä niitä ei pysty erottamaan.

Aina kohdatessani majavan jälkiä luonnossa ihmettelen eläimen viisautta ja sinnikkyyttä. Siinä on meille todellinen esikuva. Puun tämä metsuri osaa kaataa paremmin kuin minä, aina oikeaan suuntaan. Se osaa kaivaa kanavia kuin paraskin arkkitehti uittaakseen rungot avoveteen. Lisäksi tämä pieni rakennusmestari suunnittelee ja toteuttaa patorakennelmansa sellaisella tarkuudella, ettei ihminen siihen tunnu pystyvän. Itse en saanut patoa edes rikki, kun yritin suojella metsääni tulvan alta. Majavan pesäkin on kaikessa karuudessaan mestariluokan työnäyte, jossa eläimen on hyvä viettää talvinen elämänsä turvassa vihollisilta ja pakkaselta. Elintarvikehuollonkin tämä otus taitaa ja osaa säilöä talveksi tarpeeksi tuoretta syötävää ruokavarastoihinsa. Kunnioitettava eläin, jonka soisi menestyvän. Ristiriitaa kuitenkin on, juuri patojen aiheuttamien metsätuhojen vuoksi. Isojärven kansallispuistossa katselin majavanpatoa tyytyväisenä, omassa metsässä en. Näin olemme raadollisia.