Pieni elämä

’Afrikan matkan jälkeen olin pakotettu olemaan sisällä ja lepäämään. Matkalta voi saada muitakin kuin miellyttäviä tuliaisia. Onneksi lääketiede on kehitellyt antibiootit, niin ei käynyt kuin miehille Krimin sodassa, jossa taudit tappoivat enemmän kuin viholliset. Mutta tähän lukukokemukseen. Pieni elämä on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee kuitenkin enemmistön hyväksymä ja ylistämä. Itse en kuulu tähän enemmistöön. Kahlasin liki tuhatsivuisen järkäleen vaivoin läpi ja huokasin helpotuksesta kun perfektionistina sain sen loppuun enkä vastoin tapojani heittänyt kirjaa nurkkaan. Kukin tekee lukemastaan omat johtopäätöksensä ja vastaa niistä. Tähän olen koonnut omia huomioitani sinänsä hyvästä vaikkakin raskaasta tarinasta.’

Mammuttimainen tarina miehistä naisen kirjoittamana. Ei ihan helppo juttu. Kirja kertoo Juden pienen elämän tarinan. Tarina alkaa keskeltä ja etenee takaumien kautta kohti loppua luoden karmivan kuvan miehen elämästä ja siitä, kuinka menneisyys ei jätä tätä rauhaan, vaan piinaa loppuun saakka. Tarinan päähenkilöt ovat kaikki miehiä tai niin luulen, sillä ilmeisen tahallisesti kirjailija häivyttää sukupuolen, jopa niin, että nimetkään eivät heti avaa henkilön identiteettiä. Naiset jäävät tarinassa statisteiksi. Tällöin ei voi olla miettimättä miehenä, onnistuuko nainen tulkitsemaan miehen tuntoja ja tunteita ja kuinka hyvin. Kirjan tarina on yhtä itkua ja pahoillaan oloa, toisen loukkaamista ja anteeksipyyntöä. Eivät ainakaan kovin perinteisiä miehisiä ominaisuuksia. Jossain vaiheessa ajattelin, että kirjan nimi olisi pitänyt olla I´m sorry!, niin monta kertaa tämä lause toistui tai niin luulen sen toistuneen, kun suomentaja hokee: Olen pahoillani!

Jude on lapsena hyväksikäytetty mitä karmeimmalla tavalla ja lopuksi myös vahingoitettu fyysisesti. Hän pääsee eteenpäin vasta opiskelijana tavattuaan Willemin, JB:n ja Malcolmin. He muodostavat koko elämän kestävän ystäväporukan. Seuraavalle kehälle kuuluvat Harold, Richard ja Andy. Näiden miesten sisään kirjailija menee ja kuvaa heidän tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja tekojaan. Paitsi sukupuoli niin myös miesten persoonallisuus häivytetään kirjassa. He ovat kaikki kuin yhdestä puusta veistettyjä. Kirjassa ei antauduta dialogiin, jossa ystävykset olisivat eri puolilla, ajattelisivat kovin erilailla tai riitelisivät tulisesti keskenään, he ovat vain pahoillaan ja itkevät hieman päälle. Tämä lienee kyynisesti sanottu, mutta sellainen tuntu kirjasta tuli eli päähenkilöt ovat jostain miehen ja naisen puolivälistä, niin kuin tähän aikaan tuntuu kuuluvan. Se näkyi seksuaalisuudessakin, jota vatkattiin vähintään puolet kirjasta. Kirjassa ollaan heteroita, homoja, biseksuaaleja ja sekaisin näitä kaikkia ja kaikki henkilöt ovat samaa mieltä. Ei aivan uskottavaa. Muutenkin kirjassa oli suuria uskottavuusongelmia. Neljä opiskelijaa valikoituu yhteen sattumanvaraisesti ja kaikista tulee jotain maailmanlaajuisesti suurta: näyttelijä, taidemaalari, arkkitehti, lakimies. Missä ovat luuserit, elämän polulla epäonnistujat? Amerikkalainen unelmako? Hämmästyttävää kirjassa oli näiden sankareiden empatia, auttamishalu, jatkuva myötäeläminen ja sympatia. He olivat kuin jostain oppikirjasta reväistyjä pykoterapeutteja yksi toisensa jälkeen.

Jude on päähenkilö, vammautunut henkisesti ja fyysisesti, eikä tee kenenkään elämää mukavaksi, koska elää itse jatkuvassa epävarmuudessa ja alemmuudentunteessa, hautoo itsemurhaa, viiltelee itseään, kiusaa ruumistaan ja elää nälkäkuoleman partaalla. Kuitenkin toiset välittävät ja antavat kaikkensa, jotta saavat hänet pysymään hengissä kaikkien kauheuksien jälkeenkin. Willem uhraa itsensä ja uransa Juden takia, Henrik adoptoi miehen saadakseen hänet tolpilleen, Andy uurastaa lääkärinä pyyteettömästi pitääkseen tämän hengissä. Turhaanko? Loppu on kauheaa luettavaa.

En pitänyt kirjasta ja se varmaankin näkyy. Kustannustoimittajan olisi pitänyt olla hereillä ja pyyhkiä puolet pois ja sittenkin kirja olisi ollut kovin raskas luettavaksi. Kirjan koominen epäuskottavuus oli ainoa hauskuus kirjassa, jota mainostetaan hauskaksi. Sen teksti rönsyili epäoleellisuuksiin, jotka saattoivat jatkua sivukaupalla. Harvoin olen hyppinyt kokonaisten sivujen yli lukemalla vain sanan sieltä toisen täältä. Lisäksi kirjailija oli häivyttänyt kertojan lukujen alussa niin, että lukija sai vain arvailla, kuka kulloinkin on vuorossa ja ajan, joka tuntui olevan tyystin hukassa. Kun lisäksi kirjailija teki päähenkilöiden kuvauksesta minimaalista, niin lukeminen oli lähinnä ajatusten voivottelua. Kirjan lopussakaan ei selvinnyt henkilöiden identiteetti, rodullisuus, ulkonäkö eikä seksuaalisuus, ne lienevät toissijaisia elementtejä kirjassa. Myöskään paikkoja kirjailija ei vaivautunut kuvaamaan kovin tarkkaan, oltiin milloin New Yorkissa, kadut mainiten, milloin maaseudulla, milloin Lontoossa, milloin Roomassa. Paikat vaihtuivat ja samat henkilöt ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas tyhjään. Kerronta keskittyi vain ja ainoastaan henkilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja niiden kuvaamiseen. Kun sitten tarina oli järkyttävyydessään ainutlaatuinen, ei lukeminen ollut helppoa. Harvoin on tehnyt mieli heittää liki tuhatsivuinen kirja nurkkaan, kun vain pari sataa sivua on enää jäljellä. En siis kovin vakaasti suosittele tätä kirjaa, parempaakin on tarjolla, vaikka vanhoissa klassikoissa.

Yanagihara, Hanya: Pieni elämä. Tammi 2017, suom. Arto Schroderus. 937 s.

Rajatrilogia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Nuorena tuli luettua, niin kuin varmaan monien muidenkin minunikäisteni miesten, Zane Greyn, J. O. Curwoodin ja J. F. Cooperin kirjoja. Niissä seikkailtiin Amerikan erämaissa, milloin Appalakkien vuoristossa intiaanien kanssa tapellen, milloin etelämpänä suurilla preerioilla, missä purppurarinteet  ja rakkaus loistivat karjarancheilla. Joskus luen niitä vielä uudelleenkin ikään kuin nostalgiamielessä. Gormac McCarthya voisi kutsua nykyajan Zane Greyksi. Hänen synkät ja veriset romaaninsa tuovat vanhan maailman nykyaikaan, onnistuneesti. Siitä hienoin saavutus on ns. Rajatrilogia.’

Ensimmäinen osa (Kaikki kauniit hevoset) kertoo John Grady Colesta, 16-vuotiaasta pojasta, joka karkaa ystävänsä kanssa kotoaan sen mentyä myyntiin. Hän seikkailee ratsunsa kanssa Yhdysvaltain ja Meksikon rajan molemmilla puolilla, pääasiassa Meksikossa, jossa hän toimii hevosten kouluttajana ja rakastuu tulisesti omistajan tyttäreen. Rakkaus kuitenkin tapetaan ja siinä samalla myös Cole on menettää henkensä. Palattuaan kotiin hän huomaa olevansa koditon.

Toinen osa (Matka toiseen maailmaan) kertoo 16-vuotiaasta Billy Perhamista, joka pyydystää karjatiloja vainoavan naarassuden ja kuljettaa sen takaisin Meksikoon. Palattuaan kotiin hän saa kuulla, että hänen perheensä Boyd-veljeä lukuunottamatta on murhattu ja hevoset varastettu. Veljekset lähtevät hakemaan hevosia takaisin Meksikosta ja siiitä muodostuu paitsi vaarallinen myös pitkä taivallus erämaissa. Veli rakastuu meksikolaistyttöön ja karkaa. Billy palaa vielä kerran Meksikoon, nyt hakemaan veljeään. Siitä tulee matkoista vaikein.

Päätösosa (Tasangon kaupungit) sitoo yhteen nämä kaksi tarinaa. Nyt edellisten osien päähenkilöt työskentelevät vanhan Macin karjatilalla ystävinä. Maailma muuttuu heidän ympärillään eikä vanhoja tiloja enää tarvita. Armeija on laajenemassa tämänkin tilan alueelle. John on nyt parikymppinen ja rakastuu tulisesti meksikolaiseen prostituoituun. Hän haluaa tämän omakseen ja on päätöksessään tinkimätön kaikkien muiden varoituksista huolimatta. Niinpä asiat ajautuvat umpisolmuun, josta päästään vain väkivallan kautta. Kirja päättyy lohduttomasti nykyaikaan, jolloin vanhaa ei enää ole.

Kirjailijan tavaramerkki on kerronnan ääretön karuus ja toisaalta sen pelkistys. Niinpä nämäkin kirjat luovat ympärilleen tunnelman, joka säilyy mielessä varmaan pitkään. Vaikka päätarinassa ei paljon tapahdu ja se on ennalta arvattavissa, niin sen edetessä kerrotaan muita tarinoita, unia, haaveita, juttuja niin leirinuotioilla kuin kapakan tiskin ääressäkin. Vuoropuhelu rönsyää joskus sellaisella vauhdilla, ettei lukija tahdo pysyä perässä, kuka kertoo, kuka kuuntelee, missä ollaan, varsinkin kun kirjailija jättää systemaattisesti pois niin lainauksesta kertovat merkit kuin johtolauseetkin. Tämä kuitenkin luo hyvin kiinteän tunnelman, tuntuu kuin lukija olisi kärpäsenä istumassa baarijakkaralla lupsakan keskustelun kuuntelijana.

Oman erikoisuutensa tähän tarinaan tuo rajan Meksikon puolella käytettävä espanja. Kirjailija käyttää vuorosanoissa kieliä sekaisin ja suomentaja on jättänyt espanjalaiset kohdat kääntämättä. Ne voi katsoa kirjan lopussa olevasta sitaattisanastosta, jos ei espanjaa osaa. Kolmannen osan loppupuolella huomasi osaavanasa jo suuren joukon kommentteja ilman sanastoakin. Si, si! Nada. Aika veikeä tapa opettaa samalla kieltä.

Kirjat ovat aika joutuisia lukea eikä tarvitse ajatella, että aika menee hukkaan noiden tiiliskivien ääressä. Suosittelen, varsinkin vanhojen inkkari- ja cowboykirjojen ystäville. Muutenkin tämä kirjailija on ihan mukava tuttavuus. Kannattaa tutustua myös kirjoihin Tie, Veren ääriin ja ja Menetetty maa. Monet hänen teoksensa ovat saaneet arvostettuja palkintoja, mm. Pulizerin (Tie).

McCarthy, Gormac: Kaikki kauniit hevoset (All the Pretty Horses, 1992). WSOY (2014), suom. Kaijamari Sivill. 358 s.
McCarthy, Gormac: Matka toiseen maailmaan (The Crossing, 1994). WSOY (1995), suom. Erkki Jukarainen. 504 s.
McCarthy, Gormac: Tasangon kaupungit (Cities of the Plain, 1998). WSOY (2015), suom. Kaijamari Sivill. 350 s.